Skip to main content

Full text of "Valvoja"

See other formats


This is a digital copy of a book that was preserved for generations on library shelves before it was carefully scanned by Google as part of a project 
to make the world's books discoverable online. 

It has survived long enough for the copyright to expire and the book to enter the public domain. A public domain book is one that was never subject 
to copyright or whose legal copyright term has expired. Whether a book is in the public domain may vary country to country. Public domain books 
are our gateways to the past, representing a wealth of history, culture and knowledge that 's often difficult to discover. 

Marks, notations and other marginalia present in the original volume will appear in this file - a reminder of this book' s long journey from the 
publisher to a library and finally to you. 

Usage guidelines 

Google is proud to partner with libraries to digitize public domain materials and make them widely accessible. Public domain books belong to the 
public and we are merely their custodians. Nevertheless, this work is expensive, so in order to keep providing this resource, we have taken steps to 
prevent abuse by Commercial parties, including placing technical restrictions on automated querying. 

We also ask that you: 

+ Make non-commercial use of the file s We designed Google Book Search for use by individuals, and we request that you use these files for 
personal, non-commercial purposes. 

+ Refrainfrom automated querying Do not send automated queries of any sort to Google's system: If you are conducting research on machine 
translation, optical character recognition or other areas where access to a large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the 
use of public domain materials for these purposes and may be able to help. 

+ Maintain attribution The Google "watermark" you see on each file is essential for informing people about this project and helping them find 
additional materials through Google Book Search. Please do not remove it. 

+ Keep it legal Whatever your use, remember that you are responsible for ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just 
because we believe a book is in the public domain for users in the United States, that the work is also in the public domain for users in other 
countries. Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we can't offer guidance on whether any specific use of 
any specific book is allowed. Please do not assume that a book's appearance in Google Book Search means it can be used in any manner 
anywhere in the world. Copyright infringement liability can be quite severe. 

About Google Book Search 

Google's mission is to organize the world's Information and to make it universally accessible and useful. Google Book Search helps readers 
discover the world's books while helping authors and publishers reach new audiences. You can search through the full text of this book on the web 



at |http : //books . google . corn/ 



M/7^/^J>Ao>^^ 




HARVARD 
COLLEGE 
LIBRARY 



^ 




I- 



li 



m 



VIIDES VUOSIKERTA. 



•»•«• 



Toimitus: 



Th. Rein. J. R. Danielton. Kutt. Ilrotenfelt. Edv. Hjelt. 
E. 6. Palmin. HV. S9deriijelni. 0. E. Tndeer. 



^tTfi- 




ia^. 






YALYOJA 



"SVerner Söderström. 

Helsingissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 9 

^*? 
1885. ,i. 




-JP. 



BA/t- /03/. 3 f^) 



HARVARD 

lUNIVERSITYl 

LIBRARY 

MAR22ig60 



^.•- 



Alnehisto. 

Valtiollisia Ja taloudellisia kirjoituksia. 

Sivu. 

Mitä sopii odottaa 1885 vuoden valtiopäiviltä E. G, Palmen, X, 

Kristuksen oppi ja naidun vaimon omistusoikeus E. Stenius. \%. 

Mit5 tarkoittaa suomalaisuuden pyrintö 77/. Rdn. 11*7- 

Katsaus rautateitterame historiaan E. G, Palmen, I94. 

Mietteitä äsken päättyneiden valtiopäiväin johdosta I— Il . . . 77/. Rehu 277, 373. 421. 

Naiskysymyksestä vielä sananen Minna Canth, 492. 

Valvojan toimitukselle (naiskysymyksestä) x, hbA 

Toimituksen vastaus. 555- 



Valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista Eisass-Lothringissa 1— II. Edv, IIjclL 255. 296. 487- 



Tiedettä) kirjallisuutta Ja taidetta. 

Kiivasia maamme oloista viime vuosisadan loppupuolella: 

I. Porthan ulkomailla A, Hjelt, 182. 

II. Porthan ja Sprengtportcn A, Hjelt. 190. 

Karhun palveluksesta HJ, Appelgren. 299. 

Suomalaisen maanviljelyksen tilasta puolitoista vuosisataa sitten . . E, G, Palmen. 381. 

A. Fryxell ja hänen Kertomuksensa Ruotsin historiasta . . , E, G, Palmen. 433, 449. 

Taistelu naturalismia vastaan IV. Ruin, 137, 173. 

Onko nainen luonnostaan viekas io, 348. 

Viirae vuosien uskonnollinen taistelukirjallisuus — / — /. 5CX). 

Palanen kansantajuista kielitiedettä E. Stcfiij\ 331, 479. 

Suomenkielisiä merisanoja V. Porkka. 443. 

Munivista nisäkkäistä 7* A. Palmen. 50. 

Omituiset valoilmiöt taivaalla syystalvella 1883 K, J, H, 57. 

Viimekuluneen 50 vuoden keksinnöt elimellisestä liikunnosta 65. 

Hermann Kolbe f Eilv, Hjelt, 91. 

Surkastuneista elimistä eläinkunnassa J. A, Palmen, 229. 

Kilpailu tieteellisestä palkinnosta 320. 



2 

Sivuv 

Loppusilniäily viimevuotiseen suomenkieliseen kirjallisuuteen K. Rne, 102, 

Suomalaisista arvoituksista Lilli Lilius, 129. 

Juhani Ahon novellit y, Krohn, 155. 

Englantilainen arvostelu Kalevalasta , 517. 

Knnen tuntematon ritariballadi Suomen keskiajalta J, Krohn, 517. 

VtTlaus virolaisten ja suomalaisten lyyrillisten runojen välillä. A'. E, af Hällström. 522, 578» 

Mikael Vörösmarty (Kirjailijain muotokuvia XV) E. A'. Setälä, 27. 

Homeeros ja Kalevala O, E, Tudcer, 78. 

Victor Hugo f \V, Söderhjelm. 320. 

Kirjallitia tietoja K. Grotenfelt. 224, 356, 603, 

Johannes Takanen E, Aspelin, 568- 

Saomalaiaen teaatteri . , O, E. Tudecr, \\\ Sihierh/eJm, K. Grotenfelt. 166, 226, 267, 315- 

Kaunokirjallisuutta. 

Koskelan ukko — i;o — 37- 

Suomen kruunu -1, G, 61. 

Eno Kauppis-Heikki, 93, 146. 

Kellot (V. Rydberg) K F, 127^ 

Kuvaelmia Pohjois- Norjasta ja Norjan Lapista Mai^d. Tkarcsen, 239, 284- 

Morsian. — Ylile V, Kilpinen, 252. 

Muistelmia Edenist«n 340. 397» 

Kaksi Petöfin runoelmaa , , A. G* ^ Leintu, 334^ 

Sovcreigni (C. Snoilsky) A, G, 406. 

Suomaata, kynäelmS Aarfie, 448- 

Retkeilyjä. Edcnistn. 1 Päivä War\vickissa ja Siratford-on-Avonissa 497t 538- 

Esimerkin vuoksi Juhani Aho, 546, 589- 

>[uuttolintu Väinö, 601. 

Kotimaan kiijallisnatta . . 54, 108, l6<), 215. 259. 309, 359, 416, 462. 508, 557. 607^ 
Uusien kirjain Inettelo 271, 321, 515. 562, 6i5. 

Arvosteltuja teoksia. 

Aarne, Strän Th. Rein. 264. 

Ahlqznst, A., Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä A, K, \\0. 

„ Elias Lönnrot, hiografiskt utkasl n H^* 

Ahlman j /'"erd.y Ruotsalais-Suomalainen sanakirja O, A, F. Mustonen. 5O8- 

Aho, Juhani^ Rautatie 7- A: 155^ 

„ Muudan markkinamies n 159. 

„ Muita kertomuksia n 158. 

Andcns cUer det rena l*5rnuftets rcligion — i — t. 500. 

B(ergman), J, A.. Aumolan emäntä O. If—nen, 558» 

Bförlin, G., Suomen sota I8O8 ja 1809 -G—t. 609. 



Sivu. 

B(erndtson)^ F., y. m., Minnesrunor O, H—nen. 614^ 

Calamnius^ J, K, Mietelmiä kristillisen siveysopin alalta —1 — /. 557. 

Canthy Minna^ Työraiehen vaimo T, 166. 

Cederberg^ y, j4„ Suomalaisen Raamatun historia G — /. 607» 

Chaieaubriand, F, de, Atala O, H — nen, 366. 

„ „ Viimeisen Aabenserraagin vaiheet „ 366. 

Edgren^ Anne C/i,, Hyväntekeväisyyttä 7". 3 15. 

Flood^ y, IV,, Mereltä ja rannikolta A. N/. 165. 

Fryxell, Anders, Berättelser ur Svenska Historien E, G, Palmen. 433, 469. 

„ Om aristokratfördömandet i Svenska Historien . „ 473- 

„ Kasvatusopilliset kirjaset „ 441. 

Granfelt, A, f„ De första offentligt af finskc män emot kristendom och kyrka 

riktade angreppen — / — /. 50O1 

„ Apologetiskt och polemiskt I , 500. 

„ Hr dr C. von Bergens föreläsningar Öfver „Framtidens kristendom" „ 500. 

Göihe, y, IK, Faust A. G. 217, A: Grotenfelt. 267- 

Hahnsson, Tluodolinda^ Kotikuusen kuiskehia , G — /. 55. 

Housen, R,, Utdrag ur Aho domkyrkas räkenskaper G-^t, 311. 

Helenan Perhe, kolmas painos 613. 

Hertzberg, R., Nya dikter IV, Söderhjelm, 112. 

Historiallinen Arkisto VIH G — t, 215. 

Holöerg, Z., Niilo Klimin maanalainen matka O, H^-nen, 367. 

Högman, K, y,, Aurinko ^/. /». 511 

Ibsen, Henrik, Kuninkaan alut A. G, 2\h* 

Ignatius, K, F,, Statistiska bidrag tili belysande af bränvinskonsumtionen i Finland — i — /. 163. 

Ingraham^ y. H,, Taavetin huoneen herra — 1 — /. 368 

yahnsson. E, F,, Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningatt. aikakaudelta y. Aho, 359. 

yärne/elt. E,, Tietoja kaikille 1—2 O, H^nen, 561. 

yää, E, A,, Paradisin pakolainen G — /. 512. 

Kansanvalistusseuran kalenteri 1885 K, R, M. 115. 

Karl yohan, Stundens bam W, Söderhjelm, 112. 

Koitar, Savokaija laisen osakunnan albumi IV B, F, G, 463. 

Krohn, y., Lappalaisia tekstejä A, G, 466. 

Kronström, H, Undrens verld E, H^t. 54. 

, Kurikka, Matti, Viimeinen ponnistus A^ A' 160. 

Lamb, Charles ja Mary^ Shakespearen satuja G — /. 56. 

I^inberg, K, G., Bergenheimska realskolan i Abo E, G. Palmhi, 309- 

„ Handlingar rör. Haapaniemi krigsskola ,, 309. 

Lindeberg, K, M,, Hai^itusesimerkkejä fysikassa ^. /'. A. 312» 

T, P„ Lapsuuteni muistoja G — /. 560. 

Paavö^Kallio, E., Honkain huminoiu I . . G—t. 512.- 

Päivärinta^ P„ Minä ja muut G—i, 263. 

Rancken, y. O, I,, M. A. Castr^ns medarbetare Johan Reinhold Bergstadi . . A. Ht. 313. 

ReiHy Th„ Sielutieteen oppikiija IV, Ruin. 416. 

Reuter, yonatan, Dikter IV. Söderhjelm, 112.. 

Sandman, G, Z,, Lyhykäinen oppikirja alkeisgeometriassa ja kolmiomitannossa. E, JV. 365. 

ScoU, Walter, Ivanhoe 613.- 

Setälä, E, A^^ Vähäinen suomalainen lukukirja l. K^. 162.. 



Sivu. 

Shakespeare^ W,^ Hamlet U\ Söderhjelm, 226. 

Skandinaviasta, novellikirja (>. II— mn. 613. 

Stanley^ H, iV„ Kongo, uusi vapaavaltio O, II — ncn, 513. 

S(nomalaimn)y Santulta Novelleja, uusi sarja K, F. 610. 

Suomalaisesta tutkimusretkestä Sodankylään ja Kultalaan ///. Gylling, 369. 

Svar pA hr teol. prof. A. F. Granfelts kritik öfver Andens religion . . . — / — /. 500. 

Svar pä hr teol. prof. Granfelts „Sluträkning** ,, 500. 

Tmasistjerna, A'. -4., För morgonbris, andra upplagan . . G—i 56, //'. Sxnh rh/dm. 112. 

Tcgnir, E,, Frithiofin satu G — /. 462. 

Thoresen. Älagd,, Uusia kertomuksia — / — /. 266. 

\Vahlbergy Ferd.j Vilsekommen U\ Si>dcrhjdm. 112. 

Vorösmariy, Mikael, Zalän Futasa E, X. Setälä, 30. 

M ,, Draamoja ., 32. 

„ ,. Runoelmia „ 33. 

Zactigerle^ J/„ Kemian alkeet Ilf. Gylling. 259. 



1 






'4 



yA LV o JA, 

■ f ^. $ XC I - — * 



1*bizx].iiTxsz 



Th. Rein. J. R. Danielson. Kust. Grotenfelt 
EdY. Hjelt E. G. Palman. W. Söderhjelm. 
. . / ■ O. K Tudeer. . 



Viides vuosikerta. 

Ensimmäinen vihko. 

•^ Tammikuulla 1885. i^ 



^^ 



KustÄntaja: Werun» Söderstriim. 

Ilehingiiiaä, Suorii.il dii«ru Ki*-;' Ili^juutien >«;uraii ki:jr,piincwA, 
it>^sa sat. .^^• 






'• •/. 




% 



SISÄLLYS: 

Mitä sopii odottaa 1885 vuoden valtiopäiviltä? Kirjoittanut £. G. Palman. 
Kristuksen oppi ja naidun vainion omistus- oikeus. Kirj. E. S. 
Kirjailijain muotokuvia. XV. Mikael Vörösmarty. Kirj. E. N. Setälä. 
Koskelan ukko. Kirjoitti — ijo — . 
Munivista nisäkkäistä. Kirj. J. A. Palman. 
Kotima^an kirjallisuutta: 

Halfdan Kronstrftm, Undrens vcrld. Vihkot 1—6. Arvostellut E. H-t. 

Theodolinda Hahnsson. Kotikuusen kuiskehia. Arv. G — t. 

K. Aug. Tavaststjcrna, För Morgonbris. Andra upplagan. Arv. G — t, 

Charles ja Mary Lamb. Shakespearen satuja. Arv. G— t. 
Omituisia valo-ilmiöitä 1883 vuoden syksyisellä taivaalla, kirjoitti K. J. H. 
Tilaus-ilmoitus vuodelle 1885- 



■■-'J 



Mitä sopii odottaa 1885 vuoden valtiopäiviltä? 

Emme eoaa ole aivan äkkiDäisia perustuslaillisen itsehallinnon alalla, sillä 
ottamatta Porvoon valtiopäiviä v. 1809, saatikka aikaisempia säätyneuvotteluja 
eli ^maapäiviä^ lukuun, ' on jo kuudes Suomen säätykokous alkamaisillaan, kun 
tämä numero lasketaan painoon. Valtiopäivämiehet, jotka monesti vasta kiivaitten 
taistelujen perästä ovat tulleet määrätyiksi v, 1885 edustamaan Suomen kan- 
saa, ovat par'aikaa matkalla pääkaupunkiimme, — jolFeivät asu siinä vakinai. 
sesti, mikä hyvinkin usein on asian laita. Kuinka tärkeitä kysymyksiä näillä 
valtiopäivillä tulee käsiteltäväksi, siitä saa välillisiä tahi välittömiä muistutuksia 
melkein joka sanomalehti-numerossa, jonka vaan käteensä ottaa. Eipä siis 
taida olla liian aikaista, jos isänmaan ystävä levottomalla uteliaisuudella kysyy 
itseltään: mitä sopii odottaa 1885 vuoden valtiopäiviltä? 

Tarkastakaamme ensiksi kutakin säätyä erikseen. 

Ensi silmäyksellä näyttää mahdottomalta lausua mitään ritaristosta ja aa- 
telista, koska sen kokoonpano täydelleen riippuu sukujen päämiesten ja ^suku- 
. urhojen"* mielivaltaisesta päätöksestä. Syntyperän satunnaisuus ja varallisuuden 
satunnaisuus määräävät, ketkä aatelissäädyssä kulloinkin voivat saada edustaja- 
lipon, kun muille sitä vastoin kansalaisten luottamus on välttämätön ehto. 
Mutta tuleepa sitten vielä kolmaskin sattumus lisäksi, se näet, jos poletilla 
varustettu aatelinen edusmies tahtoo säännöllisesti olla keskusteluissa saapu- 
villa tahi ei. Siitäpä nuo moninaiset ja ylt'ympäri tunnetut puutteet aatelis- 
saädyn kokoonpanossa. Kummastuksella yleisö joka kerta valtiopäiväin alussa 
näkee ^ensimmäisen^ säätymme edusmiehinä sellaisiakin, joille ei vähintäkään 
^ luottamusvirkaa uskottaisi, jos edustajaoikeus aina riippuisi muitten eikä omasta 
vaalista. Toiselta puolen moni kunnioitettu ja tunnettu aatelismies sitä vastoin 
varojen puutteesta tahi muista syistä jääpi valtiopäiviin tulematta. Vihdoin 
voipi tapahtua, että samassa salissa, jossa edellä puolen päivää sataluku mie- 
.hiä istui äänestämässä ja päättämässä, mitätön kymmenkimta iltapuolen istun- 
nossa saapi ratkaista ja käydä edustuskunnan neljänneksestä. Jos keskimäärin 

1 



2 MirÄ SOPII oDorrAA 1885 



50^60 aatelismiesta tahtoisi sääDnöllisesti olla säädyn neuvotteluissa saapuvilla, 
niin siinä vielä ei olisi edustettuna muuta kuin noin ^/^ säädyn kaikista sisään- 
kirjoitetuista suvuista, mutta tuskinpa niinkään monta keskimäärin on koossa. 
Ja periaatteellisesti sekin mahdollisuus on edessä, että ritarihuoneen keskustelu- 
sali ainakin joskus voisi jäädä typö tyhjäksi. Samallaiset epäkohdat ovat kyllä 
olemassa kaikkialla, missä edustajakamarin kokoonpano on perustettu sukupe- 
rään, mutta sellaisessa maassa kuin ineidän, jossa itsenäistä ylimyskuntaa tuskin 
on nimeksikään olemassa, epäkohdat tietysti ovat kahta tuntuvammat. 

Mutta vaikka onkin muutamain yksityisten mielivallassa tulla valtiopäivilie 
tahi jäädä tulematta, niin me kuitenkin jollakin varmuudella voimme arvata, 
millainen aatelissääty tulee olemaan v. 1885. Kolmen tahi viiden vuoden 
väliaika on liian lyhyt synnyttääkseen ylen tuntuvia muutoksia tällä alalla. 
Arvattavasti suhta Helsinkiläisten ja maalaisten välillä tulee pysymään entisel* 
lään, siis edellisiä ^3 j^ jälkimmäisiä ainoastaan noin V3. Jos säätykokous 
syystä tahi toisesta olisi muualla kuin pääkaupungissa pidettävä, niin sen Hel- 
sinkiläinen enemmistö, suureksi osaksi olisi estetty edusmiehen toimia täyttä- 
mästä. Se seikka jo valaisee tällaisen edustuksen ontevuutta, puhumatta siitä, 
kuinka yksipuolisesti kansan parasta valvotaan, kun enemmistö on yhdestä ja 
samasta kaupungista. Eikä tämä puute ole silmään pistävin, saati ainoa, jota 
jo edeltäpäin voipi varmuudella ennustaa aatelissa. Todennäköistä on että 
edelleenkin Vi ^^^ kenties Va aatelista tulee olemaan 25 — 35 vuoden ijässä, 
jolloin verrattain harvoin pääsee johonkuhun muuhun säätyyn äänivaltaiseksi. 
£i voi moittia että aatelismiehet pyrkivät nuorina seuraamaan yleisten asiaia 
käyttelemistä. Parempaa koulutusta eivät voi saada synnynnäiseen tehtäväänsä; 
syystä Kustaa Aadolfi jo määräsi 1617 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä ja 1626 
vuoden ritarihuonejärjestyksessä, että ne aatelismiehet, jotka nuoruutensa 
tähden eivät voineet saada säädyssä sijaa, ^seisokoot oven vieressä, siihen tar- 
koitukseen määrätyssä paikassa^ tahi ^sukunsa paikan takana**, ^ääneti kuun- 
telemassa mitä on keskusteltavana tahi äänestyksen alaisena"*. Eroitus on vaan 
siinä, että meidän aikoinamme yhtä monta nuorta kuin koko pappissääty yh- 
teensä istuu ritaristossa ja aatelissa äänivaltaisina jäseninä, jommoisina eivät 
tietysti voi tehdä suurta hyötyä. Sittenkin on sellaisia ensikertalaisia ahke- 
rasti käytetty luottamustoimiin, mikä osaksi on puoluejaon seurauksia, mutta 
samassa niin lukuisassa säädyssä, kuin ritaristo ja aateli on, arveluttavasti to- 
distaa kykyjen puutetta. 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? 



Muissa suhteissa aateli sitä vastoin paremmin kestää vertausta muitten 
säätyjen kanssa. Vaikka toinen puoli istuu julkisissa keskusteluissa ihan ääne- 
tönnä, niin puhujain joukko sittenkin, kiitos säädyn suurelle kokonaisluvulle, 
on suuri ja puhujataito yleensä kiitettävä, — et evyys joka on pöytäkirjojen 
painattamisen hedelmä. Milloin missäkin asiassa tulee uusia jäseniä vapaa- 
ehtoisesti ja „ex nobili officio^ esille edustamaan vakuutustaan, ja tarjona on 
siis suuri, melkein rajaton määrä asiantuntijoita, jotka ehkä ainoastaan yhden 
asian tähden ovat ottaneet poletin, vaivaamatta itseään muilla kysymyksillä; 
sellainen työjako el ole muissa säädyissä mahdollinen. Tulee sitten toinenkin 
etu lisään, eikä vähäinen. Useilla hallituksen jäsenillä on rltaristossa ja aate- 
lissa itseoikeutettu sija avoinna; muihin säätyihin sitä vastoin ei koskaan ole 
valittu senaattoria. Ainoat tilaisuudet, jolloin parlamentaarinen esiintyminen 
meillä tulee kysymykseen, tarjoutuvat siis ritarihuoneessa. Senaatin jäsenten 
joukosta (prokuraattori siihen luettuna) on nykyänsä 13, siis kaksi enemmän 
kuin puolet, oikeutettu istumaan aatelissa, ja ensi valtiopäivillä tulevat arvat- 
tavasti senaattorit Molander, Norrm6n, L. Mechelin, Yrjö-Koskinen ja proku- 
raattori Montgomery, ehkäpä muita sen lisäksi, tuota tilaisuutta käyttämäänkin. 
Aatelissäädyn keskustelut saavat tietysti tämän kautta suurta merkitystä muit- 
ten rinnalla. 

Mitä puoluejakoon tulee on ritaristo ja aateli tähän asti ollut dagbladi- 
laisten ja viikingien vallassa. Enimmiten nuo puolueet ovat olleet keskinäi- 
sessä sovussa, mutta kun joskus ovat joutuneet eripuraisuuteen, — muistetta- 
koon kouluasia ja asevelvollisuuslaki 1877 vuoden valtiopäivillä, — niin dag- 
bladilaiset enimmiten ovat olleet voitolla. Mutta siinä kohden muuttunee kyllä 
asian laita v. 1885 toisellaiseksi. Dagbiadilaiset ovat kadottaneet useimmat 
johtajansa eikä ole nimeksikään kasvanut uusia sijaan. Nykyänsä vapaaherra 
von Troil maamarsalkkana, sekä senaattori L. Mechelin ja prokuraattori Mont- 
gomery hallituksen jäseninä ovat estetyt esiintymästä puolueen johtajina. Fred- 
rik Pipping on ennen seisonut liberaalien joukon ensimmäisessä rivissä, mutta 
on viime aikoina valitettavasti pysynyt kaukana keskusteluista; Robert Lager- 
borg ja vapaaherra Henrik August Wrede ovat menneet tuonen tuville viime 
valtiopäiväin jälkeen. Jälellä ovat siis ani harvat, vapaaherra Boije, herra 
August Schauman ja kuvernööri von Alfthan (jos viimemainittua edes sopii 
kantajoukkoon lukea), mutta epäilemme, onko niistä puolueelle yhtä paljon 
turvaa ja tukea keskusteluissa kuin ennen herra L. Mechelinistä yksinänsä. 



MITÄ SOPII ODOTTAA 1 885 



Hedelmättömyytensä paljasti liberaalinen puolue jo viime valtiopäivillä aatelis- 
säädyssä, kun monesti oli voitettu keskustelussa, jos kohta äänestyksessä jaksoi 
asemaansa säilyttää. 

Paremmalla kannalla seisoo nykyänsä viikingipuolne. Eversti K. Anteli, 
vapaaherra Rabbe Wrede, ja vihdoin Helsingin valtuusmiesten nykyinen pu- 
heenjohtaja, vapaaherra M. W. af Schult^n, esiintyivät viime valtiopäivillä joh- 
tajain tavalla (viimeksimainittu otettuansa edustajalipun noin kymmenen päivää 
ennen valtiopäiväin loppua I), eikä voi epäillä, että he tulevat jatkamaan sa- 
maa tointa V. 1885. Suurempaa kykyä osoitti kuitenkin jo 1877 vuoden val- 
tiopäivillä nuori vapaaherra V. M. von Born, voittaen mainetta erittäinkin ase- 
velvollisuuden-kammon ja ruotsinkiihkon järkähtämättömänä pylväänä, mutta 
emme tiedä, katsooko hän enää voivansa ritarihuoneesen palata. Onhan ase- 
velvollisuuslaki nykyään auttamattomasti voimassa Sarvlahtelaisten niin hyvin 
kuin muittenkin noudatettavana, mutta sitä mainittu puhuja suurella juhlalli- 
suudella kielsi ikinä tunnustavansa. Mitenkä lienee, kolme neljä vakinaista 
puhujaa viikingeillä ainakin on tarjona puhumaan ^i hvilken Materie det skal 
vaere^, mistä aineesta tahansa. Eikä heiltä puutu äänestäjöitä: pääkaupungin 
virastot vilisevät vapaasukuisia viikingejä, jotka helposti voivat saada valta- 
kirjoja. Eipä siis olisi kummaa, jos se katkera taistelu, joka viime aikoina on 
syttynyt Helsingin ja muitten kaupunkien kunnallisissa asioissa sekä varsinkin 
sanomalehdistössä Dagbladia ja Hufvudstadsbladia vastaan tulisi ulottumaan 
ritarihuoneesenkin. Silloin voitto helposti kallistuu viikingien puolelle. Ken- 
ties liberaalisen puolueen jäännökset vielä joutuvat samallaisen ostracismin alai- 
seksi, joka tähän asti on kohdannut suomimielistä vähemmistöä. Yleisö saanee 
siinä tapauksessa nähdä vielä kummempia kuin tähän asd aatelin vaaleissa: 
onpa jo ennenkin käytetty valiokuntiin kymmenittäin sellaisia lainsäätäjiä, joit- 
ten valtiollista kantaa ja kykyä pöytäkirjat eivät vähimmälläkään sanalla ilmaise 
jälkimaailmalle. Muitten säätyjen vastaus sellaisiin vaaleihin on nähtävänä siinä, 
että ylen harvat valiokunnat enää valitsevat aatelismiehen puheenjohtajakseen. 

Aatelissäädyn suomimielisellä vähemmistöllä on tähän asti ollut varsin 
ikävä asema: apujoukkona liberaaleille se joskus on voinut äänestyksiin vai- 
kuttaa, itsenäisiä voittoja se ei ole saavuttanut, ollen luvultaan ainoastaan 
10^13 jäsentä. Tuskinpa olot siinä kohden vielä tällä kertaa muuttuvat, jos 
saisikin tänä vuonna kokoon 15^20 jäsentä. Yhdestä suomimielisestä voipi 
helposti saada kaksi kolme dagbladilaista ja yhtä monta viikingiä avuksi, — 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? 



vaikkapa telefonillay jos hätä tulee, — ja taistelu on meikäläisille yhtä turha 
kuin ennen. Toistaiseksi aatelin fennomaanit siis saanevat taistella ainoastaan 
^loistolla kaatuaksensa^, vaikka heillä lienee vastedeskin niinkuin enimmiten 
v. 1882 yhtä monta puhujaa käytettävänä kuin heidän lukuisilla vastustajil- 
laankin. Vaan niin ei voi aina pysyä. Toivokaamme että, niinkuin Homeerossa 
lauletaan, vihdoin se päivä tulee, jolloin suuri Ihonkin kukistuu. 

Kun tulemme valittujen edusmiesten tarkastamiseen, niin pääsemme mo- 
nessa kohden liikkumasta arvelujen hyllyvällä hetteellä. Varsinkin pappissääty 
on tähän asti ollut muita pysyvämpi, samoin kuin keskimääräinen ikä siinä on 
ollut vuosikymmentä korkeampi. Mutta tavattoman suuret muutokset ovat ny- 
kyään siinäkin tapahtuneet, tavattoman tuntuvat aukot syntyneet. Arkkipiispa 
Renvall on uuden arvonsa kautta suljettu keskusteluista, piispa Johnsson on 
kuoleman, prof. Cleve virkaeronsa, senaattori Yrjö-Koskinen virkaylennyksen 
kautta eroitettu säädystä, jossa he kaikki neljä vielä kolme vuotta sitten seisoi- 
vat erittäin huomatussa asemassa. Provastit A. £. Granfelt ja V. L. Helan- 
der ovat samoin kadonneet valtiopäiväin näyttämöltä, — jos on lupa käyttää 
niin tuiki maallista sanaa - puhuessamme kunnianarvoisasta pappissäädystä. Kun 
sen lisäksi pari ilmeisesti sopimatonta jäsentä on jätetty valitsematta, niin var- 
sinainen papisto tällä kertaa saapi edustajainsa joukossa nähdä koko 10 miestä, 
jotka ovat julkisissa keskusteluissa äkkinäisiä. Kaikki tuomiokapitulin asesso- 
ritkin, paitsi yksi ainoa, ovat valittujen joukossa, kuinka kovasti kirkollinen hal- 
linto sen kautta tuleekin kärsimään, ja se jo osoittaa, että ei ole ollut varaa 
jättää sopivia käyttämättä. Maallikko-jäseniä tulee kolme ensikertalaista, mutta 
niistä yksi, tohtori G. Lagus, 1876 vuoden kirkolliskokouksessa on kunnialla 
liikkunut julkisissa keskusteluissa. 

Selvän selvää on, että löytyy parempia takeita pappissäädyn valittujen 
kuin aatehn itsemäärättyjen valtiopäivämiesten kunnosta, — piispatkin tässä 
Inettnina valittujen joukkoon. Tosin pi4>isto asuu ympäri koko laajaa Suo- 
menmaata sirotettuna, jonka tähden sen jäsenille kyllä saattaa käydä vaikeaksi 
tutustua toisiinsa, niin että tietäisivät, ketkä omistavat valtiopäivämiehen-kykyä. 
Tuleepa sitten lisäksi, että enimmiten suuri naiivisuus ja valtiollinen epä- 
kypsyys hämmentää papiston vaaleja niin että haja-ääniä aina annetaan kym- 
menittäin ja sadottain, vaikka on harvoja valitsemassa ja valittavina. Mutta 
sittenkin puolueettoman arvostelijan ehdottomasti täytyy tunnustaa, että papisto 
meillä yhä vielä on hyvin jaksanut asemaansa ylläpitää. £i mikään sääty ole 



MITÄ SOPII ODOTTAA 1 885 



ollut niin monikertaisen ja sappeisen kritiikin alaisena kuin hengellinen, — 
johon on syynä osaksi sen tunnettu suomimielisyys, osaksi soimaajain vastak- 
kainen maailmankäsitys, — mutta usein moite on ollut perää vailla, ja silloin 
tällöin suurisuinen laittaja ei sittenkään ole voinut olla tunnustamatta, että 
papiston jäsenillä on hyvin paljon tietoja maamme oloista ja tarpeista. Tuom- 
moinen väkisin annettu tunnustus oli esim. nykyään luettavana jossakin noita 
nimettömiä, halpoja kirjeitä Ruotsinmaan sanomalehdistöön, joilla ruotsikiihkoi- 
semme tuon tuostakin koettavat alentaa vastustajiaan ja rohkaista omaa miel- 
tänsä. £tt'ei sellainenkaan kirjoittaja voinut kieltää pappissäädyltä, mokomalta 
anakronismilta, lainsäätäjän tärkeimpiä avuja, on merkillinen myönnytys. 

Mutta vähenemässä toisen säätymme valtiollinen vaikutus kyllä lienee, 
ainakin jos pidämme erittäinkin sen papillista osaa silmällä. Papisto ei enää 
ole korkea-oppisuuden sääty niinkuin ennen. Maisterin arvoa oli 1863 vuoden 
valtiopäivillä 2i:llä jäsenellä kokonaisluvusta ^2^ mutta 1882 ja 1885 gradue- 
ratut papiksi vihittyjen valtiopäivämiesten joukossa eivät ole kuin 8 3o:stä. 
Melkoinen eroitus on siinä nähtävänä — maallikot tietysti silloin jätetyt luke* 
matta. Ja samaa nähdään piispan- ja tuomioprovastin vaaleissa. Laajempi 
yliopistossa saavutettu oppi oli ennen niin välttämätön, että saa mennä viisi 
vuosisataa takaperin, siis keskiajan keskipaikoille asti, tavatakseen piispan, joka 
ei olisi ollut iilosolian maisteri. Meidän aikoinamme vanha sääntö ei pidä 
paikkaansa, ja kun muissa säädyissä sivistys nopein askelin edistyy, niin pap- 
pissäädyn valtiollinen asema kahdelta haaralta uurretaan. Katoamistaan ka- 
toaakin yhä papistosta tuo sukupolvi, joka oltuansa ensin koulun palveluksessa 
sitten siirtyi saarnastuoliin, ja joka enimmiten osoitti olevansa säädyn valion- 
joukko, josta sekä piispoja että valtiopäivämiehiä saatiin. Kun arkkipiispa 
Renvall ja provasti Hjelt jättävät valtiopäivätoimet, ovat viimeiset niistä varsi- 
naisista johtajista poissa, joitten kunnosta pappissäätymme 1860- ja i870*iu- 
vuilla saavuttama ja säilyttämä suuri valtiollinen merkitys suuresti on riippu- 
nut. Maallikko-jäsenet perivät epäilemättä melkoisen osan tästä merkityksestä. 
Professorit Donner ja Forsman sekä yliopettajat Geitlin ja Kihlman ovat jo 
monesti täydessä määrin osoittaneet ansaitsevansa säätynsä ja koko Suomen 
kansan luottamusta. Toivottavasti niiden vaikutus myöskin voi hillitä sitä 
ylenpalttista konservatismia ja jäykkää valtiokirkoliisuutta, josta enteitä on 
huomattu pappissäädyssä, ja jota esim. nykyään vapaaehtcMsesti valtiopäivätoi- 
mesta eronnut provasti V. L. Helander viime valtiopäivillä edusti. 



VUODEN YALTIOPÄIVILrÄ? 



Tunnettu on pappissäädyn kanta kielikysymyksessä. Olisipa todellakin 
ollut ikuinen ihme, jos virkansa kautta niin läheiseen yhteyteen kansamme sy- 
vien rivien kanssa asetettu sääty olisi voinut pysyä tärkeimmälle kansalliselle 
kysymykselle vieraana. Eikä säädyn suomimielisyys ole vähenemässä. Siksipä 
tunnettu provasti O. M. Nordström tulikin auttamattomasti tappiolle 1884 vuo- 
den valtiopäivämiesvaaleissa; niin tuoreessa muistossa oli hänen kuuluisa, paino- 
vapauden harrastuksen vaippaan puettu hyökkäyksensä suomimielisyyttä vastaan. 
Kova onni on muutenkin kohdannut ruotsikiihkoisia, kun niiden enimmin huo- 
mattu johtaja, professori C. G. Estlander, ei tällä kertaa saanut yliopiston vaa- 
lissa niinkään monta ääntä, kuin jälkimmäinen suomalaisten ehdokkaista. Arpa- 
han yksin v. 1 88 1 pelasti hänen vaalinsa, — jos edes pelastukseksi voi mainita 
mitä itse asiassa oli valitulle vaikein kiirastuli, jota on saanut kokea. Mutta 
joka tapauksessa 1884 vuoden yliopiston vaali oli merkillinen tapaus, sem- 
minkin koska ruotsikiihkoiset lehdet ennakolta olivat uljaasti enustaneet omaa 
voittoansa. Laiha lohdutus oli Porvoon kouluopettajain vaalissa tarjona, sillä 
tohtori G. Lagus on varsinkin Östra Finlandin päätoimittajana osoittanut niin 
itsenäistä ja maltillista kantaa, että hän varsin hyvin olisi voinut tulla uuden 
^Finlandin^ toimittajaksi. Alusta asti hän taitaakin olla pappissäädylle tunne- 
tumpi ja suositumpi virkaveli kuin professori Runeberg kenties koskaan. Kun 
mainittu vaali kuitenkin siihen määrään päihdytti jotakin Dagbladin kirjoittaja 
parkaa, että rohkeni ennustaa suomenmielisten täydellistä tappiota vastaisissa 
koulun edustajain vaaleissa, jäi pieni seikka häneltä huomaamatta: joka kuu- 
seen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa. Se pitkä viivytys, joka vastoin valtio- 
päiväin päätöstä ja vastoin kansamme enemmistön tahtoa, — jos kohta dag- 
bladilaisten saati viikingein puolinaisella tahi kokonaisella myönnytyksellä — 
on kohdannut kouluasiain ratkaisua, kantoi hedelmiä vielä viime silmänräpäyk- 
sessä. Yksityisiin suomalaisiin opistoihin on tulvaillut opettajia, jotka jos lakia 
ja oikeutta niskoittelematta olisi noudatettu, aikoja sitten istuisivat valtion palve- 
lijoina ja samassa myös vaalivaltaisina. Ensi kerralla tulemme oikeammin kuin 
nyt näkemään puolueitten todellista voimaa kouluopettajasäädyssä. 

Lisätkäämme, ett'ei meistä suinkaan olisi pappissäädyn eduksi, jos ne 
mielipiteet, jotka jossakin kohden saattavat poiketa enemmistön mielipiteistä, 
tulevat pois kitketyksi. Aateli on liiaksikin sekalainen seurakunta, mutta pap- 
pissääty seisoo vastakkaisen heikkouden kynnyksellä. Onneksi ei ole luettava, 
jos joeuvottelevalta edustajakunnalta puuttuu erilaisten näkökohtien ja maailman- 



8 MtTÄ SOPII oDorrAA 1885 



käsitysten kannattajoita, sillä siitä syntyy ja karttuu yksipuolisuutta ja itsekäi- 
syyttä. Erittäinkin kielikysymyksen suhteen täytyy meidän päälle päätteeksi 
huomata, että sen ratkaisu nykyään lienee joko saavutettu tahi lähestymässä. 
Muita kysymyksiä voi pian tulla vaalitaistelujen perustukseksi, ja vakuutuk* 
semme on että pappissäädyllä yhä vielä on tärkeä tehtävä niidenkin ratkaise- 
misessa. Jos sääty myöskin tottuisi pois siitä kuolettavan ikävästä laveapuhei- 
Kuudesta, että pienimmätkin seikat useasti selitetään niin laajasti kuin lapsille 
saattaisi olla tarpeen, jos sen puhujat vihdoinkin herkeäisivät monta ker- 
taa uudestaan toisilla sanoilla latelemasta, mitä jo muut ovat ehtineet lausua, 
niin usein kuultu ja aivan todenmukainen syytös säätyä vastaan kadottaisi 
pontensa. 

Aateli ja pappissääty, jotka nykyään ovat toinen puoli Suomen kansan 
eduskunnasta, ovat kauvan voineet ^ilyttuä asemaansa, mutta silminnähtävästi 
kummankin osallisuus edustuksessa on supistumaisillaan. Tuskinpa lienee muuta 
kuin kysymys ajasta, milloinka ne saavat valtiopäivillä sulautua muitten sää- 
tyjen kanssa yhteen, ollakseen siitä lähin johtajina ainoastaan ky'yn eikä perit« 
tyjen erioikeutten nojalla. Samallainen on myöskin varsinaisen porvarissäa- 
dynkin laita, jolla tarkoitamme kolmatta säätyä semmoisena kuin se oli ennen- 
kuin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen ja 1879 vuoden armollisen ilmoitus- 
kirjan kautta tuli laajennetuksi. Omaan ahtaasen piiriinsä rajoitettuna sekään 
ei jaksaisi yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttää, mutta mikäli se kasvaa ja 
kehittyy kaupunkilaisväestön todelliseksi, valistuneeksi äänenkannattajaksi, sikäli 
sen asema lainsäätäjänä myöskin on horjumaton. 

Entisen porvarissäädyn kunniaksi on luettava, että se vapaaehtoisesti oq 
luopunut monesta vanhentuneesta erioikeudesta, myöntäen puolestaan esim. 
maalaiskauppaa ja elinkeinovapautta yhtä alttiisti kuin se sittemmin kunnalli- 
sissa ja valtiollisissa vaaleissa on tietänyt tunnustaa muitten kansanainesten 
kykyä ja oikeuksia. Valtiopäivillä ainoastaan toinen puoli kolmatta säätyä ny- 
kyään on varsinaisia porvareita, toinen puoli on muita kaupunkilaisia jos mi- 
täkin ammatda. Mutta vanhojen porvarioikeutten lakatessa uudet luokkaedut, 
varakkaitten etuoikeudet, ovat tulleet sijaan, ja ne näkyvät kylMl» olevan sit- 
keitä. Ollaanpa vielä kaukana siitä kansalaisten valdollisesta yhtävertaisaa- 
desu, jota Euroopan edistyneemmissä maissa, saad Amerikassa, pidetään tuiki 
luonnollisena asiana yhteiskunnallisten oikeutten suhteen. Kovasd on monessa 
paikassa ehdotettuja muutoksia vastusteltu, ja taistelun päätöksestä riippuu koi- 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? 



tenkin suuressa määrin, kuinka pian ja täydellisesti kolmas säätymme voipi 
kehittyä ajanmukaiseksi edustajakamariksi. 

Harva asia on meillä vuosikausien kuluessa jännittänyt mieliä samassa 
määrässä kuin tuo tunnettu ja monimutkainen kysymys kaupunkilaisväestön 
vaalioikeuksista. Tietäähän jokainen senkin, että harvalla alalla semmoinen 
säännöttämyys on vallitsemassa, kuin juuri tällä. Kun pormestari tahi raati- 
mies on valittava, äänestetään veroäyrin mukaan ilman rajoituksia. Pappia 
valitessa kirkonmaksut ovat ohjeena, kuitenkin niin ett'ei kukaan saa suu- 
rempaa äänivaltaa käyttää, kuin kuudes-osan seurakunnan koko äänlluvusta. 
Kunnallisasetus, joka on uudenaikaisiin periaatteihin perustettu, määrää 25 
äänen korkeimmaksi määräksi. Valtiopäiväjärjestys jättää kysymyksen valitsijain 
ratkaistavaksi ja hallituksen vahvistettavaksi. Missä rajoitus on tullut hyväk- 
sytyksi, siinä 25 ääntä melkein aina on tullut korkeimmaksi äänimääräksi, josta 
yksityisen sopii äänestää, mutta yhä useammalta taholta vaaditaan tuon mak- 
simin alentamista esim. io:een. Ulkomailla, niinpä jo Ruotsissakin, kukin ääni* 
valtainen antaa ainoastaan yhden äänen; miljoonamies ei ole köyhää käsityö- 
läistä parempi. 

Että tässä kohden paljon parannuksia tarvitaan, on itsestään selvä. Ei 
öle sellaista erilaisuutta mainittujen vaalien välillä olemassa, että mikä por- 
mestarin- tahi papinvaalissa on kohtuullista, päinvastoin kaupunginvaltuusmie- 
ben tahi valtiopäivämiehen vaalissa olisi kohtuutonta. Sitä vähemmin voipi 
oikeaksi ja suotavaksi tunnustaa, pysyäksemme ainoastaan valtiopäivämiehen 
vaaleissa, joitten järjestäminen nyt on kysymyksessä, että toisessa kaupungissa 
käytetään rajaton, toisessa rajoitettu ääniasteikko. Harva myöskään kieltänee, • 
että tässä kohden pitää pyrkiä siihen, että oikeudet vähitellen tasoitetaan kan- 
salaisten välillä. Ihmisillehän oikeudet kuuluvat eivätkä pääomille. 

Mutta toinenkin rahallinen kysymys on tämän ohessa muistettava. Köy- 
bat kaupungit ovat ruvenneet käyttämään pääkaupunkilaisia edustajoikseen ja 
ainakin joskus on omien maksojen huojennus silloin myöskin painanut vaa assa. 
Helsinki, joka yksin valitsee 7 edustajaa pK>rvarissäätyyn, onpi tämän kautta 
1882 ja 1885 saanut 15—16 edustajaa lisäksi, — siis lähes toinen puoli sää* 
tyä on pääkaupungissa vakinaisesti asuvia kansalaisia, mikä kyllä on arvelut- 
tava. Maksamalla kaikille valituille yhtäläisen eläkkeen valtiokassasta pääsisi 
kyllä helposti pulasta; Marianhaminan tahi Kemin edusmies voisi pulskasti elää 
yhtäläisellä palkalla kuin nykyään Turku ja Wiipuri maksavat. Mutta kenties 



10 MITÄ SOPII ODOTTAA 18S5 



samassa tie olisi uusille väärinkäytöksille avattu; voisipahan siUoinkin tehdä 
edustaja-oikeudesta kauppatavaraa. Mitättömien kaupunkien yhdistäminen suu- 
remmiksi vaalipiireiksi lienee tässä kohden suotavin keino epäkohtien paranta- 
miseksi. Porvarlssäädynkin suhteen täytyy pitää kiinni periaatteesta, että suur- 
ten oikeutten kanssa seuraa veilvolUsuuksiakin. Kaupungin nimellä varustettuja 
kauppaloita, joissa kymmenen miestä tahi harvemmat valitsee edustajan, ei ole 
liioin syytä säälitellä. 

Se on varsin kuvaava valtiollisille oloillemme, että nämät puutteet por- 
varissäädyn muodostuksessa, joita kansanvaltaiset ja vapaamieliset muualla maa- 
ilmassa tarmonsa takaa tahtoisivat korjata, meillä ovat olleet varsin mieleiset muu- 
tamille, jotka muuten ovat oikeita täysiliberaaleja olevinaan. Parannusten es- 
tämiseksi on pitkät vuosikaudet ja mitä julkeimmalla tavalla käytetty huonojen 
asianajajain kaikkia temppuja ja verukkeita, — muistakaamme ainoastaan Tam- 
pereen, Porin ja Kuopion vaalijärjestys-jutut — ja ajaksipa täten on jotakin 
voitettu. Vaan eipä Nya Pressenkään enää muuta kuin kieroteitä hiipien, val- 
tiollisen kypsyyden tähden muka, uskalla kieltää muutosten tarpeellisuutta, ja 
omasta mielestään se kuitenkin yksin ymmärtänee puhua ^suoraan ja ilman 
pelotta". 

Jotakin parannusta täytyy saada aikaan, se on selvä, ennenkuin näistä 
puutteista tulee kalvava koi, joka tuntuvasti alentaa porvarissäädyn kykyä ja 
arvoa. Tähän asti kilpailu puolueitten välillä kuitenkin on voinut johonkin 
määrin ehkäistä väärinkäytösten seurauksia. Turilaan kunnallisneuvos Grönqvist 
ilmaiseksi tarjoutui edustajaksi Kajaanilaisille; suomimielinen valittiin sittenkin. 
Niin mitättömät entiset vaUiopäivämiehet kuin herrat Abdon Lindberg, C. B. 
Federley ja M. Hallberg ovat hiiskumatta saaneet uppoa unhotuksen mereen, 
jossa heidän on hyvä olla; itseänsä häväissyt pormestari Procop^, joka 188^ 
kadotti valitsijamiehen arvonsa, ei tällä kertaa tullut vaaliinkaan j. n. e. Toi- 
sin olisi kyllä käynyt, joirei viikingeillä olisi ollut pelkoa tulevaisuutensa suhteen. 

Periaatteellisten kysymysten jälkeen muistuu mieleen personalliset. Val- 
tioneuvos Lindelöf, porvarissäädyn etevä puhemies viime valtiopäiviltä, on aa- 
teloimisen kautta siirtynyt toiseen säätyyn, kauppaneuvos Kurten ei tällä kertaa 
voi olla keskusteluissa ja valtiovaliokunnan työssä osallisena, koska esimiehea 
vasara nyt on hänelle uskottu, professori Wallgren, aikoinaan puhemies hänkin, 
on ikänsä, kauppaneuvos Björksten ruotsikiihkoisen intrigin tähden jäänyt va« 
litsematta, j. n. e. Mutta tämä ei taida mitenkään vaikuttaa säädyn kuntoon 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? 11 



jleensä; Lindblom, Nybom, VVasenius, Snellman y. m. ovat yhä edelleen kaup- 
piaitten puolesta, Ignatius, Fabritius, Andersin, Grönvik, Clouberg, Rönnbäck, 
Heikel muitten joukossa tunnettuja ja kokeneita valtiopäivämiehiä, ja hyviä 
uusia voimia on saatu. Kaupunkilaisväestö on niin laaja ryhmä, semminkin 
kun valitessa saa mennä lähintä vaalipiiriä ulommaksi, ett'ei tule helposti puu- 
tetta, vaikka aatelis- ja pappissäätyihin kuuluvat jäsenet ovatkin pois suljetut. 

Jos tahtoo tilastollisesti määrätä eri puolueitten voimaa nykyisessä por- 
varissäädyssä, takertuu helposti ristiriitaisuuksiin, sen ovat sanomalehdet yltä- 
kyllin osoittaneet: Dagbladet ja Hufvudstadsbladet toisella puolella, Pressen 
toisella luulee olevansa voitolla, ja erehdys on mahdollinen sen kautta, että 
tosiaankin harva tarkastaja voi varmuudella sanoa, mihin esim. pääkaupungin 
kaksi ensimmäistä edustajaa herrat Borgström ja Tallqvist oikeastaan kuuluu. 
Vaikka luulisi olevan suurta periaatteellista eroitusta liberaalien ja viikingien 
välillä, kun sitä vastoin Dagbladin ja suomimielisten periaatteelliset väitteet 
joskus näyttävät ihan samaan suuntaan, niin kokemus kuitenkin on osoittanut, 
että liberaalit ja viikingit enimmiten käytännössä ovat käyneet uskollisesti käsi- 
tysten, ikään kuin olisi eroitus heidän mielipiteissään ollut aivan mitätön, ja 
suominuelisiä he monesti ovat täten sulkeneet pois. Niin tasalla ovat puo- 
lueet joka tapauksessa porvarissäädyssä, että kaksi puoluetta yhdistyneenä aina 
voittaa kolmannen. Valiokunta- vaaleissa porvarissääty toivottavasti nyt niinkuin 
1882 on menettelevä verrattain maltillisesti, — vaikk'ei sellainen päätös tietysd 
nytkään voi olla viikingeille mieleen. 

Suomimieliset, jotka 1872 ja 1877 olivat hyvin vähälukuisat porvarissää- 
dyssä, ovat varmasti, jos kohta hitaasti voittaneet voimaa. Silloinkin kun ne 
ovat tulleet voitetuksi, on useasd päätös ollut moraalinen tappio voittajalle; niinpä 
erittäinkin Wiipuris8a ja Porissa. Ajatelkaamme kaikkia noita dagbladilai- 
sia ja viikingejä, — luullaksemme 8 ä 10 — jotka tällä kertaa ovat valitsijain 
vähemmistön eikä enemmistön edustajia; muistakaamme helppohintaisuuden ja 
maksuttomuuden kurjia houkutuksia, ajatelkaamme Kuopion vaalia, jossa pisim- 
mätkin rettelöt eivät auttaneet mitään, jopahan lopuksi kääntyivät juonittelijoita 
vastaankin, ja suomimielisyyden kannattajat voimme oikeutetulla ylpeydellä 
sanoa, vaikk'eivät meidänkään voittomme aina oie ollut ilahuttavia, — muista- 
kaamme Tampereen vaalia, — ett^emme häväisseet kallista asiaamme liittä- 
mällä sen tulevaisuutta yhteen valtiolliseen mädänneisyyteen. Rehellisyys maan 
perii, eikä näillä tämmöisillä enteillä voi kestää kauan, ennenkuin suomimieli- 



12 MITÄ SOPII ODOTTAA 1885 



syys porvarissäädyssäkm seisoo voimakkaampana kuin nykyään, seisoo voitta- 
jana, niinkuin sen luonnonmukaisesti tulee olla. 

Talonpoikaissääty on ma&laisväestön, niinkuin kolmas säätymme on kau« 
punkilaisten luonnollinen edustaja. Siihen nähden, että maanviljelys sivnelin* 
keinoineen on kansamme aineelliselle toimeentulolle niin paljoa tärkeämpi kuin 
kauppa ja merenkulku, ja maalla asuva väestö myöskin on mutta luokkia pal- 
joa lukuisampi, niin Vi eduskunnan päätäntövallasta on peräd vähän talonpo- 
jille. Mutta on kyllä aikoja ollut, jolloin säädyllä ei ollut paljon muuta kuin 
nimeksi sekin osa lain säädännöstä. Kuninkaan voudit nimittivät töoo-luvulla 
talonpoikaiset valtiopäivämiehet; tärkeimpien asiain käyttelemisestä neljännen 
säädyn edustajat olivat suljetut. Ja tämä asema oli kuitenkin onnellinen ver- 
rattuna siihen orjuuden tilaan, johon heidän vertaisensa samaan aikaan ja 
useimmissa Euroopan maissa olivat vaipuneet. Myönnetytkin oikeudet olivat 
muutamissa kohden enempi kuin mitä Ruotsinmaan talonpoikaissääty jaksoi 
käyttää: omasta tahdostaan se esim. vuoteen 1800 asti oli vapautettu osalli- 
suudesta Ruotsin pankin hoidossa. 

Vielä enemmän olivat tietysti Suomenmaan talonpojat valtiollisen ala- 
ikäisyyden tilassa. Vapauden aikanakin, jolloin melkein rajaton valta oli val- 
tiosäädyille annettu, saivat meidän maamme umpisuomalaiset edustajat tiettä- 
västi istua katselemassa mitä säädyssä tapahtui, ymmärtämättä tärkeimpiäkään 
päätöksiä. Kun sen lisäksi tämän vuosisadan keskipalkoille asti Suomen yh- 
teiseltä kansalta melkein kokonaan puuttui tilaisuutta lukemisen kautta tutus- 
tumaan valtiollisiin kysymyksiin, eikä kansakouluja tahi sanomalehdä ollut pal- 
jon olemassa, -niin meidän todellakin sopii kummastella, että talonpoikaissää- 
tymme v. 1863 saattoi olla mitään muuta kuin valdollinen nimi, tyhjä ulko- 
muoto, ilman merkitystä. Henkistä kypsyyttähän kaikkien yhteiskunnallisten 
oikeutten käyttäminen vaatii, mutta mistä se oli saatavana? 

Löytyy Suomenmaassa vielä tänäkin päivänä niitä, jotka eivät käsitä, että 
länsimaisen sivistyksen kodistuttaminen kansan syviinkin riveihin, perityn val- 
tiolaitoksemme saattaminen täydelliseen käytäntöön, on suomikiihkon ytimenä. 
Mitäpä sille voi, että ihmistä löytyy, jotka eivät näkevin silmin näe, eikä kuu- 
levin korvin kuule, ja kuitenkin luulevat olevansa tulevaisuuden, nverdandin*" 
miehiä. Mutta kaikeksi onneksi löytyi puoli vuosisataa takaperin isänmaanystä- 
viä, joilla ei ollut silmät eikä korvat ummessa. Ryhdyttiin 1830-luvun alussa 
palavalla innolla suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen, ja nuo harrastuk- 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? l3 



set, milloin vainon, milloin ylenkatseen alaisina, harvoin arvoaan tunnustetut, 
kasvattivat tuhansia, joilla oli halua ja kykyä sivistyksen saavuttamiseen. Suo- 
mennoksissa, alkuperäisissä teoksissa ja sanomalehdissä annettiin kaikellaisia tie- 
toja, jotka yhdessä elämän opetusten kanssa^ kantoivat hedelmiä, ja ilman muuta 
koulutusta siihen tarkoitukseen Suomen talonpojat 1863 ja 1867 aunkin viit* 
tävästi tiesivät täyttää tehtävänsä valtiopäivillä. 

Nykyään löytyy kokeneita valtiopäivämiehiä tarjona niin paljon, ett'ei 
puoletkaan näillä valtiopäivillä valituista talonpojista ole ensikertalaisia julki- 
sissa keskusteluissa. Slotte on ollut valittu kaikilla valtiopäivillä 1863 — ^5^ 
Wärri ja Hartonen 1867, 1877, 1882, Heikura 1863, 1872, 1882, Brusila 
1863, 1877, 1882. Kaksilla tai yksillä valtiopäivillä käyneitä löytyy useita 
eteviä, esim. Suutaria, Hoikka, Pöysti, Leppänen ja Ojanen. Riihimäki sitä 
vastoin on tällä kertaa jäänyt valitsematta, vaikka hän on ollut edusmiehenä 
1867, 1872, 1877 ja 1882; Keto, aikoinaan jäsen Tammikuun valiokunnassa 
ja valtiopäivämies 1863, 1867, 1877 ja 1882, on kuollut. Kadonneitten jou- 
kossa huomaamme myöskin K. G. Hegerströmin, joka v. 1879 istui suuressa 
verokomiteassa sekä 1877 ja 1882 edusti Leppävirran tuomiokuntaa, kykenevä 
mies hanki, jonka kanta kuitenkin esim. rustholli- ja olutkysymyksissä paljasti 
samallaista itsekkäistä huolta omista aineellisista eduista, jota on Ruotsin maa- 
laispuolueessa nähty ja moitittu. Idanpää-Heikkilä näytti jo viimein ikäkululta; 
Puhakka-ukon katoominen on tietysti säädylle suuri ajan voitto, jos kohta 
huvituksen hukka. 

Erikseen talonpojista sopii tarkastaa säädyn herrasmiehiä. Varsin huo- 
mattavaa ja ilahuttavaa on, ett^ei kansan puolelta epäillä valita herrasmiehiäkin 
kansan edustajain vuosi vuodelta tärkeämpään ja vaikeampaan tehtävään. Umiö 
osoittaa muun muassa, ett^ei kielikysymys meillä ole säätykiistaksi kehkeytynyt, 
yhtä vähän kuin se on rotutaistelu tahi kilpailu erilaisten sivistysmuotojen vä- 
lillä. Meurman ja Avellan ovat laajoissa piireissä tunnetut, ja Duncker, Kyan 
der, Svedherg ovat nekin kunnialla täyttäneet paikkaansa säädyssä. Sen lisäksi 
istuu säädyssä ensikertalaisina maisterit Brander, Forsman, Castren ja Weha- 
neu. «Herrasmiesten luku nousee. I2:een, jos yleensä on mahdollista vetää- 
tarkka raja niiden ja muitten välillä. Niin tärkeä kuin se onkin, että yhtei- 
sen kansan käsityskanta on neljännessä säädyssä edustettu, yhtä hyödyllistä 
.se on säädylle itselle, että sen valitsijain suuri joukko ymmärtää antaa muille- 
kin arvonsa. Muistettakoon vaan kuinka kyytiasia v. 1882 vuosikymmenien 



14 MITÄ SOPII ODOTTAA 1885 



turhain ponnistusten jälkeen saatiin suotuisaan loppuun etupäässä jhden mie> 
hen, Meurraanin ansiosta. 

Porvarissäädyn laajentamista on puuhattu ja puuhataan yhä, eikä taiste- 
lun lopullinen tulos ole epäilyksen alainen. Jotakin vastaavaa liikettä sitä vas- 
toin ei tiettävästi vielä ole syntynyt talonpoikaissäädyn suhteen, vaikka sekin 
kyllä saattaisi voittaa sen kautta että manttaaliin pannun rälssi* tahi perintö* 
maan omistajain sekä kruununtilojen haltijain vahvistukseksi tulisi muitakin 
maalla asuvia kansalaisia. Muistuu etupäässä mieleemme kansakouluopettajat 
maalla, jotka valtiollisen kypsyyden puolesta epäilemättä ansaitsevat saada täy- 
det kansalaisoikeudet, mutta se olkoon tässä ainoastaan esimerkkinä mainittu. 
Kenties voisi yleensä myöntää osallisuutta valitsijamiesten vaaliin kaikille niille, 
jotka asuvat maalla ja kunnan yhteiseksi tarpeeksi maksavat veroa, ja voisi 
tietysti toistaiseksi joku ääniasteikko nimkuin kaupungeissakin olla paikallaan. 
Suuresti suotavaa olisi joka tapauksessa, semminkin jos äänivaltaisten lukumäärä 
täten enenee, että valitsijamiehiä määrätään useampia kuin nykyään Valtio* 
päiväjärjestyksen 13 §:n mukaan. 

Kielikysymyksessä talonpoikaissäädyn asema on aivan selvä. Olisipa kum- 
maa kummempi jos se ei pysyisi suomimielisenä, varsinkin kuin ruotsinkiih- 
kolla parilla poikkeuksella on ollut keskinkertaisia, jopa suorastaan huonoja 
puolustajoita säädyssä. Ja tämä valtava enemmistö oli kuitenkin niin kohteli- 
jas, että V. 1882 pani joka ainoan vähemmistön miehen johonkuhun valiokun- 
taan, saamatta sittenkään muuta kuin moitetta Dagbladilta. Meidän ymmär- 
tääksemme maltti on hyvä, jos se vaan jaetaan kohtuullisemmin. Jos semmoi- 
nen kyky kuin Duncker, muutamissa asioissa myös Svedberg, saavat tärkeitä- 
kin luottamustoimia, — varapuhemiehenähän edellinen olisi katsottava itse- 
määrätyksi puhemiehen neuvostoon, — niin se on asialle eduksi ja säädyn 
kannalle kunniaksi, mutta jos esim. herra Hollmerus kaiken sen jälkeen mikä 
tapahtui 1877 vuoden valdopäivillä olisi iäksi päiviksi jäänyt käyttämättä, niin 
siinä ei totta tosiaankaan olisi ollut kummastuksen aihetta. 

Viimeisten valtiopäiväin keskustelut osoittavat selvästi, että varsinkin 
niissä kysymyksissä, jotka lähemmin koskevat maaseutulaisia, talonpoikaissää- 
dyn myötävaikutus lainsäädäntöön on hyvin painava, muissakin hyödyllinen. 
Jyrkintä vanhoillaan olijaisuutta huomataan kuitenkin enemmän kuin olisi suo- 
tavaa; Laukaan tuomiokunta varsinkin on siinä kohden tehnyt parastansa, lä-^ 
hettäen milloin Iso-Möttölän, milloin Nyrösen edusmiehcnään. Kuinka luon- 



VUODEN VALTIOPÄIVILTÄ? I5 



noIKsta se onkin, että saloilla kasvaneet ovat vieraat uuden ajan aatteille, niin 
se on ylen suotava, että vanhan puolustajat kykenisivät syillä eikä ainoastaan 
etuluuloilla puolustaa kantaansa. Vihdoin tahdomme uudestaan muistuttaa 
siitä mitä jo ennen olemme tässä lehdessä maininneet: vaitiolon niinkuin pu- 
humisen suhteen on säädyn jäsenillä paljon opittaivaa. Moni hyvin etevä py- 
syy useimmista keskusteluista erillään, muutamille sitä vastoin itse esiintyminen 
näyttää olevan tärkeämpi kuin uusien näkökohtien esittäminen. Varsinkin sää- 
dyssä, joka on vaivattu tulkitsemisella, on jokaisen velvollisuus olla tarpeet- 
tomia latelematta. Lisättäköön vielä, että kaikkien puheitten kääntäminen 
meistä tietysti on liikanaista. Niille harvoille, jotka kenties eivät yitimärrä 
suomea, voisi kyllä antaa tietoja pidettyjen puheitten sisällyksestä vaivaamatta 
koko säätyä pitkillä julkisilla ruotsinnoksilla. Jos kaikki ruotsalaiset puheet 
sitä vastoin suomennetaan, niin se viepi verrattain vähän aikaa säädyltä ja 
näyttää myöskin kohtuulliselta. 

Me tiedämme nykyään ainakin pääasiassa ketkä tulevat valtiopäiville 
Suomen kansaa edustamaan, me tiedämme arvostella useampien kykyä ja kan- 
taa, emmekä siis ole aivan johtoa vailla kun tahdomme arvata, mitä - näiltä 
valtiopäiviltä sopii odottaa. Mutta silloin kuin tämä kirjoitetaan, olemme vielä 
tuskallisessa epätiedossa, tuleeko tärkein kaikista näille valtiopäiville odote- 
tuista laki-esityksistä säätyjen keskusteltavaksi ; sanotaan, että vertailu venäläisten 
lakien kanssa, arvattavasti myöskin muodostaminen niiden mukaan olisi kysy- 
myksessä. 

Tämä tuiki odottamaton ja luonnoton päätös on jo itse asian tähden 
varsin kamala, koska suuret ja tärkeät parannukset sen kautta jäisivät myöhäs- 
tymään. Mutta se ennustaa sen lisäfcsi pahaa koho tulevaisuuden lainsäätäjä- 
työlle. Kansamme omat tarpeet, oma luonne ovat tähän asti saaneet olla 
niitten laki-ehdotusten perustuksena, jotka ovat säädyille jätetyt ja sen kautta 
olemme voineet silläkin lyhyellä ajalla, joka on säädyille käytettävänä, saada 
paljon aikaan. Vaan jos nämä uudet enteet toteutuisivat, tulisi ylen laaja ala 
niitten lisäksi, jossa meidän jo nykyäänkin täytyy huolella ja murheella tais- 
tella kansallisen olemuksemme puolesta. Aineelliset etumme ovat vaaran alai- 
sina, mutta nyt saisimme vieläkin vaarallisempia hyökkäyksiä torjua. Mutta 
siinä kohden Suomen eduskunta seisoo yhtenä miehenä tuommoisia yrityksiä 
vastustamassa. Helpompi on puutteellisia ja vanhentuneita lakeja ja asetuksia 
noudattaa kuin sellaisia, joilla ei ole ensinkään kansallista pohjaa meillä. 



l6 MITÄ SOPII ODOTTAA 1885 



Miten rikoslaille käyneekin, muita kysymyksiä löytyy kosolta, jotka tule* 
vat keskustelui alaisiksi joko esitysten tahi anomusten muodossa, esim. mst- 
holliasia, rautatieverkon laajentaminen, juutalaiskysymys, naisen asema lain 
edessä, y. m. m. £i ole helppo ennustaa, mitä näillä aloilla voipi saada ai- 
kaan. Muutamat mainituis^ kysymyksistä, niinkuin raittius- ja mahdollisesti 
juutalaiskysymys, ovat sitä laatua, että mielipiteet kenties jakautuvat varsin 
epätasaisesti; silloin tuo onneton este kaksi säätyä kahta vastaan on edessä. 
Muissa toisenlaisia näkökohtia on vaUitsemassa» mutta nelija'on hankaluuksiin 
kuuluu, että ylen helposti asia voi jäädä sillensä. Siihen kokemukseen katsoen» 
jota ennen ja lähimmiten 1882 vuoden valtiopäivillä on saatu, voipi kuitenkin 
toivoa, että useimmiten voi yhteiseen päätökseen päästä. Mahdollisia apu- 
keinoja on siinä suhteessa vähemmin käytetty kuin suotavaa olisi. Pienoin 
plenorum laitosta on, kumma kyllä, melkein koettamatta jätetty sikseen, vaikka 
edusmiesten sanat eivät silloin niinkuin enimmiten nykyään jäisi muittenkin 
säätyjen kuuluville kajahtamatta. Samoinpa myöskin kannattaisi koettaa, eikö- 
hän asianomaiset valiokunnat Valtiopäiväjärjestyksen §§ 57 ja 67 noudatta- 
mallakin voisivat menetellä vapaammin kuin tähän asti yhteensovituksia tehdessä. 
Entäs kielikysymys? 

Kielikysymyksestä on johdettu melkein kaikkea pahaa tässä maassa. ^Sit- 
ten kuin tuo kirottu kielikysymys syntyi, ei Suomella ole ollut yhtään hy- 
vää vuotta"^, päivitteli aikoinaan eräs omituisuudestaan tunnettu vanha herra. 
^Fenpomaani ja svekomaani ovat aina eri mieltä, puhuttakoon tieteestä tahi 
taiteesta; he ovat vastakkaisella kannalla vaikka puhuisivat maalais-voistakin*^, 
oli muutamia vuosia sitten luettavana jossakin sanomalehdessä. Ja ruotsikiih- 
koisten äärimmäinen joukko seisoo yh^ vielä tuolla kannalla. Kielikysymys 
on viikingeistä milloin luokkataistelu, milloin rotutaistelu (ras-strid). Toisella 
puolella seisoo länsimainen, toisella vielä syntymätön ugrilais-suomalainen sivis- 
tys, — niin kuuluu tuorein ja epäilemättä huvittavin keksintö tähän suuntaan» 
väite joka kaikessa kummallisuudessaan näkyi maistuvan Pressille niin hyvältä 
kuin mikään paistettu ankka konsanaan. 

Kaikki nuo mainitut ja samallaiset väitteet viittaavat kuitenkin loppupää- 
töksiin, joitten tärkeyttä asianomaiset eivät näy selittäneen itsellensä. Jos 
niin syvä ja pysyväinen juopa on olemassa puolueitten välillä, sUloin tässä 
maassa oikeastaan asuu kaksi kansaa, jotka eivät mitenkään voi pysyä koossa. 
Turhia ovat tosiaankin siinä tapauksessa kaikki sovun ja yhteisen isänmaan 



vuödeA valtiopäiviltä? 17 



-Biniessä tehdjt kdioitokset, että kielikysymys on selvitettävä meidän omien pää-^ 
töstefnme nojalla, oman tahtpmme makaan, enn^ftnkuin vieras valta tniekallaan 
sivaltaa solmun selville ja ratkaisee riidan tavalla, joka ei ole kellekään mie? 
leen. • Sota puukkoon asti ei lakkaa vähemmällä kuin että heikompi on tyk- 
känään hävitetty tahi lähtee maasta pois; yhteistä isänmaata ei silloin olekaan 
olemassa. 

Onneksi suomimielisen puolueen todelliset vaatimukset eivät kuitenkaan 
ole sitä laatua, että ne tekisivät yhdenkään Suomen asukkaan kodittomaksi, sor- 
ronälaiseksL Viikingien yllämainitut väitteet ovat tuulesta temmattuja; ne saat- 
tavat vaikuttaa säikähtyneihin, jotka eivät asian laitaa tunne, mutta siinä kaikki. 
'Yksityisten ripeän toimen kautta kansalaisten tasa-arvo toteutuu täydellisem- 
min päivä päivältä, ja valtion puolelta on viime aikoina tehty paljon siihen 
saontaan. Mitä viime aikoina on valtiopäivillä päätetty, on niinikään suurin 
askelin vienyt siihen, että suomenkielisille opetuksessa, hallinnossa ja viras- 
toissa tulee täydet oikeudet, olkoonpa niinkin, että paljon vielä on tekemättä. 
Suomimielisten lukuisassa puolueessa ei ole yhtään miestä, joka olisi valmis 
rauhan tähden tinkimään pois mitään näistä vaatimuksista, jotka ovat kansan 
kehitykselle tärkeät. Uusi Suometar, Kaiku, Aamulehti, Valvoja saattavat muu- 
ten olla eri mieltä, mutta siinä kohden seisovat niinkuin yksi mies. Eivät tyydy 
sellaiseen valhe-yhtäarvoisuuteen, jota viikingit harrastavat, ja joka ci tarkoita 
mmita kuin entisten olojen säilyttämistä; ennenkuin todellinen, täydellinen tasaarvo 
on suomenkielisille kansalaisille voitettu, eivät puolueena voi, eivätkä tahdo hajota. 
Eikä suomimieliset tässä kohden seiso yksin. Onpa viime valtiopäivillä 
Ihan selvästi nähty, että paljon sellaisiakin, jotka eivät kuulu varsinaisten suo- 
mimielisten joukkoon, kuitenkin ovat valmiit antamaan myötävaikutustaan, 
jotta tämä niin laajalle ulottuva kysymys kerran lakkaisi olemasta jokapäiväis- 
ten ärsytysten ja rettelöiden synnyttäjänä. Sitä intransigenttikantaa, jota vii- 
kingien lehdet, Helsingfors vainaja ja sen jatko Nya Pressen ynnä Abo Tid- 
ning ja Östra Nyland edustavat, sitä ei aivan moni mies tähun asti ole val- 
tiopäivillä kannattanut eikä taida vast'edeskään tehdä. Koulupoika-politiikki 
saattaa sanomalehden toimituspaikassa tuntua mieltä ylentävältä, vakavissa kes- 
kusteluissa sille on vaikea voittaa pysyvää sijaa. Niin on ainakin ennen käy- 
nyt. Jos sääntö näilläkin valtiopäivillä pitää paikkaansa, niin me voimme .1 885 
vuoden valtiopäiviltä odottaa paljon. Taistelu, joka vuosikymmenien kuluessa 
on hajottanut kansamme eri leiriin, voi silloin tulla sillä lailla ratkaistuksi, että 



l8 KRISTUKSEN. OPPI JA NAIDUN 

Suomen asukkaat vastedes voivat yksimielisiQä odottaa ja torjua tulevaisuu- 
den vaiheita ja vaarojen uhatessa säilyttää nykyistä asemaansa kansakuntain 
joukossa. 

*,._: E. G. Palmin, 



Kristuksen oppi ja naidun vaimon omistus-oikeus. 

£i löydy aatetta niin korkeaa, oppia m'in jaloa, niin puhdasta, jota ihmi- 
set eivät voisi väärentää. Niin on käynyt yksin Kristuksenkin opin. Kuiten- 
kin on se selvä, yksinkertainen. Sen ydin on rakkaus, sen henki oikeuden. 
Sen kaikki sisältävä käsky ihmisestä ihmiselle on: ^Kaikki mitä te tahdotte 
että ihmisten pitää teille tekemän, niin te myös heille tehkääf*. 

Tämän opin mukaan meidän ei siis tule kohdella muita ainoastaan niin 
kuin yleinen mielipide tai vanha tapa vaatii, vaan niinkuin tahdomme, että 
meitä itseämme kohdeltaisiin. Kaikki edut ja oikeudet, joita itse pidämme kal- 
liina, tulee meidän muillekin suoda. 

Näihin etuihin kuuluu myös omistus-oikeus. 

Kristus kyllä opettaa: ^Kellä kaksi hametta on, hän antakoon sille, jolla 
ei yhtään ole^. Vaan tämä luopuminen omaisuudesta ei saa olla pakollinen, 
siitä ei voi tehdä lakia, silloin se menettää koko arvonsa. Jumala ei kiellä 
meitä maan päällä omistamasta sitä, mitä voimme rehellisellä työllä ansaita 
itsellemme tai jälkeläisillemme, ei siis kiellä perintö-, omistus- eikä käyttämis- 
oikeutta. 

Useampi yhteiskunta kieltää nämä vaimolta. Vaan tätä asianlaitaa vas- 
taan on viime aikoina kajahtanut moni ääni. Mutta onkohan näiden oikeuk- 
sien puute todellakin niin tuntuva kuin ne arvelevat? Ovatkohan nämä oi- 
keudet jossakin suhteessa ihmisyyden käsitteesen ja siis kalliina pidettävät? 

Kenties voimme tähän helposti vastata, jos ensin muistelemme, keillä on 
nämä oikeudet ja keillä niitä ei ole. Jos nyt ihmiskunta niiden mukaan jaet- 
taisiin kahteen luokkaan, niin tulisi toiseen kuulumaan: kaikki täysi-ikäiset 
vapaat miehet, naimattomat naiset, lesket, mies- ja naispalvelijat. Toiseen taas : 
ala-ikäiset, lapset, orjat, varkaat, elinkautiset vangit, hullut ja — naidut vai- 
mot. Näemme siis, että — vaimoja lukuun ottamatta — omistus-oikeus myön* 
netään kaikille muille paitse niille, jotka vasta ovat ihmiseksi pääsemässä, niille 
joille ei tahdota myöntää täyttä ihmis-arvoa sekä rikosten tekijöille ja vähä- 



VAIMON OMISTUS-OIKEUS I9 



mielisille. Eikö siis omistus^oikeaden kieltaminea loukkaa ihmisarvoa? Julis- 
tihan Kristus kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi. Ei hän tehnyt mitään erotusta 
miehen, vaimon ja orjan välillä. 

Mutta kenties tämä säädäntö, mitä vaimoon tulee, kuitenkin jollakin omi- 
tuisella tavalla vaikuttaa yhteiskunnan tai perheen, s. o. miehen, lasten tai 
vaimon omaan onneen? Katsokaamme. Kristus käskee kaikkia ihmisiä yleensä 
käyttämään leiviskäänsä, se on mahdollisuuden mukaan enentämään ja oikein 
kayttänoään omaisuuttaan sekä kehittämään henkisiä lahjojansa. Niin meille 
selittävät paraimmat raamatuntutkijat. Tätä käskyä noudattaa meidän yhteis- 
kunta asettamalla täysi-ikäisen naisen, perheen äidin ala-ikäisten, epävapaiden 
rinnalle. Voiko hän siinä tilassa vaikuttaa kaiken sen, minkä Jumala iAmi' 
seltä vaatii? Siinä kysymys. 

Ensiksikin: miten vaikuttaa vaimo yhteiskuntaan? Tietämättänsäkin kos- 
taa hän yhteiskunnalle siten, että hän sen suhteen enimmäkseen asettuu vä- 
linpitämättömyyden kannalle. Kummako se on? Muukalainen hän on omassa 
maassaan. Kansalaisten äiti ei ole kansalainen. Jos hän on erittäin jalo ja 
järkevä, voipi hän vielä innostua yhteisistä asioista, mutta jos hän on tavallista 
laatua — ja eiväthän kaikki voi erin- omaisia olla — huolii hän hyvin vähän 
siitä yhteiskunnasta, joka ei hänestä välitä. Yhteiskunnalliset asiat koskevat 
välittömäsd vaan kansalaisia, oikeuksien ja omaisuuden omistajia. Mitä voipi 
siinä vaikuttaa se, joka ei mitään omista ja jonka toiminta on toisen vallassa. 

Tämä onkin aivan oikein, arvellevat jotkut. Pysyköön nainen ja etenkin 
naitu vaimo kaukana yhteisistä asioista. Mitä hänelle niistä? Vaan näin ei- 
vät aina ajattele konservatiivisetkaan. Hyvin moni ei ole esimerkiksi karsain 
silmin katsellut naisen työtä suomalaisuuden ja raittiuden hyväksi. Ne, jotka 
eivät tätäkään hyväksy, vaativat kuitenkin että vaimon tulisi pitää huolta yh- 
teiskunnan köyhistä, orpolasten kasvattamisesta ja sen semmoisesta. Vaadi- 
taan yhtä, opetetaan toista. Mitä tietää nainen köyhyyden syistä — yhteis- 
kunnallisista epäkohdista? Eihän häntä tahdota ottamaan niistä selkoa, ja jos 
ottaisikin — eihän hän voi vaikuttaa niiden parantamiseen. Orpolapset ovat 
hänelle vieraita, — mitä hyötyä, mitä haittaa niistä tulevaisuudessa voipi olla 
yhteiskunnalle, sitä hän ei voi käsittää. Onhan hänelle opetettu että ainoas- 
taan se on kodikas nainen, joka aina vaan puuhaa omassa pesässään, otnan 
miehensä, omien lapsiensa hyväksi, olipa se sitten pitsien virkkaamisella 
tai herkkujen keittämisellä. Tämä vaimon välinpitämättömyys vaikuttaa mo- 



20 KRISTUKSEN OPPI jA NAIDUN 

luesti miehessäkin samaa välinpitamatt5myytta, samaa velttoutta. Ja äiti, jonka 
isänmaana on vaan oma pihamaa ja puutarha — mitä istuttaa hän lapsimsa? 

Yhteiskunnan onneksi ei voi olla vaimon ala-ikäisyys. Lieneekö se miehen 
hyväksi? 

Mies ^taittaa itsellensä kukan, joka kukoistaa ainoastaan vaijossa*^, tai 
suomeksi — ^ottaa^ itsellensä vaimon ja — ruotsiksi «omistaa** hänet Mitä 
varten? Mitä tarvitsee mies avioliitossa? Me emme puhu silmäin pyynnöstä 
ja Hhan himosta, vaan kristillisestä, kehittävästä avioliitosta. — £i hän tar- 
vitse^ nukkea leikitelläksensä, ei lemmikkiä suudellaksensa, ei lasta, — joka 
askeleella hoidettavaa, vaan vaimoa^ se on täysi-ikäistä ihmistä, toveria ilossa 
ja murheessa; — äitiäy se on synnyttäjää, hoitajaa ja kasvattajaa uudelle su- 
kupolvelle; — emäntääy se on järkevää talouden hoitajaa, palvelijain neuvojaa 
— sanalla sanoen kodin luojaa, sillä mies ei luo kotia, ei ainakaan kodin 
henkeä, sen tekee vaimo, olipa hän orja tai vapaa. 

Kelpaako nyt kokematon, ala-ikäinen lapsi kaikkiin näihin toimiin? Kel* 
paako niihin kukka tai kyyhky tai nöyrä palvelija? Ei; vaan isenpä vuoksi 
onkin miehellä kaksi nais-ihannetta: morsius-ihanne, jonka tulee olla niin koke- 
maton, kykenemätön, hento ja vaistomainen kuin suinkin olla saattaa, ja vaimo- 
ihanne, joka taitaa puuroa keittää, sukkia parsia, lapsia kurittaa. — Mitään 
täydellistä ei voi löytyä maan päällä. Kuitenkin voitaisiin epäkohtien korjaa- 
misella paljon vaikuttaa. Jos miehellä ja vaimolla olisi samat oikeudet ja vei* 
vollisuudet, siis sama ihmis-arvo, voisi avioliitolla olla sitä jalostuttavaa, kehit- 
tävää voimaa, kuin sillä oikeastaan tulisi olla. Mutta mikä nyt on oikeuksien 
ja velvollisuuksien suhde? Avioliittoon mennessä luopuu vaimo miehen hy- 
väksi kaikesta: nimestään, lapsuutensa kodista ja omaisuudesta; hän antaa 
vapautensa, monesti terveytensä, tapansa, mielipiteensä — koko persoonalli- 
suutensa. Entä mies? Lahjaksi antaa hän nimensä, — ^Er giebt Dir einen 
Namen** muistuttavat saksalaiset kiittämättömälle tytölle. Lainaksi antaa mies 
jonkun osan arvostaan;, vaimoa kunnioitetaan enemmän kuin naimatonta, les- 
keä taas vähemmän kuin vaimoa. Nimeksi antaa mies vaimollensa ^oman*^ 
kodin ja omaisuutensa. 

Nuo ovat paradokseja, väitettäneen. Eikö koti ole vaimon oma yhtä hy- 
vin kuin miehen, eikö omaisuus ole yhteinen, eikö miehestä ja vaimosu tule 
yksi ainoa siveellinen persoonallisuus? Ei; miehen koti ei ole samassa mää- 
rässä vaimon oma. Omassaan saa olla miten itse- tahtoo, miten omatunto maa- 



VAIMON OMISTUS-OIKEUS. 21 



rää» matta tuossa njhteisessä'* kodissa määrää mies. Lapsille annetaan isän 
nimi ja nskonto. Jos äidillä sattuu olemaan toinen uskonto, täytyy hänen vas- 
ten omaatuntoansakin tehdä — mitä ei kukaan voi — nimittäin saattaa lap- 
silleen toisia käsitteitä kuin mitä hänellä itsellään on. Mies määrää miten lapset 
ovat kasvatettavat ja mitä niistä tehdään — tai koetetaan tehdä. Palvelijoita 
voipi mies käskeä ja vaihtaa mielensä mukaan (paha vaimo tekee tämän myös,, 
mutta silloin häntä moititaan); asunto, irtaimisto, rahat ovat miehen; jo$ hän 
tahtoo myödä tai vaihtaa tai ostaa jotakin, ei hänen tarvitse siitä mainitakaan 
vaimolleen. Jos hän on tarkka^ niin kiusaa hän alituisesti vaimoaan, jos hän 
tuhlaa, voipi jos kuinkakin säästäväinen, rikkaastakin kodista lähtenyt vaimo 
hänen tähtensä joutua suurimpaan puutteesen. 

Tämä on väärä kuvaus, on moni valmis huudahtamaan. Se on päin- 
vastoin nainen, joka kodissa määrää ja hallitsee. Me tiedämme, että niin — 
paha kyllä — joskus tapahtuu, mutta hän ei tee sitä lain eikä opinioonin no- 
jalla, vaan joko kiivaan luontonsa tai viekkauden tai jonkun muun pahan 
avulla. Siten ^kiertää hän kyllä miehensä kolme kertaa sormensa ympäri^, 
mutta minne joutuu tämmöisessä avioliitossa kunnioitus ja rakkaus? 

Sanotaan myös että mies ja vaimo yhdessä keskustelevat asioista. Tie- 
tysti monessa kodissa niin tehdäänkin. Mutta niinpä kuitenkin tavallisesti käy 
että — jos ovat eri mielipidettä — miehen päätös toimeen pannaan. Jos ei 
niin kävisi, mintähden sitä miestä ylenkatsotaan, josta vähänkin luullaan, että 
hänen vaimonsa vaikuttaa hänen päätöksiinsä? „Mies parka on auttamatto- 
masti tohvelin alla"^. 

^Vaimon oikeudet riippuvat miehen rakkaudesta; jos st hänellä on — 
on hänellä myöskin oikeuksia tarpeeksi; jos ei, niin ei auta siinä laki ja ase^r 
tukset"^. Semmoinen mielipide on muutamilla miehillä. Eikö se ole melkein 
yhtä kuin jos sanoisi palvelijalle : varasta vaan jos sinulla on hyvä isäntä, joka 
luottaa sinuun; ei hän sitä huomaa eikä rankaise. — Mutta jos hänen oikeu- 
tensa riippuvat miehestä, mistä sitten riippuvat hänen velvollisuutensa? Eihän 
vaan miehestä, sillä siten tulisi mies vaimon jumalaksi. 

Entä tuo siveellinen persoonallisuus? Voipiko vapaa henkensä ja luon- 
teensa puolesta kehittynyt mies yhdistyä yhdeksi ainoaksi siveelliseksi persoo- 
nallisuudeksi niin alhaisen olennon kanssa, kuin on lapsuuden ja ala-ikäisyyden 
tikian jäänyt nainen? Kuinka hänen oma siveellinen persoonallisuutensa Voi 
kehkeytyä kun hänen toinen puolensa, hänen vaimonsa yhä jää vaistomaisuu- 



22 KRISTUKSEN OPPI JA NAIDUN 



den tilaan? Eikö koko organisuus kärsi, kun sen osat karsivat? Kukaan ei 
ottaisi edes kauppakumppaniksi sokeaa tai vähämielistä tai oijaa. Vielä vä- 
hemmin ikuiseen liittoon. 

Mitä sanoo jalon miehen omatunto kun hän vastaan -otettuaan vaimon 
omaisuuden tai ainakin koko hänen työnsä, tältä samalta vaimolta vaatii kii- 
tollisuutta jokaisesta antamastansa lahjasta, olipa se kenkäpari tai vuotuinen 
rahasumma? Minkä tähden ei vaadi hän kiitollisuutta palvelijoiltaan, joille hän 
säännöllisesti maksaa ja jotka vähemmin aikaa häntä palvelevat. * Mintähden 
sivistynyt mies ei mistään hinnasta suostuisi riistämään vaimoltaan hänen vaat-* 
teitään? Hän on tottunut pitämään ne vaimon omina. Mutta rahan ja työn 
ja vapauden ottaa hän empimättä. Raaka mies ottaa vaatteetkin. Mikä ero- 
tus niistä onkaan? 

Vaimon omistus-oikeuden puute viekottelee monen miehen naimaan rik- 
kaan rikkauden tähden. Semmoista miestä ei pidetä pettäjänä eikä ylenkat- 
sota. Eikä sitäkään pidetä petollisuutena ett*ei moni mies ollenkaan anna 
vaimolleen tietoa raha-asioistaan. Eletään vaan suuresti miehen ^arvon vuoksi^, 
kunnes yht äkkiä miehen kuoltua, vaimo saattaa jäädä suurimpaan köyhyyteen 
sitä katkerampaan, koska se oli hänelle aivan odottamaton ja koska hänellä ei 
ole aavistustakaan raha-asioista, joista hänen aina on täytynyt pysyä kaukana. 
Jos moni mies voisi aavistaa sitä surkeaa tilaa, johon vaimonsa hänen kuol- 
tuaan vaipuu, ei hän pitäisi vaimon ala-ikäisyyttä ja siitä seuraavaa tietämättö- 
myyttä niin hyvänä. 

Ovatko ne todellakin miehen onneksi? — Jos ei miehen, niin kenties 
lasten ja palvelijain, jotka nekin tavallansa kuuluvat perheesen? Onhan koti 
pieni valtakunta itsekseen. Mitä me sanoisimme semmoisesta valtakunnasta, 
jossa epävapaa hallitsee vapaita? Semmoista hallitusta sanoisimme mahdotto- 
maksi. Mutta vaimolta sitä vaaditaan. Palvelijat ovat itse teossa emäntää va- 
paampia. Tosin he eivät saa käyttää aikaansa mielensä mukaan, vaan sitä ei 
saa hänkään. Saavatpa he sen sijaan erota talosta, jossa heitä ei hyvästi 
kohdella; heiltä ei saa palkkaa vähentää, heitä ei saa muiden kuullen soimata, 
heillä on joutilaita pyhä-iltoja ja ainakin yksi vapaa viikko vuodessa, joka 
kaikki on hyvää ja luonnollista. Vaimo äitinä ja emäntänä on aina sidottu 
kotiin; — sekin on hyvää ja luonnollista, mutta mikä ei ole hyvää eikä luon- 
nollista se on, ett'ei hänellä kodissa ole sitä asemaa, että hän voisi täydelli- 
sesti vaikuttaa, kehittyä ja kasvattaa. Monessa talossa näkevät palvelijat ett^ei 



VAIMON OMISTUS-OIKEUS. 23 



emäntä merkitse paljoa Männän rinnalla ja lainiialyövät sen vuoksi monta ker* 
taa semmoisia tehtäviä, joita ei ele isäntä itse määrännyt. Kuinka yleinen 
on valitns huonoista palvelijoista. Mutta mitä huolii palvelija semmoisesta emän- 
nästä, jonka itsekin joka askeleella täytyy noudattaa toisen käskyjä. Lapset* 
kin huomaavat pian ketä oikeastaan on totteleminen. Kummako sitten, jos 
äidin on vaikea vaikuttaa etenkin kasvaviin poikiin. Se, jonka täytyy alitui- 
sesti sanoa: ^kysy papalta, pyydä papalta^, eihän se voi olla isän arvoinen. 
Kun lapsi huomaa, että isä sanoilla tai katseella tai vaikkapa vaan äänen vi- 
vahduksella muistuttaa vaimolleen: mitä sinä ymmärrät? niin mitä se häneen 
vaikuttaa? Mitä esimerkiksi se nuorukainen arvelee jonka isällä ja äidillä on 
eriäviä mielipiteitä siveellissyyden suhteeen? Isä on sanonut niin tai näin* 
Mitä se äiti kulta tietää tosioloista? . 

Tulemme nyt vaimon asemaan tuon „yhteisen^ omaisuuden suhteen. 

Määrätessään tuosta yhteisestä rahasta, voipi mies menetellä seuraavalla 
tavalla: 

I.) Joko määrää hän eri summan taloutta varten ja eri summan vai- 
molle ja lapsille. Siinä tapauksessa on vaimolla jonkunmoinen vapaus, aina- 
kin mitä häneen itseensä tulee; mutta tämä ei ole tavallista ja menettää ar- 
vonsa sen kautta, että kaikki mitä mies vaimolle antaa käsitetään lahjana. 

2.) Voipi mies määrätä taloudelle, vaimolle ja lapsille yhteisesti jonkun 
summan. S'inä tapauksessa vaaditaan vaimolta paljon taitoa ja jaloutta tie- 
tääkseen kuinka paljon- hän mihinkin panee. Hän voipi esimerkiksi joutua ^ 
siihen kiusaukseen että pitää palvelijoita liian huonolla ruoalla, saadakseen 
siten lapsilleen parempia vaatteita. 

3.) Antaa moni mies taloutta varten määrätyn summan, — vaimolle ja 
lapsille tahtoo hän itse lahjoittaa kaikki mitä nämä tarvitsevat. Tässä tapauk- 
sessa elää siis vaimo ainoastaan lahjoilla. Kun hän tarvitsee jotakin, jota mies 
ei voi aina huomata, pitää hänen sitä pyytää, ja pyytää silloin kun huomaa 
miehen olevan hyvällä tuulella. Jos hän sattuu sitä tekemään sopimattomaan 

aikaan ? Joskus saapi hän kiellonkin. Ajatelkaamme miestä tässä 

asemassa! 

4.) Muutamissa perheissä ei anna mies taloudelle eikä vaimolle mitään 
määrättyä summaa, vaan vaimon pitää aina kaikkea pyytää. Silloin saa hän 
varmaan monta kertaa kuulla että hän tuhlaa, sillä mies ci voi aina muistaa 



34 KRISTUKSEN OPPI JA NAIDUN 



milloio ja kuinka paljon haa on . antanut» eil^ä hän myöskään voi tietää kniakft^ 
paljo talouteen ja kaikkiin suurempiin ja pienempiin tarpeisiin menee. 

5.) Löytyypä vielä niitäkin miehiä, jotka epäsäännöllisesti antavat ta-- 
lontta varten ja vaimollensa minkä antavat, vaatien häneltä tiliä joka pennistä* 
Tietysti tilinteko aina on hyvä raba^asicMSsa, mutta kun vaimon tnle« tiliä 
tehdä kaikesta, vaan miehen ei pustaan, onko silloin omaisuus yhteinen? 

Joka ei mitään omista, ei voi mitään antaa. Naisella on ylipäänsä hellä 
sydän^ — sen myöntävät kaikki yksimielisesti,' ^- kuitenkin riistetään iiai- 
duUa vaimolta kerrassaan tilaisuus antamisen iloon, joka on puhtain ilo tässä 
elämässä. Oletetaan että hänellä on joku hyvä ystävä tai sukulainen, äiti esi- 
merkiksi, jota hänen miehensä ei oikein suosi. Millä voipi hän niitä auttaa? 
Voipiko hän hyvällä omallatunnolla ottaa tuosta niin sanotusta yhteisestä omai- 
suudesta? El. Voipiko hän kieltämällä itseltään jotakin, auttaa heitä. Jos 
hän mieheltään saapi hamevaatetta tai kengät, ei mies sitä mielellään salli, 
että vaimo ne äidilleen lahjoittaa. Mutta jos mies tahtoo antaa köyhille su- 
kulaisilleen vaikka kuinka paljon — vaikka siitäkin rahasta, jonka hän on saanut 
vaimonsa myötä — mikä häntä estää? 

Kaikissa kodeissa valmistavat vaimot vanhemmilleen, sisaruksilleen, mie- 
hilleen ja lapsilleen hauskoja joululahjoja. Af itä olisikaan joulu ilman antamisen 
iloa? Kuitenkin on tämä vaan suloista itsensä pettämistä. Joka ei mitään 
omista, ei voi mitään antaa, se on selvä kuin päivä *j. Jos vaimo valvoisi 
yökaudet ja tekisi vierasta työtä, hankkiaksensa siten rahaa lahjoihin, niin ei 
asia sillä parane. Kaikki mitä hän ansaita voi, on hänen miehensä omaa. 

Viimeinen mahdollisuus on, että lainsäätäjät ovat arvelleet naidun vai- 
mon nöyryyttävän tilan vaikuttavan sitä nöyryyttä, josta Kristus niin paljon 
saarnasi kaikille^ ja jota nykyaika vaatii ainoastaan naiselta. £i se sitä tee. 
Päinvastoin vaikuttaa se jaloa ylpeyttä hienotunteisissa naisissa ja inhottavaa or- 
jan mieltä toisissa. Me tunnemme naisia, jotka kymmeniin vuosiin eivät ole pyy- 
täneet miehiltään mitään omiin tarpeihinsa, vaan ennen tyytyneet siihen, että 
milloin ovat olleet tarpeellisimman puutteessa, milloin taas saaneet miehiltään 
mitä eivät ollenkaan ole tarvinneet. Olkoon side kuinka pyhä, yhteys kuinka 



*) ^Kiitos lahjastasi ''t sanoi eräskin mies, .mutta oikeastaanhan se on minun rahallani 
ostettu*. — «ijopa nyt erehdyt*, vastasi vaimo, „mtnä olen sen ostanut maitoraheilla*. — 
Mutta kenen oli maito? 



VAIMON OMISTUS-OIi^EUS. . 2^ 



]ikemen, — jalo ihminen ei ndelelläan pyydä lahjoja. Miltä tuntuisi nuebe^tä^ 
jos hän olisi lahjoittanut tai lainannut parainuoalle ystävälleen vaikka kuinka 
paljon — mennä pyytämään tältä pienempiäkin tarpeitaan? 

Vähemmtn hienotuoteisiin naisiin vaikuttaa omisti|s-oikenden puujte s^ten».. 
että he, unhottaen ihmisarvonsa ja avioliitpfi pyhyydj^p, menevät naiau^in saa*«. 
daksensa arvoa ja armolahjoja ja päästäksensä sutä l^^nommasta tai rsL^pmr 
Biaata pilkasta» joka vielä kohtaa niUmatont^ i^sta^ S^inmcMset vaimot pyy«> 
tävät kyllä mieheltään vaikka mitä; jo9: eivIA .sna mitä haluavat» niin itkevät *). 
SeoinKMsia avioliittoja dn meillä paljon? Tahtoikp Kpstus semmoisia? 
Jos nyt vaimon ala-ikäisyys ei ole yhteiskunnan, ei miehen» lasten, eikä 
hänen omaksi onneksensa, voipiko se. olla perustettu oikeuteen ja rakkauteen, 
se ou Kristuksen oppiin? Tietysti ei. Ei ainakaan sen ppin henkeen. £ikä 
se avioliitto, jossa miehen täytyy olla vaimolle sekä miehenä, isänä että hol- 
hoojana ja kasvattajana, ole luonnollinen, ;„Hakastakoon mies vaimoa niinkuin, 
itseään '^y sanop Paavali, Voipiko mjes sitä koskaan tehdä --^ siihen vastatkoot 
miehet itse; mitä hän kaikessa tapauksessa ei voi, ^e on rakastaa vaimoansa- 
enemmän kuin itseänsä, rakastaa kuin äiti lastaan. Siis ei sovi vaimo miehen 
lapseksi. Suotakoon hänelle sentähden täysi-ikäisenä ihmisenä sekä omistus- 
että käyttämis-oikeus perittyyn ja ansaittuun omaisuuteensa. 

Me tiedämme, että meidän ctevimmätkin miehet arvelevat : me olemme 
tjytyväiset naiseen semmoisena kuin hän f^t on, me talidomme juuri tuota 
ala*ikäistä, kehkeymätöntä Jasta, joka ei voi tulla toimeen ilman meitä, jonka 
joka askeleella täytyy nojautua meihin ja kysyväisiä sihnäyksiä meihin luoda. 
Myöskin vakuuttavat ne naiset, jotka nimen-omaan tahtovat miehiä miellyttää; 
me tahdomme, olla kukkasia tai kyyhkyjä tai — kanoja, tai mitä ikänä te tah-» 
dotte. Yhtä suuri-arvoisia ovat tässä asiassa kumpaistenkin lauselmat. £i se 
riipu yhden eikä toisen mielivallasta^ vaan siitä miksi Jumala on naisen ja 
avk>liiton aikonut. Hän ei ole ilman syytä antanut naiselle kaikkia inhimillisiä 
taipumuksia. Hän ei ole pannut hänelle velvollisuuksia vaan, hän suopi myos- 
^ oikeuksia. Omistus-oikeus on niin luonnollinen, ett'el sitä saa ^- vääryyttä 



*) «Olen juuri saQomit miehcUeni, että niin pUn kuin tisU sairasvuoteestani pääsen, 
pitU hänen antaa minulle uusi turkki", sanoi eräskin vaimo, — ,silU tuo** — osottaen äsken 
^Dtynyttä lastaan, — «on minulle kyllä s^n verran maksanut*. 

Toinen kertoi kuinka kt uvan hän sai kiusata miestään, ennenkuin sai uuden tanssipuvun. 
»Oikdn täytyi minun vihdoin itkeä — ja se keino tepsi!* 



26 KRISTUKSEN OPPI JA NAIDUN VAIMON OMISl-US-OIKEUS. 

(ekemättä — keneltäkään täysijärkisdtä, täydnkäiseltä, rehelliseltä ihmiseltä 
riistää» ei hyvälläkään aikomaksella. 

Mitä ajattelevat tässä asiassa Suomen naiset itse? Ken kärsii epäkoh- 
dista, ken ei? Kuka voipi siihen vastata? Onhan ihmisen luonto ja erittäin 
naisen luonto taipuvainen. Mitä tunsivat Spartan vaimot kun heidän miehensä 
vaihtoivat heitä keskenänsä? Mitä tunsivat Israelin tyttäret, kun Moseksen 
laki käski heidän mennä vaikka seitsemälle veljelle? Olikohan se heistä help- 
poa kun heitä vaadittiin vielä niin ankarasti puolustamaan tuota ^^c^keuttaan?*^ *) 
Moseksen aikana lävistettiin vapaaehtoisten orjain korvat**). Ihminen voipi 
tottua milt*ei kaikkeen. Ei kaikki siltä ole oikein. 

Elköön meitä väärin ymmärrettäkö. Me emme väitä, että naidut vaimot 
Suomenmaassa ylipäänsä tuntevat itsensä onnettomiksi; emme sitäkään, että 
omistus-oikeus saattaisi onnettomat onnellisiksi. Olemme vaan vakuutetut että 
omistus-oikeuden puute on epäkohta, että se semmoisena vaikuttaa pahaa ja 
on poistettava; että se on yhtä suuri paha miehelle kuin vaimolle ja nouse- 
valle sukupolvelle ja ett'et se ole yhtä pitävä Kristuksen opin kanssa. 



Vielä sananen. Suuret muutokset ovat aina vaarallisia, sanottaneen. Eng- 
lannissakin taisteltiin kolmekymmentä vuotta ennenkuin naidulle vaimolle myön- 
nettiin omistus-oikeus. Sen seurauksia ei ole vielä nähty. Kenties tulevat ne 
hyvinkin surkeiksi. Katsokaamme historiaa, väittänee toinen. Mitä se meille 
opettaa? Mitä vaikutti omistusoikeus Rooman vaimoissa ennenmuinoin? ! — 
Mutta mimmoinen oli silloinen yhteiskunta? — Pilaantunut. Mimmoinen oli 
uskonto? — Kurja. Mimmoinen oli hallitus? — Despootillinen. Mitä voipi- 
kaan silloin vapaus erityiskohdissa vaikuttaa? Onhan despotismo kuin halla. 
Se viepi elämän kauniimmaltakin kukalta. 

Lopuksi arvellee joku : saattaahan olla aivan oikein, että omistu8<»keus on 
hankittava naineelle vaimolle, mutta se ei käy laatuun Suomenmaassa, jossa niin 



*) Jos mies ei suostu natoansa ottamaan niin tämä ,,astukaan hSnen tykOnsä umJkim- 
miUen nähden ja sylkekään hänen kasvoillensa ja vastatkaan häntä sanoen: näin jokai- 
selle pitää tehtämän, kuin ei veljensä huonetta rakenna». 5 Mos, kir. 25: 9. Vaadituinpa 
siihen aikaan naiselta lujuutta. 

**) Jos orja sanoo: „en minä lähde sinun tyköäs; sillä hän rakastaa sinua ja sinun huo- 

nettas; niin ota naskali ja pistä hänen korvaansa niin myfts oveen, ja anna hänen olla 

sinun orjas ijäisesti*. 5 Mos. kir. 15: 16, 17. 



XJKJAIUJAIN MUOTOKUVIA. 27 



verrattoman suori osa omaisoadesta on kiinteää. Siihen vastaamme: kanjoku 
pflDsiippi kenan Qn oikeaksi tonnustettu, täytyy kaikkien vaikenksien poistoa 
syijäan. Se, jota hoonolle perustukselle rakennetaan, ei ole pysyvää. Oikeus 
maan perii. 

E. S. 



Kirjailijain muotokuYia. 

XV. 

Mikael VörOsmarty ^). 

«Kasvatti emo kanoja, Tuli haukka, niin hajotti, 

Suuren joukon joutsenia, Siiptlintu. niia sirotti: 

Kanat aialle asetti, Yhen kantoi Karjalahan, 

Joutsenet joelle saattoi, Toisen vei Venäjflo maalle. 

Tuli kokko, niin kohotti, Kolmannen kotihin heitti" — 

Niinhän on käynyt Suomen suuren suvun. Veli on eronnut, vieraantunut 
veljestään, tuntemattomaksi on käynyt toiselle toisen kasvonjuonteet, ymmär- 
tämättömäksi toiselle toisen puhe. Ankara luonto on leivättömän Lapin asu- 
jamen kuihduttanut pieneksi kääpiöksi. Pohjolan kylmä viima on jäähdyttänyt 
meidän veremme, tehnyt meidät hitaiksi ja innottomiksi. Eteläinen aurinko 
taas on paahtanut unkarilaisen kasvot tummiksi, luonut hehkua hänen suo- 
niinsa, tulta hänen katseesensa. 

Surkea on sukumme; historia, toivottomalta näyttää useimpien heimolats- 
Icansaimme tulevaisuus. Toiset ovat asuttavakseen saaneet alueen, joka tuskin 
voi tarjota riittävää elatusta, niin että aineellisten ehtojen puutteessa korkeampi 
sivistys ja siis myöskin kansan tulevaisuus näyttää mahdottomalta. Toiset 
taas ovat sirottuneet vieraan joukon keskelle, joka ylivoimallaan uhkaa itseensä 
sulattaa heimolaisemme. Mutta missä maaemä on kohtuullisesti voinut palkita 
viljelijänsä vaivat, missä maatieteellinen asema ei ole pannut esteitä kansan 
yhtenäisyydelle, siellä ovat heimokansamme saattaneet pyrkiä ja päästäkkin 
korkeampaan sivistykseen, siten osottaen että tuo eräiltä tahoilta mielihyvällä 
uudistettu puhe suomensukuisten kansojen henkisestä passiivisuudesta on pelk- 
kää itserakasta lörpötystä. Faitse meidän maassamme tämä on tapahtunut [/ft- 



•) Esitelmä pidetty Helsingin Suomalaisen Seuran illahuveissa 17 p- Huhtik. 1884. 



28 KIRJAILIJAIN MUOTOKUVIA. 



karissa^ jojika tulisen, intohimoiaen, isännaataan rakastavan kansan keskaen 
minä pjydin Teitä hetkeksi minna seuraamaan. Aikonuikaeni on njmittähi 
puhua muuumia sanoja unkarilaisesta runoilijasta Mikael V&räsmariysta, niistä 
oloista, joissa hän esiintyy ja siitä merkityksestä mikä hänellä on Unkarin m* 
nouden historiassa. 

Tämän runoilijan elämässä, hänen teoksissaan, hänen herättämässään kir- 
jallisessa liikkeessä kuvastuvat erään Unkarin uudemmassa historiassa mitä 
tärkeimmän aikakauden yhteiskunnalliset jä valtiolliset olot, ja toiselta puolen 
on myöskin hän tähän aikakauteen painanut leimansa, siihen suuresti vaikuttanut. 

Kun Jooseppi ILsen maan valtiomuotoa ja kansallisuutta uhkaavat toimet oli 
kumottu, oli innostus ja jäntevyys haihtunut, sijaan tullut vallitsemaan yleinen 
laimeus ja toimettomuus. Korkeammalle aatelistolle oli kansallinen kieli ja 
kansalliset tavat käyneet oudoiksi. Alempi aatelisto piti maakunnan ja komi- 
taatinkokouksissa tulisia puheita kansallisuudesta, kuitenkaan voimatta ja tah- 
tomatta sen hyväksi mitään toimittaa. Kansallinen kieli ei saanut sille tulevaa 
asemaa valtioelämässä eikä opetustoimen alalla, ei myöskään sivistyneessä seu- 
raelämässä. Yhtä vähä kuin pidettiin huolta kansallisuudesta, yhtä vähä pidet- 
tiin lukua valtiomuodosta. Kansa tyytyi sitä puolustamaan, mutta ei huolinut 
s6n kehittämisestä. Aristokratiia piti enemmän lukua erikois- oikeuksistaan kuin 
kansallisista eduista. Valtiopäiviä ei kutsuttu kokoon, annettiinpa vielä hallin- 
nollisia asetuksia veron korotuksesta ja sotamiehen otosta, jotka panivat kan- 
san penis-oikeudet alttiiksi. Silloin komitaatit ryhtyivät — se oli v. 1823 — 
kiivaasen vastarintaan, sekä vaativat valtiopäiväin kokoonkutsumista. Oli rat- 
kaistava, oliko valtiomuoto asetettava entiselleen, vai oliko perustuslaillisen 
kehityksen kerrassaan katkeaminen. 

Nämät taistelut ne sytyttivät runo-innon Vörösmartyssa, kun hän oli 
kolmannellakolmatta ikävuodellaan. 

Mikael Vörösmarty syntyi i p. Jouluk. v. 1800 Puszta-Nydkissä Stuhlwew- 
senburgin I. Szekesfejdrvärin komitaatissa. Hänen isänsä oli vähävarainen 
vuokraaja, joten hän jo aikaisin joutui oman onnensa nojaan. Isänsä vielä 
eläissä hän osittain hankki tarpeitaan opetusta antamalla, ja kun isä kuoli 
hänen ollessaan i6:n vuoden iässä, niin hän rupesi kotiopettajaksi PesUssä 
Alex. Perczelin perheesen, jossa hän oli ensin viisi vuotta ja pienen väliajan 
perästä jälleen kolme vuotta. Kolmen ensimmäisen vuoden kuluessa hän suo- 
ritti Pestin yliopistossa filosoofisen oppikurssin. 1820 vuoden lopussa hän siir- 



MKASL TÖRÖSMAKTY. 29 



tji maaile Perczelia perheen tenrassa ja sttontU neliä yksitjisesd kahden vmch- 
<fen knlaessa kobmynotisen lamn^llisen oppikurssin^ kaydeii tutkinnolta joka 
puolen vuoden päästä lain-opillisen tiedekunnan edessä. Nämät aiolenmiat 
vuodet bän sanoi nuoruutensa vaikeimmiksi, sillä hänen öli paljo oppiminen 
ja opettaminen ja hänelUL kuitenkin oli aikaa pitää yllä runollista taipumustaan. 
Tähän aikaan aikaa hänen runoiiijakykynsä kefakeyminen. 

Pestissä ollessaan hänellä ei ollut tilaisuutta persoonallisesti tutustua ke* 
kenkäin kii^lijaan. Hän oli tuossa suuressa kaupungissa yksinään, ilman 
kehotusta, ilman kumppaneita» ainoastaan kiijat, joita hän luki, kähotdvat häntä 
toimeliaisuuteen. Hänen oppikumppaneistaan vaikutd häneen etenkin eräs Ma- 
rothy, joka tutki itämaisia kieliä ja varustautui matkalle etsimään unkarilaisten 
alkuperäistä kotia. Vörösmartykin oli ihastunut tähän ajatukseen, ja oli pa- 
hoillaan kauvan aikaa ett'ei hän voinut seurata kumppaniansa. Aikakauden 
luonteessa oli jotakin; joka suuntasi henget audosta nykyisyydestä menneisyy- 
teen: omituinen hämmennys isänmaallista tuskaa ja ylpeyttä, alakuloisuutta ja 
haaveksimista, jota runous piti. eleillä, jonka tiede pyhitd. 

Maalla ollessaan Vörösmarty sai sitä, mitä hän pääkaupungissa oli tur- 
haan etsinyt: kirjoja ja kiijailijakumppaneita. Hän nimittäin tutustui kolmeen 
unkarilaisen papiston jäseneen, jotka olivat innokkaita isänmaan ystäviä ja har- 
jasdvat kansalliskirjallisuutta. He olivat Vörösmartyn seurana ja yleisönä» 
he olivat ystävinä, arvostelijoina ja kumppaneina. Heidän kirjastossaan hän 
tutustui sekä oma- että ulkomaiseen kirjallisuuteen. He ennnsdvat hänestä 
tulevan etevän runoilijan, joten hänen kaino runohenkensä heräsi itseluotta- 
mukseen. 

Lopulla vuotta 1822 hän erosi vuodeksi Perczelin perheestä haijottau- 
taakseen käytännöllisesti lakimiehen toimiin Tolnan vara-ispanin Frans Cseh- 
falvayn johdolla. Hän tapasi uusia ystäviä, jotka ottivat hänet avosylin vastaan. 
Vörösmarty olisi kenties täällä saanut elää elämänsä kirkkaimpia päiviä, jollei 
huolenpito köyhästä äidistä^ isänmaan dia ja salaiset lemmentuskat olisi häntä 
kiusanneet yötä ja päivää. Hän kuitenkin kohosi tuskistaan kirkastuneena ja 
hänen on niitä kiittänmien, että hänen runoilijaneronsa kohosi lentoon. Tähän 
saakka hänen runoilemis^isa oli oikeastaan ollut vain harjoitusta värsynteossa, 
ajatusten ja tunteiden leikkiä, huvitusta ja jäljittelyä; silloin hän tunsi että hän 
oli runoilija, joka ei ammenna kirjoista, vaan omasta sielustaan, jonka rytmi 
kohoaa ajatusten ja tunteiden aaltoilemisen kautta, jonka runous on elämän 



30 KIRJAILIJAIN MUOTOKUVIA. 



yhteydessä^ hänen oman elämänsä ja kaniansa elämän. Tämän nmollisen 
käännekohdan syynä oli ennen mainitsemamme 1823 vuoden valtiolliset ta- 
pahtumat. 

Maa oli melskettä täynnä, vaikka valtiopäiväsaH oli suljettu, eikä halli- 
tus sitä aikonut avatakkaan. Taistelu riehui komitaateissa; kansan parempi 
osa ponnisti viimeisetkin voimansa puolustaakseen vaarassa olevaa valtiomuo- 
muotoaan. Vörösmarty oli juuri taistelun myrskyisimpinä päivinä keskellä ko- 
mitaattielämää erään ylhäisimmän virkamiehen auttajana. Hän sai oppia tunte- 
maan kaikki asioiden pienimmätkin kohdat, hänen isänmaallinen intonsa elpyi 
ja virkistyi. Näiden vaikutusten alaisena hän purki tunteitaan muutamissa lyy- 
rillisissä runoissa, jotka kuitenkaan eivät häntä itseäänkäan tyydyttäneet ja 
jotka sitä paitse silloisissa sensuurioloissa eivät olisi päässeet ilmoille. Hänen 
mielessään liikkui suuren eepoksen suunnitelma, eepoksen, jonka piti olla sijoi- 
tettuna menneisyyteen ja puhua nykyisyydelle, laulaa isien kunniaa ja muis- 
tuttaa nykyisen sukupolven rappiotilaa. Hän ryhtyi eepokseensa ^Zaldn FtUäsa^ 
(Z:n pako), jonka aineena on Unkarin valloitus Arpadin kautta, ja kirjoitti sen 
komitaattitaistelujen melskeessä, näiden kriitillisten päivien epäilyksen ja toi- 
von vaiheilla. Tässä eepoksessaan, joka on korkokohtana unkarilaisessa epii- 
kassa, hän tahtoi vanhojen satujen perustalla luoda magyarilaisia mytoloogisia 
kuvia, hän tahtoi kaiuttaa unkarilaista heksameeteriä tavalla, joka vastasi aineen 
suuruutta. 

Paitse näitä valtiollisia ja kirjallisia vaikutuksia, oli vielä kolmas seikka, 
joka suuressa määrin on vaikuttanut tähän eepokseen, nimittäin Vörösmartyn 
onneton ensimmäinen rakkaus, joka kymmenen vuoden kuluessa oli hänen ru- 
noutensa päälähteenä. Hän lauloi tuota hänelle saavuttamatonta rakastettuaan, 
jonka persoonasta varsin vähä tiedetään, sekä lyyrillisessä että vielä eepillisissä- 
kin runoissaan, ja niin loi lemmentuli kultaisen hohteensa, heiastuksensa tähän 
Zalän futäsa e pokseen, josta jo syksyllä 1823 oli muutamia lauluja valmiina. 
Hän muutti silloin Pestiin. Siellä häneltä päivät kuluivat Perczelin poikien 
opetuksessa ja käytännöllisessä harjoituksessa advokaattlkoetta varten; runot- 
tarien osaksi tuli vain öinen aika. Hän valmisteli uutteraan eepostansa, luki 
ahkeraan, kirjoitti pikkurunoja ja sen ohessa väliaikoina sepitti näytelmäkap- 
paleen ^Sigmund kuningas"*, joka valmistui talvella v. 1823. Advokaattikokeen 
hän suoritti Joulukuussa 1824, mutta ei kuitenkaan advokaattitoimeen ryhty- 
nyt, vaan piti opetuspaikkansa. Advokaattidiploomin hän hankki itselleen vain 



MIKABL VÖRÖSMA&TY. 3l 



MtavaraksL Hän katsoi elämänsä ainoaksi päämääräksi voittaa itselleen isän- 
maan-^jstävän ja kirjailijan seppeleen. Sen hän ennen pitkää saavuttikin., 

Pest alkoi tulla siihen aikaan kirjallisuuden keskipisteeksi. Siellä oli perus- 
tettu ,,Marczibinyi*]aito6^, joka vuosittain palkitsi paralta unkarinkielisiä teok- 
sia. Palkitseminen tapahtui melskeisellä komeudella. Seppelöidyt kirjailijat 
esiintjivät unkarilaisessa omaatissa sapeli vyöllä ja pitivät puheita. Nämät 
juhlallisuudet alkoivat kansan silmissä kohottaa kiijailijatoimen arvoa. Sitä 
pakse oli vielä äskettäin perustettu pari kirjallista aikakauskirjaa, jotka suu- 
resti vaikuttivat kirjallisuuden edistymiseen. 

Kohta Pestiin tultuaan Vörösmarty tutustui kirjallisiin piireihin, muiden 
muassa Frans Deäkiin, tuohon Unkarin Snellmaniin. Runoilija luki tulevalle 
valtiomiehelle eepostansa ja tämän valtasi hänen runoutensa ihana kieli ja inno- 
kas kansallistunto. £si-isäin kunnian runoilija ja esi*isäin oikeutten puolustaja 
tunsivat toisiansa kohtaan myötätuntoisuutta, joka myöhemmin kehittyi jaloksi 
ja harvinaiseksi ystävyydeksi. £i yksin heidän neronsa lumous lähennyttänyt 
näitä miehiä toisiinsa, vaan myöskin luonteen ja mielialan sympatiia. Kum- 
n>assakin eli sama syvä siveellinen ja kansallinen tunne, sama ponteva, mutta 
kmtenldn hillitty intohimoisuus, sama vakavuus ja periunkarilainen huumori. He 
kumpikin edustivat unkarilaista aatelia, joka suli yhteen kansan kanssa. Vörös- 
marty lauloi koko kansalle, hänen runoudessaan kaikuivat valtiolliset aatteet, 
joiden puolesta nuoreneva kansa taisteli. Myöskin Deäk esiintyi kansan valtio- 
miebeuä, hän tahtoi saattaa aatelis-oikeuksia muuttumaan kansalUs-oikeuksiksi. 

^Zalan Futäsa^ ilmestyi Elokuussa 1825. Sen vaikutus oli erin-omaisen 
suuri sekä kirjallisiin piireihin että sivistyneempään yleisöön. Valtiopäiväin 
kokoonkutsuminen ja Vörösmartyn runous olivat pääasiallisena keskustelual- 
ueena. Vörösmarty esiintyi tärkeänä valtiollisena hetkenä ja hänen eepoksensa, 
jossa kansallisen tuskan sävelet väreilivät, oli ikäänkuin aikakauden ilmilau- 
seena, ja maassa vallitseva mieliala kohotti hänet kansan runoilijaksi. Tämä 
25-vuotias nuorukainen saavutti itselleen mainetta kautta maan ja tuli Pestin 
kirjallisten piirien lemmikiksi. 

V. 1826 Vörösmarty erosi Perczelin perheestä ja oli kau van aikaa epä^edossa, 
mihin käytännölliseen toimeen ryhtyisi. Hän oli jo aikeessa ruveta advokaa- 
tiksikin, mutta hän asettui kuitenkin lopulta Pestiin, jossa hän rupesi toimitta- 
maan »Tudomänyos Gyujtem^ny^ nimistä aikakauskirjaa ja alkoi kääntäA 
T.I00I yön"* satuja unkariksi. Hän eli yksin-omaisesti kirjailija-piireissä, etenkin 



32 KIRJAILIJAIN MUOTOKUVIA. 



UmoiHjan K. Kisfalndyn ympärille maodo^tuneessa ^ Aurora-seurassa**, jossa ro- 
mandtiefk henki saksalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta oli vallalla. Vöröstiuirty 
oH kaikista romantisin^ ittntta hän d pitänyt saksalaisesta kirjallisuudesta. Kiop- 
Mockin ^Messiasta** ei hän jaksanut lukea loppuun, hän sai siitä päänkivistysta. 

Mitä tulee runoilijamme ulkonaiseen elämänjuoksuun, niin parantui hänen 
aineellinen toimeentulonpa, joka alussa oli jokseenkin niukka, vuodesta 1630 
tlahuttavalla tavalla. Silloin hän näet kutsuttiin akademian jäseneksi ja aai 
1^00 florinin vuotuisen tulon. Kun hän sitä paitse sai tekijän palkkioita, niin 
hänellä oli varoja yhä enemmän turvata äitiään, joka sitten pian kuolikin v. 1 834. 

Vörösmarty astui myöskin esiin draamallisena runoilijana ja kriitikkona. 
Draamaa ja näyttämöä hän oli jo nuoruudestaan saakka suuresti rakastanut. 
Hän tunsi sen suuren merkityksen sekä kansallisessa että taiteellisessa suh- 
teessa. Hän oli Pestissä nähnyt, mfllä lumouksella draamallinen runoilija vä- 
littömästi vaikuttaa suureen yleisöön. V^älisti hän kävi Pestin siihen aikaan 
vielä kukoistavassa saksalaisessa teaatterissa, ja kipeästi häneen koski, kun 
näki että yleisönä oli unkarilaisen väestön sivistynein osa. Tämä yleisö oli 
takaisin valloitettava, perustus pääkaupuiigissa unkarilaiselle teaatterille lasket- 
tava ja tätä tietä kansallisuutta levitettävä — tämän ajatuksen toteuttamiseksi 
Vörösmarty on innokkaasti taistellut. Parin kymmenen vuoden kuluessa Vö- 
rösmarty ehtimiseen kirjoitti draamoja, niin että hänen eepilliset ja lyyrilliset 
runonsa yhteen eivät tee alaltaan yhtä paljon kuin hänen draamansa. Hänen 
kappaleidensa pieni menestyskään ei voinht jäähdyttää häiien intoaan. Ei 
muuten ollut kummakaan ett^ei hän tällä alalla menestynyt. Muutamat eepil- 
lisen runoilijan loistopuolet ovat draamalliselle kirjailijalle vahingoksi ja hänen 
"varjopuolensa tulivat draamassa selvemmin esiin kuin muuten. Kompositsioonin 
puutteet saattavat kaikkialla muualla helpommin peittyä kuin draamassa. Hänen 
lyyrillinen paatoksensa ei salli hänen päästä oikeaan draamalliseen kieleen. 
Taipumus loistaviin kuvauksiin tempaa hänet myötänsä ja usein hän puhuu 
itse persoonainsa sijasta. Kaiken tämän hän huomasi itsekkin ja hän sanoo 
eräässä omaa itseänsä vastaan kirjoittamassaan epigrammissa sankareistaan, 
'ett'ei niillä paljolta puheella ole aikaa toimintaan. Hänen merkityksensä on 
kuitenkin suuri siinä että hän on muodostanut unkarilaisen draaman kielen 
runollisemmaksi ja saattanut kansallisen suunnan voitolle entisestä tusinadraa- 
makirjallisuudesta, sekä ensinnä tuonut esfin vilkkaampaa ajankuvausta ja yle- 
vämpää käsitystä. 



MIKAEL VÖRÖSMARTY. 33 



Teaatterikriitikkona hän on ensimmäisena ottanut tarkastakseen draaman 
korkeimmat kysymykset. Etenkin hän on kokennt selittää Shakespeare-draa- 
mojen aatetta. Hän sanookin kerran, että hyvä Shakespearen käännös on 
vähintäänkin sen arvoinen kuin puoli rikkaintakin kirjallisuutta*'. Käydäkseen 
hTvällä esimerkillä muiden edellä hän käänsi V. 1839 ^Julius Caesarin''. 

Draamassakin, niinkuin muutenkin, hän vastusti saksalaista vaikutusta ja 
otd ranskalaisen draaman turviinsa. Samoin hän näyttelemisessä moitti sak- 
salaista ^maneeria'', ja vaati kieliopin-mukaista kieltä ja kielen luontoon sopi- 
vaa deklamatsioonia. 

Hänen teaatterikritiikkinsä johdosta syntyi näyttelijöiden ja draamallisten 
kirjailijoiden kesken likeinen yhteys, jonka keskuksena oli Vörösmarty. Tämä 
senra, joka nimitti iueään alussa ^Kansallisklubiksi" (Nemzeti kör) ja sitten 
«Oppositsiooniklubiksi'' (£l]enz6ki kör), on suuressa määrin vaikuttanut seura- 
ja valdoelämään. 

Hän itse ei ollut mikään varsinainen valtiomies, eikä hän koskaan esiin- 
tynyt valtiollisena puhujana eikä kirjailijana. Mutta hän kuitenkin seurasi 
muassa, ja kaikki etevimmät valtiomiehet olivat hänen tuttaviaan tai ystäviään, 
ja hän kanteleineen liittyi tuohon kansalliseen ristiretkeen, joka toteutui v. 1848. 
Tämän taistelun innostamana ja siihen takaisin vaikuttaen hän v. 1845 kir- 
joitti kuuluisan runonsa nimeltä Ssozat s. o. Julistus *), joka kypsytti miljoo- 
nien sydämissä olevan uneksivan aavistuksen tuliseksi halajamiseksi ja ponte- 
vaksi pyrkimiseksi 

Unkarilainen ]3nrlikka on Unkarin kansan historia supistuneessa muodossa. 
Vanhimmista ajoista aina nykyaikaan saakka ilmaisevat muutamat runoelmat 
kansan mielialaa, isänmaallisuuden aatteita selvemmin kuin valtiolliset todis- 
toskappaleet ja valtiopäiväpuheet. Ei minkään Euroopan kansan lyyryllä ole 
isänmaallisuuden jänne useammin värähdellyt kuin Unkarin kaasan, mutta harva 
kansa onkaan niin paljon olemisestaan taistellut. LjTiikassa esiint}n kaikki, mitä 
mnoilija kansansa kanssa syvimmin tunsi. Eloisa tunne, niin sanoakseni isän- 
maallisuuden intohimo on perusjuonteena Unkarin runoudessa. Se on sen 



*) Sz6zat laulu on suomeksi ilmestynyt ainakin kolmessa eri muodossa. Jo vuonna 
1857 julkaisi E. A. Ingman Litteraturbladissa (siv. 62) mukaelman, jolla nimenä on .Kehoitus" 
ia joka alkaa sanoilla: ^Isäsi maalle Suomalain Ole uskollinen!" Hyvä kUnnös, Uno v. 
Schrowen tekemä, on julkaistu Antti Jalavan .Unkarin albumissa*' (siv. 50) nimellä «Herätys** 
Parahiten kuitenkin ilmaisee alkuperäisen laulun henkeä A. Genetz^ mainio käännös, joka on 
•ollut painettu Valvojassa v. iggt (siv. 223). 

3 



34 KIRJAILIJAIN MUOTOKUVIA. 



vahva ja samalla heikko puoli, siitä tunteesta lähtevät sen kaumimmat oodit, 
siitä myöskin tuo retoorisuus, joka heidän runoilijansa niin usein valtaa. Un- 
karin onnettomuudet, kansallisuuden alttarille sytytetyn tulen sammuminen, ne 
olivat vuosisatojen kuluessa antaneet ja antoivat vieläkin aihetta tuohon kan- 
sallisen epätoivon joutsenlauluun. Silloin uskalsi eräs mies — ei runoilija» 
vaan valtiomies — kreivi Szechenyi julkilausua sen ennustuksen että Unkarin 
kansallakin on tulevaisuus. Häneen kasoivat runoilijat yhtä suurella hämmäs* 
tyksellä kuin koko kansakin. Heidän lyyrynsä ei ollut yhtä rohkea, sen va- 
litus-ääniin tottuneet jänteet kaikuivat ilosta vain vapisemalla. He eivät voi- 
neet irtautua kansallisesta tuskasta. He sulattivat molemmat: toivon ja muis- 
ton, murheen ja ilon, luottamuksen ja surun. Toisella kädellä viitaten men- 
neisyyteen, toisella tulevaisuuteen he innostuttivat nykyisyyden taiteilijoita. 
Se oli kansankin mieliala, ja sitä Vörösmartyn Sz6zat kohotti puhtaampaan 
innostukseen. Szozat käsittää kaiken seu, mikä Unkarin uudistustaistelussa 
saattoi innostaa, se koskettelee toivon ja muiston, luottamuksen ja surullisen 
aavistuksen jänteitä, mutta osottaa samassa itse luottamusta ja suuruutta. £i 
mitään miehuuttomuutta enää, me saatamme katsoa tulevaisuutta silmiin. Me 
lähenemme ratkaisukohtaa, paremman tulevaisuuden täytyy tulla, mutta joll'ei, 
jos me olemme hukassa, niin emme saata kurjasti joutua perikatoon. Näin 
emme saata enää elää. Vörösmarty kohottaa unkarilaisen laulun tähän-asti- 
sesta epätoivosta, hän tuntee että nykyhetki on ratkaiseva ja kehottaa kan- 
saansa järkähtämättömään isänmaalliseen uskollisuuteen. — Eikä hän käänny 
yksin kansansa vaan myöskin Euroopan puoleen; hän vaatii kansallensa sijaa 
muiden kansojen joukossa, pyytää sille tulevaisuutta tehtyjen palvelusten pal- 
kinnoiksi, kyyneliä sen haudalle, jos kuolo on sille osaksi suotu; vaan taistel- 
lutta se ei kaadu: ^ hautajaisissa maa kaikk' on hurmeinen''. Mikä itsetunto 
kaikessa tuskassa, kuinka paljo luottamusta keskellä pahoja aavistuksia, kuinka 
suuri päättäväisyys kaikessa! Tämä laulu tuli nuorenevan Unkarin kansallis- 
hymniksi. 

Faitse Szozatiaan, jonka Unkarin tiedeakatemia palkitsi tukaatilla kultakin 
riviltä kirjoitti Vörösmarty vielä useita muita isänmaallisia runoja, joita moni oli 
maan rasitusten kaikuna. Hän niinkuin kaikki Unkarin runoilijat kuului op- 
positiooniin. Se olikin luonnollista, sillä oppositsioonina oli kansa kokonaisuu- 
dessa, joka taisteli olemisestaan. Hän ikäänkuin syntyi runoilijaksi oppositsioonin 
kanssa, sen kanssa häft myöskin mykkeni kapinan melskeessä. — Vielä ovat mai- 



MIKAI£L VÖRÖSHARTY. 35 



nittavat hänen v:sta 1841 syntyneet lemmen runonsa, jossa todellinen rakkaus 
huokuu. Ne koskivat kaikki erästä nuorta tyttöä, Laura Csajäghya, jonka hän 
Pestissä V. 1843 keväällä vei alttarin eteen. Siiloin alkoi hänelle onneHinen 
avioelämä, jonka kanssa hänen lemmen lyriikkansa on yhtä likeisessä yhtey- 
dessä kuin hänen isänmaalliset runonsa ajan valtiollisten olojen kanssa. Myöskin 
hän on kirjoittanut kauniita runollisia kertomuksia, joista mestarillisin on ^Kau- 
nis Uonka"^. Naimisensa jälkeen hän ei ^nää kirjoittanut suurempia teoksia. 
Niinkuin tiedämme tapahtui v. 1848 suuri käännös Unkarin valtioJlisissa 
oloissa. Ne parannukset, joiden puolesta kansa oli taistellut, toteutuivat, ja 
tätä Vörösmarty tervehti suurella innostuksella. Valtiollisen asemansa puolesta 
hän kuului hallituspuolueesen, sillä entinen oppositsiooni oli päässyt ohjiin. 
Hallitus näki Sz6zatia runoilijan mielellään puolellansa ja olisi antanut hänelle 
viran, tarjottiinpa hänelle Unkaria kielen ja kirjallisuuden professorin virkaakin 
yliopistossa, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen ainoa halunsa oli tulla edus- 
mieheksi, sillä hän katsoi kansalaistensa luottamusta isänmaallisen runoutensa 
palkaksi. Hänen toivonsa toteutuikin. Hän tuli edusmieheksi, mutta oli edus- 
mieshuoneen hiljaisimpia jäseniä. Hän ei ollut mikään puhuja, ja piti puheita 
vain klubissa tai akatemiassa. Mutta vaikkapa olikin hiljainen, ei Vörösmarty 
kuitenkaan voinut välttää uuden oppositsioonin hyökkäyksiä. 

Sotaministeri oli tehnyt ehdotuksen, että Unkarin vanhemman sotaväen 
komentokielenä vastaiseksi, par aikaa kestävän sodan vuoksi, pysyisi saksa ja 
ainoastaan uusille honvedjoukoille tulisi kohta unkari komentokieleksi. Siinä 
Vörösmarty äänesti hallituksen puolella, kauvan kahden vaiheilla oltuaan. Sen 
johdosta runoilija Petöfi kirjoitti häntä vastaan tulisen runon, jossa kertosä- 
keenä oli: „En minä repinyt laakeria otsaltas, itse sen revit**. 

Me tiedämme mitkä ajat seurasivat. Unkari nousi taisteluun vapauttaan 
puolustamaan. 

„Ylös, Magyar, huudot kaikaa, 

Nyt, jos milloinkaan on aika! 

Orjatko vai vapahat te? 

Nyt on valta valikaatte! 

Magyarien Jumalalle vannokaa: 

Orjuuteen ci taivu enää tämft maa", 

lauloi Petöfi. Me tiedämme myöskin, kuinka tämä taistelu päättyi. Itävallan 
ja. Venäjän yhdistyneet voiuoat murtivat Unkarin. Unkari menetti entisen val- 
tiosääntönsä, se ui parhaitten poikiensa verissä. V^örösmarty pakeni runoilijan 



36 KIRJAILIJAIN MUOTOKUVIA. 



Bajzan kanssa erääsen etiiiseen Unkarin osaan.. Siellä he kuljeskelivat tilalta 
tilalle. Välistä he saivat maata yönsä paljaan taivaan alla, toisinaan heidän 
täytyi piillä metsämökeissä, ja erään semmoisen ovella oli kauvan luettavana 
Vergiliuksen sanat ^Nos patriam fugimus**, jotka Vörösmarty oli lyijykynällä 
siihen kirjoittanut. Hänen tuskiansa lisäsi sanoma hänen pikku tyttärensä 
kuolemasta sekä turmeltunut terveys. Kun hän v. 1850 tapasi vaimonsa, oli 
hän aivan harmaantunut ja murtunut. Puolisonsa ja ystäviensä kehotuksesta 
hän ilmoittausi Pestin sotaoikeudelle, jonka ankaruus jo alkoi lauhtua. Hän 
sai armon kesällä 1850 ja eleli sitten viisi vuotta maaseuduilla tilanvuokraa- 
jana. Hänen viimeiset vuotensa olivat vain pitkällistä kuolemaa. Ruumiillisia 
kipuja kärsien, synkkämielisyyteen vaipuneena hän kuitenkin päätti ^Kuningas 
Learein käännöksen ja kirjoitti muutamia runoja. — Hänen sairautensa yhä 
paheni. Marraskuussa 1855 hän vaimonsa kehotuksesta lähti Pestiin saadak- 
seen parempaa lääkärin hoitoa. Marraskuun 17 p:nä kulki perhe siihen huo- 
neesen, jossa hänen ystävänsä Kaarle Kisfaludy oli viisikolmatta vuotta ennen 
kuollut. Vörösmarty kulki jalkaisin, hän tunsi kalliin ystävänsä kuolinhuoneen 
aavistamatta kuinka lähellä kuolema oli häntä itseään. Tuskin hän oli astunut 
muutamia rappusia ylös, niin hän vaipui maahan. Häntä oli kohdannut aivo- 
halvaus.« Hän kannettiin vuoteelle, eikä hän enää päässyt tajuihinsa kuole- 
maansa saakka, joka hänet korjasi 19 p. Marrask. 1855. 

Hän haudattiin 21 p. Marrask. Kolmattakymmentätuhatta henkeä ja 
ääretön vaunujono seurasi hänen arkkuaan. Hallitus tunsi, että tämä oli vas- 
talause sitä vastaan, ja kosti sanomalehdille, jotka olivat uskaltaneet ilmestyä 
surureunuksissa. Hänen köyhyyteen jäänyttä leskeänsä ja kolmea lastansa 
varten pani P>ans Deäk, lasten holhooja, keräyksen toimeen, ja siten karttui 
muutamassa kuukaudessa 100,000 guldenia. 

Vielä jälkeenpäin on Unkarin kansa osottanut kiitollisuuttaan runoilija 
vainajan muistolle. V. 1866 pystytettiin Szekesfej^rvärin kaupunkiin, jonka 
lähellä hän oli syntynyt, hänelle muistopatsas, jonka komeista paljastajaisista 
Osk. Blomstedt on kertonut Kirjallisessa Kuukauslehdessä '*'). Tämä kaikki 
osottaa, että jok^ainoa unkarilainen tunsi että hänellä oli osansa kansan tais- 
teluajan kunniassa ja surullisissa muistoissa. 

Perinpohjaisemmin hänen runojaan tarkastettaessa niissä varmaankin ta- 
vataan suuria puutteita, mutta kun ajattelee, mimmoinen unkarilainen runous 



*) Ks. Kirjallinen Kuukauslebti v. 186B, sivv. 173 ja 203. 



KOSKELAN UKKO. 37 



oli ennen häntä ja miksi se hänen kauttaan kohosi, niin tuntee, että Vörö»- 
marty oli paljoa suurempi kuin hän suorastaan esteettiseltä kannalta näyttää. 
Hänen yleisvaikutuksensa oli hänen loistopuolensa. Hän vapautti unkarilaisen 
runouden klassillisen ja saksalaisen runoustaiteen ikeestä; klassillisuuden rau- 
nioin yli hän suuntasi uuden tien. Hän loi Unkarin runouteen kansallista 
henkeä ja itsetuntoa. Hänen runoutensa voitto oli kansallishengen ja runoilija- 
vapauden voitto. Se on hänen neronsa kunniakkain moistomerkkiy jota ei, 
niin kauvan kuin kansallistunto elää unkarilaisen povessa, saata aistisuunnan 
muutos eivätkä tulevaisuuden mestariteokset himmentää. 

K N. Setälä. 



Koskelan ukko. 

Kirjoitti — ijo— . ♦) 



Tässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä, l^urhaan etsin siitä loh- 
dutuksen sanaa. £n edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä murheel- 
leni. Siinä on aivan selvään sanottu: ^viime postiin en sinulle, veliseni, jou- 
tanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet leikkelemässä Koskelan ukkoa, 
joka on kuollut viinaan.^ Huu! — minua oikein kauhistuttaa. — ^Kuollut 
viinaan."* Se ei ole totta, ukko olisi jo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan 
olisi kuollut. £i, vaan viinattomuuteen hän ehkä on kuollut. ^Kuollut viinaan^ 
siinä on. Kentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei kos- 
kaan saanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut, sen paljouteen. 

Lakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että mi- 
nun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä jo pel- 
käsinkin siitä ei lopuksi hyvää seuraavan, kun näin millä innolla Aatu parka 
yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa kanssa. Voi jospa silloin 
olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin totisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloin- 
kaan koskenut Koskelan ukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut 



*) Tämä kertomus painetaan tähAn muutamalla lyhennyksellä tilan tnhden, ja toivomme 
ctfd kuniiioitettu tekijft pane sitä pahakseen. Toimitus, 



38 KOSKELAN UKKO. 



kaikki nuo inhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia, 
vaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä. 

Ja mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni ilettävästä puu- 
hasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan ukon kuolleen viinaan? 

Hahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan 
samaa asiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin 
uskonut muorin loruja enemmän, kuin nyt veljenlkään sanoja. Jos nyt lää- 
kintäylihallitus tahi veljeni niin välttämättömästi tahtovat saada Koskelan vaa- 
rin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta saaneet tietää. £i olisi 
tarvittu, kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin ja kysäistä: ^mihin muori luu- 
lee Koskelan ukon kuolleen?** 

Epäilemättä muori olisi vastannut: „ viinaanhan se kuoli miesparka. Minä 
jo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut märkääkään, vaikka 
kuin olisi ruikuttanut j. n. e.** 
— — «_ _^ __ _^ __ ___ .^ _/ _ __ 

Niin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä, kuin kirkon 
kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin silmillään 
mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja piti lasia noin parin 
vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi hieroi rintaa ylhäältä alas- 
käsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä osoittava ääni: äh!" Samat temput 
uudistettin ja viidennen ^äh**in kuultuasi voit olla vakuutettu lasissa ei enää 
olevan tilkkaakaan. 

Pienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauan, kuin isonkin; 
ja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa pan- 
nut kaivosangonkin typityhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomattaan muotoinen, 
hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää. 

Siten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine 
hyveineen ja vikoineen kohta ole enää muuta jäljellä, kuin kourallinen tomua, 
jonka pieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin 
ei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen paininlyön- 
tinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin kerskasi, mutta ehkä 
jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi. 

^Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä", lausui usein tuo kaivattu 
vainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani -^ ^ihmeellinen se sen- 
tään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni neste 



KOSKELAN UKKO. 39 



lakastun, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi kirvesmiestä. Tus- 
kinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee, vaikka olen kirkon 
kuudennus ja vaikka olen puhutellut Keisariakin, sekä vanhaa pappaa, että sitä 
nuorta Keisaria, joka pappansa perästä isännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä 
vanhoja silloin enää muistellaan^. 

Tuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee. Sil- 
loin ei ken tiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan eläneenkään, joll'ei 
minun, häneji elämänsä kertojan liene sallittu päästä niin korkeaan ikään, sillä 
minä hänet muistan niin kauan, kuin elän. — Yhtä selvään kuin eilisen päi- 
vän muistan senkin, kua viimeksi tapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme 
vuotta — Juhannuksesta alkoi neljäs. 

Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin. Oli kovin 
lammin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän täytyi niellä to- 
mua ja sen vuoksi pyy^^i Koskelan Matti minun tulemaan kanssansa Uttilan 
mökkiin, ^siksi aikaa, kuin väki vähän hälvenisi"*, hänen sanoillaan puhuen. 
Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin. 

Muori ei luultavasti tuntenut minua, koska hän ei edes tervehtinyt, eikä 
muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen, kuin ukko kuiskasi hänelle 
jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua palasi hän pul- 
lon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli poikki. Sen otti 
ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä, jotta saisi aina juoda pohjaan. 
^Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko", lausui kirkon 
kuudennus. 

nEihän tuo pahaakaan tee". 

^Ei tämä aine tee pahaa, vaikk*ei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda, 
mntta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea kaupungin 
korkkikin; — ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa kopeekan. Paljo- 
kohan ne nyt maksanee?" 

Minä en sanonut tuota tietäväni. 

Ukko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi tar- 
kasti edellä kertomiani temppuja. — RyypjTi tyhjettyä kääntyi keskustelu äkr 
kiä toiselle tolalle. 

^Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin tuli 
mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut". 

Tapa, jolla tuo lausuttiin osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan satuttaa 



40 KOSKELAN UKKO. 



arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas siitä voisi nar« 
kästyä. 

^Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?'* 

«Tietysti". 

«Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan 
kepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk^ei sanonut. Mitä se on lähteä jänik- 
sen passilla Icoulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi, niin panisinpa 
hänen pöksyillensä, että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte sietänyt aika saunan, 
mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne ei siitä enää ole puhettakaan ja 
kaikki on taas hyvin. Niin nyt voipi kuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä 
rinnallanne, eikä kukaan uskalla teitä konnaksi sanoa. — Suoraan sanoen: ylei- 
seen pidetään teistä enemmän, kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo 
olla suuna päänä joka paikassa. Teissä on näette sen enemmän ryhtiä, kuin 
tohtorissa ja ryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mut 
nyt jo alkaa vanhuttaa". 

Minä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan, että moitettaan. Kun 
en virkkanut mitään piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja viidennen 
«äh^in perästä jatkoi: 

«Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa — lie- 
nettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta luullakseni kirkon 
kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon tosin muutoinkin tainnut päästä — 
minunkaan pääni ei näet tuohesta ole — mutta kyllä se painiminenkin auttoi. 
Saattaa kyllä olla maailmassa terävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei 
ole koko tässä läänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan 
olkoon minusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen 
heidän nimensä maailmasta haihtuu, kuin minun. Minulla on seitsemän poikaa 
ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihiit 

Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka kohta 
en sitä aloillaan ole lukenut, niinkui Ämmälän Taavetd. Soma mies se Taa- 
vetti, päiväkaudet hän veisata höröttää: «O kuinka ihanat sun asuinsijaa ovat** 
ja pirtin nurkat vain läntistyvät läntistymistään, uunin piippu kallistuu kallistu- 
mistaan ja Taavedn pää tekee sille seuraa, hihihiil 

Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä sa- 
notaan nähtävän musda olennolta, jotka ovat hyvin viinapullon näköistä ja ne 
tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo: «pois se minusta, että 



KOSKELAN UKKO. 4I 



sillä sjnnin myrkyllä suuni pilaisin.^ No, no en minä tiedä onko noissa pu- 
heissa pikkuistakaan perää, paljonhan maailma tyhjääkin puhuu, „vaan ei siinä 
savua, kuss* ei tulta, ^ sanoivat vanhat. 

Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa Taa- 
vetin kieli paljoa sukkelammin, kuin minun, ja kapea on joskus kruunun sarka 
hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua juomariksi ja kukatiesi heillä 
siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut sen minä sanon julkisesti, että per* 
heeni olen tähän asti leivässä pitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kuin Koske- 
laan tulin. Hongan oksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt, 
enkä juonut, vaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne. 

nMies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala,^ sanoivat vanhat ja onpa 
Hän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä „mitä miehen toimesta, 
jos ei Herra anna siunaustaan."^ JoUVi tuota vapisuttajaa olisi tullut, tus- 
kin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy aina sellainen pirulli- 
nen kulkunpolte, ett' ei sitä usko muut kuin itse kokenut. Siihen asti ja aina 
ennenkin olin minä varova viinan kanssa, vaan nyt se toisinaan tahtoo voiton 
viedä, mutta oikein nahkajuoppo en kuitenkaan ole" . 

Siinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos 
hän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä hänen oman- 
tuntonsa kanssa. 

Minä kysäsin: „ kuinka se oli se painiminen nimismiehen kanssa?" 

^Ettekö sitä ole kuullut — vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata 
sylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja miehen 
voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni kirkon kuudennuksenkin teki. No 
d siinä sentään mitään erinomaista ollut". 

n Kertokaahan kuitenkin", keskeytin minä« 

^Nimismies tuli eräänä aamuna meille ja kun minä olin vannotettu vara- 
lautamies, pyysi hän minun matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena esivallan 
käskylle, niinkuin Sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet toimitettiin, leh- 
mät kirjoitettiin ja me patikoimaan kotiin. — Tunsittekos te Mikko-venä- 
läisen?* 

„En muistaakseni". 

„Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummalUsta ja hän oli rehellisin 
laukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan, niinkuin me muut- 
kin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja ihan, niin* 



42 KOSKBLAN UKKO. 



kuin rehellinen ihminen, toi sen takaisin ilman löytäjäisitta. Niin semmoinen 
mies se oli Mikko-venäläinen, ja kova onnensa satuttaa hänet reppuineen tiellä 
meitä vastaan. 

Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli : „mie olen ihon 
keyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen Olek- 
silta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta tunnethan sie herra nimitmies sen. Tava- 
rat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole minun omiani, 
Miihkalin ovat Jumaliste! — mie olen itshe perin keyhä, ihon olen kerjäläinen". 

„Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää,^ tokasi nimismies 
vastineeksi. 

„En malta pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih 
tultua pannalla peätä puristetah, tutki tah a mihin panit suntsan i reämän? A 
millä maksan Miihkalin reämän?^* 

^Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen päätä, 
jos se ei jaksa maksaa,^ selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota ,,oikeata rän- 
nin tekoa". 

^Nimismies tempasi säälimätiä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi lähteä 
tiehensä. Mikko pikilti perässä kaikin tavoin rukoillen reppuansa takaisin. — 
^ Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen rupiloa, kunj suntsani poisi 
antanet — annan Jumaliste, vaikka peräte keyhä olen, ylen keyhä,** vaikeroi 
Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä teki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuu- 
luu näet olevan rikas mies, oikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä. 

Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha Oli 
ruveta esivaltaa vastaan, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua. Minä 
muistelin muistelin muistelemistani, mitä Sana tässä kohden käskisi tekemään. 
Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa, kuin ihmisiä, niinkuin 
sanotaan Moseksen laissa eli jossakin profeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, 
ajattelin minä ja astuin nimismiehen eteen. 

.»Nyt herra nimismies", sanoin minä, ^nyt alkaa jo ilta pimetä, lopetta- 
kaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa". 

^Menkään hän, vaikka sen kattilaan", vastasi herra. 

^Mutta entäs laukku?" sanoin minä painolla. 

^Sen pidämme me", sanoi hän. 

^Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko". 

„ Vaiti, sinä et ymmärrä lakia", sanoi hän. 



KOSKELAN UKKO. 43 



^Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän protokolla- 
lakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin, kuin muutkin ja 
käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn pitääkin^, sanoin minä. 

^Ja olet tyhmä, kuin passi, koska luulet minun tässä rupeavan seuraa- 
maan Jumalan lakia**, sanoi hän. 

n Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin seuraaminen^, 
sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin. 

^Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää 
laukun?** 

^Aion, koska muu ei näy auttavan^. 

Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin 
sitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. ,,Pötki n^^t tie- 
hesi"* sanoin minä Mikolle, ^kyllä minä tätä nyt vähän aikaa hoitelen, ett ei 
hän perässäsi pääse**. 

Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin nau- 
roi partaansa koko jutulle. — Sillä aikaa painiskelin minä nimismiehen kanssa, 
eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies ei ollut mikään tuulen löy- 
häys, vaan mies sen piti olla, joka hänet aliansa pysymään sai. 

Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin nimis- 
miehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä milläkin, mutta 
minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystil säikähdä, enkä ollut mil- 
länikään. Nimismies koetti lakipykälillä näyttää toteen minun nyt rikkoneen 
lakia. Minä taas kqetin näyttää toteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mu- 
kaan minä varsinkin tein, olipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me 
koettelimme sanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsu- 
taan, jos joku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt, 
ryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan ryöväystä, 
vaan kuitenkin väitti lain tässä olevan hänen puolellansa ja sakoittavan minua. 
Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen, että minä teiltä laukun ryös- 
tin; vai luuletteko venäläisen vannovan minua vastaan? Se auttoi ja herran 
suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en minä oikeudessa olisi totta puhunut, jos 
sinne olisi menty — sellaisia narreja ne herrat ovat — kuka oikeutta tohtisi 
valehdella? 

Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa valehdelleen, 
eikä muuta tarvittu — poksis oli vain kerran pannut uunin piipussa ja sieltä 



44 KOSKELAN UKKO. 



ryöksabti oikeustupaan itse vanha mies, paholainen näette sen. Mustan kissan 
hahmossa se oli tullut. £i kukaan nähnyt mihin kissa joutui» mutta Mattilan 
vaari ei siitä hetkestä lähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vie- 
nyt hänen sieluparkansa. Semmoisu se on laskea lipparia oikeustuvassa. 

Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen» eikä muuanne» vaan laki- 
pykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä lähdin sen 
vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen koko asian. Pastori 
piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä» eikä virkkanut mitään puoleen eikä toi- 
seen. Salaisesti hän kuitenkin oli hyvillään siitä» että nimismieheltä noin» läpi 
suun» luiskahti lihava paisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niin- 
kuin jälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismie- 
hen puolella» sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina vetävät 
yhtä köyttä. 

Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus» Väinölän vanha 
äijä. Heti pidettiin kirkonkokous» jossa pastori pitäjään miehille esitteli minut 
kuudennusmieheksi. 

^Hän» tämä Matti Koskela"*, puhui pastori, „on siivo ja viinaan mene- 
mätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen» niinkuin talonpojan pitää- 
kin, omin käsin itsellensä raivannut aimoUiset pellot ja niityt. Hänen talonsa 
on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin. Opillisessakin suhteessa on hän 
ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on hyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että 
ulkoluvun merkit. Siis on hän pitäjään paras mies ja ansaitsee yleistä kun- 
nioitusta. Senpätähden ei liene kellään vastaan sanomista» jos hänet asetamme 
Vainolavainajan sijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.^ 

Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua nyp- 
pien seisoin väkijoukon takana. — „Astu esiin JNIatti»^ sanoi hän sitte» nP^f* 
häiden miesten pitää seisoa rintimaisina» ei ne saa takapuolella pysytellä.** 

Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus ja sinä kentiesi pys3mkin 
siihen asti» kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. — Kyllä se mahtoi ni- 
mismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen kunniaan kohonneen ja 
sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan paniki. Vanhaa Aatamia on 
näet meissä kaikissa» niin herroissa» kuin talonpojissakin ja vihamiehellensä 
kiusantekeminen tuntuu makealta mannalta jokaisen suusta» enkä minäkään mie- 
lelläni soisi paholaiselle pienintäkään mielihyvää. — Sillä tavoin minä pääsin 
kirkon kuudennukseksi» itse yhtään auttamatta» hihihii! 



KOSKELAN UKKO. 45 



Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään, kuin isä Aaprahamin hei- 
a» vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun arvoni 
kohosi äärettömästi. Kaikki» jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat, juoksivat luo- 
nani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa heitä pulasta, 
matta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen pälkähäsen, josta ei kukaan voi- 
nut minua auttaa. £n näet keltään ottanut mitään hyväntekijäisiä tahi mak- 
sua ja he palkitsivat minua millä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryy- 
pyn päälle, jos vaan mihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa 
minunkin luokseni. 

Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa käydä 
pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut syynä pastorin 
ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen ja paljoa pätevämpi 
syy. — Pastorin poika, se Kalle niminen, oli menetellyt huonosti nimismiehen 
tyttären kanssa ja pahoja sanomia alkoi siitä kuulua. Minä arvelin minun on 
vielä tuomiopäivänä vastattava piirini siveellisyydestä ja lähdin pastorin pa- 
teille. Siinä suustasuuksin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen jouk- 
konsa pitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen mi- 
niänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli kuitenkin 
se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka morsian ei tanssinut; 
enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa pariskuntaa. 

Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe 
koulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa tulla 
kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka paksupäisiä tahansa. 
£n ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen lasta kunniallisessa maamie- 
hen työssä, enkä käsityöläisenäkään — se näet olisi häpeä vanhemmille. 

Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta saanut 
muuta, kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos ryöstöherrakin. No kou- 
lutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot riittäneet. Sentähden otettiinkin siitä ne- 
likko, josta kappa olisi tuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi 
palkan lisää pitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin 
minä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näette sen olen hieman sukke- 
lakin, hihihiii 

Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa minulle- 
Muun muassa sanoi hän armopöydällä : ^et sinä ole kelvollinen käymään 



46 KOSKELAN UKKO. 



täällä**. Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin, että ^buiskin vaan^, 
sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi. 

Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa, kun 
näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän kynsin ham- 
pain kiinni. ^Rehellisyys maan perii"*, sanoi isävainajani ja kun se oli ainoa 
häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää tuoreessa muistossa. £i 
kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on niin niukalta saanut, kuin minä. 

Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet 
lopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa kiiskiä 
onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi kuinka raukaise- 
vaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo silmät auki pysyä, 
jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo teki. 

Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan. 
Päässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina aika väliin 
huusi „vohnaa, vohnaa!'' Minä arvelin ^soittele vaan, jos mielesi tekee**. 
Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja, jotka pyörivät ja höri- 
sivät, kuin kimalaiset meden aikana. „No jopas nyt jotakin", mietin minä ja 
ky&elin toisilla näkivätkö hekin semmoisia kipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. 
Minä en pelkää pirua pikkuistakaan, enkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo 
työlästyi minuun siitä ja äkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juok- 
supoikiaan minusta murhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään 
kokoisia nalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo muu- 
tamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne olivat olleet 
sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet liian huonon kasvatuksen. Aivan 
käskemättä ne rasavillit, joskus lakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun 
nenälleni — tähän näin. Minua alkoi luseuttaa, kun mokomat eivät laille ja 
oikeudellekaan antaneet kunniaa ja minä näppäilin heitä pois. 

Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa sem-. 
moiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin jo puoli 
tusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua kelpolailla t^ar- 
ventelin, mut siitäpä lusifer oikein suuttui ja toimitti kultapoikansa vapisuttajan 
minun ristikseni. — Se tuli eräänä kuunvalo-yönä. Oven aukasi, kuin mies,. 
vaikka, oli lankakerän näköinen ; vieri sitte, sänkyni luo. Minä hölmö otin sen 
siitä käsiini ja yks! kaks' luiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa, kuia 
Värtsilän ruukinvahti: „jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!** 



KOSKELAN UKKO. 47 



Nyt se kerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina on 
ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa. 

Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset 
vetivät hirsiä^ jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä tarkasti asiain 
menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin asia esiin. Ämmälän 
Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne mies ja oli. postilloistaan 
ollut saavinaan selville, että mylly oli hänen maallaan, vaikka se on kokonaan 
veden päällä. Mylläri puolusti asiaansa ja Taavetti intti vastaan. ^Astukaa 
ulos"^, sanoi tuomari ja alkoi tehdä päätöstä. 

Tuomio oli, että myllärin on kiluineen kaluineen, mylly ineen ja muine 
hynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo vahin- 
gon palkintoa. 

^Eikös niin'% kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko äl- 
listyi kun minä vastasin: ^ei niin, ei sinne päinkään''. 

„Ja miksikä ei?" 

n Siksi"*, sanoin minä, ^siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly ylimuistoi- 
sista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen omistajana oli ennen 
tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän oli saanut myllyn isäl- 
tään ja eikö sekin liene saanut isältään ja sen tähden isossa jaossakin loh- 
kaistiin myllylle eri palsta". 

„Mutta paperien mukaan — '*. 

«Papereista viisi", sanoin minä, „my Ilarit ovat aina olleet kelpo miehiä, 
eivät ota liikaa tullia; maksavat veronsa puhtaasti kruunulle ja kaikille kappa- 
miehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet kuninkaan väylää ja sanalla 
sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus mielessä". 

«Mutta oletteko täydessä järjessänne hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä 
laki puolellaan", sanoi tuomari. 

^Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat" — silloin 
muistin, ett*eihän tuomari niitä näekään — ^täydessä siinä järjessä Luoja mi- 
nulle syntymässä on. antanut, vaan olisi kuitenkin synti laittaa Aaropar ka näin 
Querontielle joukkonsa kanssa. Sentähden minä paneiv vastalauseen ja se on 
pantava pöytäkirjaan ja siin* on perä. Amen". 

«Mutta te saatte sakkoa, Koskela". ; .. 

«Vaikka vaan", sanoin, minä, «se kuin ei herra herras^öö tinkiä liikuta". — 
Niin puhuin minä ja kelmeä, kuin talvinen kuu, oli tuomari kasvoilt^n ky* 



48 KOSKELAN UKKO. 



syessään: ^onko se koko lautakunnan miete?" Totuttuun tapaansa vastasivat 
toiset: ^jaa, korkea oikeus". 

Tuomari pisti pöjtäkiijaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä, 
— >- vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille annettiin 
julistus asiassa ja paperit toimitettiin Laamanniin, sieltä Hoviin, sieltä Senaat- 
tiin ja viimeksi itselleen Keisarille. On se Keisari mahtanut arvella: ^aika 
poika tuo Koskelan Matti on" ja ehkäpä hän on näyttänyt paperit pruustin- 
nalleenkin. 

Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi 
armollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies ja päätti asian hänen 
hyväkseen. — Minulla on näette sen, täällä pääkopassani tallella muutamia 
lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat, hihihii! £i sitä niin 
tuhmia olla, kuin näytetään, hihihii!" 

^Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan Keisaria, sekä vanhaa pappaa, että 
nuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne pu- 
huen", kysäsin minä, kuin ukko oli saanut viidennen ryyppynsä tyhjäksi. 

^Se oli näette sen semmoista seikkaa", jatkoi hän kertomistaan, v,että 
Katrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas mies, kuin 
pajari — kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut maailmaa nähnyt 
— kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä — rupesi mieli te- 
kemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin läksinkin. Katrin 
tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä „isvosikalla" ajelemassa, hevois- 
miehellä, joka vie mihin ikään tahtoo, kun vaan vähän murahtaa hänelle ve- 
näjäksi. 

^Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan", sanoo Katrin tädin poika 
hätäisesti. 

V, Terve tulemasta", sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaset 
vaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori herra 
ja perintöprinssi vasemmalla. — Hatut pois päästä, se on tietty se. 

Nykäiseepä esivallan persona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: ^katsos, 
kun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee". Hän — Keisaria tarkoitan — 
luuli näet minun omalla hevoisellani lähteneen niin pitkälle matkalle. 

Nuori herra, se perintöprinssi katsoo ajurimme hevoista ja hyvin ae oli- 
kin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin 5>ortavalan markki- 



KOSKELAN UKKO. 49 



Qoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näette sen, viittaa sitte minua 
vaonnjensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja minä rupesin las- 
keutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin nopeasti ennättä- 
nyt ja kun pääsin kadulle oli Keisarin he voiset taas täydessä ravissa; ajajan 
tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää ollenkaan. Minä en ennättänyt muuta, 
kuin nähdä heidät sekä papan — itse majesteetin — että perintöprinssin. 
Molemmat näkyivät olevan kauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä 
kiireessä, kuin armollinen esivalta huusi mennessään minulle: „käy meillä 
Koskelan Matti ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäisen asiaa !^ 
Siinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä ja kun minä epäileväisesti katselin 
hänen silmiinsä, sanoi hän: ^ uskokaa pois, niin oli sen asian laita. Minussa 
ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan päivässä, jos istinä va- 
lehtelijaksikin rupeaisin^; mutta kuitenkin kynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin 
se nyt tapahtui viimeisen kerran koko kertomuksen ajalla. 

^Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari, vaikka 
harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. — Oli minulla 
sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät tahtoneet kaikkia 
puheitani oikein uskoa. TuMpa niin kevät käsiin. Muutamana sunnuntaina 
istuin kirkossa tavallisella paikallani etupenkissä. Jumalan-palveluksen loput- 
tua ilmoitti pastori nyt tulevan tapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odot- 
tivat ihnuset ja pastori käski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin 
eteen. Me menimme ja hän kertoi Keisarin lähettäneen Kalliolan kestikieva- 
rille ja minulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti 
seurakunnalle liikuttavan puheen. 

£n tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain — tässä se on; vaan 
irvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kuin ilmaiseksi aina 
syötti kruununvoudin hevoisia. Niitä on näet kaikenlaisia viisaita tässä maa- 
ilmassa. — Jo sitte ihmiset uskoivat minun Pietari-kertomuksistani nekin, joi- 
den totuutta itsekin epäilin, ja minäkin younärsin, että kunniarahaa saamaan 
se Keisarillinen majesteetti oli minua kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lie- 
nee saanut kuulla mintm jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille. 
Luultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan eihän 
sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa — niin kumminkin itse arvelen. 



50 MUNIVISTA NISÄKKÄISTÄ. 



Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta, vaan 
ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydammestä, kuin tuon sunnuntain jälkeen. Lap- 
silleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä ihmiselle on kunnioittaa 
Jumalaa ja rakastaa Häntä ylitse kaikkia, vaan rakkaus ruhtinaasenkin, jonka 
haltuun korkeuden Isä on kansojen kohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei het- 
keksikään, unhotettava ja toivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan. 

Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt koke- 
mattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen tyytyväinen, 
kuin saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja täältä taas kotiini, 
edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri, niinkuin kellonheiiuri, hihihii!"* 

Koskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas 
tielle kuului karkeaääninen laulu: 

„OIIaan poikia, ollaan poikia, 
Poikia julmia juomaan, 
Mamma se käski Maaningalta 
Rengaskorvia tuomaan", 

ja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani. 



Munivista nisäkkäistä. 

Arvattavasti muistanevat vielä Valvojan lukijat, että päivälehdissamme 
joku aika takaperin oli luettavana ilmoitus, miten muka eräs luonnontutkija 
Uudessa Hollannissa oli tavannut nisäkkään, joka munii. Silloin kai luulivat 
useimmat, ja niinpä näidenkin rivien kirjoittaja, tuon kertomuksen tarkoittavan 
kokonaan toista olentoa — tavallista sanomalehtiankkaa. Mutta tuo ilmoitus 
perustuikin sentään paremmalle pohjalle, kuin alussa olisi voinut uskoakaan; 
siitäpä syystä huvittanee useata lyhyt kertomus siitä, mitä erään tieteellisen 
aikakauskirjan joulukuun numerossa on tästä asiasta mainittu. 

Kuten tunnettu elää Uudessa Hollannissa kaksi eläintä, joita pidetään 
nisäkkäiden alhaisimpina muotoina : nokkaeläin (Omithorkynchus eli Platypus)^ 
joka on karvapeitteinen ja jolla on nokka jotenkin samannäköinen kuin sor- 
salla, ja sen sukulainen nokkasiill (Echidna eli Tackyglossus)^ jonka ruumis 
on piikki- ja karvapeitteinen, kuono kärsämäinen js kieli hyvin venyvä. Mo- 



MUNIVISTA NISÄKKÄISTÄ. 51 



lemmat ovat ne noin jalan pituisia, ovat mieluimmin liikkedlä yötisaikaan sekä 
sjövät iiyönteisiä ja matoja, nokkasiili myöskin muurahaisia. Nokkaeläin oIes« 
kelee samoin kuin meidän ojarottamme maanalaisissa koloissa veden tienoilla, 
sen sukulainen taas koloissa vuoriseuduilla, kuten meidän tavallinen siilimme. 

Jo vuosikymmeniä takaperin on Owen ilmoittanut löytäneensä näitten 
eläinten kohdussa munia, ja myöskin kansa näiden eläinten kotimaassa väittää 
vallan varmaan niiden munivan. Mutta tätä ilmoitusta ei ole koskaan voitu 
näyttää toteen ja siitä syystä on sitä vähitellen ruvettu pitämään epäluotet* 
tavana, jopa uskomattomana. Toiselta puolen ei sitä sentään ole voitu tosi- 
asioilla knmotakaan ja niinpä on oltu jotenkin hämärässä, miten asian laita 
oikeastaan lienee. Sen verran vaan tiedettiin, että niiden sikiöt hyvin keh- 
keämättöminä syntynevät maailmaan, koskapa emän täytyy niitä aluksi kantaa 
varta vasten muodostuneessa taskumaisessa vatsan alla olevassa pussissa, joka 
on melkein samallainen kuin pussi-eläimilläkin mutta välistä parillinen, ja että 
sikiö tässä taskussa ollessaan saa ravintonsa maitomaisesta nesteestä, jota eroit- 
tuu eräästä kohden ihosta, jossa löytyy maitorauhanen ; todellista nisää, sel- 
laista kuin pussi-eläimillä, niillä ei sentään ole tavattu, vaan sikiö arvattavasti- 
kin nuolee maitonesteen suorastaan iholta. 

Saadakseen selville tämän eläimen sekä myös noiden erittäin merkillisten 
todellisten pussi*eläinten kehkiämishistorian, työskenteli tällä alalla samaan ai- 
kaan kaksi tutkijaa, toisistaan tietämättä. Toinen heistä, saksalainen t:ri j. W. 
Haackc oleskeli etelä-Australiassa Adelaidessa, sikäläisen eläintieteellisen mu- 
seon esimiehenä; toinen, englantilainen Mr. W. H. Caldwell Cambridgestä oli 
tutkimusmatkalla Sydneyn lähistöllä Australian kaakkoisrannikolla. Molempien 
heidän onnistui saada kysymys selville, ainakin osaksi, ja vieläpä melkein säh- 
inänä päivänä v. k. elokuun lopulla. 

T:ri Haacke oli mainitussa kuussa hankkinut itselleen kaksi elävää nokka- 
siiliä ja toivoi myöhemmin saavansa niitä vielä useampia, eri aikoina otettuja. 
Sillä välin sattui hän lukemaan erään hiljattain painetun ilmoituksen prof. Ge- 
zenbaurilta, ett'ei kaikilla nokkasiileillä muka olekaan tuollaista taskumaista 
muodostusta, vaikka kaikilla kyllä sentään voi havaita paikan, missä maitorau- 
banen on. Tämä antoi hänelle aihetta siihen arveluun, että tuollainen tasku 
löytyykin emällä ehkä ainoastaan vaan silloin, kun sen täytyy siinä säilyttää 
kehkeämätöntä sikiötään, vaan että tasku sittemmin tasoittuu huomaamattomiin. 
S^dakseea selville miten a^ian laita oikeastaan olisi, rupesi t:ri Haacke tutki« 



53 MUNIVISTA NISÄKKÄISTÄ. 



maan sitä naarasnokkasiiliä, joka hänellä oli, ja huomasi silloin, että sillä oli 
tuollainen tasku. Sen sisässä tunsi hän jotakin, jonka hän ensin luuli pieneksi 
sikiöksi; mutta otettuaan sen taskusta ulos havaitsikin hän suureksi ihmeek- 
seen sen munaksi. Se oli läpimitaten i^l^-z centimeeteriä; kuori oli perga- 
menttimainen juuri kuin erästen matelijain munissa. Taskusta esiin otettaessa 
meni se rikki ja oli, vahinko kyllä, jo mädännyt^ arvattavasti siitä syystä, että 
se oli vahingoittunut eläintä kiinni otettaessa tai myöhemmin eläimen vankina 
ollessa. 

Tämä tapahtui 25 p. elokuuta 1884, ja 2 p. syyskuuta antoi Haacke 
tästä tiedon erään tieteellisen seuran kokouksessa Adelaidessa. Kertomuksia 
tästä oli paikkakunnan sanomalehdissä syyskuun 5 ja 6 p. 

Sillä välin oli Mr. Caldwell melkein samaan aikaan kuin Haackekin teh- 
nyt saman havainnon ja antanut elokuun 29 p. siitä sähkölennättimellä tiedon 
British Association-seuralle, joka oli lähettänyt hänen tutkijana niille tienoille 
ja joka par^aikaa piti kokousta Montrealissa Canadassa. Täältä lähetettiin sähkö- 
sanoma Lontoosen, josta se saapui takaisin Australiaan, ja julkaistiin Adelai- 
dessa, - merkillistä kyllä, vallan saman päivän sanomalehdissä, kuin kertomus 
t:ri Haackenkin keksinnöstä. Ennen näitä kahta tutkijaa olivat jotkut tiede- 
miehet luvanneet maan asujamille jopa 5o:kin puntaa, jos hankkisivat heille 
edes yhdenkin näiden eläinten munan, mutta eivät olleet sittekään saaneet. 

£i siis näytä olevan epäilemistä, että nokkaeläimet (Montremata) todel- 
lakin munivat, eivätkä synnytä eläviä sikiöitä, kuten muut nisäkkäät. Mutta 
tähän ei vielä koko kumma lopu: näiden eläinten täytyy saada munimansa 
muna takaisin ruumiisensa, erääsen sitä varten muodostuneesen taskumi, jossa 
eläin ruumiinsa lämmöllä sen hautoo, jotenkin samoin kuin lintu hautoo mu- 
nan pesässään; tässä taskussa halkeaa vihdoin munan kuori tai nahkakehmi, 
joksi sitä paremmin sopii sanoa. Sittenmiin elää sikiö vielä jonkun aikaa tas- 
kussa, kuten äskettäin mainitsimme, kunnes se vasta sitten sanan täydessä mer- 
kityksessä pääsee ulos maailmaan. 

Jos kohta nokkaeläimet munimisensa puolesta lähenevätkin lintujen luok- 
kaa, niin eroavat ne toiselta puolen sekä linnuista että kaikista nisäkkäistä 
sangen kauas yllämainitun hautomistaskunsa puolesta. Lähinnä ovat tässä koh- 
den pussi-eläimet, joiden pussi tosin ei ole hautomista varten, mutta kummin- 
kin vastasyntyneitten kehittymättömien sikiöitten suojaksi, vallan samoin koin 
nokkaeläimillä sen jälkeen kuin munan kuori on murtunut. Pussi-eläimet vä- 



MUNIVISTA NISÄKKÄISTÄ. 53 



littävät tässä kohden nokkaeläinten sukulaisuutta muihin nisäkkäihin, sillä muil- 
lakin nisäkäslahkoilla voi maitorauhasten }inpäriUä havaita jälkiä kehittymättä 
jääneistä, joskuspa vähän kehittyneistäkin taskUmuodostuksista, jotka juuri vas- 
taavat ylempänä mainittua nokkaeläinten taskua, vaikka tässä emme suinkaan 
tahdo ruveta tuota vastaavaisuutta toteen nä}'ttämaän, sillä siihen tarvittaisiin 
erikois-todistuksia. 

Nokkaeläinten munimista ei saa sentään millään muotoa p'tää todistuk- 
sena nisäkkäiden suoranaisesta sukulaisuudesta munivien lintujen kanssa» sillä 
mnntkin eläimet kuin linnut munivat, esim. useimmat matelijat ja sammakko- 
eläimet ja juuri näiden viimeksi mainittujen rakenne (organisatsiooni) otetaan 
perusteeksi kaikkein korkeampien Inurankoisten ruumiinmuodostusta selitettäessä. 

Vielä ansaitsee mainitsemista eräs huomattava seikka näiden eläinten si- 
kiytymisestä: kuten tunnettu kerrotaan, ett'ei niillä ole istukkaa (placenta), joka 
yhdistäisi sikiön emäeläimen kanssa; tämä onkin helppo ymmärtää, kun muis« 
tamme, että sikiötä ympäröi pergamentdmäinen kuori, jota tosin tätä ennen 
ei ole tunnettu. Vastaiset tutkimukset tulevat kai näyttämään, eikö sentään 
näilläkin eläimillä tavata ainakin istukan aihetta, sillä viime aikoina on havaittu 
linnuillakin muodostuksia, jotka muistuttavat Istukan ensimmäisestä kehittymis- 
tiiasta, tuon elimen, jota pidetään linnuille yhtä vieraana muodostuksena kuin 
konsanaan munan kuorta nisäkkäille. 

Nämät havainnot nisäkkäistä, jotka munivat, ja linnuista, joilla on istukan 
aihe, eivät ole ainoastaan yksinäisiä huomauksia. Jokainen tietää, että karvat 
ovat omituisia nisäkkäille, höyhenet taas linnuille; mutta löytyypä Uudessa 
Hollannissa eräs lintu, Kiwi (Apteryx), joka tavallaan on karvapeitteinen, sillä 
sen höyhenet ovat ainoastaan ruotoja ilman hyödyttä, niinmuodoin pitkiä har- 
jaksia, melkein niiden sukasten näköisiä, joita tapaamme useilla linnuilla suun- 
pielissä. Kun ennen mainitulla nokkaeläimellä, joka on nisäkäs, on leuat ham- 
paattomat, verhotut sarveis-aineisella, sorsan nokkaan vivahtavalla nokalla, niin 
on sitä vastoin eräällä kivettyneellä, höyhenpeitteisellä ja siivekkäällä linnulla, 
fidcolinnulla (Archatopteryx) hampaat, juuri kuin liskoeläiminä, joista sen koko 
ruumiinmuoto ja pitkä liskopyrstökin muistuttavat. Monta muuta samanlaa- 
tuista poikkeusta voisimme vielä mainita. 

Ei tarvitse olla mikään erityistutkija, voidakseen meidän päivinämme oppi- 
kirjojen jti yldsen käsitystavan mukaan tuokiossa sanoa, mikä on ero nisäk- 
kään ja liimun^ linnun ja matelijan, liskon ja vesiliskoii sekä viime mainitun 



54 KOriMAAN KlRJALUSUUrrA. 



ja kalan välillä j. n. e., sillä kaikkien näiden yleensä tunnettujen eläinluokkien 
välillä otaksutaan löytyvän suunnattomia juopia, joissa ei muka mitään väli- 
muotoja ilmaannu. Mutta nykyisempien aikojen tutkimus näyttää, ett'eivät nä- 
mät juovat toden teossa sentään olekkaan niin pohjattomia aukkoja, kuin yleensä 
luullaan. Eläinmuotoja löytyy tai on ainakin löytynyt, jotka toisessa tai toi- 
sessa katsannossa välittävät mainittujen eläinluokkien keskinäistä yhteyttä. Ken 
tahtoo tyytyä kaavatekoisiin eläinluokkiin, joista jokainen koulupoikakin oppi- 
kirjan mukaan osaa antaa täsmälliset määritykset, se ei suopealla silmällä kat- 
sele tällaisia kiusallisia välimuotoja, joita tutkimus yhä tuo ilmL Mutta tutkija 
huomaa niissä yhä uusia arvoituksia, yhä uusia todisteita nykyisten mielipiteit- 
temme hyväksi tai kadoksi. Ja vastaisina aikoina tulee paljoa vaikeammaksi 
määritellä, mitä käsitämme ^linnulla^, mitä ^nisäkääällä'', vaikeammaksi kuin 
tätä nykyä luuleekaan u^ea, joka mielestään tuntee tuon asian kuin viisi sormeaan. 

y. A. P. 



Kotimaan kirjallisuutta. 

Undrens verld^ illustrerad framställning af underbara företeelser och fÖrliMlanden i na- 
turen och menniskoverlden; efter främmaDde källor redigerad af D:r Halfdan Kronström^ 
Med nära 200 illustrationer. Vihkot 1—6. Helsingissä, G. W. Edlund. 

Puheena olevassa teoksessa tarjotaan lukijalle sarja kertoelmia luonnon, 
sielun-elämän, sivistyshistorian ja teollisuuden aloilta. Teoksen nimi ilmoittaa 
kertomusten esineiksi mitä luonnossa ja ihmismaailmassa on v,ihmeellistä^, 
mutta onhan ääretön luonto kokonaisuudessaan ääretön ihmemaailma! Tekijä 
onkin käsittänyt ihmeen ja ihmeellisen sanojen laveimmassa merkityksessä. 
Luonnollista on että hän rikkaasta alastansa on koettanut kerrottavakseen 
valita sen, mikä enimmin vetää tiedonhaluisen huomion puoleensa ja enimmin 
häntä huvittaa, ja ylimalkaan hän on valitsemisessaan onnistunut. Tekijä ei 
yksipuolisesti ole selitettäväksi ottanut ainoastaan aineellisen luonnon ihmeitä, 
vaan on myöskin taitavasti kultuurielämästä ja psykoloogisista ilmiöistä etsinyt 
ne, jotka välttämättömästi lukijaa huvittavat ja ihmetyttävät tai kummastuttavat. 
Meistä tekijä kuitenkin on siinä tehnyt virheen, että hän on suonut liian pal- 
jon huomiota sille, mikä on luonnotonta ja omituista, vaikka kohta nekin ta- 
vallansa ovat ihmeitä. Sellaiset kirjoitukset kuin „hofetikettens under" „gissUng", 
^Rosa Tamiser** olivat aivan hyvin saaneet jäädä kokoelmasta pois. Viimeksi- 
mainitussa kirjoituksessa kerrotaan ihmeitten tekijättärestä, joka kuitenkin huo- 
mattiin petturiksi. Kertomuksesta ei käy selväksi mitä ^ihmettä^ tä^sä tar- 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 55 



koitetaan. Toinen on Louise Lateaun laita, jonka ^ ihmeet** vastakin ovat 
katsottavat ihmeellisiksi fysioloogispsykoloogisiksi ilmiöiksi. 

Tähän saakka ilmaantuneitten vihkojen sisältämistä kirjoituksista pyy- 
dämme etenkin huomauttaa seuraavia, jotka samalla antavat selvän käsityksen 
teoksen vaihtelevasta sisällyksestä: tautien siemenet, egyptiläiset hieroglyyfit, 
fonograafi, itsestään loistavat kasvit ja eläimet, mielikuvituksen ja sielunliikkein 
den ihmeet, torpeedosota, telefooni, St. Gotthardin rautatie, suuri merikäärme, 
amerikkalaiset vuoriöljy kaivot. Teehen ihmeet, sukellustaito, mikrofooni. Niin 
hyvin kuin mahdollista annetaan näistä kaikista tieteellinen selitys. Mihin- 
kään määräperäiseen järjestykseen ei tekijä ole asettanut eri kirjoituksia, luul- 
tavasti saadakseen sisällyksen niin vaihtelevaksi kuin suinkin. Kertoelmat 
ovat lyhyitä, tähän saakka ilmaantuneessa, 383 sivua käsittävässä osassa on 
jo 67 eri kirjoitusta sekä kuvia sadan paikkeilla, mutta niissä on rikas sisällys 
ja ne ovat sujuvasti kirjoitettuja. Varmaankin niitten lukeminen huvittaa 
sekä nuoria että vanhoja. Kuvat ovat hyvin valittuja ja tehtyjä ja ne enen- 
tävät suuressa määrässä teoksen arvoa. — Ei ole kummallista että teokseen 
huomaamatta on päässyt pujahtamaan muutamia vähäpätöisiä virhettä. Niin 
esimerkiksi Suezinkanavasta kerrottaissa puhutaan kilomeettereista missä sel- 
västi tarkoitetaan meetteriä, kertomuksessa vuoriöljy kaivoista puhutaan tavan 
takaa petreoleumin hiilihydraateista hiilivetyjen asemesta j. n. e. 

Teos on koottu vieraista lähteistä otetuista kirjoituksista, etenkin eng- 
lantilaisesta ^The World of Wonders^ ja ilmestyy I2:ssa vihkossa, joista 
6 ensimmäistä jo on kirjakaupassa saatavina. 

E. H—t. 



TKeodolinda Hahnsson^ Kotikuusen kuiskehla. Hebingissä 1884, G. W. Edlund, 430 s. 
Hiota 4 Dl. 50 p. 

Tähän kirjaan on koottu rouva Hahnssonin ennen erillään julaistut ker- 
tomukset ja pienet näytelmät; ne muodostivat täten aika vihkon viime vuoden 
joulupöydälle. Kaikille Valvojan lukijoille lienee kirjailijatar tuttu jonkun tai 
useampain kappaleitten kantta (^Kuuselan kukka"*, ^Kaksoisveljekset**, ^Muis- 
toja Naantalista^, ^Haapakallio^ j. n. e.), vaan jotain uutta jokainen myöskin 
löytänee. Nidos sisältää yhteensä yksitoista novellia ja kertomusta, kolme 
näytelmää ja neljä mukailtua kertomusta. Rouva Hahnssonin kertomukset eivät 
pyydä esittää meille mahtavia luonteita, suuria tapahtumia, ne viihtyvät Suomen 
laaksoissa, joissa hongat humisevat yksinkertaista lauluaan asukkaille, tai aallot 
loiskien huuhtovat rantaa. Mutta ihmisten hiljaista elämää ja hengen taisteluja 
siellä kuvaa hän usein varsin luontevasti, me tunnemme että olemme exmen 
nähneet nuo ihmiset, joiden vaiheihin nyt saamme likemmin tutustua* Hd- 
konunat ovat näytelmät, mutta niiden puhdas ja raitis henki on tehnyt nekin 



56 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



suosituksi varsinkin seuranäytelminä. Kirjan hinta ei ole ylellinen. Toivot- 
tavasti on se siis saava lukuisan lukijakunnan. 



K, Aug. Tavasistjerna^ Eör Morgonbris. Andra upplagan. Porvoossa 1884f Wenicr 
S^d^rstrÖm. Hinta 3 ni. 75 p., sidottuna 5 m. 

Vuosi sitten ilmestyi hra Tavaststjernan runokokoelman ensi painos 
herättäen iloisia toiveita kaikissa runouden suosijoissa. Myöskin Valvoja sisälsi 
viime vuoden ensimmäisessä vihkossa siitä arvostelun, johon minun sopii viitata, 
l^uori runoilija on nyt yhden vuoden kuluessa voinut julaista toisen lisät}'n ja 
tarkastetun painoksen. Uusia runoelmia tässä ei ole monta, mutta ne ovat 
kokoelman] parhaimpia ja aaterikkaimpia, esim. „Vid skrifbordet", „Tre arki- 
tektur skisser^, yj^^n verldserfarne**, vaan muutamat edellisistä ovat kokeneet 
perinpohjaista korjausta, jotta melkein ovat uusina pidettävät, niin alkupuhe^ 
runoelma ^För morgonbris"^, ^Skarfärd** y. m. Edellisessä painoksessa olleista 
runoelmista on sitä vastoin poistettu suuri joukko, varsinkin osastosta «Frag- 
ment af en kärleksdröm** (jälkimäisessä laitoksessa nimitetty ^Unga tankar^'). 
Tekijä on epäilemättä siinä tehnyt oikein, sillä vihko tekee nyt vielä miellyt- 
tävämmän vaikutuksen, runoelmat ovat kaikki kirkkailla väreillä tehtyjä sattuvia 
kuvauksia elämästä — tässä on juuri niiden pääansio — ja vaikea olisi osoit- 
taa yhtään ala-arvoista joukossa, eikä hra Tavaststjernan tarvitse turvautua 
paljouteen. Kirja on kaunis lahja jokaisen ruotsinkielistä kirjallisuutta lukevan 
pöydällä. 

G—t. 



Ckarles JA M€wy Lamh^ Shakespearen satuja. Suomennos. HetsingissA I884f O. W. 
Edlund. 278 s. Hinta: 2 markkaa 50 penniä. 

Tuossa lukemattomassa Shakespeare-kirjallisuudessa tavataan, niinkuin tun- 
nettu OXL^ myöskin suuri paljous teoksia, joiden tarkoitus on tehdä hänen ra- 
notiiotteittensa kauneudet helpommin nautittaviksi ja ihailtaviksi. Edellä mai- 
nittu, nyt suomalaisessa puvussa ilmestynyt kirja kuuluu myöskin laillansa niihin. 
Se pyjrtää lyhyesti esittää niiden kertomusten pääjuonen, joita Shakespeare on 
ikikuuluiksi näytelmikseen muodostanut. Tekijät ovat siis voineet liikkua jo- 
tenkin vapaasti, vaan näkyvät yleensä hyvin käsittäneen aineensa. Kun teh- 
tävä on tältä kannalta katsottu, on kirja syyllä nimitetty ^Shakespearen sa- 
duiksi^. Että nuo tärinäin ihmemailmassa liikkuvat näytelmät, niinkuin Myrsky, 
Juhannusyön unelma. Talvinen tarina, Macbeth, Perikles, ovat olleet omansa 
näin esiteltäväksi, on itsestään selvä* Ne tavataan myöskin kaikki tässä yh- 
deksäntoista kertomusta sisältävässä sarjassa. Esitystapa on miellyttävä ja 
kertomus sujuu hyvin. Kirja näyttää olevan erittäin sopiva nuorisolle tutua- 



OMITUISBT VALO-ILMIÖT TAIVAALLA. 57 



tattamaaa sitä Shakespeareen, ennenkuin alkuperäiset näytelmät sen käteen 
annetaan. 

Kirjassa, jonka ulkoasu on soma ja jota kaunistaa hyvin tehty Shakes- 
pearen muotokuva, luetaan myöskin tämän elämäkerta. Suomennos on yleensä 
sujuva, jos kohta pari muistutusta voikin tehdä. ^Hän^ sana vaikuttaa välistä 
hämmennystä, esim. kun Macbethissa kerrotaan Duncanin murhasta, jolloin ei 
ole aivan selvä milloin on puhetta Macbethista milloin hänen puolisostaan. 

G—L 



Omituiset valo-ilmiöt taivaalla syystalvella v. 1883. 

Valvojan Elokuun numerossa 1 884 oli luettavana kirjoitus, jossa kerrotaan 
ne eri selitystavat, joita on esitelty yllämainituille valo-ilmiöille. Mainitaan 
kohne eri selitystapaa ja niillä kaikilla on yhteistä se, että etsivät syyn valo- 
ilmiöihin maapallon ilmakehän yläkerroksissa, olettaen, että siellä olleet jää- 
hiuteet tai hieno joko kosmillinen tai maapallosta kotoisin oleva pöly on 
ihniöt synnyttänyt. Kirjoituksen tekijä ei katso mahdolliseksi näistä hyväksyä 
muuta selitystä kuin viime mainitun, jonka muluuin Krakatao nimisen tulivuo- 
ren purkauksessa ilmakehän ylikerroksiin levinnyt hieno pöly muka on ilmiöi- 
den oikea syy. 

Koska kuitenkin valo-ilmiöt nähtiin melkein kautta koko maailman Eu- 
roopassa, Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa ja kestivät niin kauvan, näyttää 
vaikealta tuota selitystä hyväksyä, ja paljon onkin sitä vastaan väitetty. Kun 
sentähden nytkin viime aikoina samanlaisia valo-ilmiöitä on taivaalla näkynyt, 
vaikk'ei — vielä kumminkaan — niin voimakkaita kuin mennä vuonna, johtui 
mieleemme, eikö, sen sijaan että syy noihin valo-ilmiöihin etsitään maapallon 
ilmakehän yläkerroksissa, voisi niiden syytä etsiä itse valon alkulähteessä au- 
ringossa? 

Löytyy muitakin samanlaatuisia valo-ilmiöitä, joiden syytä etsitään au- 
ringossa. Niin sanotun sodiakaall-valon ajatellaan olevan auringon ilmake- 
hän äärimmäisten kerrosten valoa, joka on kyllin kirkasta voidaksensa tulla 
huomattavaksi, kun aurinko on laskenut taivaan rannan alle, niin ett'ei aurin- 
gon varsinaisen Ipistokehän, fotosfeerin, valo voi sitä näkymättömiin himmen- 
tää. Samankaltaisia valo-ilmiöitä syntyy myös taivaalla auringon pimennyk- 
sissä, ja että syy näihin on etsittävä auringosta, siitä näkyvät tiedemiehet 
olevan jokseenkin yksimieliset. 

Mutta mitkä ilmiöt auringossa voisivat tuon purppuran tai ruusun väri- 
sen valon taivaanrannalla iltaisin lännessä, aamuisin idässä synnyttää? Vas- 



58 OMITUISET VALO-ILMIÖT TAIVAALLA. 

tataksemme tähän kysymykseen, tahdomme havainnon tekijän omilla sanoilla 
kertoa erään havainnon, jonka Bayli niminen tiedemies teki tarkastaessaan 
täydellistä auringon pimennystä v. 1842. Hänen sanansa kuuluvat: ^Kat- 
sahdin uudestaan kiikariini otettuani siinä olevan mustan lasin pcMs. Uusi 
hämmästys. Kuun reunaa ympäröivän sädekruunun katkaisivat kolmella koh- 
dalla äärettömän suuret purpuraväriset liekit. Ne näyttivät tyveniltä ja tar- * 
josivat saman ulkonäön kuin Alppien lumiset huiput laskeutuvan auringon va- 
laisemina^. Näitä ilmiöitä, niin sanotulta auringon protuberanseja on sittem- 
min paljon tutkittu, ja P. A. Secchi mainitsee, että näitä punaisia liekkiä usein 
täydellisissä auringon pimennyksissä voi nähdä paljain silmin, sekä että talon- 
pojat niitä nähdessään sanovat, että auringossa palaa tulta (el Soi liene 
fuego). Protuberansit kohoavat joskus aina 30,000 peninkulman korkeudelle 
auringon reunasta, ja 5,000 peninkulman korkeus on aivan tavallinen. Voisi- 
han nyt kyllä niin tapahtua, että auringon laskettua kyllin alas taivaanrannan 
alle maapallon ylemmät kerrokset noista protuberanseista saisivat punaisen 
hohteen ja samoin voisi tapahtua aamuisin ennen auringon nousua; aurin- 
gon pimennyksissä taas ei tuo ole mahdollista kahdesta syystä: valo protu- 
beranseista pääsee suorastaan katsojan silmiin, niin että niitä voi nähdä pu- 
naisina liekkeinä aurinkoa peittävän kuun reunalla, ja kauempana katsojasta 
taivaan rannalla oleviin ylempiin ilmakerroksiin pääsee auringon fotosfeerin 
valoa, joten taivas täydellisissä auringonpimennyksissä lähempänä taivaan ran- 
taa saa kellahtavan värityksen. 

Muistaaksemme on myös ilma niinä aikoina, jolloin tuo punainen hohde 
taivaalla on näkynyt, ollut lauhempi kuin sinä vuoden aikana, jolloin ilmiö 
näkyi, tavallista on, ja tämä sopisi hyvin yhteen arvelumme kanssa, sillä pro- 
tuberansit • synty vät purkauksista auringossa, ja selville on saatu, että aurinko 
niinä aikoina, jolloin näitä purkauksia runsaammin huomataan, levittää taval- 
lista enemmän lämpöä, ja että nämä purkaukset siis vaikuttavat maapallon 
ilman-alaan. Miks^eivät noiden purkausten synnyttämät protuberansit voisi 
maapallon ilmakehässä synnyttää valo-ilmiöitä yhtähyvin kuin purkaukset siinä 
synnyttävät lämpöilmiöitä. 

Mainittava on myös, että purkauksia auringossa runsaammin ilmestyy 
säännöllisillä noin 1 1 vuoden pituisilla väliajoilla, ja että tietysti on syytä olet- 
taa, että purkaukset voivat aikaan saada valo-ilmiöitä maapallon ilmakehässä, 
silloin kuin niitä ilmestyy runsaimmin, koska ne arvattavasti ovat vakavimmat, 
jos kohta eivät aina juuri silloin kuin niiden luku on ihan suurimmallaan^ 
niin kumminkin niillä ajoin. Vuosina 1859 — 60 oli yksi semmoinen runsauden 
aikakausi, vuosina 1870 — 71 olisi siis ollut seuraava, vuosina 1882 — 83 sitä 
seuraava, ja mennä vuonnahan tuo punainen hohde juuri huomattiin. Paitsi 
sitä on vielä huomioon otettava, että purkauksia auringossa noin puolen 
vuosisadan väliajoilla tapahtuu vielä runsaammin ja luultavasti myös valtavam- 



TiLAus-iLMorrus. 59 



min kinn tavallisina edellämainittuina runsauden aikoina. Tällä vuosikymme- 
nenä pitäisi juuri oleman semmoinen puolivuosisatainen runsauden aikakausi. 

Minkä arvoisia nämä arvelut ovat, jos ne tarkemmin otetaan punnitta- 
viksi, sitä emme ota arvataksemme; sietänee ne kuitenkin julkaista. Näyttää 
kumminkin mielestämme siltä, ett'ei näissä mahdottomia oleteta. 

Näin olisivat siis kysymyksessä oleviin valo-ilmiöihin syynä, käyttääk- 
semme Secchin mainitsemaa talonpoikain lansetapaa — tulipalot auringossa. 



K. y. H. 



VALVOJA, 



Jonka kustant^aksi rupeaa herra Wemer SSderstrSm Porvoossa, il- 
mestyy V. 18S6 samalla tapaa kuin tänäkin vuonna, Joten siis sen 
sisällys on oleva noin 40 painoarkkia suurta 8-taitteista kokoa. 

Valvoja tahtoo suomalaiselle yleisölle tarjota perusteellisempia 
tietoja nyky^O^n riennoista kirjallisuuden, yhteiskunnan Ja valtion 
aloilla, kuin mitä tavallisista sanomalehdistä ylipäänsä on saata- 
vana. Kaunokiijalllseen osastoon toivoo toimitus saavansa myöskin 
suomalaisia alkuteoksia. 

Lehden korkeimpana silmämääränä valtiollisella alalla on 
maamme itsenäisen aseman säilyttäminen Ja li^itus sen kautta, että 
eduskunnan vaikutus hallitukseen enennetään. Sen ohessa aikoo 
toimitus Järkähtämättä tehdä työtä maamme pääkielen saattami- 
seksi perustuslaillisella tavalla täysiin oikeuksiin. Pian kokoontu- 
vien valtiopäiväin töitä on toimitus tarkasti seuraava. 

Arvollista apuansa ovat Valvojalle luvanneet: herra A. E. 
AUqvist, nimimerkki Aino, herra E. Aspelin, rouva Minia Canth, her- 
rat 0. I. Colliander, A. Donner, 0. Donner, K. Foijfman, A. Oenetz, 
B. F. eodenkjelm, K. Hj. eylling, 0. Hyn«n, K. HUlsttn, A. Kallio, J. 
Krokn, J. N. Lang, J. A. Palmin, F. Perander, V. Porkka, E. N. SetUi, 
Bdv. SteniJ, rouva E. Stenins, herrat A. V. Streng, V. Vasenins y. m. 

Lehteä tUataan Helsingissä O. W. Edlundin, Wasenink8en sekä 
WielL8tr5niin ja K:n kirjakaupassa Ja maaseuduilla postikonttoo- 
reissatahi suoraan toimitukselta. Helsingissä tuodaan lehti tilasOien 
kotiin. 



60 TILAUS-ILMOITUS. 



Hinta on sekä Helsingissä että maaseuduilla 16 SaonieH narkkia 
koko vuosikerralta Ja 8 markkaa puolelta vuodelta, kaikki posti- 
maksut siilien luettuina. 

Venyjällä on hinta koko vuodelta 6 raplaa Ja puolelta 3 raplaa 
50 kopeekkaa. 

Th. Mein. J. B. Danielhan. Kusi. GratenfeU. 

Vastaava UnmiUaja, Toimituksen sihteeri. 

Mdv. Bjelt. XL G. PaimSn. W. SSderhjeim. O. JEL Tudeer. 



Helfingiftl, SuomftUiMn KirjAlUtundan Saaran kirjapainott», 1886. 



-il^^ 



3R 



YA LY O JA. 



i )K i 



'PolxQ.ittxa 



Th. Rein. J. H. Danielson. Kust. Grotenfelt. 

Edv. Hjelt. E. G. Palmen. W. Söderhjelm. 

O. E. Tudeer. 



Viides vuosikerta. 
Toinen vihko. 

-»^T Helmikuulla 1885. ng- 



^^^^&='" 



m 



HARVARD 

lUNIVERSITYl 

LIBRARY 

MAK22I9G0 

KnstaBtaja: Werii«r SSderstrftm. 

Helsingi&iit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 

1885. 



SISÄLLYS: 

Suomen kruunu. Kirjoittanut A. G. 

ViimekuLufie^n viidenkymmeoen vuoden keksinnöt eläimellisestä liikunnosta. Suomentanut J. C. 

Hointeros ja Kalevala. Kirj. O. E. Tudeer. 

Hermann Kolbe f. Kirj. Edv. Hjelt. 

Eno, Kirj oi Ui Kauppis-Heikki. 

Loppasilmiiily viime vuoden suomenkieliseen kirjallisuuteen. Kirj. K. Rne. 

Kotimaan kirjalLUuutta : 

Henrik Ibst^a, Runotar. I Kuninkaan alut. Arvostellut A. G. 

Au]^. Ahlqvist. Elias Lönnrot (suonial. alkuteos ja ruotsal. käännös). Arv. A. K. 

K, Aug. Tavaststjerna, För Morgonbris; Rafael Hertzberg, Nya Dikter; Jonatan Reu- 
ter, Dikter; Karl Johan, Stundens Barn; Ferdinand Wahlberg, Vilsekommen. 
Arv. W. Söderhjelm. 

Käinsanv3li.^tusseuran Kalenteri 1885. Arv. K. R. M. 




,^ 



Suomen kruunu, 
I. 



Joki juoksevi jolea. 
Kymi vi<mo virtoavi 
Suomen suurella salolla, 
Kalevalan kankahalla; 
Illan kuu kuvasteleksen . 
Pinnassa joen pimeän, 
Taivas siintävi sininen 
S)iikän virran välkkehessä; 
Siinä joutsenet joluvat. 
Sinisotkat soutelevat 
Suomen vuon syväntehillä, 
Poukamissa pohjattoman; 
Kalat kaikki uiskelevat, 
Sikiävät simpsukaiset 
Alla aaltojen syvien. 
Päällä mustien mutien. 

Mistä synty vuon valion? 
Aamun pitkiltä pihoilta. — 
Minne lasku laajan virran? • 
Ihmisyy'n ikimerehen. 

Astui seppo äärtä virran, 
Tietä tietäjä käveli, 
Ihmeluontoa ihaten. 
Vuota katsellen Kalevan; 
Löysi raakun rantiolta. 
Siitä simpsukan heleän. 
Keksi kiiltoa ve'essä: 
Se on kulta kuultavainenv 



Virkkoi seppo seisahtuen, 
Itseksehen Ihmetellen: 
Kusta on kulta tänne saanut. 
Mistä simpsukka sijinnyt? 

Runon joutsen joikueli. 
Laulun sotka lausueli: 
Kullat on koiton kalliosta. 
Aamun aikaisen mäestä; 
Helmetpä on heristynehet 
Alle aaltojen tuhansin 
Vanhan Väinön kyynelistä. 
Itkuista ikirunojan. 

Seppo sotkoa pyritti, 
Jou^utteli joutsenutta: •'^'* 

Saaos, joutsen, johtajaksi p- 
Tuonne koiton kalliolle; 
Sotkani, sukelteleite. 
Tuo syvältä simpsukoital 

Sai sotka sukeltamahai 
Alle aaltojen syvien. 
Nosti helmet herkeimmät, 
Toi ne tietäjän katehen; 
Joutsen johteli urohon 
Aamuh kultakunnahille, 
Jossa viljalti viruivat 
Laulun kullat kuun ikuiset. 



62 



SUOMEN KRUUNU. 



n. 



Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat 
Ja helmet, itkemät ikilaulikon. 
Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee 
Ja saapuu suojahan kotikuusiston. 

Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa 
Sen kuusen alle, pilvien korkuisen, 
Jon kuiskutustä kuuntelemaan hän oppi 
Emoltaan armaalt', aikana lapsuuden. 

Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa 
Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa, 
Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki 
Kiinn' käypi palkeesen seka painaltaa. 

Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää 
Kirkastain oksat kuusikon korkean, 
Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu: 
Kas enteet uuden aamusen alkavan! 



A 



Mut kulta kuumenee yhä kuumemmaksi. 
Ja juottuu sipru toisehen sipruseen ; 
Ja harkon nostaa seppo jo ahjoksesta : 
Siir ompi muoto kaunihin kanteleen, 

^Ei kelpaa vielä tää^, puheleepi seppä 
Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan. 
Ja taaskin yltyy valkea rakkauden, 
Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan. 

'% Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat, 
^ Ei kulmaa oo, ei liittoa siinä näy; 
Ja ahkeruuden alaisimelle seppä 
Tulesta nostain seo, taetyöhön käy: 



Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa 
Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö 
Ja takoo yhtenään, takomistaan takoo, 
Jott^ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö. 



VIIMEKUL. VIIDBNK:NBN V. KEKSINNÖT ELÄIMELLISESTÄ LIIKUNNOSTA. 63 

Viiskymnien-sänxiaiseksi hän laidan laittaa 
Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään — 
£i tunnu ainutkaan vasarasta jälki, 
£i jälki pihtien pitämistäkään. 

Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu, 
Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on: 
Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt, 
Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon. 

m. 

Lönnrot-Ilmarinen, joka Suomen kruunasit orvon, 
Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee! 
Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta, 
Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo! 
Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä 
Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan! 



Eliaksenpäivänä 1884. 



A. G. 



Viimekuluneen viidenkymmenen vuoden keksinnöt eläimelli- 
sestä liikunnosta. ♦) 

Ne kaksi biologian isoa haaraa, joiden keskusteleminen on tämän osas- 
en esineenä, eläimellinen morfologia ja fysiologia, ovat mitä lähimmässä yh- 
teydessä loinen toisensa kanssa. Tämä riippuu siitä, että niiden tutkintojen 
^koituksena on sama esine — elävä eläimellinen organismi. Mutta tuossa 
i^den eroitus: kun anatoomin tutkimukset koskevat itse organismiin, ovat 
oleille fysioloogeille tämä organismi ja sitä yhdistävät osat ainoastaan jälkinä 
(vestigia), joissa meidän tulee pyrkiä niiden elollisten prosessien perille, joit- 
ten sekä syyt että vaikuttamat organilliset osat ovat. 

Tämän valaisemiseksi pyydän teitä ajattelemaan erästä melankoolista 
Jäännöstä siitä, joka kerran oli eläin, jonka useasti näette lihakauppiaitten ai- 



*) Professori J. Burdon-Sanderson'in »the British AssocialionMn'* 50-vuotisessa juhla 
kokouksessa Yorkeissa 17 p. Syyskuuta I88I pitSma esitelmä. 



.A« 



64 VIIMEKULUHSBN VIIDBNKYMMSNBN VUODKN 

toissa, minä tarkoitan kaninia. Tämän jäännöksen huomaamme helposti 
eräässä merkityksessä kaniniksi; mutta se on hyvin surkea jäte siitä, joka 
joitakuita päiviä takaperin metsässä tahi opotassa iloitsi elämästään. Sano- 
kaamme, jos mielimme, sitä kaniniksi, mutta se on ainoastaan jäännös, eikä 
eläin itse. 

Anatoomillinen preparaatti, jota siis ajattelemme asetetuksi eteemme, on 
todella kadottanut uiko- ja sisäpuolensa, sekä nahkansa että sisuksensa, mutta 
sillä on vielä kuitenkin ne osat jäljellä, joitten hyväksi kadotetut osat olivat 
dlemassa. Olennon rakennuksen suunnituksella, olkoon olento ihminen tahi 
eläin, on äärimmäisenä tarkoituksena se, että sen lihakset kykenevät vaikutta- 
maan, sillä eläin tahi ihminen voipi, kuten tietty, ainoastaan lihaksillaan pitää 
yhteyttä ulkomaailman kanssa. Ainoastaan lihaksillamme vaikutamme me toi- 
siimme. Sanani, joilla teitä tässä puhuttelen, eivät ole muuta kuin seurauk- 
sia supistuneitten lihasten monimutkaisista yhteen-sovittelemisista, ja sama 
on myös kasvojemme tuskin huomattavien muutoksien laita, jotka antavat mi- 
nun aavistaa, kuinka paljon tahi kuinka vähän sanani teitä miellyttävät. 

Fysiologian etevin tehtävä koskee siis lihaksien vaikutusta tahi, niin- 
kuin sitä nimitin, eläimellistä liikuntoa. Tässä syntyy kaksi kysymystä, ni- 
mittäin i) mikä on lihaksien vaikutus ? — se on, mikä on se prosessi, jonka 
seurauksena tämä vaikutus on? ja 2) miten ovat ruumiimme liikunnot yhteen- 
järjestetyt tahi määrätyt? Turhaa on aikaa kuluttaa näyttämällä, että nämät 
kaksi kysymystä sisältävät kaikki muut eläimellistä liikuntoa koskevat toimi- 
tukset paitse korkeampia älyllisiä prosessia, jotka ovat tutkimuskeinojemme 
ulkopuolella, syystä etteivät jätä jälkiä. Tahdon siis heti ryhtyä edelliseen 
näistä probleemeista, joka koskee lihaksien supistumis-toimintaa. 

„The British Associationein^* perustamista seuraavat vuodet voittivat 
morfologian ja fysiologian alalla julkaistujen uusien keksintöjen sekä paljou- 
dessa että tärkeydessä minkä edellisen yhtäpilkän aikakauden tahansa. Sil- 
loin, päättivät Johannes Muller, Schwann, Henle, Sharpey, Bowman ja Mar- 
shall Hall hedelmälliset teoksensa. Kuitenkin oli tämä aika ainoastaan opas- 
tus vielä merkillisempään aikakauteen. Oikean käsityksen tämän vuosisadan 
ke.<tkellä tapahtuneen suuren edistyksen luonteesta annan varmaan sitä nimit- 
tämällä: M vitalismin^ kuolemaksi. Ennen tätä aikaa tunnusti taitavinkin bio- 
loogi, esimerkiksi J. Muller, ettei sen a)>n omistama tieto elollisista ja fyy- 
sillisistä ilmiöistä riittänyt asettamaan näjtä molempia yhteiselle alalle. Siitä 



KEKSINNÖT ELÄIMBLLISESTÄ LIIKUNNOSTA. 



65 



syystä oli tapana tutkia elämäntoimintoja ainoastaan niitä toisiinsa vertaamalla. 
Matta siitä lähtien on tieteessämme otetta p>eru8teeksi, ett'emme pidä elollista 
prosessia käsitettynä, jos emme saata johtaa sitä fyysillisista säännöistä; ja 
fysiologian tutkimuskeinot ovat lasketat yksinomaisesti tälle perus-aatteelle. 
Tarkastakaamme siis ensin niitä syitä, jotka vaikattlvat senkaltaisen muutok- 
sen. Vaikuttavin syy tähän oli fysiikin ja kemian edistyminen ja erittäin 
tatkimnksety mitkä johtivat keksimään energiian häviämättömyys-opin. Mie- 
het, joita meidän tulee kiittää tämän tärkeän prinsiipin siirtämisestä fysiolo- 
gian alalle, ovat etupäässä J. R. Mayer, josta kohta enemmän, ja toiseksi mai- 
niot fysioloogit, jotka vielä elävät ja vaikuttavat keskuudessamme, nuot J. Mul- 
ler'in oppilaat, Helmholtz, Ludvig, Du Bois-Reymond ja Brucke. 

Mitä koskee kysymystä, johon meidän ensin tulee luoda huomiomme, 
— s. o. lihasten supistumisen (Hhas-kontraktsioonin) prosessiin, toimeen, — 
niin on J. R. Mayer'illa tässä niin johtava aseiha, että suuri osa uuden ajan- 
polven tekemistä tutkinnoista oikeastaan on pidettävä niiden perusteittein 
vahnistamana, joita hän lausui teoksessaan elimellisen liikunnon ja aineen- 
vaihdon suhteesta. Tärkeimmät hänen väitteistään — hänen omilla sanoil- 
laan lausuttuina — ovat: i) ^nautitun ravinnon ja hengitetyn happeen sisäl- 
tämä kemiallinen voima on eläimellisen elämän kahden tuotteen lähde: lii- 
kunnon ja lämmön; — ja 2) suuruudelleen vaihtelevat nämä tuotteet niitä 
synnyttävän kemiallisen prosessin mukaan.^ Miten oikeutetut lienevätkin Mayer'- 
in vaatimukset, että häntä pidettäisiin suurena keksijänä fysiikin alalla, an- 
saitsee hän epäilemättä fysioloogina etevimmän aseman, minkä saatamme hä- 
nelle antaa, sillä sinä aikakautena, jolloin käsitys erinäisten llikuntomuotojen 
keskinäisestä yhteydestä tutkijoille fysiikin alalla vielä oli tuntematon, sovitti 
hän rohkeasti tätä käsitystä eläimellisen elämän ilmiöihin ja yhdisti siten uu- 
delleen fysiologian fysiikkiin, josta ^vitalistat^ edellisenä aikakautena {silloin 
tosin oikeudella, koska se oli välttämätöntä) olivat sen erottaneet. — 

Suokaa minun tässä lyhykäisesti esitellä, miten Mayer itse käytti vasta 
mainittua prinsiipittä ja sen jälkeen miten se hänen ajastaan kokeitten kautta 
on vaurastunut. 

Perushavainto on tämä: eläimen ruumis verrataan toimittamansa työn 
ja synnyttämänsä lämmön suhteen höyry koneesen, joka toiselta puolen yhä 
kuluttaa polttopuita, toiselta puolen toimittaa työtä ja synnyttää lämpöä. Poltto- 
puiden käyttäminen on kemiallinen prosessi, joka sekä eläimen ruumiissa että 



«»i 



66 VIIMEKULUNBBN VIIDBNKYMMKNSN VUOI>BN 

höyrykoneessa on oksidatsiooni-prosessi. Lämpö ja työ ovat hyödylliset tuot- 
teet: ja tosin lienee lämpö hyödylliseksi myönnettävä, koska kumminkin kor- 
keampain eläinten ruumis voipi työskennellä ainoastaan noin loo® F. (37^ C.) 
paikoille nousevassa, pysyväisessä lämpömäärässä. 

Kun Mayer omilla ja edelläkävijäinsä kokeilla oli määrännyt vissin hiili- 
määrän polttamisesta syntyvän työn ja lämmön, toisen erikseen toisesta, laski 
hän, otaksumalla, että hiilen oksidatsiooni-prosessi liki määrin vastaisi ruumiin 
oksidatsiooni-prosessia, päivässä todella poltettavan hiilimäärän olevan monta 
vertaa isomman sen päivän työhön oikeastaan tarpeellista määrää, ja että ruu- 
miin nauttimista aineista ei käytetä yli viidettä osaa työn toimittamiseen, sa- 
malla kuin jäljelle jääneet neljä viidettä osaa osaksi kuluvat ja osaksi mene- 
vät lämmön valmistamiseen. 

Siten näytettyänsä, niin luotettavasti kuin siihen aikaan oli mahdollista, 
että prosessin ja tuotteen (produktin) keskinäisen yhteyden prinsiippi on oi- 
kea, mitä koskee organismia kokonaisuudessaan, siirtyy Mayer sen kelpaavai- 
suuteen erityiselle elimelle, jonka toimena on ^ kemiallisen erilaatuisuuden 
muodostaminen mekanilliseen vaikutukseen,^ nimittäin lihakseen. Jos kohta li- 
has, lausuu hän, vaikuttaa tahdon johtamana, ei se kuitenkaan tahdolta saa 
vaikutusvoimaansa, yhtä vähän kuin höyryvene saapi liikevoimaansa perä- 
mieheltä. Sitä paitsi (ja tämä lause oli suuremman-arvoinen, koska se suo- 
rastaan vastusti silloin vallitsevaa vitalismia) käyttää lihas työhönsä yhtä vä- 
hän kuin höyryvene aineita omasta rakennuksestaan tahi mekanismistaan, vaan 
polttopuita — s. o. ruokaa, jota se ottaa suorastaan kapillaareissansa virtai- 
levasta verestä. ^Lihas on välikappale, jolla voiman muodostaminen suorite- 
taan, eikä aine, jota itseä muodostetaan."* Tätä väitettä valaisee hän mo- 
nella esimerkillä ja näyttää, että aine kokonaisuudessaan muutamassa viikossa 
olisi kulutettu, jos lihas, niinkuin ennen otsJssuttiin, ruumiissamme työsken- 
telisi omaa ainettansa kuluttamalla, ja siinä tapauksessa olisi myös sydän, 
monta vertaa enemmän työtä toimittava lihas kuin mikään muu, kulutettu yhtä 
monessa päivässä •— johtopäätös, joka välttämättömästi sisältää mahdottcxnan 
arvelun sydämen llhassäikeitten niin useasti tapahtuvasta kulumisesta ja uu- 
distumisesta, että kerran viikossa saisimme uuden sydämen. 

Näiden mietintöjen johdosta ennusti Mayer, että johtopäätös todistaisi 
kemiallisen prosessin ja lämmön sekä työn keskinäisen yhteyden olevan kvan- 
titatiivisen, kokeellisten tutkintokeinojen kerta jouduttua niin täydellisiksi, että 



K8KSINNÖT KLÄIMSLLISBSTÄ LIIKUNNOSTA. 67 

kjkenemme tarkasti määräämään kemialliseD prosessin rajat erään vissiä ajaa 
kuluessa sekä niumiissa kokonaisuudessaan että yksityisessä lihaksessa, ja sa- 
maan aikaan mittaamaan lämmön ja työn tuotantoa (produktsioonia). 

Jos aika myöntäisi, olisi minulla suuri halu esitellä sitä vaikeitten tutki- 
musten jaksoa, jonka kautta nämä ennustukset ovat toteutuneet. BidderUn 
ja Schmidt^in alkamana v. 1851 ja Pettenkofer'in ynnä Voit'in sekä, mtta 
koskee eläinten herbivora-luokkaa, maanviljelys-fysioloogien jatkamana, ei 
tämä jakso vielä lähimäarinkään ole päässyt loppuun. Minun on tyytyminen 
lanseesen, että näillä kokeilla (eksperimenteillä) tämän tärkeän kysymyksen 
ensimmäinen ja toinen osa ovat tyydyttävästi valmistetut, s. o. rajojen mää- 
rääminen eläimellisen elämän kemialliaelle prosessille ja tämän suhteisuus eri 
ehtojen vallitessa eläimelliseen liikuntoon; — mutta että lämpö-produktsioonin 
kvantitatiiviset suhdat vielä ovat liian riittämättömästi määrätyt. 

Sallikaa minun nyt katsastaa — minä teen sen niin nopeasti kuin 
malidoUista, — ovatko Mayer'in odotukset käyneet totean meidän kokeitten 
avulla saavutetussa opissamme, ja onko tiedossamme hänen odotuksiansa enem- 
män vai vähemmän. 

Easikai olemme siitä niin varmat, kuin fyysiilisestä tosiasiasta (fietktum'- 
ista) voipi olla, ettei eläimellinen ruumis työhönsä käytä omaa ainettaan (ma- 
terialiaan), vaan että, niinkuin Mayer sanoo, elämän lampun öljy on ravin- 
tona. Mutta tähän voimme lisätä^ että tiedämme semmoistakin, mikä Mayer'ilta 
oli salattu, s. o. että ruumiin käyttämä ravinto ei 0)0 itse elävä protoplasma, 
vaan vieläpä eräs kemiallisissa ominaisuuksissa siitä suuresti eriäväinen aine. 
^änä kiijallisuudessa, jota voipi sanoa kommersiaaliseksi fysiologiiaksi, s. o. 
kirjallisuudessa, joka koskee ruokatavaiain tutkimista, näkee vielä väitteen, 
että lihas-liikunnon aineellinen ala on tukoa sisältävä, mutta monella todjstus- 
kdnolla on näytetty toteen, että todellinen ^Oel in der Flamme des Lebens^ 
ei ole proteinin-laatuinen substansi, vaan sokuri tahi soknria synnyttävä aine. 
Täaiän perustotuuden keksimisestä tulee meidän ensinkin kiittää Bernardia 
(1850 — i8r56), joka saatti ihni sen tosiasian, että semmoisella aineella on tär- 
keä osa joka elävän kutoman ravintotcHmessa; ja toiseksi Voit'ia (id66), joka 
kacrieUisilla kokeilla näytti lihaa syövissä eläimiissä, niiden seka IevQS« 
^ että liikkeellä oUeasa, eU'ei näitä ehtoja vertaillessa ollut mahdollista 
löytää minkaänkaltaista suhdetta nautittufen, proteinia sisältävien aineitten (li- 
han) paljouden ja töhnitetun työn välillä; ja vihdoin Franklaiid'ia, Fick'iä ja 



68 VIIMEKULUNEBN VnOSNKTMlCBNKN VUODEN 

hänen apulaistaan Wislicenustay jotka laskivat erilaisten ravintoaineitten arvon 
työssi, sekä myöskin todenperäisen aineitten menekin ihmisen ollessa ko- 
vassa mamiin liikunnossa. Kahden viimeksi mainitun fysioloogin kokeitten 
esineinä olivat molemmat itse. Heidän tekemä työnsä oli vuoren nousemi- 
nen Interlaken'ista Faulhom*in huipulle. Johtopäätös tuli todisteeksi siitä, 
että käytetyn aineen kvantiteetti (paljous) oli suhteellinen toimitettuun t3rö* 
hön, sekä että aineet olivat senkaltaisia, jotka yksinomaisesti synnyttivät vettä 
ja hiilihappoa. 

N3rt mainitsemani tutkijat katsoivat paraimmaksi todistaa toimituksen 
(prosessin) ja tuotteen keskinäistä yhteyttä organismissa kokonaisuudes^ 
saan. Toinen Mayer*in esittämä tutktmuakeino, nimittäin hänen prin* 
siippinsä todistaminen itse työskentelevään mekanismiin katsoen — s. o. yk- 
sinomaisesti lihaksien suhteen — on viimeisten kahdenkymmenen vuoden ku- 
luessa suoritettu samalla kestäväisyydellä ja vielä suuremmalla menestyksellä; 
sillä kokeita tehdessä erinäisellä elimellä, jolla ei ole muita toimia (funktsioo- 
neja) kuin kysymyksessa oleva, on mahdollista poistaa epätietoa ehkä tuot- 
tavia seikkoja, mikä on mahdotonta, kun tehtävän ehdot ovat monimutkaisem- 
mat. Mutta ennenkuin koetan kertoa teille näitten kokeitten seurauksia, tu- 
lee minun pikimältään kiinnittää huomionne likiheimolaisessa aineessa, huoku- 
mistoiminnassa, Mayer'in ajoista tehtyihin keksintöiliin. 

Soisin aikani myöntävän minun mennä takaisin siihen Priestleyn tär- 
keään keksintöön asti (1776), että huokumistoiminnan pääasialliset tapahtumat 
ovat kiinteän (iix^in) ilman antaminen, kuten hän sitä nimitti, ja deflogistisech 
ratun ilman nautitseminen, sekä kertoa siitä kauniista kokeesta, jolla hän tä- 
män todisti; sitten myöskin siirtyä Lavoi6ier'itn, joka kanavan toisella puo- 
lella, erillään Priestleystä ja häntä vähän myöhemmin (1777), teki saman kek- 
sinnön ja tähän lisäsi toisia vielä tärkeämpiäkin. Lavoisier pitää hengityksen 
kemiallista prosessia hitaana keuhkoissa asuvana palamisena. Mayer^n työs^ 
kentelemisen aikana oli tämä käsitys vielä yleinen, ehkä kohta jo Magnus 
(1838) oli näyttänyt sen vääräksi. Mayer itse tiesi verellä olevan sen omi- 
naisuuden, että se keuhkoista vie hapetta kapillaareihin ja hiilihappoa kapil- 
laareista keuhkoihin, joka tieto oli riittävä Lavoisier'in opin kumoami- 
seksL Nykyisen tietomme tästä aineesta saavutimme kahdella menetys- 
tavalla, nimittäin i) veren väriaineen, jota ■ sittemmin kutsuttiin nhaemc^lo- 
biiniksi^, ominaisuuksien keksimisellä, johon professori Stokes 1862 otti ensim- 



KEKSINNÖT BLÄIMBLLISBSTÄ LIIKUNNOSTA. 69 

idaisen askeleen; ja 2) käyttämällä elöhopea^ilmapumppua välikappaleena hap- 
peen ja hiilihapon suhteen nkääräätniseksi elävään vereen ja kutomiin. Tämä 
toinen kohta on aineellemme niin tärkeä, että sille teiltä erittäin pyydän huo- 
miota. Ajatelkaa» että minulla on haromeetteri» jonka torven ylempi pää, sen 
vacaum, tavallls^ea muotonsa asemesta on laajennettu isoksi, yksi eU kaksi lii- 
teriä sisältäväksi palloksi, ja että soveliaalla laitoksella saatan eräästä elävän 
eläimen valtasuonesta tähän vacnum'iin laskea unssin verta, ilman ajan hävik- 
kiä tahi veren koskematta ilmaan, — mikä tapahtuu silloin? No niin, silloin 
muuttuu kohta mainittu määrä verta vaahdoksi, joka täyttää ison pallon koko^ 
naan. Vaahto on ensin tulipunanen, mutta muuttuu kohta karmosiinipuna- 
seksl. Pian painuu se, ja ennen ilmaton kehä sisältää nyt veren ja sen kaa* 
sa,t — s. o. happeen, hiilihapon ja tukon. Ja jos meillä olisi keinoja (joita 
todella ilmapumpussa on) erottaa kaasuseos nesteestä ja jälleen saavuttaa va- 
cuum, niin voisimme määrätä 1) veren antamain kaasujen paljouden koko- 
naan; ja 2) analyysillä joka kaasun suhdan. 

Vereen katsoen on nyt tämä »veripumppu,^ miksi sitä nimitetään, il- 
moittanut meille paljon hengitystoimeen kuuluvia seikkoja, erittäin ett'ei veri- 
ja valtasuonten veren erilaisuus riipa ^heittoaineiden^ läsnäolosta, niinkuin 
tavallisesti on arveltu, vaan verisuonten veren väriaineen sisältämästä pienem«* 
mästä happeen määrästä, ja että happeen ja hiilihapon erisuuri määrä sydä- 
meen eri elimistä sekä eri hetkillä palajavassa veressä riippuu niissä elävissä 
kutomissa, joista veri tulee, tapahtuneitten kemiallisten prosessien eri.virkey- 
destä. Mutta tässä ei ole kuitenkaan veripumpun mdlle ilmoittama opetus 
kokonaisuudessaan. Sitä käyttämällä ei ainoastaan veren vaan myös kuto- 
mien suhteen olemme oppineet, että Lavoisier*in teoria oli väärä hengitystoi- 
mituksen paikan (lokaalin), vieläpä myöskin sen varsinaisen luonteen suhteenu 
Siten valaistu perustapahtuma on seuraava: jos kohta elävät kutomat aina ja 
runsaasti sisältävät hapetta ja tätä yhä saavat sitä sisältävältä h^emoglobii- 
nika, eivät ne itse kuitenkaan anna hapetta vacuum'iin. Toisin sanoin, elä- 
vän protoplasman niin voimakkaasti vetämä hape, että ohitse juokseva vexi on 
pakoitettu sitä laskemaan, yhdistetään elävään materiaaliin niin kiinteästi, 
ett'ei edes vacuum voi sitä siitä erottaa. Tämä on ainoa selity^keino 
siihen näennäiseen ristiriitaisuuteen ett'emme ruumiissamme missään voi 
löytää hapetta, jota verivirta runsaasti kuljettaa ruumiimme joka sop- 
peen. Vaikka kohta ei yhtään oksidatsioonituotetta synny, on kuitenkin elA- 



70 VIIIIBKULUNEEN VIIDENKYICMSNSN VUODBN 



van organismm joka palasessa hapetta kätkettynä (latent); se pannaan Ullelle 
sen ulkonaisen tahi sisällisen työn varalle, jota organismi saattaa tuUa teke- 
mään! 

Näette siis kntoma^hengityksen — eli toisia sanoin» elävän protoplasman 
suhteen happeesen — olevan suuresti eriäväisen siitä, miksi Mayer sen luoli, 
hän kun asetti oksidatsioonin kapillaareihin. Ja tästä eriäväisyydestä riippuu 
isoksi osaksi lihaksen toimituksen ja tuotteen suhde. Palatkaamme nyt tä- 
män kysymyksen ratkaisemista varten tehtyihin kokeisin, joita meidän on pi- 
täminen osotteina Mayer'in mietteiden totuudellisuudesta. 

Erään sammakon elävä lihas asetetaan suljettuun kammioon, joka on il- 
maton, s. o. sisältää ainoastaan vesihöyryä. Kammio on varustettu niin, että 
lihaksen voipi saattaa tarpeen mukaan supistumaan. Erään ajan kuluttua huo- 
maamme kammion sisältävän lihaksen toimittamien supistusten lukua vastaa- 
van paljouden hiilihappoa. Lihaksen tämän ohessa synnyttämää vettä tie- 
tysti ei voi laskea. Miten ovat nyt nämät kaksi tuotetta syntyneet? Vastaus 
on aivan selvä. Lihas on elänyt kaiken tämän ajan, sillä se on toimittanut 
työtä ja (niinkuin kohta tulemme huomaamaan) synnyttänyt lämpöä. Minkä 
nojassa se on elänyt? Tietysti talletetun aineen nojassa. Mitä laatua on ta* 
mä aine sitten ollut? Jos tähän vastataksemme tarkastamme lihasta, niin 
huomaamme sen sisältävän sekä proteinin-Iaatuista että sokuria synnyttävää 
ainetta, mutta kumpaako näistä on supistumiseen käytetty, sitä emme tä- 
ten saa selville. Löytyy kuitenkin keino päästä tämän asian perille. Olem- 
me nähneet, että ainoat supistuksen aikana ruumiista haihtuvat kemialliset 
tuotteet ovat hiilihappo ja vesi. Siis on selvää, että lihasta elättävän aineen 
pitää olla senkaltaisen, joka happeesen yhdistyessään antaa nämät tuotteet ja 
ainoastaan nämät. Lihaksen tallettamat aineet ovat siis hape ja sokuri tain 
joku kemiallisessa yhdistyksessään samankaltainen aine. 

Ja nyt saavumme aineeni tämän osan loppupäätökseen. Tähän saakka 
olen ainoastaan otaksunut lämmön syntyvän aina kun lihas työskentelee. Tä- 
män todisteeksi on moni kohta valmis esittämään sen tunnetun seikan, että 
lämpiämme liikkeellä ollessamme. Vaan tämä ei kuitenkaan ole mikään to- 
diste. Todisteen saavutamme vasta silloin, kun kokeilla näytämme, että su- 
pistumaan pantu lihas joka supistuksesta tulee lämpöisemmäksi. Moisella ko- 
keella saamme tietää syntyneen lämmön määrän, jos tunnemme lihaksen lämpö- 
kapasiteetin, painon ja lämmön-karttumisen. 



KBLStNNÖT BLÄUIBLLISESTÄ LIIKUNNOSTA. 71 

Jo8 eräistä supiBtoksien jaksosta hankimme selville nämät seikat ja ase- 
tamme kokeet siten, että voimme määrätä joka supistuksen toimittaman työn 
ja, ktm se on määrätty, kohta muuttaa työn lämmöksi, niin näyttää tulos läm- 
mössä oksidatsiooniprosessin tuotteen kokonaisuudessaan. 

Toistamalla tätä koetta siten, että jätetään joka supistuksen toimittama 
työ muuttamatta, on tulos, toimitettua työtä vastaava lämpömäärä, pienempi 
edellistä tulosta. Kummankin kokeen tulokset ovat professori Fick'in keksin- 
nön mukaan jokseenkin tarkkaan käyneet yhteen. Tästä nähdään seuraavan, 
Mayer^in koko ruumiista tekemän laskun olevan oikean, mitä koskee yksi- 
tyistä lihasta. ^Muuta lämmöksi"* — sanoi hän — ^hieromalla tahi jollakin 
toisella keinolla mekanillinen työ, jonka eräs eläin määrätyssä ajassa toimit- 
taa, lisää siihen lämpö, joka juuri samassa ajassa S3mtyy ruumiissa, niin sinä 
saat kemiallisia toimituksia vastaavan lämpömäärän kokonaisuudessaan.^ Olem- 
me nähneet tämän mahdolliseksi lihaksen suhteen, mutta eläimestä kokonai- 
suudessaan ei tämä lause vielä ole kokeilla todistettu. 

Koska aika jo on mennyt vähäksi, niin käännyn muitta mutkitta aivan 
suorastaan tarkastamaan toista suurta elollista liikuntoa tarkoittavaa kysy- 
nijTstä, joka on tämä: miten ovat lihaksien liikunnot niin järjestetyt ja rin- 
nastetut, että koko ruumiin yhteiset liikunnot, olkoot sitten rytmillisiä tahi 
tahdosta riippuvaisia, ovat mahdolliset. 

Niinkuin lienee tunnettu varsinkin niille, jotka ovat lukeneet ^Lay Ser- 
nions'ia'', käsitti jo Cartesius I7:nnen vuosisadan alulla niiden useasd ehdot- 
tomien vaan aina tarkoituksen mukaisten liikuntojen luonteen ja merkityksen, 
jotka tekevät niin ison osan ruumiimme vaikutuksesta. Puhumatta Cartesiuksen 
soorakohtaisesta vaikutuksesta saman-aikuisiinsa ja seuraajiinsa, ei ollenkaan 
voi epäillä hänen esiytymisensä tapahtuneen merkillisellä aikakaudella — ai- 
kana, jolloin eli suuria miehiä, ja jolloin ihmisen luontoa hallitseva älyllinen 
valta suuresti edistyi. Käsittäessään silmälautojen tietämätöntä sulkemista ulko- 
esmeitten lähestyessä, yskimistä, aivastamista y. m. s. mekanillisina ja re- 
flekdnkaltaisina prosessina, ei hän tuntenut, missä hermorakennuksen osassa 
eikä miten nämät ppsessit tapahtuivat. Vasta sata vuotta myöhemmin teki- 
vät Whytt ja Hales päättömillä sammakoilla tietä raivaavaiset kokeensa, joilla 
^ näyttivät, että näitten preparaattien tekemät ehdottomat liikunnot lakkasi- 
vat, kun koko selkä-ydin turmeltiin, ja että takajalkojen liikunnot lakkasivat, 
jos ainoastaan selkä-ydmen alapuoli hävitetdin, mutta yläpuolen hävittyä oli- 



72 VIIMBKULUNEEK VIIDENKYMMENEN VUODEN 

vai kaikki jalat liikahtamatta. Kun tohtori Whytt Edinburgheissa julkaisi tut- 
kintonsa eläinten ehdottomista liikunnoista, kirjoitettiin vuodlukn 175 1. Toi- 
nen suuri askel astuttiin aikakautena, jota tätä nykyäkin elävät fysioloogit voi- 
vat muistaa, aikakautena, johon kiinnitän erityisen huomionne, koska se sopii 
yhteen tapahtuman kanssa, jonka muistoa juuri tässä vietämme — s. o. ^Bri- 
tish Associationein'^ perustamisen aikana. 

Nyt on tarkkaan neljäkymmcntäyhdeksän vuotta kulunut siitä, kun toh- 
tori Marshall Hall ^the Zoological Society^lle of London^ antoi ensimmäi- 
sen kertomuksensa selkäytimen refleksitointa (refleksifunktsioonia) koskevista 
kokeistaan. Hänen huomaamansa tosiasiat ja hänen niistä johtamansa päätel- 
mät olivat aivan uutta hänelle itselleen ja samoin uutta fysioloogeille, 
joille näistä seikoista annettiin tieto. Että tohtori Whytt häntä ennen oli kek- 
sinyt refleksitoimen on historiallinen tosiasia, mutta se seikka ei kuitenkaan 
vähennä hänen ansiotansa itsenäisenä tutkijana. Me olemme kiitollisuuden 
velassa Marshall Halolle siitä, että hän käytti tautien tutkimiseen eläin-kokeil- 
laan hankkimia tietojansa; eikä kukaan, ken tuntee keski-hermorakennuksen 
(sentraalin hermosysteemin) tautia koskevan käytännöllisen lääketieteen-haaran 
kehitystä, epäile lukea hänen ansiokseen niitä nopeita edistyksiä, joita näitten 
tautien diagnoosi ja parantaminen saavutti juuri hänen hermopatologian tut«- 
kimiseen antamansa kehoituksen johdosta. 

Marshall Hall antoi sanalle «refleksi*' jokseenkin rajoitetun merkityksen. 
Tiedesana „exito-motory*function," jota hän myös käytt^ osotti ilmiöitten (fe- 
nomenien) ryhmää, joiden ainoana tunnusmerkkinä oli se seikka, että aistilli- 
nen (sensoriali) vaikutus tuotti liikunnollisen (motoorillisen) vastineen. Hänen 
kuoloansa seuraavan kolmenkymmenen vuoden kuluessa on „refleksi'* sanan 
merkitys kehkeytynyt aivan kuin kasvi siemenestä. Käsite „refleksivaikutus," 
senkaltaisena kuin se alussaan oli, on sekä laajennettu että myös likemmin 
määritelty, niin että se nykyisessä merkityksessään on pidettävä Cartesiuksen 
eläimellisestä mekanismista julistamain filosooiillisten käsitteiden empiirillisenä 
kehityksenä. Tämä ei kuitenkaan ole ymmärrettävä niin, että viime kolmen- 
kymmenen vuoden työ hermofysiologian rakentamisessa olisi suora seuraus 
Cartesiuksen vaikutuksesta. Epokin tekijä tässä oli Johannes Muller. Ei ole 
ollenkaan epäiltävää, että hän hyvin tunsi Cartesiuksen fysioloogilliset tutki- 
mukset ja että hänen suuri tutustumisensa edelläkävijäinsä aatteisin ja tekoi- 
hin ynnä hänen oma huomiokykynsä auttoivat häntä muodostumaan siksi suu- 



KEKSINNÖT ELIMELLISESTÄ LIIKUNNOSTA. 73 

reksi henkilöksiy joka hänestä tuli. Mutta otaksuminen, että hänen ajatuk- 
sensa hermosysteemin mekanismista olisivat olleet Cartesioksen vaikuttamia, 
tahi että viimemainitun mietteet eläimellisestä rakennuksesta olisivat ajrnnyttä* 
neet ne tutkinnot, joilla Muller ja Marshall Hall näyttivät refleksivaikutuksen 
pemstapahtumat, se on luullakseni täydellisesti todistamatonta. 

Nyt tahdon koettaa valaista refleksivaikutuksen luontoa laajassa merki* 
tjksessä tahi, niinkuin . tahtoisin sitä nimittää, keskuuksien (centra) automaa- 
tista vaikutusta, mainitsemalla ainoastaan yhden esimerkin, nimittäin veren 
kiertokulkua (sirkulatsioonia) järjestävän hermomekanismin. 

Samana vuonna, jolloin J. R. Mayer julkaisi muistettavan tutkintonsa, 
keksi £. H. Weber selkäytimen „medulla oblongata''«>nimisestä osasta sydä- 
meen kulkevassa ^nervus vagus**-hermossa löytyvän ratoja niille vaikutuksille, 
jotka sanotusta selkäytimen osasta johtuvat tähän kummalliseen lihasmekanis- 
miin. Melkein samaan aikaan kuin tämä keksintö, tapahtui jakso toisia veren- 
kulkua koskevia keksintöjä, joita yhteenlaskettuina tulee pitää saman-arvoi- 
sina kuin itse Harveyn keksintöä. Ensiksi keksi Ilenle, että aivoihin, hermoi- 
hin, lihaksiin, rauhasiin ja muihin elimiin verta kuljettavilla valtasuonilla on 
samanlaiset lihasseinat kuin itse sydämellä, joiden seinäin supistumisen ja 
laajentumisen kautta verivarasto enenee tahi vähenee itsekunkin elimen tar- 
peen mukaan. Toiseksi keksivät Brown-S6quard ja August Waller, samaan 
aikaan ehkä toisistaan erillään, että nämä valtasuonet ovat hennoilla yhdiste- 
tyt aivoihin ja selkäytimeen, aivan samoin kuin sydänkin. Kolmanneksi näytti 
Bernard, että sydäntä järjestävät hermot saavat alkunsa pienestä kohdasta 
barmaata substansia ^medulla oblongatassa,"* jota paikkaa nyt nimitetään ^sy- 
(län-sentrumiksi,'' ja vähän myöhemmin näytti Schiff, että valtasuonia järjes- 
tävät hermot myöskin lähtevät sentraalikohdasta, joka sekin on „medulla ob<^ 
loiigatassa,'' ehkä kohta „sydän-sentrumia'' korkeammalla, sekä ala-arvoisista 
keskuttksista selkäytimessä. 

Jos olisi minulla koko päivä käytettävänä ja kärsivällisyytenne loppuma- 
ton, koettaisin kertoa teille tässä edellä mainitun viiden keksinnön tuottamat 
seuraukset. Mutta niinkcdn asian laita nyt on, tulee minun tyytyä lyhykäi* 
seen esitelmään näiden suhteista toisiinsa, jotta opettaisivat mieille jotakin au- 
tomaattisen vaikutuksen' luonnosta. 

Sir Isaac Newton, . jolla, ehkä kohta hän ei tietänyt mitään hermojen 
rakennuksesta, kuitenkin oli jokseenkin selvä käsitys niiden vaikutuksesta, an- 



74 VIIMEKULUMKBN VIlDBNKTIUfSNEN TUOOBN 

toi lihaksiin yhdistetjiUe hermoille muuttavan toimen. Han ajatteli aivojen 
xnotoorillisten ' hennojen avnUa vcnvan maarata lihaksien sekä hellittymisen 
että supistumisen. Nyt tiedämme, ett'ei asian laita ole niin, mitä koskee sään- 
nöllisiä lihaksia. Tahto voipi ainoastaan supistaa lihasta, ei pidentää sitä. 
Keksiessään veritorvien motoorillisten hermojen toimea luuli Brown«S4kiuard 
saman rajoituksen käytölliseksi niille kuin lihashermoille yleisesti. Kohta huo- 
mattiin kuitenkin, ett^ei tämä luulo joka kohdassa toteutunut — että kohtia 
saattaa tavata, joissa veritorvet, vaikka niiden hermot olivat vaikutuksessa, 
kuitenkin laajentuivat, ja siis niiden lihakset hellittyivät; ja että todellakin se 
hermomekanismi, jolla veren kiertokulku järjestetään, on hyvin monimutkainen, 
niin että paraiten siitä saattaa sanoa, että se on täydellisesti tarkoituksensa 
mukainen. Samassa kuin joka elimellä on supistuvaiset valtasuonet ja joka 
valtasuonella vasomotoorilliset hermot, on näiden välittämä vaikutus toisaalla 
hellittävä (relaxans), toisaalla supistava (constringens), aina i) elimen täyttä- 
män toimen, ja 2) joka hetki vaadittavan vaikutusmäärän mukaan. Sitä paitsi 
tarkastetaan mekanismia kokonaan yhdessä ja samassa sentraali-kohdassa, jonka 
sijan voimme tarkkaan määrätä, jos teemme kokeita elävillä eläimillä, ehkä 
kohta sen rakennus ei ollenkaan ilmoita sen mukavuutta siihen toimeen, jonka 
täyttäminen on sen määränä. Ymmärtääksemme, kuinka monimutkainen tämä 
toimi on, tarvitsemme ainoastaan muistaa, ett'ei yksikään ainoa ruumiin eli- 
mistä aina tarvitse samaa verimäärää. Eräänä tuntina ovat aivot innokkaassa 
työssä, seuraavana ne nukkuvat; toisena hetkenä ovat lihakset kovassa työssä^ 
toisena täydellisessä levossa; ennen ateriaa työtön maksa on ruokaa sulat- 
taissa paisunut verestä ja toimii uutterasti sille kuuluvassa kemiallisessa työssä. 
Kaikkia näitä vaihettelemisia tulee sen palasen harmaata substansia, jota ni- 
mitämme „veritorvien sentrumiksi," valvoa. Kokeneen muonamestarin tavalla 
tulee tämän sentrumin, niin sanoakseni, aina käyttää pettämätöntä huolta, ett'- 
ei ravintoaineita, „elämän öljyä" koskaan puuttuisi jokaisen elollisen proses- 
sin eläkkeeksi. Se että tämä ihmeteltävä toimi on asetettu erityiseen pala- 
seen harmaata substansia, on se tosiasia, jota tarkoitetaan nimityksellä: „cen- 
trumin automaattinen vaikutus.'' Mutta tähän saakka olemme ainoastaan jii- 
delta puolen tarkastaneet tätä ainetta. 

Ei koskaan ole ollut olemassa valtaa, jonka hallitus olisi oQut yksinomai- 
sesti toimiva, ei esivaltaa, joka olisi ollut kokonaan rajoittamaton. Jos eläi- 
mellisessä organismissa velvoitamme jotakin sentrumia ylhäisemmästa oh- 



KEKSINNÖT KLAIMELLISBSTÄ LlIKUNNOSrA. 75 

jaamuesta vapaana johtamaan erästä mekanismia tahi prosessia, niin on 
meidän tälle sentnmulle antaminen keinoja, joilla se hankkii tietoja tapah* 
tömistä sen johtaman piirin kaikissa osissa. Toisin sanoin, hermosaikeet n- 
säänpain tulevia ilmoitiiksia varten ovat yhtä välttämättömät kuin säikeet uk>s- 
päin meneviä vaikutuksia varten. No niin, kuinka ovat nämät ilmoitus* (rap- 
portti-) säikeet asetetut? Kokeet ovat opettaneet meille sekä verenkulun jär- 
jestänusen, että myöskin kaikkien muitten automaatisten mekanismien suhteen, 
että viime mainittujen säikeitten sovitustapa on yhtä moninainen kuin ulospäin 
menevien. Siten on verltorvien sentrumilla medalla oblongatassa niin täydel- 
linen tieto sen läpi kulkevan veren kemiallisesta tilasta, että se, veren sisäl- 
täessä liian paljon hiilihappoa, tästä ilmoituksen saatuansa kohta ryhtyy enen- 
tämään verivirran nopeutta ja siten edistämään veren hapettamista. Vielä 
enemmän kummastuttavaa on se tarkka sovittaminen, joka näytäikse veren 
puserruksen ja veritorvien vastustuksen keskinäistä tasapainoa järjestävässä lai- 
toksessa. Sydän, tämä ihmeellinen lihas-kone, joka kannattaa veren kierto- 
kulkua, on niin sanoakseni kahdella sähkölennätin-langalla yhdistetty sen- 
trnmiin: toinen on säie, jota myöten annetaan käskyjä sentrumista, toinen 
taas on ilmoitus-säie sentrumille. Koneenkäyttäjä, jolle sydänkone on uskottu, 
lähettää viimemainitulla pääasemalle sanoman, että paino on koneessa liian 
iso, johon sanomaan kohta vastataan valtasuonien hellittämisellä ja painon vä- 
hentämisellä. Edellinen lanka taas tekee sille mahdolliseksi sovittaa koneen 
vaikutus tehtävän työn mukaan. 

Jos tohtori Whytt ainoastaan olisi ottanut pois sammakon aivot — s. o. 
ajatuksen ja tunnon elimen — sen sijaan että hän leikkasi sammakolta pään, 
niin olisi seuraus vielä enemmän kummastuttanut häntä, sillä siten pidelty 
sammakko näyttää liikunnoissaan yhtä täydellistä tarkoituksenmukaisuutta kuin 
koskaan sammakko, jolla on aivot, s. o. tavallinen sammakko. Kuitenkin on 
ainoastaan pintapuolinen vaarin-otto riittävä erotuksen löytämiseksi. Kyke- 
nemätönnä yksinkertaisimpaan aistilliseen toimeen ei tämä todellinen eläimel- 
linen automaatti käsitä ruoan tarvetta, eikä sen hankkimista; se ei itsestään 
pjnri liikahtamaan siltä paikalta, missä se sattumalta on; se ei ilmoita mieli- 
l^yvää, eikä harmia. Sen elämäntoiminnat kestävät niin kauvan, kuin aineet- 
kin riittävät, ja tapahtuvat aivan mekaanillisesti. 

Mutta saadaksemme aineemme kokonaisuudessaan selville, pitäisi mei- 
dän ulotuttaa tutkintomme myös niihin hermomekanismeihin, jotka koskevat 



76 VIIMEKULUNBBN VIIDBMKYlfKBNBN VUODSN 

liikuntokykyäiDme ja äaiitiiinme« Veritorvien keskaus-paikan mukaisilla ko- 
keilla olemine naneet tiedon siitä, että myös nämät molemmat mekanis- 
mit ovat yhdenlaisen sentnimin jäijestämat. Jos aivonsa kadottaneen sam- 
makon käytös on niin luonnollinen, että myös tarkka ja älykäs katselija 
tahtoisi pitää sitä ymmärryksestä johtuneena, niin kysykäämme itseltämme, 
eikö tämä tule sutä, että nämä liikunnot ovat juuri samanlaiset kuin tavalli- 
sesti miettimisellä ja tunnolla toimitetut. Ainoastaan mekanismina käsitettynä 
on liikunto-mekanismi epäilemättä hengitys- ja verenkierto-m^umismia moni- 
mutkaisempi; mutta erotus^on määrässä, ei laadussa. Ja jos henkimis-liikun- 
not ovat niitä ohjaavan automaattisen sentrumin tarkastamat ja järjestämät 
siinä määrässä, että ne täydellisesti mukautuvat ruumiin erilaisiin tarpeistn, 
niin ei mikään epäileminen estä meitä antamasta liikuntoa ohjaaville sentru- 
meille vaikkapa vähän suurempaakin valtaa. Mutta ehkä mieleenne jo on joh- 
tunut kysymys: mitä tarkoittaa tämä kaikki? Jos myöntäisimmekin voivamme 
näyttää toteen: i) että tuote aina on eläimellisessä ruumiissa suhteellinen toi- 
mitukseen, ja 2) että Cartesiuksen unelma eläimellisestä koneellisuudesta, ku- 
ten tämän puheeni toisessa osassa olen koittanut osottaa, on toteutunut, niin 
mitä opimme siitä? Onko totta, että viimeisen sukupolven työ on arvok- 
kaampi kuin yhdenkään edellisen? 

Jos tarkotukseni ainoastaan olisi saada teitä vakuutetuiksi siitä, että. me 
viimeisen puoli-vuosisadan kuluessa olemme oppineet tuntemaan elävän orga- 
nismin vaikutusta enemmän kuin koko edellisenä aikana, niin minun tarvit- 
sisi vain tälle pöydänpäälle panna kokoon kummankin Hunter'in, Spallan- 
zanin, Fontanan, Thomas Young'in, Benjamin Brodien, Charles Beiriti ynnä. 
muutamien muitten fysioloogilliset teokset, ja sen jälkeen peittää muu osa pöy- 
dästä kaikilla niillä teoksilla, jotka vuodesta 1831 asd ovat tästä tieteenhaa- 
rasta painetut. Tämä jälkimmäinen jakso muodostaisi silloin niin korkean 
ko'on että se ulottuisi kattoon saakka, vaikka ottaisinkin siihen ainoastaan to- 
della arvokkaita teoksia. Mutta minä havaitsen, että tämä ei antaisi tyydyt- 
tävää vastausta kysymykseenne. Jos kohta sananjohto-opin mukaan, dede ja 
tieto merkitsevät samaa, niin on kuitenkin näillä sanoilla eri merkitys. Tie- 
teellä käsitämme sitä tietoa, joka tekee meidät kykeneviksi järjestämään tun- 
netut aineet niiden todellisen keskinäisen suhteen mukaan. Sillä perustuk- 
sella nimitämme Haller'ia fysiologian isäksi, koska hän, olevista teoriioista lu- 
kua pitämättä, järjesti yhdeksi systeemiksi kaikki, mitä havainnolla ja kokeilla 



KEKSINNÖT ELÄIMBLLISESTA LIIKUNNOSTA. 77 

oli opitta timtemaan elävän ruumiiijf toimituksista. Mutta ^Siementä Physio- 
hffx** sisältää pikemmin .tiedettä synnyttäviä tietoja kuin itse tiedettä. Tus- 
kin saatamme sanoa tieteen alkavan, ennenkuin kokeilla olemme hankkineet 
semmoisen tiedon tapahtumain ja niiden edeltäjien sekä toimitusten ja niiden 
motteiden suhteista, että omassa piirissämme kykenemme aavistamaan luon- 
non vaikutuksia, vaikka ovatkin suorastaan havainnon ulkopuolella. Tämän 
johdosta tahtoisin fysiologialle vaatia paikkaa tiedetten sisar-liitossa, en siitä 
sjystä, että esiin tuotujen uusien tosiasiain luku on niin suuren suuri, vaan 
sentähden, että se jossakin määrin on saavuttanut sen aavistamis-lahjan, josta 
laonnontieteen korkeammat haarat jo aikoja ovat iloinneet. Juuri tämän va- 
laisemiseksi olen koettanut näyttää, että jokainen viime kolmenkymmenen vuo- 
den kuluessa tehdyistä vaivalloisista ravinto-toimitusta koskevista tutkinnoista 
on syntynyt J. R. Mayer'in aavistuksista, ja että , eläin-kokeitten kautta suu- 
rella työllä saavutettu tietomme hermo-systeemin mekanismista jo 200 vuotta 
takaperin löytyi Cartesiuksen ajatuksessa. Jos vielä olisin esimerkin tarpeessa, 
niin löytäisin sen tohtori Thomas YoungMn verenkulku-mekanismia koskevista 
arveluista, joita kolmekymmentä vuotta takaperin suuresti ylenkatsottiin, ja 
jotka vasta tuona niin useasd mainitsemallani aikakaudella Ludvigein kokeel- 
listen tutkintojen kautta tulivat täydellisesti hyväksytyiksi. Mutta joku ken- 
ties voipi ajatella, että jos fysiologia vaatii itselleen tieteen arvoa sillä perus- 
tuksella, että se kykenee aavistamaan omien kokeittensa seuraukset, niin oli- 
sihan aivan tarpeetonta tehdä kokeita. Vaikka miehet, jptka nimittävät it- 
seänsä filosoofeiksi, viime aikoina useasti ovat tehneet tämän muistutuksen, 
en kuitenkaan luule täällä kenenkään sitä täydellä todella tekevän. Vastaus 
on, että sellainen luulo on kaikkea kokemusta vastaan. Vaikka työskente- 
lemme siinä vakuutuksessa, että jokainen kokeittemme seuraus esiintyy suur* 
ten perusteitten sovinnossa (senkaltaisten kuin esim. se peruste, että jokai • 
nen kasvi tahi eläin on sekä muotonsa että toimensa puolesta menneitten ja 
nykyisten olojen tuote, ja että joka elollisessa toimituksessa sama suhteisuus 
vallitsee menon ja tulon välillä kuin organismin ulkopuolellakin), niin ei meillä 
kuitenkaan näistä perusteista ole paljon muuta hyötyä, kuin että ne viittaavat 
meidän käytävään suuntaan. Tieteen historia opettaa meille yleisen perusteen 
kypsyneen siemenen kaltaiseksi, joka saattaa olla hyödytönnä ja vaikuttamatta 
pitkänkin aikaa, kunnes sen itäniiselle soveliaat asianhaarat tapahtuvat. Asian- 
haarat, joita Cartesiuksen oiganismin automaatista käytöstä koskevan teorian 



78 HOMERROS JA KALEVALA. 



tuli odottaa kaksi sataa vuotta, olivat i) tarpeellisen tiedon hankkiminen eläi- 
mellisen organismin rakennuksesta ja 2) fysiikan ja kemian kehke7t3rminen, 
sillä nämät tieteet eivät aikaisemmin olleet kelvolliset antamaan tarpeellisia 
tietoja, eikä metoodia mainitun teorian kokeelliseksi toteuttamiseksi, ja aivan 
samanlaisista syistä ylenkatsottiin Youngein verenkulkn-teoriaa kolmekymmentä 
vuotta. 

Toivon, että tänään teille esiin tuomani esimerkit riittävät näyttämään, 
että tutkijoilla, jotka tätä nykyä joka maailman osassa niin suureUa innoUa 
työskentelevät fysiologian edistymiseksi, on määrätty ja hyvin käsitetty tarkoi- 
tus näkjrvissä, se tarkoitus nimittäin, että he hankkivat tarkan tiedon eläimel- 
lisen elämän kemiallisista ja fysikaalisista toimituksista ja siitä itsestänsä vai- 
kuttavasta koneistosta, joka ohjaa ja järjestää näitä koko ruumiin hyödyksi. 

Mitä rehellisemmin ja vilpittömämmin ponnistamme voimiamme näitä 
tarkoituksia kohti, sitä pikemmin pääsemme vielä suuremman tarkoituksen pe- 
rille — pääsemme käyttämään tietojamme ihmiskunnan onnellisuuden enentä- 
miseksi.. 

Jo nytkin on fysiologia antanut apuansa lääkintätaiteelle edistämällä sitä 
sillä suurella tietovarastolla, joka silla on lääkkeitten vaikutuksista ja tautien 
syistä, ja jonka se on saavuttanut kokeellisilla tutkinnoillaan. Semmoisia tut- 
kintoja tehdään parast'aikaa suurella huolella kaikissa maailman osissa, niin 
että turvallisesti saatamme ennustaa patologian seuraavan ihmispolven eläessä 
edistyvän yhtä nopeasti, kuin fysiologia nyt on edistynyt, ja että käytännöl- 
linen lääkintätaide, samassa määrässä kuin aikaa edistyy, askelittain aina 
enemmän ja enemmän tulee tieteellisen tiedon alaiseksi. Että tämä muutos 
jo nyt on tulossa, siitä on meillä monta todistetta. Tämän kehkeytymisen 
kiiruhtamiseksi el meidän tarvitse ponnistaa voimiamme: saatamme olla täy- 
dellisesti vakuutetut siitä, että taide seuraa, niin pian kuin tiede pystyy neu- 
voja antamaan.*) 

Homeeros ja Kalevala. 

Siihen vuoden-aikaan, jolloin maatamme syleilevä meri alkaa murtaa kah- 
leitaan ja taivaan rannalta siintävä himmeä juova ennustaa kevään ja vapau- 
den tuloa, silloin saatamme joskus kirkkaana päivänä nähdä hurmaavan näyn: 

*) Kirjoituksen on Englannin kidestft suomentanut J. C. 



HOUBBROS JA KAJ.EVALA. Jg 



tuon hämärästi siintävän juovan sijalla näenune taivaan rannalla tummansini- 
sen merenpinnan välkkyvän auringon valossa; näemme aaltojen kohoavan ja 
teskeotavan ja väSTmättömässä virrassa kuohuelevan vasten valkoista jääkent* 
tää. Näky herättää, mieleemme ihastusta mutta samalla kummastustakin, sillä 
tiedämmehän kokemuksesta varsin hyvin, ett'ei silmämme kanna kylliksi kauvas^ 
voidaksemme erottaa niitä lainetta, jotka hyppelehtivät tuolla näköpiirin ää- 
rimmäisellä rajalla; tiedämmehän, että ne silmissämme tavallisesti näyttävät 
sulautuvan tasaiseksi pinnaksi. Kuinka voimme siis nyt noin selvästi nähdä 
laineiden kohoavan ja laskeutuvan- toisen toisensa perästä? Selitystä ei ole 
vaikea löytää : aallot, milloin mikin, kohoavat semm<H8een kulmaan, että ne pei« 
Iin tavalla heijastavat hajoamattoman auringonsäteen suoraan silmäämme, ja 
nuo äkkiä välähtelevät säteet, ne ne meille alinomaisen vaihtelonsa kantta ku- 
vaavat taivaanrannalla aaltoilevaa hyrskyä. 

Samalla tavoin meidän joskus käy, kun katsahdamme halki vuosisatojen 
niihin aikakausiin, jotka henkemme silmästä näyttävät haihtuvan sumupeittei- 
seen kaukaisuuteen. Siitäkin hämärästä, joka kaukaisen muinaisuuden aika- 
kausia kätkee, siitäkin saattaa joskus yksi ja toinen valon säihke välähtää 
esiin, niin että kuvaus-aistimme eteen esiintyy ammoin hävinneiden ihmispol- 
vien kuva, piirteet niin selvinä, värit niin verevinä, että tuntuu kuin näki- 
simme noiden kaukaisten sukukuntien elävän ja rientävän silmäimme edessä. 
Ne valonsäteet, jotka johdattavat niitä kuvia läpi vuosisatojen pimeyden, ovat 
kansojen kertomarunot, kansan-epokset. Niitä saattaa sanoa maailman kir- 
jaUisnuden ihanimmiksi, kalliimman-arvoisiksi — ja harvinaisimmiksi helmiksi. 

Tosin näyttää siltä, kun milt'ei jokaisen kansakunnan keskuudessa syn- 
tyisi jollakin sen elämän ajankohdalla epoksen alkeita, mutta ani harvassa kan- 
sassa nuo alkeet ovat kehkeytyneet kokonaisiksi kansan-epoksiksi, ani harvoin 
näemme noiden yksityisten valonsäteiden yhtyvän hälvenemättömäksi kansan 
elämän ja katsantotavan kokonaiskuvaksi. Semmoisia kansan-epoksia ei tun- 
neta kuin viiden, kuuden paikoille, ja niidenkin joukossa muutamat ovat näh- 
tävästi olleet tahallisen, tuumamnukaisen muunnostyön alaisia; niissä ovat keino- 
tekoista johdonmukaisuutta ja yhteyttä tavoteltaesaa alkuperäisen luontevan ku- 
van piirteet jossakin määrin hämmentyneet. Puhtaimpana on alkuperäinen 
kansallinen luoime säilynyt Kreikkalaisten Iliadissa ja Odysseiassa ja Suomen 
kansan Kalevalassa. — Ehkä huvittanee Valvojan lukijoita luoda vertaileva 
katsaus meidän kansan-epokseemme ja noihin maan mainioihin muinaishellee- 



80 HOMEBROS JA KALETALA. 



niläisiin kertomarimoihin. Mitään laveampaa, perinpohjaista tutkimusta tie- 
tystf emme siM tarkoita; katsaus on rajoittava muutamiin silmiinpistäviin ver- 
tauskohtiin. 

Minkä ajan kuvaa n. s. Homeeron laulut esittävät, sitä emme voi tark- 
kaan määrätä; niiden synty kätkeytyy hämärien, keskenänsä ristiriitaisten sa- 
tujen verhoon. Heerodotos arveli niiden syntyneen noin 400 vuotta ennen 
hänen omaa aikaansa, ja mahdollistahan on, että hän on arvannut oikein. — 
Jos taasen kysytään fmmmoinen se aika oli, joka ne synnytti, niin itse lau- 
lut antavat siihen mitä selvimmän vastauksen. Tosin emme niistä saa etsiä 
tietoja sen ajan tapauksista emmekä toimivista henkilöistä, mutta sitä tarkem- 
min niissä kuvautuvat silloiset yleiset olot. 

Näyttää siltä, kuin Hellaan kansaa ja erittäinkin sen Vähän-Aasian ran- 
tamailla asuvia heimoja olisi vähää ennen puheena olevaa aikaa kohdannut 
suuri kansallinen herätys. On arveltu, että Doorilais-vaelhiksen vaikuttamat 
mullistukset ja väestönliikkeet olisivat muuttamalla heimojen olosuhteita ja laa- 
jentamalla niiden näköpiiriä kohottaneet niitä uudelle omituiselle kehkeytymisen 
asteelle. Ja varsinkin on luultavaa, että ne taistelut, joita Vähään-Aasiaan 
muuttaneiden heimojen oli ollut kestäminen saadaksensa varmaa jalansijaa 
uusissa asuinpaikoissaan, olivat olleet omiansa herättämään niiden kansallista 
itsetajuntaa ja siten kehittämään niiden henkisiä voimia. 

Oli miten oli, se kansa, joka loi Homeeron laulut, oli jotensakin kor- 
kealla sivistyksen kannalla. Kirjoitettuja lakeja sillä tosin ei ollut, mutta pe- 
rityissä tavoissa ja säännöissä vallitsi turmeltumaton oikeudentunto; monessa 
kohden oikeuden käsitys oli puhtaampi kuin Hellaan myöhempänä suuruuden 
aikana. Yhteiskunnallinen järjestys oli jo täysin kehkeytynyt. Valtiolaitos 
näkyy olleen jollakin väliasteella kuningasvallan ja ylimysvallan välillä; mutta 
yhtä vähän kuninkaan kuin ylimystenkään ylivalta näkyy tuntuneen rasittavalta, 
sillä kansanluokkien välillä oli keskinäinen luottamus yhdistävänä siteenä; 
keskihallinnon toiminta-ala olikin noissa yksinkertaisissa oloissa hyvin pieni, eikä 
sillä ollut (paitsi sota-aikana) paljoa tilaisuutta sekaantua yksityisten elämään, 
eikä juuri rajoittaa niiden vapauttakaan. Maanviljelys ja karjanhoito antoivat 
tuolla lauhkean eteläisen taivaan alla sen varman ja runsaanpuolisen toimeentulon, 
joka vapauttaa ihmisen sortumasta kovaan raadantaan ja elatuksen murheisin. 
Riittipä heille varoja hankkia idän kansojen taiteen ja teollisuuden tuotteita, 
kaunistaaksensä niillä elämänmuotojaan. Epäilemättä tutustuminen noiden van- 



HOMBSROS JA KALEVALA. 8l 



hojen sivistyskansojen oloihin vaikutti suuresti heidän henkiseenkin kehkey- 
tymiseensä. Mutta kaikki mitä he muilta oppivat, muodostui heidän oman 
miehuullisen, vireän henkensä mukaiseksi ja tuli siten todenteolla heidän 
omakseen. 

Ja koko tuo monipuolinen kehkeytyminen tapahtui kansan ollessa vielä 
ihanassa nuoruuden-iässään. Säatyeroituksia oli tosin sen keskuudessa jo ole- 
massa, mutta eri luokat eivät olleet vielä vieraantuneet toisistansa; korkeasu- 
kuiset ja alhaissukuiset, rikkaat ja köyhät elivät samaa luonnonmukaista elä- 
mää. Yhtä vähän kuin säatyeroitukset oli oppikaan kiinnittänyt mitään juo- 
paa eri kansanluokkien välille: sama sivistys, sama maailmankatsanto oli kai- 
kille yhteinen. Vielä vähemmin oli yksityisen ihmisen sielussa syntynyt mi- 
tään eripuraisuutta uskon ia tiedon välille: ei kukaan epäillyt sitä jumalais- 
satujen haavemaailmaa, jonka esi-isien mielikuvitus oli lucmut, helpottaaksensa 
elämän ja luonnon ilmiöiden käsittämistä ja selittämistä. 

Semmoisesta maaperästä kasvoi mmnaishelleeiuläinen kertomarunous 
Sen synnystä emme varmuudella tiedä mitään. Että kansan kuvitusvoimaa 
olivat virittäneet sotaiset muistot, sen kumminkin helposti näkee; nuo tarkat 
ja elävät sotaottelnjen ja sotaolojen kuvaukset ovat voineet syntyä ainoas- 
taan sodan vaiheita kokeneen kansan keskuudessa, vieläpä niissä hehkuva so- 
tainen into todistaa» että kansa oli niiden syntyessä vielä sankariaikakaudes^ 
saan. On arveltu, että niitä taisteluja, jotka sillä tavoin innostuttivat Hellee- 
nien mieliä, olisi taisteltu silloin, kuin Doorilaisten vaelluksen kautta Hellaasta 
karkotetut heimot anastelivat uusia asuinsijoja Vähän-Aasian rantamailla. 
Kaikissa tapauksissa oli kansalla myöhemminkin yltäkyllin tilaisuutta uudista- 
maan .sotaisia muistojaan. 

Näihin historiallisiin muistoihin sekaantui vähitellen vanhempiakin taruja 
muinaisten ruhtinaitten ja sankarien ansiotöistä; niihin yhtyivät myöskin iki- 
vanhoitta ajoista perityt ja vuosisatojen kuhiessa kehitetyt uskonnolliset tarut. 
Kaikki nämät ainekset sulautuivat vihdoin kansan midikuvituksessa yhteen, 
yhdeksi suureksi taruryhmäksi, jonka keskukseksi tuli taru Troian sodasta. 
Varmuudella sopii otaksua, että ne sankaritarut, jotka sillä tavoin syntyivät, 
olivat jo varhain — saattaa sanoa alusta alkaen — pukeutuneet runomuo- 
toon. Kauvan, luultavasti vuosisatoja, ne elivät kanaan huulilla ja menivät 
perintönä sukupolvesta sukupolveen. Säilyneinä ajnoastjuin muistin avulla ne 
olivat lauleltaessa alituisten muutosten alaisia, kunnes ne vihdoin vakaantui- 



82 HOMBEROS JA KALEVALA. 



vat siihen muotoon, joka meille on tuttu, kahdeksi suureksi kertomarunoksi, 
Iliadiksi ja Odysseiaksi. 

Millä tavoin nämät epokset kokoeltiin, kuka ne kokoeli, sitä emme tiedä; 
vanha traditsiooni mainitsi niiden tekijänä Homeeron, ja saattaahan siinä olla 
sen verran perää, että joku laulaja, muita mahtavampi, yhdisti muistissaan ja 
mielikuvituksessaan koko kansansa kertomarunoston, ja antoi sen entistään 
ihanampana, entistään kokonaisempana jälkeentulevaisille sukupolville. 

Oli miten oli : Vähästä- Aasiasta Iliadin ja Odysseian maine levisi kaikkialle, 
missä Hellaan kieli kaikui, missä helleeniläinen henki eli ihmisten sydämissä, ja 
pian ne olivat koko kansan omaisuutena. Ne olivat Helleenien ihanimmat san- 
karirunot, mutta olivat vielä paljon enemmänkin : ne olivat heidän uskontonsa 
peruskirjoja ja samalla ne heille selittivät heidän oman kansanluonteensa pe- 
ruskuvan. £i siis ole kummaa, että ne pantiin koko helleeniläisen kasvatuk- 
sen ja opetuksen perustukseksi. 

Meille Ilias ja Odysseia tarjoovat Helleeniläiskansan nuoruuden kuvan, 
kuvan niin selvän, niin elävän, ett'ei sen vertaista ole mikään runoilija voinut 
luoda. Emmekä tarvitse epäillä kuvan sisäistä todenmukaisuutta; koko esi- 
^.JV ^ tyksessä vallitseva täydellinen objek tivite etti todistaa, että jokainen piirre esiin- 
tyy juuri semmoisena, jommoisena laulaja ol| sen nähnyt omin silmin, taikka 
jommoisena se oli kuvautunut koko kansan yhteisessä mielikuvituksessa. 

Yksistään tuo kuvien elävyys ja objektiivisuus riittäisivät antamaan Uia- 
dille ja Odysseialle pysyväistä runollista arvoa, sillä juuri selvien ja ikään* 
kuin omantakeisesti elävien ja liikkuvien kuvien esittämisessä ilmaantuu ru- 
noilijan mielikuvituksen luomisk)rk}:. Mutta lisäksi tulee vielä, että kuvat 
ovat ihania; niiden esineenä on puhdas, turmeltumaton ihmisluonto, ja niiden 
esityksessä ilmaantuu helleeniläisen kansan hieno kauneuden ja sopusuhtaisuu- 
den tunto, sen tarkka silmä, sen omituinen taipumus toiminnan ja liikkeen 
huomaamiseen ja kuvaamiseen. Kaikkinensa Ilias ja Odysseia ovatkin koko 
epillisen runolajin täydellisimmät perikuvat. Niitä on kyllä vanhoina ja uu-** 
dempina aikoina koetettu jäUltellä, mutta kuta tarkemmin on koetettu esiku- 
via noudattaa sitä kauvemmas jäljittelyt ovat tavallisesti vierottnaeet niiden 
luontoperäisestä ihanuudesta. Oraantakeistenkin kansallisten kertomarunojen 
joukossa tuskin yksikään on saanut semmoisella tavalla kehkeytyä, että sitä 
voisi kauneudessa ja luontoperäisyydessä verrata muinaiskreikkalaisiin kan- 
san-epoksiin. 



UOBOBKOä JA KALEVALA. 



83 



Jos joku olisi 60 vuotta sitten ennustanut, että kansan-epos, joka seka 
runolliseen kauneuteen että sivistyshistorialliseen merkitykseen katsoen enem- 
män kuin mikään muu lähenisi Iliasta ja Odysseiaa, oli löydettävä pimeän 
Pohjan periltä, köyliän Suomen kolkoista metsistä, vieläpä suurimmaksi osaksi 
siitä muun Suomenkansan yhteydestä lohkaistusta heimosta, johon länsimai- 
den sivistyksen valo ei ollut ulottunut, — jos joku olisi silloin semmoista 
rohjennut ennustaa, niin tuskin mokomaa uneksijaa olisi vastattu muulla kuin 
olkapäiden nykähdyksellä ja sääliväisyyden hymyllä. 

Ja nyt ? — Nyt on, juuri näinä päivinä, ummelleen 50 vuotta siitä kuin 
Lönnrot lahjoitti meille Kalevalan. 

Täälläkin, kaukaisen Pohjan perillä, oli kansa ikivanhoista ajoista saakka 
lauluissa lausunut, mitä oli ajatellut ja haaveksinut olemuksen synnyistä sy- 
vistä, lauluissa se oli kuvaellnt luonnon ja elämän haltijat semmoisina, jom- 
moisiksi ne olivat vähitellen muodostuneet sen mielikuvituksessa, lauluissa se 
oli uudistanut esi-isiensä taistelujen muiston. Ja täälläkin epillisen kansan- 
laulun eri ainekset yhtyivät vihdoin yhdeksi kaasan-epokseksi, yhdeksi koko- 
naiskuvaksi, jossa Suomenkansan luonne* sen sisäinen ja ulkonainen elämä 
esiintyvät yhtä selvästi, yhtä objektiivisesti, kuin Helleeniläiskansan elämä kuvau- 
tuu Iliadissa ja Odysseiassa. Ja ihana on meidänkin kansan-epoksemme, 
sillä onhan Kalevalakin, yhtä hyvin kuin Ilias ja Odysseia, lähtenyt turmeltu- 
mattoman, jalc^^eisen kansan sydämestä. 

Ja kuitenkin : voiko helposti ajatellakkaan kahta toisistaan enenmiän eriä- 
vää kansaa, kuin ne, jotka ovat luoneet Kalevalan ja homeerolaiset epokset? 
Toisella puolen Helleeni, ihanan etelän kuumaverinen lapsi, vilkas avquueli- 
nen, mutta tarpeen vaatiessa viekaskin, sotaJiJooinen, tarkalla silmällä ulko- 
maailmaa katseleva, muotoa ja rajoitusta rakastava; toisella puolen Suomalai- 
nen, kylmän pohjan hidasverinen poika, vakava, miettiväinen, umpuaielinen 
ja hienotunteinen, ulkomuodosta väliäpitämäton, syntyjen syvien tutkija. Sel- 
vää on, että opillinen runouslaji ja erittäinkin sankarirunous on laadultaan 
)äbeo^>ää sukua edellisen kuin jälkimmäisen kansanluonteen kanssa. 

Ainoastaan semmoinen kansa, joka katseli ulkomaailmaa niin tarkalla 
silmällä, niin hartaalla mieltymyksellä kuin helleeniläinen, saattoi luoda noita 
selväpiirteisiä, plastillisia kuvia, noita todenperäisyyttä ja elämää uhkuvia san-» 
kaiimuotoja, jotka Homoeroa luUessanune astuvat esiin joka rivistä. Ilia- 
dissa ja Odysseiassa joka henkilö on kuvattu erityisenä indiviidinä, jolla on 



I 



'•1 



m 



il 



u'vj 



84 HOMBEROS JA KALEVALA. 



oma muotonsa, oma johdonmukainen luonteensa» oma käytöstapansa; lukija 
oppii noita muinaisia sankareja tuntemaan ja lempimään kuin todellisia hyviä 
tuttaviaan ainakin. Niin eläviksi kuvat eivät olisi käyneet eri piirteiden eli 
ominaisuuksien luettelemisen kantta; enimmäkseen sankarien luonne, sa- 
moin kuin heidän ulkomuotonsa, ilmestyykin aivan luontevasti heidän toi- 
minn assaan. Ja toimintaapa Hellaan kansan^epoksessa parhaasta päästä kuva- 
taankin, sillä ammoisista ajoista ei mikään niin miellyttänyt Hellaan reipasta 
kansaa kuin liike ja toiminta. 

Tuo omituinen tarkkaavaisuus, jolla helleenit katselivat ulkomaailmaa, ei 
suinkaan rajoittunut ihmisiin ja niiden toimiin; koko luontoa, kaikkia luonto- 
kappaleita, vieläpä hengettömiä esineitäkin he katselivat samalla hellällä sil- 
mällä, ja heidän kansan-epoksessaan nekin, kertomuksen juoksun vaatiessa, 
esiintyvät yhtä elävästi, yhtä luontevasti kuvattuina. Verrattain harvoin niitä 
kuitenkin kuvataan niiden itsensä vuoksi, ja silloinkin tietysti aina yhteydessä 
sankarien toiminnan kanssa, (niinkuin esim. meren myrsk}'t ja muut luonnon 
ilmiöt Odysseiassa). Vaan kuvatakseen sankareja ja niiden toimintoja oikein 
silmin nähtäviksi, käsin kosketeltaviksi on kansan kuvitusvoima ottanut koko 
luonnon valtakunnan avuksensa. 

Esitettyjen kohtauksien tärkeimpiin piirt«fsin ikäänkuin luodaan kirk- 
kaampi valo, siten että niiden vertauskuvana esitellään milloin mikin luonnon 
ilmiö, useimmiten joku piirre eläinten luonteesta ja elämästä. £i mikään 
esi^ ole niin vähäpätöinen, ei mikään eläin niin halveksittu, ett'ei sitä käy- 
tettäisi vertauskuvaksi, jos se voipi vaan tehdä toimivien henkilgiden kuvaa- 
misen selvemmäksi, luontevammaksi. Usein tosin sankari verrataan jalopeu- 
raan, ja silloin ei jalopeura ole mikään pöyhkeä runollinen koristuskappale, 
mikään kuUänkiiltävä Vaakiinakuva; toamme tutustua todenperäiseen jalopeu- 
raan, pelottavaan petoeläimeen; saamme nähdä, kuinka se väijyy saalistaan, 
kuinka se hyökkää sen päälle, kuinka se, levitettyään surmaa ja kauhua, yh- 
dellä harppauksella karkaa yli aitausten ja katoaa yön pimeään; näemme 
myöskin, kuinka se haavoitettuna vastahakoisesti hiipii pakoon ja päästyänsä 
pensaikkoon seisoo siellä kiljuen vihasta ja nä^^stä, eikä tohdi toiste ryhtyä 
miesten kimppuun. Mutta kelpaavatpa toisetkin eläimet! Kun A^menmon, 
miesten mahtava ylikuningas, on kuvattava muodoltaan ja vartaloltaan muita 
ruhtinaita etevänttnäksi, niiÄ hän verrataan sonniin, joka kulkee jykevänä kes- 
kellä karjaa. Sotajoukkoaan tarkastellen käyskelee Odysseus kautta miestensä 



HOMERROS JA KALEVALA. 



85 



rivien ktmi villava oinas valkoisten vuohien kesken. Kun Hektor taukoamatta 
hätyyttää Akhaialaisten pakenevia patvia, venataan häntä jahtikoiraan. HiN 
peää Parista verrataan tuliseen, notkeasti liikkuvaan oriisen. Ja kun vankka 
Aias jär k ä ht ä m ättä pitää paikkansa Troialaisten ylivoimaa vastaan, niin hänen 
sitkeää vastarintaansa kuvataan realistisesti ja ihmeellisen luontevasti vertaa^ 
maila häntä aasiin, jota poikanulikat koettavat lyöden ja piesten ajaa pois 
peSosta, turhaan, sillä ei se sieltä lähde, ennenkuin on syönyt kylläk- 

sensä! 

Kun noista tarkoin piirretyistä, selvistä kuvista käännymme Kalevalan 
paoleen, niin tuntuu ikäänkuin etelän kirkkaan taivaan alta, Hellaan päivän- 
ri nteig ltä marmorikallioilta ja tummankiiltävistä laakerilehdoista astuisimme 
Pohjolan jylhän korven siimeksehen. Siinäkin astuu meitä vastaan korkeita 
saokarihaamuja, jaloja, ihania. Mutta ne esiintyvät ikäänkuin puolihämärässä ; 
usein siimamme eivät voi oikein selvästi erottaa niiden muotoja ja piirteitä. 
Niiden ulkovjixatkin näyttävät alituisesti vaihtelevan. Esiintyyhän itse Väinä- 
möinen milloin mahtavana yli-inhimillisena olentona, joka on ollut osallisena 
maailman luomisessa, milloin vastuksien masentamana ukkoparkana ; milloin hän 
on tietäjä ian-ikuinen, joka tuntee kaikki luonnon voimat ja käyttää niitä mie- 
lensä« mukaan, milloin taas on hän niin saamaton, ett'ei jokapäiväiset aska- 
reetkaan häneltä luonnistu ilman muitten apua; hänen laulaessaan ^Järvet läikkyi, 
maa järisi. Vuoret vaskiset vapisi, Paaet vahvat paukahteli, Kalliot kaheksl lenti. 
Kivet rannoilla rakoili,^ mutta kun hän ^laAti purtta laulamalla," niin hän kes- 
ken työtään huomaa sanoja puuttuvan, eikä niitä löydä maan eläimistä eiku 
Tuonelastakaan; vasta kun Antero Vipunen on hänelle ilmaissut viisauttaan 
voipi hän — saada purr^i v^nälksi. ^- Samanlaista epämääräisyyttä huomaa 
helposti muittenkin päähenkilöiden h^aamisessa. Kaikki ne tavallansa muis- 
tuttavat tuota merestä noussutta urosfia, joka ensin on 

Miehen peukalon 'pituinen. 
Vaimon vaaksan korkeuinen, 

mutta äkkiä muuttuu jättiläiseksi, jonka 



Jalka maas9a teutaroivi, 
Päähyt pilviä pitävi. 

Näyttää siltä kuin meidän ka&san-epoksemme senmioisenä, jommoiseksi 
se on jo vakaantunut, olisi toisella kehkeymisen kannalla kuin homeerolaiset 



86 UOMEEROS JA KALEVALA. 



I. 

! 

i 



runot. Suomeakansan kuvitusvoima ei vielä ollut niin täydelleen» kuin moi- 
naisheUeeniläisen kansan, ennättänyt sulattaa laulujen uskonnollista eli jumar 
laistarullista ydintä yhteen niiden muitten ainesten kanssa, yhdeksi sopusuh- 
taiseksi organismiksi. Ne henkilöt, jotka, oltuansa, kuten näyttää, alkuaan 
jumalia, olivat muuttumaisillaan kansan mielikuvituksessa inhimillisiksi sanka- 
reiksi, ovat jääneet vähäisen epämääräiseen asemaan; puoleksi ne ovat yli** 
inhimillisiä haltijoita, puoleksi tavallisia ihmisiä. Mikäli he ovat ihmisiä, he 
elävät ja toimivat enimmäkseen hyvin yksinkertaisissa ja ahtaissakin oloissa, 
koin konnussaan asuvat maalaiset ainakin, — sillä jos Suomenkansan keskuu- 
dessa muinaisina aikoina on ollut loistavia ruhtinaita, kansaa johtavia ja edus- 
tavia ylimyksiä, niin kyllä ne ovat joutuneet unohduksiin; ei niistä Kaleva- 
lassa näe monta jälkeä. Vaan kun keskellä noita yksinkertaisia, tuttuja oloja 
ilmaantuu piirteitä, jotka kuuluvat jumalaistarustoon tahi kosmogoniaan, niin 
ne näyttävät usein hämmentävän kuvauksen j<riidonmukaisuutta ja häiritsevän 
sen luontevuutta. Sitä vastoin kreikkalaisten kansan-epoksien perustuksena 
oleva mielikuvituksen-maailma on täydelleen järjestetty, niin että jumalien ja 
ihmisten piirit, vaikka usein vaikuttavat toisiinsa, kuitenkin ovat tarkoin toi- 
sistaan erotetut; lliadissa ja Odysseiassa tuskin löytynee seikkoja, joilla ei 
ole selviä motiivia esitetyissä oloissa. ^^ 

Huomaammepa Kalevalassakin, että kuta kauvemmaksi joku henkilö on 
siirretty tuosta jumalaistarullisesta keskuksesta, sitä selvemmin, sitä johdon- 
mukaisemmin hän on kuvattu. Kullervo esim. on alusta loppuun täysiveri- 
nen ihminen, traagillisen kohtalon masentama ja ylentämä ihminen; siksi bä- 
. M^uA^^Cf A nen kuvansa esiintyykin yhtä elävänä, yhtä plasdUisena kuin Homeeron mai- 
nioimmat sankarikuvat. Samoin Aino, Suomen neitsyen suloinen p^^va, H^ 
voipi kyllä kuvauksen piirteiden selvyydessäkin vetää vertoja Odysseian Nau- 
sikaalle. Lemminkäisen ihmeelliset onnen vaiheet viittaavat tosin jotensa- 
kin selvästi jumalaistarulliseen alkuperään; mutta näyttää siltä kuin ne omi- 
naisuudet, jotka kuuluivat hänen alkuperäiseen jumalaisluonteesensa, olisivat 
jo aikaiseen antaneet aihetta antroopomorfiseen käsitystapaan, sillä hän on jo 
ennättänyt jotensakin täydellisesti muuttua ihmiseksi. Siksi onkin hän ku- 
vattu paljoa tarkemmilla piirteillä kuin Väinämöinen ja Ilmarinen; kuvauksen 
selvyydessä ja elävyydessäkin tuo kaunis Kaukomieli, poika veitikka verevä 
ilmaantuu Suomen runottaren hemmiteltynä lempilapsena *). . 
-*) Kts. Krohn, Suonio kirj. hist, I nv. 82, $3. 



HOMBEROS JA KALEVALA. 



87 



JumalaistarttlliBten piirteideQ sekaantuminen inhimillisiksi kQvattttiliin oloi- 
hin ei ole kuitenkaan ainoa syy siihen epämääräisyyteen, joka välistä ilmaan- 
tua Kalevalan kuvauksissa. Toinen syy on siinä, ett'ei Suomenkansa katsele 
aikomaailmaa, sen muotoja ja ilmiöitä samalla mieltymyksellä eikä siis samalla 
tarkkaavaisuudella kuin esim. Helleeniläiset; eiväthän esineiden piirteet täällä 
Polvan utuisessa ilmassa esiinnykkään samalla tavoin kuin Kreikan kirkkaan 
taivaan alla. Saattaapa sen lisäksi sanoa, että runojemme rakennusmuotokin on 
omnan epämääräistä kuvauksia s}'nnyttämään. Tarkoitan kerran (parallelis- 
min) vaikutusta. Kun laskusakeessä oli toisilla sanoilla kerrottava sama asia, 
joka jo oli lausuttu noususäkeessä, niin uudet sanat saattoivat usein tuoda 
mna. s saan uusia piirteitä, jotka eivät aina soveltuneet yhteen edellisten kanssa. 
Esimerkkejä tuskin maksaa vaivaa luetella; muistaahan jokainen esim. kuinka 
Vämämöinen kaatui 

Selästä sinisen hirven, 
Hernevartisen hevoisen, 

taikka kuinka hänen venettä veistäessään kirves kävi kiveen ja 

Terft luiskahti lihahan 
Polveben pojan pfttöisen, 
Varpahasen Väinämöisen, 

y. m. s. Erittäinkin tämä omituisuus pistää silmiin, kun lukumäärää tahi suu- 
rauden mittaa mainitaan; niitäpä kertosäkeissä vaihdellaan oikein mielin 
määrin. Verrattuina Iliadin selviin, tarkkagiirteisnn kuviin moiset epämääräi- 
set kuvaukset muistuttavat unten häilyviä haamuja. 

Tietysti helleeniläisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuus ei il- 

< t 

maannu ainoastaan henkilöiden ja esineiden piirtämisessä; se esiintyy myös- 
kin itse toiminnan laadussa ja sen esittämistavassa. Iliadia ja Odysseiaa lu- 
kiessamme näemme toiminnan yhtä mittaa liikkuvan ja edistyvän ulkomaail- 
massa, silmiemme edessä; me näemme sankarien ryhtyvän miekanmittelöön; 
katseemme seuraa voittajan eteenpäin rientäviä sotavaunuja ja kaatuneen kuo- 
kmkamppausta; myöskin missä d miekan ratkaisu tule kysymykseen, näemme 
kreikkalaisen sankarin, keksittyänsä neuvon, voittavan vastukset miehuullisella 
toimellaan. 

Aivan toisin Kalevalassa. Siinäkin tehdään sotaretkiä, Kalevalankin san- 
karit ovat sotaurhoja, mutta harvoin näemme miekan välkkyvän miehen kä- 



88 HOHBEROS JA KALEVALA. 



dessäy harvoin myöskään näemme miehen varsinaisella toiminnalla voittavan vas- 
tuksia ja onnettomuuksia. Syntyjen syvien tieto, se se tuottaa voiton kaikista 
vihollisista, se se poistaa kaikki hankaluudet; syystä onkin Kalevalaa joskus 
nimitetty loitsu-eppksiieksi. Se erinomainen asema, joka kansan-epoksessamme 
on loitsimiselle annettu, perustuu alkuaan jotensakin alhaiseen uskontomuotoon, 
n. s. Schamanismiin. Kalevalassa schamanismi esiintyy tosin jo kehkeytyneenä 
omituiseksi iha nteell iseksi katsantotavaksi; ken voi Kalevalaa lukea ihaelematta 
sitä syvää luottamusta hengen voimaan, sitä harrasta perussyiden selvittämi** 
sen halua, joka siinä ilmestyy milt'ei joka rivissä? Ken saattaa kieltää, että 
siinä katsantotavassa on runsas runollisenkin kauneuden lähde? Mutta kui- 
4 tenkin täytynee myöntää, että Kalevala, juuri sen tähden että toiminta on 

I suureksi osaksi siirretty ihmissielun näkyffiäUÖPtään maailmaan, ei voi varsi- 

naiseen epilliseen vaikutukseen katsoen vetää vertoja Iliadille ja Odysseialle. 
!^ Luonnollista on, että se katsantotavan erilaisuus, joka ilmaantuu Suo- 

men ja Kreikan kansan-epoksissa esitetyn toiminnan laadussa, ilmaantuu 
myöskin niiden erityisten keinojen käyttämisessä, joiden kautta runoudessa 
koetetaan tehdä kuvaukset niin eläviksi, niin selvästi havaittaviksi kuin mah- 
dollista. Olemme jo ylempänä maininneet, millä erinomaisella menestyksellä 
kreikkalaisten kuvitusvoima on käyttänyt vertauskuvia luodaksensa kuvauk- 
siensa pääpiirteisin mitä kirkkaimpaa valoa. Suomen kansan-epoksessa ei ole 
annettu vertauskuville samaa asemaa kuin kreikkalaisissa. £nsiksikin niitä 
käytetään vähemmin, ja niiden tehtävää toimittaa tavallaan ainakin osaksi eräs 
toinen apukeino: onomapoieetisten verbien käyttäminen. Erinomaisen elä- 
västi nekin toimintaa kuvaavat, mutta tämä kuvaaminen ei tapahdu siten, että 
toimivat henkilöt ja koko toiminta asetettaisiin silmiemme eteen selväpiirtei- 
senä, väririkkaana ja samalla liikkuvana kuvaryhmänä, vaan enimmiten siten, 
että korvalle kuvataan joko toinunnan synnyttämä ääni tahi sen vauhti, sen 
omitainen rytmi. 

Mitä sitten varsinaisiin vertauskuviin tulee, niin juuri niiden kä)ttänii- 
sessä ilmaantuu omituisella tavalla kansamme harras mielihalu ihmishengen si- 
säisen maailman katselemiseen ja kuvaamiseen. Sillä täydellisempiä ulkonai- 
sen luonnon kuvauksia käytetään vertauskuvina etupäässä mielialojen, sielun 
syvien tunteiden valaisemiseksi. Esimerkkinä riittäköön morsiamen surumieli- 
syyden kuvaus 22 runossa: 



UOMKIROS JA KALBVALA. 



89 



NuD OD midi miekkoisien 
Autuaallisteo ajatus. 
Kuin keväisen päivän nousu, 
Kevät-aamun aurinkoinen ; 
Mitenpä minunki mieli, 
Minun synkeä sisuni? 



On kuin laaka lanunin ranta, 
Kuia pimeä pilven ranta^ 
Kuin syksyinen yö pimeä, 
Talvinen on päivä musta. 
Viel' on mustempi sitäki, 
Synkeämpi syksy-yOtä. 



Kyllähän semncioiset kuvaukset eroavat kaikin puolin homeerolaisista ver- 
tauskuvista, mutta saattaisiko kukaan väittää niiden olevan luontevuudessa, 
selvyydessä tai ihanuudessa alempiarvoisia! 

Ne lämpöiset, vienot tunteet^ jotka asuvat ihmissydämen sisimmässä sy- 
vyydessä, saavat homeerolaisissa epoksissa vain harvoin astoa näkyviin, ja 
kun joskus niin tapahtuu, niin silloin tuntuu lukijasta, ikäänkuin hän keskeltä 
sodan riehuvaa rientoa ja hälinää siirtyisi hetkeksi kankaiseen rauhalliseen 
oaasiin. Merkillistä onkin, että hienoin tunne-elämän kuvaus, joka niissä epok- 
sissa löytyy, on asetettu Phaiaakien ihanaan satusaareen, johon eivät ulotu 
muun ihmiskunnat surut eivätkä vihat. Tarkoitan sitä Odysseian kohtaa, jossa 
kuvataan uusien suloisten tunteiden ensimmäistä ujoa heräämistä neitosen sy- 
dämessä, tarkoitan Nausikaan kaikessa nai visuudessaan ihmeellisen ihanaa ku- 
\'aa. Vielä enemmän tunnettu on toinen levähdyspaikka, jossa saapi hetkisen 
hengähtää keskellä raivoavan taistelun kuvauksia, se mainio Iliadin kohta, 
jossa kuvataan Hektorin ja Andromakhen yhtymistä ja hyvästijättöä. Sem- 
moisten kuvauksien vaikutus on erinomainen, osaksi juuri niiden harvinaisuu- 
den tähden. 

Kalevalassa sitä vastoin melkein joka sivulla tunnemme ihmiss ^ dämen 
svvatunteisen ja syvämietteisen ihmissydämen, sykkivän meitä vastaan. Jos 
Suomenkansan erinomainen taipumus ihmisen sisällisen elämän tarkastelemi- 
seen ja kuvaamiseen on kansan-epokseltamme jossakin määrin riistänyt sen 
epillisen selvyyden, jota ihmettelemme Itiadissa ja Odysseiassa, niin kyllä 
se samassa on tämän puutteen korvannut toisenlaisella, syvemmällä kau- 
neudella. Tuskin tarvinnee sitä väitettä esimerkeillä todistaa; muistutamme 
vain Kullervorunostoa. £i ole Iliadissa eikä Odysseiassa Kullervon jylhän- 
ihanan kuvan vertaa; niin syvämielisesti ei näy Kreikankansa noita epoksia 
loodessansa vielä tajunneen niiden salaperäisten voimien vaikutusta, jotka hal- 
litsevat ihmissydäntä ja ihmis-elämää. Vasta monen vuosisadan kuluttua, At- 
heenan suuruuden-ajan koittaessa, helleeniläinen henki näyttää siksi kehkey- 



gO HOMKBROS JA KALSVAJLA. 



tyneen, että käänsi huomionsa senkaltaisiin aineisin, ja silloin se loikin niitä 
kuvatakseen erityisen taiteenlajin. Kreikan klassillisen aikakauden ihanimman 
hedelmän, tragedian. 

Ihmisen henkisen elämän tärkeimpiä perus-aineksia ovat ne tunteet, jotka 
yhdistävät äidin ja lapsen, veljen ja sisaren, sekä ne, jotka solmivat purkaa- 
mattoman liiton miehen ja vaimon välillle. Sangen runsaasti esiintyy Kale- 
valassa näitä tunteita, milloin mahtipontisissa milloin suloisissa, aina luonte- 
vissa kuvauksissa, ja niiden muassa esiintyvät ne ulkonaisenkin elämän koh- 
dat, jotka niihin perustuvat. Siten lukijalle avautuu koko avara maailma, 
josta homeerolaisissa epoksissa vaan silloin tällöin näemme vilahduksen: kul- 
taisen kodon maailma. Ja sillä alaUa Suomenkansan elämä esiintyy silmiem- 
me eteen, kuvattuna yhtä selvillä piirteillä, kuin suinkin Iliadissa ja Odys- 
seiassa loistavien sotasankarien urostyöt. Ihana on sekin maailma, sillä se on 
tosi-inhimillinen sanan parhaimmassa merkityksessä. Kuvatut elämänmuodot 
ovat tosin yksinkertaisia, loistoa ja koreutta vailla, mutta niissä elää jalo henki, 
rakkauden henki, ja se luopi valonsa kuvauksien kaikkiin piirteion. — — 

Voisi vielä monelta näkökohdalta jatkaa vertailua Suomen ja Hellaan 
kansallisten kertomarunojen välillä, -^ erittäinkin tekisi mieli tarkastella, mille 
kannalle kumpaistenkin suunnitelma on ennättänyt kehkeytyä, — vaan emme- 
hän ole tavotelleet täydellisyyttä, eikä tila olisi sitä sallinutkaan. 

Niistäkin kohdista, joihin pikainen katsauksemme on ulottunut, käypi jo 
kyllin selväksi, että Ilias ja Odysseia Kalevalaankin verrattuina yhä pysyvät 
vanhalla kunniasijallaan puhtaasti epillisen runouden ikimainioina esikuvina, 
mutta niistä on myöskin näkynyt, kuinka niitä puutteita, jotka heikontavat Ka- 
levalan epillistä vaikutusta, kyllin korvaa sisällön henkinen sulous ja sy- 
vyys, jotka Kalevalalle antavat toisemmoista, enemmän lyyrillisen laatuista 
runollista kauneutta. Ja mikäli Kalevala eroaa tuosta tarkoin rajoitetusta styy- 
linmukaisuudesta, joka on helleeniläisen hengen tuotteille omituinen, sikäli se 
lähenee nykyajan henkeä, sen tunteita ja aatteita ja sen kuvautumistapaa. 

Voiko Kalevala milloinkaan meidän kansallisessa elämässämme saada sa- 
maa sijaa, mikä Iliadilla ja Odysseialla oli vanhassa Hellaassa? Siihen kysy- 
fXfri^^» mykseen täytynee vastata kieit^ällä; olihan Homeeros Helleeneille kaikkea, 
mitä Raamattu, Kalevala ja lisäksi vielä Vänrikki Stool yhteensä saattaisivat 
olla Suomen kansalle. Vaan kuitenkin kaikitenkin: ilmaantuuhan meille Ka- 
levalassa oman kansamme peruskuva; kaikista sivistysmuotojen ja elämäntapo- 



f 



HBRMANN KOLBE. 



91 



jen erilaisauksista huolimatta sykkii kansassamme sama suomalainen sydän, 
jonka syvät ajatukset. Jonka ihanat unelmat, jonka jalot tunteet ovat kerran 
kavautuneet Kalevalan runoihin. Voittakoon Kalevala koko kansassamme päivä 
päivältä yhä enemmän alaa, sillä kuta enemmän kansamme näköpiiri lavenee, 
kata enemmän se antautuu uusiin, ennen tuntemattomiin harrastuksin, sitä har- 
taammin sen on kuunteleminen Väinämöisen kanteloa, pysyäksensä ihanalle 

pemskuvallensa uskoIHsena. '*') 

O. E. Tudeer, 



Hermann Kolbe f. 

Viime vuoden kuluessa on tuonelan tuville muuttanut moni kemian ete- 
vinmustä tutkijoista. Tuo iäkäs veteraani J. B. Dumas, hänen vähäistä nuor 
rempi virkakumppaliosa A. Wurtz, nmsaslahjainen, parhaassa iässänsä manalle 
maattanut H. Hubner ja lopuksi tuo itsenäinen tutkija H. Kolbe, kaikki he 
ovat jättäneet rivihin aukkoja, joita ei helposti voi täyttää, ja kaikilla heillä 
tolee olemaan arvokas sijansa tieteen aikakirjoissa. Jo ennen olemme Valvo- 
jan palstoissa kertoneet Dumas*in elämästä ja toimista, tahdomme tällä kertaa 
laosua muutamia yksinkertaisia muistosanoja viimemainitulle yllä luetelluista 
tutkijoista, H. Kolbelle, jolta viime vuoden lopulla äkkiä ja odottamatta sam- 
moi elon päivä. 

Hermami Kolbe syntyi vuonna i8i8 lähellä Göttingenin kaupunkia. 
Keaiiallisen opetuksensa hän sai Wöhleriltä ja Brunsenilta, ja koko hänen 
tatkijatoiminnassaan kuvastuu se anlcara empiirisyys, joka oli omituinen näille 
hänen opettajillensa. Jo hänen ensi tutkimuksensa herättivät yleistä huomiota. 
Silloin jo iäkäs Berzelius mielistyi suuresti nuoreen tutkijaan ja tämä itsekkin 
sanoi, että ne neuvot ja opit, mitkä hän Berzeliuksen kirjeistä oli saanut, oli- 
vat verrattomana talismanina hänen tieteellisissä toimissaan. 

Noin vuoden i845:n paikoilla hän julkaisi sarjan tutkimuksia, joista kau- 



*) Koska ylläolevassa kirjoituksessa esiin tuodut mielipiteet ovat osaksi yhtäpitäviä 
niiden päätösten kanssa, joita J. Krohn on esittänyt etevän kirjallisuuden-historiansa ensim- 
nSisessä vihossa, niin on ehkä tarpeen mainita, että vaatimattoman kirjoitukseni perusteena 
OD ollut muuan esitelmä, jonka pidin pari vuotta ennen mainitun kirjan ilmestymisUl. 

O. E. T. 



q2 HERMANN KOLBE. 



pein oli etikkahapon synteesi hiilikloriidista. , Väliseinä epäorgaanisten ja or- 
gaanisten yhdistysten väliltä oli tosin siUoin jo murtunut, mutta aina siitä 
asti kuin Wöhler v. 1828 oli keinotekoisesti valmistanut virtsa-ainetta, ei ol- 
lut tehty yhtäkään niin yksinkertaista ja somaa synteesiä. 

Kolben laajat tutkimukset orgaanisten yhdistysten synteettisestä valmis- 
tuksesta (hän keksi muun muassa alkohoolien perusteellisen muuttamistavan 
hapoiksi cyaniidien avulla) sekä hänen perustavat orgaanisten happojen elek- 
trolyysiä koskevat teoksensa eivät ainoastaan tehneet mahdolliseksi useitten 
tärkeiden yhdistysten keksimistä, vaan saattoivat hänet myöskin mietiskele- 
mään orgaanisten yhdistysten kokoomusta ja järjestelmää, jotka osaksi olivat- 
)dn sangen valaisevia. Mainitsemme ainoastaan alkohoolien luokittelua, joka 
avasi silmälle aivan uusia tutkimus-aloja. Hänen yrityksensä asettaa hiilihappo 
perustukseksi orgaanisten yhdistysten järjestelmälle ei kumminkaan saavutta- 
nut suostumusta. Sen oli väistyminen enemmän teoreetillis-spekulatiivisten 
aatteiden tieltä, jotka ovat alkunsa saaneet Laurentista, Gerhardtista ja Ke- 
kule'stä ja jotka ovat muodostuneet nykyjään yleiseen oikeana pidetyksi ato- 
iniketju-teoriaksi. Tämän puolustajaksi ei Kolbe koskaan ruvennut, vaan esiin- 
tyi päinvastoin aina sen suorana, melkeinpä katkerana vastustajana. 

Syynä siihen on tahdottu pitää persoonallista kateutta, mutta syvempi on 
varmaankin olhit sen perustus, vaikka sitä on vaikea käsittää ainakin sen, 
joka itse on kasvanut ^nykyisen kemian^ aikana ja perehtynyt siihen. 

Tosin ei saata kieltää, että monta turhaa spekulatsioonia on tehty ny- 
kyisen kemian teoriain johdosta ja kenties rasittaa kemiallista tutkimusta ny- 
kyjään joku läpeensä vaikuttava erehdys, jota sen puolustajat eivät huomaa, 
mutta että kemia, kuten Kolbe tuon tuostakin on lausunut, nyt olisi koko- 
naan harhateillä, että sen harjoittajat käyttäisivät pelkkiä sanoja vaan eivät 
käsitteitä, että nykyiset kemialliset kaavat olisivat merkityksettömiä luulokuvia, 
sitä on mahdoton käsittää. Kokeesen nojautavan tutkimuksen tulokset anta- 
vat joka päivä todistuksia siitä, että niin ei saata olla laita* Kolbe onkin 
saanut kahtena viimeisenä vuotena jokseenkin yksinänsä pitää mielipiteensä. 
Häntä on tosin pidetty erityisen kemiallisen koulun päämiehenä, mutta sillä 
ei ole juuri monta puolustajaa. Kokonaan huolimatta tästä hänen vastusta- 
vasta kannastaan ovat kuitenkin hänen viime aikoinakin toimittamat eksperi- 
menttaaliset teoksensa olleet erittäin arvokkaita ja saavuttaneet yleistä kan- 
natusta. 



BNO. 



93 



Hänen monista kekainndistäan, joilla on kaytännöUinen merkitys» tah* 
domme mainita pari. Väriteollisaaden on Koibea kiittäminen siiCa kaoansta 
punaisesta väriaineesta» jota valmistetaan korallmiin nimdliseiiä. Hänen klas- 
sUHset, salisyylihai^KMt koskevat teoksensa ovat vaikuttaneet, että tästä yhdis- 
tyksestä on tallvt tärkeä tehdastnote. SaUsyyiihappo on antiseptisenä aineena 
saavuttanut odottamattoman laajan käytänadn« 

Puhtaasti tieteellisen toimintansa ohella Koibe on saanut paljcm aikaan 
kiijalUsellakin alalla. Hä^ on tehnyt käsikirjoja ja oppikirjoja orgaanisessa 
keoiiassa, ja haa toimitti omaa aikakanskiijaansa „ Journal fur praktische Che- 
mie,^ jossa ovat olleet myöskin hänen monet nykyistä kemiaa vastaan kirjoit- 
tamansa riita-artikkelit. Se kiivas ja satiirinen kidi, jota hän niissä käytti, 
hankkivat niille kyllä paljon lukijoita, mutta ei tuottanut niiden tekijälle 
yleistä suosiota. Kenties jälkimaailma kumminkin antaa hänen riitakiijoituk- 
sillensakin snuremoBan arvon» kuin mitä ne nyt ovat voineet saavuttaa. 

Kolbe tuH vuonna 1851 professoriksi Marbmipin ja kutsuttiin noin viisi- 
toista vuotta myöhemmin Leipsigin yliopistoon, missä hän pysyi kuolemaansa 
asti. Marraskuun 25 p. viime vuonna kohtasi hänet ankara halpaus, joka äk- 
kiä lopetd hänen toimekkaan eläm&uä. 

Edv, Hjelt 



Eno, 



Kirjoitti KauppU^Heikki. 

^Kuulkaappas, eno, eiköhän ne nuoiun kaksi koivua tuolta käsken kes- 
keltä olisi kaadettavat?** 

„Eikä ole." 

nNiin vaan eikös ne kaskea polttaessa pala? sen vuoksi öisin tässä syön- 
nin edeBä käynyt kaatamassa.** 

n£i ne pilalle pala, jos vähän mustavat ; eikä tässä (rie kauvan syöntiin- 
kaan . . . rapsin vaan tästä nuo muutamat vesat, niin syödään sitte heti — 
otahan kontti jo esiHe!** 

Näin puhui eno ja antoi pafuille ja koimnvesoitte aika ^niskatalkka- 
Bata.'' Joka ei ottanut kirveellä katketakseen, siihen tarttui hän kahdella 



94 BNO. 

karkealla kouralla ja silloin ei riittänyt vesan voimat, vaan täytyi kohota moni- 
haaraisine juurineen ylös maasta. 

Tuota koivujen kaatamista en minä esitellyt sen vuoksi, että olisin ol- 
lut niin työn halussa, sillä olinhan jo entisestäkin varsin väsynyt. Parhaana 
syynä oli se, kun olin enolla palkan edestä työssä ja tiesin, ett'ei hän työttö- 
mältä ajalta ole halukas maksamaan mitään. — 

„Parhaiksipa piisasi piimääkin," sanoi eno, kun joen partaalla syötiin 
ja viimeisen piimän tuoppiin kaatoi. 

«Parhaiksipa oli vaan jopa siihen itikkakin joutui.** 

^Eihän tuo itikka ole kuin kemppainen -*• — -^ huts! vai siihen sinä 
tulit tömpäröimään, jaloin jumalan viljaan^ — ja silloin sai kemppainen suk- 
kelan lähdön tuopista enon veitsen kärjellä. 

^Kemppainen se kyllä on, ja niitä onkin nyt paljon.** 

^On niitä, ettei niistä puutosta tule, jos joku piimätooppiinkin hukkuu.** 

Sitten puhui hän sievän seikan, kuin kerran häissä huomenlahjaa kan- 
taessa lahjain ilmoittaja oli lahjoittajasta sanonut, joka oli ollut Kemppainen, 
että „täma on Kemppainen, vaan ei se kemppainen, joka kesällä piimätuop- 
piin hukkui.** Enoa itseäänkin tämä vähän nauratti, ja minä hupakkohan sillä 
nauroinkin aika paljon. 

„Voit, piimät jaksettiin, leipää vähän jäi,** sanoi hän korjatessaan ruo- 
kain tähteitä konttiin. 

^Vaan piisasihan tuo piimäkin,** virkoin minä, »kun ei iltaista täällä enää 
syödäkkään.** 

^Eipä syödä, joutaahan täältä jo pois vaan syötyään syrjäl- 
lensä, maata iltasen perästä,** puheli eno heittäytyen nurmikolle, ja asetti 
päänsä mättäälle. Siihen nukkui hän kohta ja piippu putosi hampaista mät- 
täälle. 

Paarmat ja kärpäset siinä vilkkaasti lentää kiepsahtelivat hänen päänsä 
päällä. Paarma se ei kuitenkaan ole niin rohkea kiinni tarttumaan kuin kär- 
pänen ja itikka. Itikkakin vasta iltapuoleen on oikein täydessä puuhassa — 
mutta kärpänen, se on poikaa keskipäivälläkin. 

Syöpäläisiä pelossa eno jo asetti lakin korvallisellensa peitoksi, vaan 
kärpänen osasi löytää kiertotien ja kohtapa se oli silmännurkassa häärimässä 
ja siinä hän olisi saanut kauankin olla vaan toinen toverinsa oli malttamatto- 
mampi ja pisti kasvopäähän niin kipeästi, että tuli kumpaisellekin lähtö, kun 



ENO. 



95 



eno kädellään sipasi naamaansa. Pienen kierroksen tehtyään oli taas kärpänen 
entisellä paikallaan. 

Minua vähä» naaratti. „Saapas nähdä, ** sanoin itsekseni, kun näin, että 
kärpänen törkötteli pistääksensä sierameen. 

«,Shut! ei nuo ryökäleet anna nukkua; työntäytyvät sieramiinkin/ mu- 
tisi eno ja kääntyi toiselle syrjäUeen. 

Minä en ollut tottunut nukkumaan näin päivällä, jonka vuoksi joudin 
katselemaan kärpästenkin liikettä. 

Virta tällä kohden juoksi verkalleen. Perhonen hypytteli itseänsä ve- 
den pinnalla, vaan särkipä ei sitä sallinut. Monta kertaa koetteli särki ta- 
voittaa tuota hyppijätä, vaan sepä ei onnistunut vähällä. Viimein teki särki 
rohkean yrityksen ja silloinpa perhonen katosi — vähäinen viri vain kävi 
siltä paikalta ympäriinsä veden pinnalla. 

^Mokoma ahne särki veit ilomielisen perhon vaan maltas, ehkä 

petjt itsekkin,^* puhelin ja otin venheestä ongen, johon pistin vähän syöttiä ja 
laskin sille paikalle, missä oli perhonen, jonka särki vei. 

Kauvan ei tarvinnut odottaa, kuin jo nykäsi vaan annahan o 

lakkaan, eipä vielä tarttunut mut maltas, jopa nykäsi toisen kerran 

ja silloinpa se tarttui. Minä mielellä hyvällä riipasin perhosen vihamiestä, niin 
että korkealla ilmassa siristen lennähti niin kauvaksi, että kopsahti enon huo- 
paiseen lakkiin. 

^Kas! mikä se?^ virkkoi eno ylös kavahtaen. 

^Kala se oli, jonka ongella nakkasin, ** selitin minä. 

„Vai niin, vai niin! minä säikähdin, että mikä se oli.'' 

„£ihän se ollut sen kummempi.^ 

„Eipä ollut — - — vaan joko minä nukuin kauvankin?'* 

„Ei kuin hyvin vähän.** 

„Sitähän minäkin, ett'ei sitä kauvan ollut vaan eikö tuo jo so- 
pine lähteä. 

,,Miksi ei sopisi? lähtään vaan." 

„Lähtään vaan," myönsi eno vielä kerran, ja silloin lykättiin venhe ve- 
sille ja lähdettiin. 

Venheen perään istuttuaan katsahti eno vielä kaskeansa ja sitten alet- 
tiin jatkaa äänetönnä kulkuamme. Koskaan hän ei paljoa puhunut ja jos pu- 
huikin, niin hän puhui jossakin sattuneen sievän tapauksen. Vaan tuskin mii- 



96 ENO. 

loinkaan hän piihoi omassa elämässään sattuneista tapauksista. Hän näytti tot* 
tuneen ajattelemiseen, tahi jos sitä ei voi siksi sanoa, niin ainakin vaid oloon. 

Hma oli varsin suloinen, kun me hiljalleen laskimme jokea myötävir- 
taan. Enoa näytti kesän sulous enemmän miell3rttävän. 

^Kyllä nyt on kaunis sää! nyt kasvaa heinä hyvästi,** sanoi kän katsoen 
viheriöivälle niitylle. 

^Kasvaa nyt,* vastasin minä verkalleen airoja liikutellen. 

Vähän alempana toisella rannalla oli lehto, jonka varjoon pienet kau- 
setkin ja katajapensaat olivat ottaneet asuntonsa. Pitkään vainusi eno ilmaa 
sieramiinsa ja sanoi: 

^Ihmeesti hyvänhajuiselta lemuaa tuo vasta lehdittynyt lehto.^ 

^Lemuaapa kyllä,^ sanoin minä samoin vainuten. 

nTuossa olisi hyvä kaskimaa,^ sanoi taas eno katsellen lehtoon päin, 
„se palaisikin hyvästi, kun on havupuitakin seassa.^ 

„Kyllä se palaisi,"* sanoin minä, „ettekö ole pyytänyt sen omistajalta 
hakataksenne?" 

„Kysyin minä kerran; — ei se anna sitä hakata, vaikka saisi kolman* 
nen osan viljasta.'' 

„Vai ei anna. — Mutta monta kaskea jo lienettekin eläissänne hakannut. 
Muistatteko montako?'' kysyin minä ja herkesin soutamasta. 

„£n minä heitä niin tarkalleen muista, vaan monta nokista puntahan 
sitä on saanut syliinsä ottaa." 

„Kun te uskalsitte ruveta kaskenviljelemiseen, ette pelännyt, että halla 
sattuisi panemaan puhtaaksi?" 

„Koetettuaanhan sen tietää, ja ensi kerta on aina ensi kerta, ja siksi 
toiseksi tulin juuri kaskenhakkuu-aikana renkiystalostani pois lähtemään, niin 
ryhdyin siihen työhön." 

„Paniko ne teidät kesken vuotta pois?" kys3an minä vilkkaasti. 

„£ikä- panneet," sanoi eno verkalleen, „itse minä läksin." 

„Miksikä?" kysyin minä. 

»»Paikalla hän ei vastannut kysymykseeni, veteli ensin monta savua pii- 
pustaan ja sitte verkalleen sanoi : 

„£n miksikään «-« flman vain aikojani." 

„EI ihaan aikojaan," sanoin minä päättävästi, „on siinä joku syy ollat." 



I 



BNO. 97 

£nou mielestä näkyi keskustelu käyvän liika pitkäksi, hän kynsäsi olka- 
päätään ja virkkoi : „sinäpä nyt utelias olet taas." 

,^iin, kyllä minä taidan olla liiaksikin utelias/' sanoin minä nöyrällä 
äänellä, „vaan olisi niin hauskaa kuulla entisen ajan asioita/' 

,,Onhan tuo sitäkin," virkkoi eno ja sy Ikäsi venheen sivulle veteen, 
»vaan minä en ole vielä yhdellekään elämäni kokemuksia tarkalleen kertonut, 
mutta kun sinä olet niin halukas kuulemaan, niin jospa minä kerron sinulle." 

„Kertokaa, kertokaa!" sanoin minä ilostuneena, „onhan nyt vielä 
iltaa." 

„0n iltaa, ja eipä meillä mitään kiirettä ole, kun on kaski hakattuna," 
sanoi eno ja nosti toisen jalkansa toisen päälle. 

»Hakattuna kai se on tällä kertaa — mutta kertokaa jo!" 

„No elä sinä hätäile joutavata," virkkoi eno ja rupesi venheestä vettä 
viskaamaan. 

Minä huomasin taaskin olleeni liika kiireellinen ja aloin hiljalleen soutaa. 

»J^^iinkuin sen tiedät," alkoi hän veden viskattuaan, „minä'o1en ollut 
yhteensä kaksitoista vuotta renkinä, sitä vaille kun näin tänä aikana vuotta 
herkesin. Ensin olin minä kahdeksan vuotta Pajulahdessa. Se oli hyvä talo. 
Isäntä — vainajana tuo nyt on — oli minulle niin hyvä kuin omalle pojal- 
leen. Eikä se omia poikiaan niinkään uskonut kuin minua; kun me yhteen 
työhön lähdettiin, niin se minun käski kiirehtimään poikia, jos rupeavat lais- 
kottelemaan. — Siinä oli kaksi poikaa, joista toinen Tuomas-niminen on nyt 
isäK^tänä tunnetko sinä sen?" 

^Kyllä minä tunnen — mutta mitenkä te siitä pois tulitte, kun se niin 
hyvä oli?^ kysyä tokasin minä taas. 

»Maltahan! — Minulla ei ollut mieli lähteä, ennenkuin käskevät, vaan 

**• Tähän seisautti hän kertomuksensa; syyhäytti venheen laitaan 

polveaan ja sitten virkkoi : „ ihmistä näkyy riivaavan toisinaan " 

Kiirehtimällä en nyt enää kysynyt; sanoin vaan että „suurem];»aa palk- 
kaa lienette lähtenyt tienaamaan." 

»Eikö mitä, ei siinä ollut sekään syynä. Isäntä lupasi mulle niin hyvän 
paikan, ett'ei muualtakaan parempata, ja mielelläni minä siihen tyydyinkin — 
vaan annahan olla: minä läksin keskin^mäisen pestuqpyhän lauvantaina Jalkasin 
kirkkoon. Menomatkalla tapasi minut Purohaijun isäntä; se ajoi tyttoineen 
hevosella. Heti kun vaan tapasi, niin alkoi puistaa rengikseen. Minun ei 



98 ENO. 

olittt milloinkaan mieleeni johtanut muuttaa renkiystaloja. Minä estelin, että 
olen jo lupautunut nykyiselle isännälleni, mutta se vaan puisti ja esitteli, 
että tulisin hänen kärryihinsä. Minä estelin, että tulee niin paljo painoa he- 
voselle, jaksan minä kävelläkkin. — ^Kyllä tässä sopii menemään,^ sanoi toi- 
nen kärryissä olija ja katsoi minuun ujomaisesti. — ^Hyvähän tuo on kävel- 
läkkin,"^ estelin minä, vaikka tunsin mielenikin jo tekevän mennä, vaan sa- 
massa sanoi isäntä: t,mietihän eikö sopisi tulla meille, minä käyn sitte siellä 
teillä muutamana päivänä,^ ja lähti ajamaan. 

£n tiennyt, lieneekö ollut sattumus vai mikä, vaan toinen, jonka pyyn* 
nosta olisin ollut halukas rattaille menemään, katsahti kahdestikin taaksensa, 
kun lähtivät ajamaan, ja nyt vasta kaduin ujouttani, kun en ensi pyynnöllä mennyt. 

Kahtalaiset ajatukset pyörivät päässäni. Ajattelin, joko muuttaisin pal« 
veluspaikkaani va! pysyisinkö paikoillani. Tätä ajattelin, enkä itsekkään huo- 
mannut kuinka kauvan. Viimein huomasin, että mietteeni olivat jonkinjoutavilla 
jäljillä ja ajattelin: — mitä hulluja! eihän se siitä somene, kun olen paikoil- 
lani. — Vaan annahan ollakkaan : — minä jouduin matkani perille. Hyljätyt 

ajatukset tulivat mulle jälleen, kun näin siellä tuon tiellä tapaamani '— 

ymmärräthän? •* 

nEhkä suunnille,"" vastasin minä. 

^Sattumus ohjasi niin, että näin hänet monta kertaa sillä tiellä. Paluu- 
matkallani oli jo saalini, kun en häntä nähnyt. Meni jo ajatukseni niinkin 
hupsusti, että ajattelin: — liika pitkälti on tätä vuotta, eikä enää vähääkään 
mieleeni pistänyt „mitä hulluja," paremmin kaikin vaan, että „ei se muuten 
käy laatuun." 

Kotiin tultuani tunnuin rauhattomalta. Ajattelin : mitenkä minä osaan vas- 
tata, kun isäntäni entisen myönnytyksen johdosta pestiä tarjoo — vaan pianpa 
sen keksin kuitenkm. 

Vuorokausikohan lie kulunut vai kaksi, kun isäntä kutsui minut kamma- 
riinsa. Minua tuntui hävettävän sinne mennä, vaan kuitenkin menin. Isäntä 
sanoi tarjoten rahaa, kutsuin sitä varten, että annan sinulle pestin.'' — „£t 

— en minä aio ruvetakkaan "" sanoin minä, ja tämä oli se keksitty 

vastaukseni. — „Ruvetakkaan !"" sanoi isäntä ja katsoi minuun kummastuksella. 

— „Niin — olen ajatellut, ett'en rupea mihinkään," sanoin minä hullu. — 
^Miksikä?"" kysyi isäntä peräytyen pöydän luokse. — „Ilman vaan", vastasin 
minä. — ^Vaan jos narraat ja rupeat muille?** — „Enkä rupea muillekaan, •• 



KNO. 99 

valehtelin taas. — .„No sille en minä sitte mitään taida,^ sanoi hän, ,,vaan lie- 
nethän kuitenkin tässä kortteeria?^ — .»,Kerkiääpähän tuosta — ^ sa- 
noin minä ja menin töilleni. 

Lieneeköhän ollut päivä sen jälkeen, niin tuli Puroharjun isäntä, niin- 
koin aikoikin, käymään. Yhä enemmän tunsin hävettävän, siitä syystä kun 
valehtelin isännälleni ja hän pääsi kohta tietoon, mitenkä asian laita oikeastaan 
oli. — No mitäs siitä, minä otin vaan pestin Puroharjusta, sillä pääni oli sille 
knlmalle kallistimut, ett'en sitä taitanut muuksi muuttaa — vaan se ei 
mennyt seurauksetta. 

Siitä päivästä palveltava isäntäni tuli muUe varsin juroksi. Pilkkasanoja 
sain kuulla tihkipäätä, niin isännältä kuin muiltakin joukoilta. Kuitenkaan he 
eivät arvanneet asian oikeata laitaa; luulivat minun palkan tahi muun senlai- 
sen vuoksi sen tekevän. 

Minä en ollut siihen asti uuttera kylänkävijä pyhäpäivinä, vaan kun 
talonväki rupesi juroksi, niin ajattelin huvitella itseäni sillä lailla. 

Tuli ensimmäinen pyhäpäivä. Minä läksin puolipäiväsen syötyäni kävele- 
mään, ja menin Kujalaan. Suuret eivät huvipaikat sielläkään olleet: olihan 
vaan miehiä alun toistakymmentä, jotka loikoivat kartanonurmella erityisissä 
ryhmissä. Toiset olivat heittäytyneet aivan pitkoksensa vatsalleen, toiset taas 
paremmin syijämäksillään varaten kyynärpäällään nurmikkoon ja toinen käsi 
piti huolta piipusta, joka näyttikin olevan paras virkine näin joutohetkinä. 
Mmitamat taas olivat istuillaan. 

Itsekukin „ sortti oli partissaan,** niinkuin sanotaankin. Isäntämiehet olivat 
keskellä pihamaata ja puhuivat vuoden tuloista ja palvelijain pestuusta. Ka- 
sakkamiehet haastelivat urakkatöistään ja viikkopalkoistaan ja kuinka paljo 
kaitakin oli mennyt huoneen hyyryä, kun näet täytyi toisten huoneessa olla 
kortteeria. Joku kynsi korvallistaankin siitä harmista, kun oli mennyt parhain 
poutaviikko heinäaikana. 

Ulkokartanolla toisella puolen aitaa istui renkimiehiä ja talokasten poi- 
kia. He näyttivät juuri lakanneen pallinlyönnistä. Huolettomina he istuivat 
ja joku kaiveli kepinnenällä maata, toinen taas asetti sen leukaansa vasten ja 
nytkytteli päätään. — Minä varsin katsoin — — — . 

Minä istuuduin kasakkamiesten seuraan. 

Aidan toisella puolen olevat eivät minun tuloani huomanneet. Selvästi 
Imulin heidän puheensa ja tarkkailin sitä vähäisen. 



i' 



lOO KNO. 

«Entisessä fMukassasiko siiia olet ensi vuotta?^ kysyi joku renki toiselta. 

— ^£i ole vissiä — miksipähän tässä näkyy/' vastasi toinen naputellen ke- 
pillä kenkänsä kärkeä. 

^Niin, mitenkä minä kuulin, että Pajulahden WiUe menee ensi vuodeksi 
Puroharjuun?" sanoi Alatalon Reittu. -^ ,,Miksikähän tuo lähtee niin isosta 
talosta?" sanoi Kiikkulan Olli. — »»No etkö sinä tuota arvaa?'' nauraen 
R6ittu sanoi ja siihen arveli Olli, että ^sieltä on ehkä suurempi palkka lu- 
vassa." — »ySinäpä pöykkiö !" alkoi taas Reittu nauraa, „et tuota arvaa. Minä 
kohta arvasin, kuin vaan kuulin — kylläpä sinä vähä — ." — „No, mi- 
käs sitten? — en minä arvaa — sanoppashan," sohmaili Olli hämillään, kun 
ei ymmärtänyt, vaikka niin luuli. — „Se siinä on, että siinä talossa joku kiil- 
tää sen silmiin, jota sen pitää päästä katselemaan," tuntui Reittu taas irviste- 
levän. — „Mikä se on? en minä pääse selville," virkkoi Olli. — „Nyt lempo! 

— Mikäs siinä on se tyttären keikari — ymmärrätkö nyt? sehän se on pää- 
asia/' pontevasti Reittu vastasi. — „Kylläkin!" oli Olli hoksaavinaan. — 
„Nytkö vasta — minä jo mennä pyhänä ajattelin, että saapas nähdä, kun ei 
silmät siitä muuanne joutaneet," toisteli Reittu. 

Keskustelun alkupuoli ei tuntunut minusta miltään, vaan lopulta jo suu- 
tutti, ja ajattelin: onpa, lempo soi, niillä tarkat silmät. 

Olli istui ja tökitti kepillä maata, viimein sanoa tokasi: „Niin mutta on- 
han se talon tytär, vaikka ei rikkaan, ja se on vaan renki — ." — 

^Eihäa se kuulu asiaan — olethan sinäkin talon poika ja rukkasetpahan sait 
Watalan Marilta," sanoi Reittu. — „Kuuluikos se siihen?" sanoi Olli loukat- 
tuna, „eikä se sinuakaan liikuta." — „Sinuapa liikuttaa," sanoi Reittu kasvot 
hyvin pilkallisessa naurussa. 

Pojat olisivat ehkä kauankin kiistelleet, vaan kasakkamiesten kesken syn- 
tyi kiivakka sanan vaihto siitä, kuka heistä on paras niittäjä, jonka tähden 
joku katsahti sinne päin ja minut huomattuaan viittasi muille ja tuntui sano- 
van: „tuollahan tuo onkin, se Wille! 

Kaikki katsahtivat minuun päin ja nauraa vimahtelivat toisilleen. Minun 
kävi yhä enemmän kylläkseni, kun arvasin, ett^ei se ollut muille kuin minulle. 
Jokainen nousi istuiltaan, ja he alkoivat kävellä minun luokseni päin. Olliltakin 
närkästyksen leimaus katosi. Etummaisena astui hän minun luokseni ja ter- 
vehti; samoin tekivät muutkin — ja jokainen vähä naurusuulla. Olli katseli 
minuun hyvin konstillisesti ja näytti aikovan jotain kysyä; jopa viimein malt« 



BNO. lOl 

dnsa loppui ja kysäsi: «Puroharjuimko sinä kuulut menevän ensi vuoddui?'* 
,^iin," vastasin minä lyhyesti. — „Vai sinne — vaan miksikä sinne?'' ky- 
syi Olli. — ,>£ipä miksikään — vai mitä arvelet, kun niin naurattaa?** ky- 
syin närkästyneen lailla. — ,,£n arvele mitään,'* virkkoi Olli, »»naurattaa 
vain, kun lähdet niin pieneen taloon." — ^Minusta on yhdentekevä/' sanoin, 
^kunhan on, josta palkkansa saapi; ei ne rikkaatkaan anna talojansa." — 
„Köybemmistä luulet ehkä saavasi muutakin kuin palkkasi?" sanoi Olli yhä 
kmninemmalla ivalla. — „Mita sinä tollikoit!" sanoi Reittu ja nykäsi Ollia 
takin hehnasta. 

Olks^äitänsä väännellen siirtyi Olli toiseen paikkaan seisomaan. Hävet- 
tänyt ei häntä kuitenkaan, hän kun mielestään puhui aina viisaasti, ja \'arsin- 
kin silkxin, kun oli tyttöjä saapuvilla. 

Minun teki mieli lähteä kotiani, vaikka ei minulle toiset pojat puhuneet 
vähääkään sinne päin kuin OllL Lienee heidän mielestään se jo piisannut. 
Vähän aikaa haasteltuani läksin astua törppimaän pois. Syksyinen ilma oli 
jotensakin lämmintä. Vähäinen tuulen humina irtautteli puista lehtiä, jotka 
attte viistosti putoilivat maahan. 

Silmät miaahan luotuina kävelin lehdon halki kulkevaa tietä. Ajatukseni 
vaehivat yhä syksymmässä, jolloin olin muuttava toiseen paikkaan . 

Varsin varovainen täytyy olla! ajattelin minä, maailma on kovin tarkka- 
vainmoen — ja sen keinon arvasin parhaaksi. 

Tuo odotettu muuttoaika joutui. Uusi isäntäni oli reippaammanluontoinen 
koin entinen — vaan pikaisempi; torui vähäpätöisistä asioista. Kuulin kui- 
tenkin, että hän muille minua kehui kelpo työmieheksi. 

Varsin iloisella mielellä minä teinkin työtä, eikä se tuntunut vaikealta- 
kaan, siUa olihan oloni siitä syystä minulle mieluista, kun sain joka päivä 

nähdä tuon, jota silmäni kaipasivat — ja jonka näkemiseen ne taas 

tyytyivät. 

Kaikkia ikäisiänsä kohteli hän veitikkamaisesti ja oli valmis koukkupäitä 
sanoja viskelemään sille, jonka vaan luuli saavansa niillä sorretuksi. 

Aivan selvästi muistan vielä muutaman pyhä-illan, kun me menim- 
me erääsen taloon kyläilemään. Minä menin muutaman toisen talon rengin 
kaossa ja Lotta tuli taas toisten tyttöjen kanssa. Oli sinne muualtakin kokoon- 
taaot nuorta kansaa, }<Aden mukana myös oli Kiikkulan Ollikin. Samassa 
kun näin hänet, tunsin vihan värähdystä ruumiissani. Ei se tullut siitä ai- 



102 LOPPUSILMÄILY VIIME VUODEN 

noastaan, kun hän minua kerta loukkasi puheillansa, vaan siinä oli toinen 
pieni seikka. 

Illan kuluksi ruvettiin y,hyväsille." 

Kaikki ottivat parinsa ja sitten joku kyseli: ^oletteko hyvät?'* — ,»Ei," 
sanoi aina se, jolta kysyttiin, jos tahtoi toista. 

Viimein joutui vuoro kysyä Ollilta. — ,,Ei olla hyvät/' sanoi hän „minä 
tahdon Lotan." 

Sekös minun sydämyksiäni sukasi, vaikka selvästi nain, ett'ei Lotasta oi* 
lut mieleistä mennä Ollin rinnalle. Nyt kun Lotalta kysyttiin oliko hän hyvä, 
niin minun ilokseni sanoi hän: ei, ja tahtoi toista. Minua hän ei tosin tahto- 
nut, vaan mieleni oli hyvä» kunhan ei vaan ollut Ollin rinnalla. Kuitenkaan 
tuo ei kauvaksi parannut, sillä Olli tahtoi Lotan takasin — -^ — ja tahtoi 
aina vaan, vaikka kuinka monesti olisivat muut vieneet ja Lottakin hänet 
hyljännyt. 

Kun kaikki olivat parinsa saaneet, rupesi kyselijä kyselemään, mitä mi* 
kin ostaa kullalleen. 

Olli luetella höpötti ostoksiansa, mitä mukavinta vain oli kuullut Lotta 
aikoi puolestaan ostaa nahkatavarata, ensinnäkin saappaat sellaiset kuin sul- 
hasmiehillä on tavallista. Joku tytöistä joutui kysymään: „eikö rukkasia P^' — 
Lotta sanoi, jos ei liene, niin pitää ostaa.'' — „£i ole tarvista," sanoi Olli 
tunnettuaan pistopuhetta. — „Sitähan minäkin, että onhan niitä," jatkoi Lotta, 
— minäpä ostan sitten piipun pitkävartisen, hopeahelalla koristetun, että nä- 
kyy kaivolta kotia." 

Viimeisen ostoksen laji Ollia vähän miellytti. Jopa nauroikin sen ver- 
ran, että saivat hatun pantiksi, kun piti muka ostoksiaan valmiiksi tehdä. 

(Jatketaan.) 



Loppusilmäily viime vuoden suomenkieliseen 
kirjallisuuteen. 

Luonnollista oli, että kansallisen elämämme herätessä toivehikkaampi 
aamu alkoi koittaa kirjallisuudellemmekin. Suomenkielisiä kirjateoksia rupesi 
ilmestymistään ilmestymään. Onnistunut yritys antoi intoa ja rohkeutta uu- 
teen yritykseen. 



SUOMENKIELISEEN KIRJALLISUUTEEN. 103 



Tieteellisellä alalla kirjoitukset käsittelivät enimmin n. s. kansallisia tie- 
teitä s. o. kansamme historiaa ja kieltä. Ripeästi meni näiden alojen tutki- 
mus muutaman vuosik}'mmenen kuluessa eteenpäin. Harvat kuitenkin olivat 
ne tieteelliset teokset, jotka suomenkielellä kirjoitettiin. Mutta sitä ei tarvitse 
kummeksia niissä oloissa, joissa tähän asti on eletty. Nyt kun kielemme tie* 
teellisenä kirjakielenäkin on yhä enemmän tullut viljellyksi, muun muassa nii- 
den suomennettujen, mukailtujen, jopa alkuperäisten suomenkielisten oppikir- 
jain kautta, joita on täytynyt kouluja varten toimittaa, nyt kun tällä kielellä 
jo on aljettu antaa korkeampaakin opetusta useissa tieteen haaroissa, voi myös- 
kin jo ruveta vaatimaan, että suomenkielinen tieteellinen kirjallisuuskin Ibään- 
tyy. Ja niin on käynytkin. Vuosi vuodelta tällaisten teosten luku on kart- 
tunut. Suuriarvoisia vieraskielisiä tuotteita on suomennettu ja aljettu suomen- 
taa ja siten omistettu kirjallisuudellemme. 

Kuinka on ollut kaunokirjallisuuden, runouden, laita? — Silloin kun 
kansallistaistelumme vireimmät liekit nuoruuden kuumeessa hehkuivat, kirposi 
ilmoille useita runonhelmiä. Nimet Kivi, Oksanen, Suonio ovat tuon kauno- 
kirjallisuutemme ajan pysyviä muistoja. Mutta se aika ei ottanut kestääksensä; 
sen jälkeen seurasi jonkullainen uupumus luomaan alkuperäistä. Niinkuin kan- 
sallinen elämämme viime- aikoina varttui nuorukaiseksi, joka kodin ahtaim- 
missa piireissä taisteli itselleen elämän-ehdot ja vapautuneena lähti ulos maail- 
maan saamaan oppia ja kokemusta tulevaiselle elämäNeen, niin näkyi alkavan 
runoutemmekin käyneen. Mutta tämä murros-aika uuvutti sen; runoutemme 
oli kai liian nuori lähtemään koti-unelmistaan maailman elämän kirjavuuteen 
voidaksensa siihen samalla lailla yhtyä, kuin voi varttuneempi nuorukainen, 
jos meillä on lupa tätä vertausta käyttää. Nuoruus tahtoo aina joko enem- 
män tai vähemmän elää ihanteissa, niistä juoda intoa ja virkistystä pyrinnöil- 
leen ja toiveilleen, mutta se maaifana, jonka yhteyteen nuori runoutemme jou- 
tui oli kaikkea muuta kuin ihanteinen, runollinen. Talouden tomussa ja ko- 
neiden kalskeessa heleimmätkin äänet sorehtuvat. 

Mutta jos se, mitä yllä olemme sanoneet, katsottaisiinkin vaan haetuksi 
arveluksi, niin saattaa runoutemme nykyistä köyhyyttä, josta yhä kuulee vali- 
tuksia, toisinkin selittää. Niinkuin ei tosirunoutta ole ilman ihanteita, niin ei 
sitä ole ilman elämääkään. Meidän kansallinen sivistynyt elämämme, joka 
vielä saa taistella vastustusten kanssa ensimmäisistäkin olemus-ehdoista, ei ole 
ehtinyt vielä kehittyä ja vakaantua semmoiseksi, että se kaikessa laveudessaan 



104 



loppusilmAily viime vuoden 



( 



toiselta puolen tarjoaisi aineksia runoudelle» olisi sille elävänä lähteenä ja toi- 
selta puolen kaipauksella siitä nauttisi, sitä suosisi ja kannattaisi. Sittenkun 
seuraelämämme ja muut kansallisen elämän muodot ovat saavuttaneet mah- 
doUisen laajuutensa ja vi4>aana enemoiän vakaantuneet ja kypsyneet, voi var- 
memmilla takeilla odottaa rikkaamman runouden syntymistä; sillä runous on 
vasta elämän kukka. 

1 atä runouden tarvetta liikkua elämässä, joka esiytyy vakaantuneem- 
massa ja kaavoittuneemmassa muodossa, osottaa meilläkin se, että novellildr- 
jallisuutemme on mieluimmin ottanut aineksia kansan*elämästä. Mutta nuo 
kansan ^vanhat, hyvät tavat^ saavat nykyaikaisen sivistyksen ja uutten kat- 
santokantain virratessa kansamme syvimpiinkin riveihin kärsiä paljon mullis- 
tuksia, tulla tasaisessa juoksussaan katkaistuksi. Tuon n. s. kyläkirjallisuuden 
liikunta-ala alkaa sentähden olla vähemmin satoisaa murrosajan kestäessä. 
Tällä alalla on kuitenkin jo saatu pieni kirjallisuus syntymään; jos kohta 
suuri osa senkin tuotteista, kuten alkuperäisen runoutemme muillakin aloilla, 
on vielä luettava tuollaisen kirjallisen ^proletarismin'' joukkoon. 

Mutta jos alkuperäinen tuotteliaisuus on ollutkin köyhempi, niin on hy- 
villä kaunokirjallisuuden suomennoksilla autettu tätä puutetta. Tuo kääntä- 
nus-aika onkin varsin tarpeellinen ja tärkeä kirjallisuuden ja kielen kehityk- 
selle. Ilolla sentähden otetaan vastan kaikkia vierasten kansain neron tuot- 
teita, kun ne suomalaiseen asuun puettuina tarjoovat meille tilaisuutta tutus- 
tumaan suuren maailman ajattelijoihin ja kirjailijoihin ja siten alkavat tehdä 
yhteis-omaisuudeksi meidänkin kansallemme, mitä suurta ja jaloa koko ihmis- 
kunta on miettinyt ja toimittanut. — 

Voidaksemme näyttää, minkälaisen sijan viime vuosi ottaa kirjallisuudes- 
samme, käymme lyhykäisesti luettelemaan sen kuluessa ilmestyneitä kirjatuotteita. 

Jumaluus-opillisella alalla saattoivat tohtori v. Bergenin Helsingissä 
viime kevännä pitämät luennot syntymään muutamia sanomalehtikirjoitnksta, 
mutta mitään varsinaista teosta ei suomenkielellä ilmestynyt Mainitsematta 
emme kuitenkaan tässä voi jättää sitä teosta, jonka prof. Granfelt tämän joh- 
dosta ulosantoi ruotsiksi (De första offentligt af iinsba män emot kristendom 
och kyrkolära rigtade angreppen), koska se osottaa ett'ei Suomen kirkko tor- 
jumatta jättänyt hyökkäystä sen uskontoa vastaan. Suomennoksista on mainit- 
tava Merle d^Auhign^n Kuudenmniaista vuosisadan uskanpuhdistuksefi kis- 
taria^ joka arvokas teos viime vuoden alussa vihkottaisin alkm ilmestyä. 



SUOMENKIELISBBN KIRJALLISUUTKBN. 



105 



Historian ja muinaistieteen alalla on ilmestynyt prof. J. R. Aspeli- 
mn toimittaman suuren kuvateoksen MfthkäsjääHnöksiä Suomen suvun asu* 
mus-aloiUa viides ja viimeinen vihko seka Suomen historiallisen seuran poi- 
mittaman HistoriaUisen arkistofi kahdeksas osa, jonka arvokkain kirjoitus lie- 
nee Yrjö Koskisen esitys Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta. Georg 
Weberin Yleisen ihmiskunnan historian suomentamista ja mukaiieaistb^ 
jatketta kiitettävällä huolella; sitä teosta ilmestyi viime vuoden kuluesstt^B» 
deksän vihkoa (lo — 18). :f 

Suomen kielen kehityksestä taipumaan ftlosoflankin palvelukseen on 
viime vuonna huolta pidetty. Prof. Th. Rein, nimittäin, antoi ulos sujuvakie* 
lisen Siebitieteen oppikirjansa, 

KielitiedettS koskevaa kirjallisuutta ilmestyi: ensimmäinen vihko maist. 
J. A. Hahnssonin Ruotsalais^Suomahnsta sanakirjaa^ toht. A. Genetzin Tut- 
kimus Aunuksen kielestä sekä pari vihkoa A. Meurmanin Sivistyssanakirjaa. 
Mainita voipi myöskin kaksi oppikirjaa, nim. £. W. Palanderin toimittama 
Wenäjänkielen perusteet ja K. W. Forsmanin Ruotsin kielioppi. 

Emme saata olla tässä, viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden tuot- 
teita luetellessamme, mainitsematta, että niihin apukeinoihin, joiden avulla kie- 
lemme ja kirjallisuutemme saattaa tulla ulkomailla enemmän tunnetuksi, on 
Unkarissa ilmestynyt arvokas lisä: Suomalais-unkarilainen Sanakirja (Finn- 
Magyar Sz6tär), jonka tohtori J. Szinnyei, Suomen kielen ja kiijallisuuden 
dosentti Budapestin yliopistossa, viime kevännä julkaisi. Me pyydämme saada 
lausua ilomme siitä, että hra Szinnyei, joka maassamme käydessään hyvin pe- 
rehtyi kieleemme ja oloihimme, on yhä edelleen tällä alalla tutkimuksiaan 



Riijallishistoriamine alalla on aina pysyväinen arvosija oleva J. Krohnin 
Suontalaisen kirjallisuuden htstoriaUa^ jonka nyt ilmestynyt ensimmäisen osan 
jälkimmäinen vihko selittää Kalevalan syntyä. Vielä mainittakoon B. F. Go- 
denhjelmin Oppikirja Suomalaisen kirjallisuuden historiassa. 

Maa- ja kansatieteellisistS teoksista ansaitsee huomiota kaksi, nimit- 
täin: A. V. Ervastin hauska matkakertomus Suomalaiset Jäämeren rannalla^ 
sekä J. Mustakallion esitys Matkasta Jäämeren rannalle \ pyydämme muiMa 
viitata niistä tässä aikakauskirjassa olleisin arvosteluihin. 

Luoiinontieteissft on suomennoksen alaisena kaksi suurehkoa teosta: 
Louis Thomasin Suuret kekshmot ja M. Zaengerlen Kemian alkeet^ joista on 



106 



LOPPUSILMÄILY VIIME VUODEN 



mutitamia vihkoja viime vuoden kuluessa painosta tullut. Herra K. J. Hög- 
man on taUä alalla julkaissut lyhyemmän alkuperäisen kansantajuisen esityk- 

^ Kaunokirjallisuuden alalla tahdomme myöskin mainita vaan tärkeim- 
mät tuotteet. Suosittu kirjailija P. Päivärinta, jonka kertomukset ovat ulko- 
mailbkin Vetänee^t puoleensa huomiota, on viime vuonna tuonut lisiä kansan- 
Mijallisuuilellcmme jatkaessaan kertomussarjaa Elätnän havaimiaUa, joita ku- 
vauksia kansamme eliimiistä nyt on ilmestynyt viides vihko. — Uutena ja uu- 
dan*a!katsena kirjailijana novellikirjallisuuden alalla on esiytynyt Juhani Aho. 
Hrin on kahtena vihkona painosta antanut ulos vähäiset kertomukset : Kievarin 
pihaUa, Mimian markkinamies sekä Rautatie. Kahdesta ensimmäisestä ker- 
tomuksesta on tassil lehdessä ollut arvostelu. Jälkimmäinen on epäilemättä 
täydellisempi siihen realistiseen suuntaan, jota hra Aho tavottelee. Elävällä, 
sanarikkaalla tavalla kerrotaan siinä korven asujamen vähäpätöisimmätkin puuhat 
ja ajatukset, abilta samalla kun kummastelemme hra Ahon uuden-aikaisen tyylin 
nuorteutta ja toivomme ) hu onemmän saavamme lukea saman kynän tuotteita, odo- 
tamme myöskin, ett'ei hra Aho pidä päämääränään vaan silopukuisia tyylipiirroksia, 
joihin lukijakunta ajanpitkdau saattaa kyllästyä. — Samaan ky läkirjalllsuuden alaan, 
kuin yllämainittujen Päiviirinnan ja Ahon tuotteet, kuuluu myös se vihkonen 
Kert^eimUt, jonka Juho Reijonen ( — ijo — ) viime vuonna painosta antoi. Hä- 
nen kertomuksistaan ou tlissä lehdessä ollut laveita arvosteluja. — Vielä on 
meidän mainitseminen eräs toisentapainen kirjailija kuin edelliset. Ewald Ferd. 
Jahnsson, joka jo entisestään on kirjallisuudessamme tuttu historiallisten näy- 
telmiensä ja novelliens^a kautta, on viime vuonna julkaissut laveanlaisen ker- 
tomuksen, nimeltä: Mmtan suontalaifiefi soturi Kristiina kuningattaren aika- 
kamieiia. Tapausten kerronta sujuu siinä pari luonnottomuutta lukuun otta- 
matta kohtuullisen hjvln. Itse asiassa ei tämä kertomus kuitenkaan osota 
mitään edistystä kirjailijan entisiin tuotteisin nähden, vaan on tätäkin pidet- 
tävä jonakmia enemmän tai vähemmän onnistuneena historiallisen romaanin 
yrityksenä. Kolme nuorta novellinkirjailijaa Arvi Rauta, Kauppis-Heikki ja E. 
L Roini ovat myöskin vuoden kuluessa yleisölle astuneet esiin Valvojassa. — 
n alkuperäisen draamakirjallisuutemme alalla ilmestyi Matti Kurikan kir- 
ma nelinäytöksinen kansannäytelmä Viiineifien ponnistus, joka kappale 
sillä tavalla ja siinä muodossa, kun se suomalaisessa teaatterissa esiytyi, herätti 
suosion-osotuksia, — Nimimerkiltä Lieto vuoden kuluessa ilmestyi kaksi sekä 



SUOMENKIELISEEN KIRJALLISUUTEEN. 



107 



pari runoelmaa että suorasanaisia kertomuksia sisältävää hengelliseen suuntaan 
kirjoitettua kirjasta Metsäkukkia ja Korven peura. Alkuperäistä kaunokirjal- 
lisuutta ei ole muuten runopukuisena ilmestynyt paljon mitään ; ainoastaan oa 
emv a lt aan painettuja suomenkielisten runoilijain kappaleita koottu kokoeltoaafi 
Väinölä, uusi helmivyö suomalaista runoutta. — Mainitsemista m/oäkin an 
sainnee ohi mennen, että v. 1884 on ilmestynyt uusi, hraR. HertEbergiö tnu- 
kailema kansallis-epoksemme Kalevalan ruotsinnos. 

Suomennoksiin kääntyessämme mainitsenmie ensin A, t rcnetxiii suomen- 
taman Runebergin kansallis-epoksen Hirvenkii/ttäjät. Käännös oM muodoi- 
lisessa suhteessa täydellisimpiä, mitä koko runopukuisessa kirJalUstmdessaoime 
löytyy. Se daktyylisen kuusmitan järjestelmä, jonka hra Genetis on ma 
tanut ja jota hän tässä suomennoksessa on niin mainiolla sujuvuudella käyt 
tanyt, epäilemättä tulee pääasiallisesti voimassa pysymään vastaisessa runou- 
dessamme, koska se on kielemme rakennukseen katsoen luonnollisin ja selvin ^ 
ia koska ainoastaan sen sääntöjä käyttämällä suomalainen kuusmitea , ^lasee 
täyteen sointuunsa. Vaikeilta kyllä nuo säännöt vielä näyttivät. 

Kirjankustantajat G. L. ja Werner Söderström alkoivat viime vuonna 
julkaista kaunokirjallista kokoelmaa nimellä: Runotar, nermt (uofieiia maati- 
man kirjallisuudesta. Tästä kokoelmasta on ilmestynyt kaksi «jsaa. £iisim- 
mäinen sisältää Ellein suomentaman norjalaisen runoilijan Henrik Ibsenin nai - 
telmän Kuninkaan^alut, josta suomennoksesta tässä Valvojan vihkossa seuraa 
erityinen arvostelu. Toinen osa sisältää J. W. Göthen aatLtlraaman fansf 
(i:nen osa), jonka on suomentanut Kaarlo Forsman. Suuri voitto on kirja^ 
lisuudellemme tämän käännöksen kautta saatu. Katsoen siihen aatteen sy- 
vyyteen ja muodon kirjavuuteen, jotka tässä näytelmässä csiytyviit, täytyi' 
myöntää suomentajan tehneen loistolla onnistuneen urostyun. Käännukseii 
yksit}iskohtiin, joista tällaisessa teoksessa sekä muotoon että sisällykseen kat* 
soen saattaa olla eri mieliä, ei ole tässä lyhyessä silmäilyssä tilaisuutta ryh- 
tyä. — Tunnetim Shakespearen-kääntäjämme P. Cajanderin suomentamina on 
viime vuoden kuluessa painosta ilmestynyt kaksi näytelmäil : Jiäius desar ja 
Othello, Nämät täydentävät oivallisesti sitä Shakespearen näytelmäin mainiota 
l^äannössarjaa, josta edellisinä vuosina saman runoilijamme suomentamina^ 
on painosta tullut neljä kappaletta. — Muista suomennoksista mainittu Im lon 
vielä Henrik Ibsenin kirjoittama näytelmä Yhteiskumian tukeel, jonka suo- 
mensi Pio Talmaa, sekä F. A, de Chateaubriandin kahden kertomuksen suo- 



to8 



KOTIMAAN KIRJALLISnUTlA. 



mennokset : Ataia ja Vimetsen Aabenserragm VmheeL Lopuksi täytyy mei- 
dän lausua kaipauksemme siitä, että W. Chorbergin ansiokas romaamjakso 
viiiD^ vuoden alus.sa lakkasi jatkumasta lähetettyään painosta viimeisen romaa- 
rtinsa, Se oH italialaisen Silvio Pellicon kirjoittama kertomus Vankeidem, 
jonka ou guomentanut Hjalmar F. P^men. 

NiUfi otemme lyhyesti läpikäyneet vuoden 1884.11 huomiota ansaitsevim- 
man klrjallis^uuden. Silmäily osottaa, että tieteellisellä alalla suomennettajen 
ja a,)ku|jeriii>ton tuotteiden luku käypi jotensakin rinnan ja että viime vuosi 
ofi lalU alat la tuonut arvokkaan lisän kirjallisuudellemme. 

Alku^terdtsen kaunokirjallisuuden alalla ei ole runoutta haqotettu nimek- 
sikään, !^uora3anais€ssa muodossa on ilme8tyn3rt joitakuita huomattavia tuot- 
teita. Näemme siis, ett^ei nytkään runoutemme ole voinut herätä virkeam- 
pään elämään^ kuin ie on viimeksi kuluneina aikoina ollut. Laulajia tarvi- 
taan; mutta turhaa on niitä etsiä, ennenkuin niitä syntyy. — Vieraskielisten 
mestariteosten arvokkaat suomennokset ovat sitä vastoin olleet verrannollisesti 
runsaat, ja näihin katsoen voipi sanoa, ett*ei viimeinen vuosi ole runouden- 
kaan alalla turhaan eletty. 

^ K. Rne. 




Kotimaan kirjallisuutta, 

UtiHpim-, Neron tuotteita maailman kirjallisuodesta. /. Kuttmkaan alut. Kirjoittanut 
^tnrih !bsm^ Suomentanut Ellei. Ynnä tekijAn elAm&kerran ja muotokuvan kanssa. Por- 
voossa ig84. Werner Söderström, kustantaja. 

Vaikk emme saata muuta kuin ilolla tervehtiä tätä suuremmoista kus- 
tannus-yriiysta, joka tarkoittaa maailman kirjallisuuden nerontuotteiden siirtä- 
mistä Suomen kirjalU s uuteen, niin olisimme suoneet, että tämän yrityksen en- 
simmäinen tulos olisi paremmin toteuttanut kansi-ilmoituksessa mainittua tar- 
koitusiFi: ^ettfi kääntäminen Suomen kielelle toimitetaan oivallisesti.^ Ku- 
ninkaan-alkujen käilnnc>s on nim. silminnähtävästi kesken-^räinen, viimeistä 
viilausta vailla, paitse neljäs näytös, joka suureksi osaksi oli julkaistuna 1882 
sn Valvojassa, 5:nnessä numerossa. Tähän meillekin alkuaan odottamat- 
la paatokseen tulimme huomatessamme käännöksen kielessä joukon vir- 
I, joista mainittakoon seuraavat. 
• Äänne- ja muoto -opillisia virheitä ovat esim. (henkilöluettelossa) mm- 
noja; 20 s. alemtetttm äänin; 31 s. kätkyeesen ja 61 s. kätkyeetle^ jommoi- 



KOriMAAN KIRJALLlSUUTfA. lOQ 

sia virheitä usein tapaa etenkin sanomalehdissä, esim. iyhyeesen, air urita 
{yert.p(nu/, illat, poikueen eikä paikueesen, joka tulee sanasta poikue); iij 
kajaiikaantme. 

Väärin johdettu ja olematon sana baareilla^ 67 s:lJa tavattavassa 
seessa: holvit kaareUevat väljästi; kaari sanasta johtuu kaartaa, kaarreliät 
kaarieleita. 

Säännöttömyyksiä objektin suhteen on runsaasti; esim. a^ kieltoiau'- 
seessa kokonais-obj.: 5 s. te olette ottanut — perinnön, ettekii aiEioasLaan omau 
isänne sukuomaisuuden (vert. kuitenkin Ahlqvist'in rehtori n puheessa kiisetia : 

pitää osata maan toinenkin kieli, ei vaan oma äitin- ja op^tm-kieiensä); 

48 s. Eikö se olisi panna kaikki se alttiiksi; 10 1 s. Häft ei julistettu kuma- 
kaaksi (näistä lauseista on viimeinen — ehkä ole sanan poisjäämisen kautta 
syntynyt — varmaan virheellinen; edellisiä sopii puolustaa sillä, että ovat la- 
vallaan merkitykseltänsä myöntäviä); b) persoonattomassa lauseessa genitiivia- 
kaltainen akkusatiivi: 52 s. hänen pitää saaman epäilyksen oraan sydämeen- 
sä; 63 s. ja minun pitää näkemän koko elämäni työn; \ 23 s. jonka piti toi- 
mittaa suuren kuninkaan-Z^Ä/afröf» maassa; 51 s. Se olisi tehdä mnrimman 
työnsä viimeisellä hetkellään; 40 s. On estettävä hänen olemasta minua mah- 
tavampi; c) par^aikaa kestävää tekemistä merkitsevällä predikaatilla kokonais* 
obj.: 9 8. Hän pitää kätensä miekan nupilla; 128 s. N:ssa soitetaan rauha 
maahan; d): 100 s. Oltaa valtakuntaa sinulta, sanot sin^; 28 s. luovuin rak-* 
kaudestani, ottaakseni puoliso. 

Nominatiivi datiivigenitiivin asemesta on 126 s. lauseessa: anna veren 
purpuravaippa liehua laveana olkapäilläsi ; samoin 26 s, jota hän kulkee ja 
täytyy kulkea. 

Partitiivi vokatiivi-nominatiivin asemesta: 51 s. LokdiUfmna, viivoitlavia 
ajatuksiay kuinka teette hyvää vanhalle miehelle I 

Verbillä on joskus objekti tai muu määräys, joka sille ei sovi, esim. 27 
8. ette uskalla viimeistä askelta; 105 s. Minä pyysin, minä kerjäsin risttfel- 
jiä; — 123 s. Lapsen täytyy ulos; 105 s. Niiden pitää, niiden fäy0ry ttias. 

Se pronominia käytetään muodollisena subjektina infinitiivin kanssa: 24a. 
Se oH koko elämäni kirous seisoa korkeinta niin lähellri; ^^ n^ Se on oleva 
teidän vallassamie tehdä hänet jälleen luottavaiseksi. 

Absoluuttisia infinitiivejä on käytetty epäsuomalaisesta: 16 s. en- 

nenkuin lähetätte nunut pois. — Hookon: Lähettää teidät pois? Sitä en 

koskaan lie (= tee?); 62 s, hän sai pitää väkivyöusä. Nyt sanoa s 

hänelle? Nyt vannoa piispan sana todeksi? 

PartikkeUvirheitä: 54 s. Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanbffi^ 
sjBtista kohtaan (= vanhalle syntiselle); 126 s. en tiedä, jos hän on kunin 
kaaksi syntjrnyt. 

Sopimattomasti on käytetty montakin sanaa, esim. to s. ja muualla irm- 

4 




110 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



iäfd = aviomieheni; 45 s. Te kärsitte varmaan? — En kärsi (= Teillä on 
tuskia); 47 s. Nikolaus piispa ^hengetatmä^ sanoo: kirjeen? 48 s. Trond pa- 
ripifys (:^ viimeinen tunnustus); 75 s. ja muualla löytyvää kevätketto sa- 
n«a. jota käytetään SkuLen miehistä, tuskin kukaan ymmärtää; m s. kai- 
sa tapauksessa on se (kuninkaanlapsi) tieltä saatava (= hävitettävä). 
Huuten onnlstumattomia tai käsittämättömiä lauseita ovat esim. iii s. 
se (lapsi) ph isäUem esteeksi; se (asia) ofi santa, kuka tai kuinka monta sen 
(lapsen? isäni?) edesfä kaatuu; 69 s. kun huhu siitä levittää maan ylitse 
(painovirlio?). 

Ruuoissa on paikoin muistutuksen sijaa etenkin sanain järjestystä ja en- 
jambcm^ntda vastaan; esim. 60 s. 

Myös Herra, pikku Hookon, 
• Ja äitis valvovat, 

josta laulettaessa varmaan tulee hullutuksia; 73 s. 

,» Knut jaarli johti — ratkaisi rataa 
Riidan vallasta ktmnkaan. 

Sq totta on: a/oisf ei Sverren saakka 
Niin tuimasti taisteltu. 

Missä määrin tämä käännös on uskollinen, alkuperäisen mukainen, emme 
ole katsoneet tarpeelliseksi tutkia saatuamme tietää, että sitä on ennen näyt- 
telemistä tai painattamista erittäin verrattu originaaliin. Onhan jo ilman si- 
täkin kartUuait niin paljo muistutuksia, että on mahdoton ymmärtää, millä pe- 
-lusteella eräs arvostelija sanoi puheena olevaa teosta „ehkä kaikkein arvolli- 
Bimmaksi käLinnökseksi,^' mikä viime jouluksi ilmestyi. 

Herra V> Vaseniuksen kirjoittama Ibsen'in elämäkerta olisi myöskin tar- 
vinnut kielellistä viimeistelyä. 

Korrehtuurivirheitä ei ole aivan vähä. Ibsen'in kuva on huononlainen. 

A, G. 



Eiia^ LiSnnroL Eläuiä-kerrallisia piirteitä, kiijoittanut Aug. Ahlqvist, Helsingissä, 1B84. 
Hinta ; 75 penniä, 

Etiai limnr^/, Biografiskt utkast af Attg, Ahlqvist, öfversättning fr&n fiDskan. Hd- 
gtssä, 1BB4' HinU: \ markka. 

Toukokuun 1 j p:nä viime vuonna, kun vähän enemmän kuin kuukauden 
livät olivat kuluneet siitä, jolloin Elias Lönnrotin ruumis läheltä ja kaukaa 
^Tupäri Suomen nientä saapuneiden lähetyskuntien seuratessa kannettiin viimei- 
seen lepo kammioonsa Sammatin kirkkomaahan, vietti Suomen yliopisto hänen 
muistokseen surujublan. Siinä tilaisuudessa lausui yliopiston nykyinen rehtori. 



KOTIMAAN KlRJALLlSUOrrA. 



Hi 



kanslianeuvos Ahlqvist lärapimiä sanoja tämän suuren vainajan kunniaksi. Yllä- 
mainitut kirjaset ovat saaneet alkunsa tästä muistopuheesta. Se, mtnkä puhuja 
juhlakokouksen kuullen lausui, on otettu kaikki näihin kirjasihin (paitsi eU 
ruotsalaisesta käännöksestä on jätetty pois runo, jonka Lekijä on sepitti 
Lönnrotin muistoksi) ja sen lisäksi on tullut toinen sen verta ennen ja ja] ke 
juhlaa kirjoitettua. 

Alussa luo tekijä lyhyen silmäyksen siihen varsin köyhään suomalaiseen 
kirjallisuuteen, joka löytyi ennen kuin Lönnrot esiintyi kotimaisen kitjallisuu- 
den alalle. ^Ikäänkuin viljelemätön erämaa** oli silloin vielä suomenkieH kai- 
killa muilla aloilla, kuin uskon-opillisella. Missään kouluissa ei anneen ope- 
tusta suomenkielellä muissa kuin rippikouluissa eikä koulukirjojakaan ollut 
muita kuin aapinen ja katekismus. Mitä ennen Lönnrotia oli tehty kansan- 
runojen keruun alalla sekä mitä hyötyä hänellä oli niiden miesten ty5stE, 
jotka ennen häntä olivat oivaltaneet näiden kansamme kalliiden muinaisjiin- 
nöksien arvon, puhutaan myöskin vähäsen. Porthan, Topelius vaidiempi, Becker 
y. m. vaativat mainitsemista, voidaksemme täysin ymmärtafi fröanrotin ansiot. 
Lyhyesti, vaan pontevasti kerrotaan sitten hänen työstrian runojen kerää jäoä 
ja niiden järjestäjänä, kuinka ja millä oikeudella hän pani kokoon Kalevalan 
sen nykyiseen muotoon, hänen vaikutuksestaan kielen tutkijana ja suomalaisen 
kirjakielen muodostajana, mitä hän on toimittanut virrenseppäna ja uuden vir- 
sikirjan laadinnassa, sekä kaiken tämän ohessa hänen sei k^ttoman ja yksinker- 
taisen elämänsä juoksu kehdosta hautaan asti. Erittäin ihanaksi ja valtavaksi 
kohoaa tekijän esitys, kun hän puhuu Lönnrotin luonteesta, siveellisistä avuista 
ja hurskaasta mielialasta. Vähän laveammin olisimme kuitenkin suoneet teki- 
jän esittävän hänen vaivalloisia matkojaan ^Kalevalan kankahilla''. 

Miehestä sellaisesta kuin Elias Lönnrot, jonka alämän t> u on käänne- 
kohtana sivistyshistoriassamme, on Suomen yleisö ymmärrettävästi ennen tai 
myöhemmin saava laveamman ja perinpohjaisemman elämäkerran^ kuin tämä 
nyt kysymyksessä oleva, joka on saanut runkonsa vaan eraäst^L muistopuheesta. 
Mutta siihen saakka, kunnes tällainen ilmestyy, on täniLL kanslianeuvos Ahl- 
qvistin julkaisema elämäkerran tekele oleva tarpeellinen. Tekijä lausuu itse- 
kin sen toivomuksen, että Suomen yleisö laveampaa elämäkertaa odottaessaan 
pitäisi nämät piirteet ainoastaan väliaikaisena kertomuksena Elias Lönnrotin 
toista ja ^miehestä**. 

Kirjasia kaunistavat seuraavat kuvat: Lönnrotin muotokuva, kuva Paik- 
karin torpasta, Kullervo viimeisenä hetkenänsä (Sjöstrandin veisiokuvan mu- 
lu^n), nököala Kajaanin kaupungista, Sammatin kirkko ja ruumiinsaatto kan* 
sakouluhuoneelta. Kirjan alkuun on liitetty eräs Lönnrotin kirjoittama kirje, 
joka näyttää hänen käsialansa. 

Toivomme paljon lukijoita näille kirjoille. 

A. K 



113 



KOriMAAN KIRJALLISUUTTA. 



A"* Aug. TiJvasiMijernaf För Morgonbris, Dikter. Ny, reviderad och tHlOkad upplaga. 
Porvoossa. Werner S^iderström. 

Kafiui Hfrtdar^, Nya Dikter. Helsingissä K. E. Holm. 
yiinatan ReuUr^ Dikter, Helsingissä. P. H. Beijer. 
Sitmäefis IMift. Dikter af Karl Johan, Helsingissä. P. H. Beijer. 
Ferditmmi ^Vahlberg^ Vilsekommen. Helsingissä. K. E. Holm. 

^ KyllapfL oii tarpeellista, että hra Tavaststjema nyt antoi ulos uuden pai- 
noksen nmoelniiaan, koska arvosteluista, joita niistä on kirjoitettu maaseudun 
sekä Ruotsin asnomalehtiin, näkyy ett*ei ensimmäisen painoksen vähäinen kap- 
nalemäärfL saattanut levittää nuoren runoilijan mainetta niin kauvaksi, kuin se 
aliii ansaiiniut* 

^P 'loinen painos ei suuresti eroa ensimmäisestä, jota viime vuonna Val- 
Ifbjäs^ larkeminin arvostelimme. Uusia kappaleita löytyy kuuden verta, muu- 
tama vuiha oTi korjattu ja viimeisen osan viidestäkymmenestä pikku lempi* 
ranoelmasta i n j Uetty puolet pois. Epäilemättä näkyy, että muutokset. ovat 
tehdyt huolellisesti ja vakaantuneella arvostelukyvyllä, jota viimemainiUua en- 
simtnrusesiä kokoelmasta silloin tällöin puuttui. Ja niinmuodoin esiintyy nyt 
tämä toinen pain ks kypsyneempänä, niin sanoaksemme kokonaisempana sekä 
tasaisempana l:mi\ edellinen. 

Tuleepa hauskaksi nähdä mitä hra Tavaststjerna vast'edes yleisölle on 
tarjoava. Olemme nimittäin vakuutetut siitä, ett'ei hra T. enää jatka tätä la- 
jia ninoUemi^tii. Hän on nyt laulanut nuoruutensa laulut, hän on niissä har- 
joiidltJt enDOtnaJsta kykyään, kuten alkavan lyyrikon tulee, ja niitten kanssa 
on hän lopeitaniit ensimmäisen postimatkansa tietä, joka epäilemättä tulee ole- 
maan pitkä vaan joka yhtä varmaan tulee viemään hänet suureen päämää- 
rään. Se olisi hänelle haitaksi jolPei hän nyt koettaisi pyrkiä eteenpäin ; sillä 
vaikka hän viela ehkä voisi eräässä suhteessa edistyä puhtaana lyyrikkona — 
niinkuin esim. tausetapojensa selvyydessä — niin hän kuitenkin tuskin saat- 
taa kirjoittaa lyyrillisiä kappaleita, jotka mielialan hienouden suhteen olisivat 
sQlbisia, kuin moni runoelma viimeisessä ^Unga känslor^ nimisessä jaksossa, 
jotka niin aärattiimän havainnollisesti parilla piirteellä kuvaisivat jotakin tilaa, 
jotakin luonteen juonnetta tahi mielen muutosta, kuin useammat hänen runois- 
taan sen tekevät. Jolla on niin avonainen silmä luonnon ja elämän vivah- 
duksitle, joka voi niin puolueettomasti niitä käsitellä sekä niitten suhteen aset- 
tua niin objektiiviselle kannalle kuin hra Tavaststjerna, hänen tulee koettaa 
voimiaan isommissakin tehtävissä kuin lyyrikon. Emme ollenkaan epäile, ett'ei 
Ipo ivailinen hymyily, joka hra T:n runottaren huulilla elää, voisi olla hy- 
^ksi avuksi, jos tämä neitsyt päättäisi jättää pois lyyrilliset haaveensa ja 
Eäantyä draamaHtstlle poluille. Myöskin monet muut ominaisuudet, joita vast'- 
ikään mainitsimme runoilijalla olevan, varmaankin tekisivät tuollaisen kään- 
nöksen onnelliseksi* Vaan tietysti tämä ei ole silmänräpäyksessä tehty. £n- 



KOTIMAAN KIRJALLISUlTfTA. Il3 



sin tarvitaan vakaantunutta katsantotapaa elämän ilmi öitten suhteen sekä tun-^ 
teitten suunnittamista varmoja aatteita kohden, ensin on välttämätöntä, että 
runoilija ahkeran harjoittelemisen kautta muodostaa Itselleen suorHsanaisen kir- 
joitustavan. Eikä tämän pitäisi hänelle oleman vaikeata, kun kaikki runo- 
muodon aseet niin loistavassa määrässä ovat hänen vallassaan* 

Neljä vuotta sitten lähetti hra Hertzberg ulos ensimmäisen runokokocl-* 
mansa ja nyt hän on saanut toimeen jotenkin lavean kirjasen aivan uusia rit* 
noelmia. Kehkeytyminen on niissä selvästi nähtävä, vaan valitettavasti kyllä 
ei runollinen kyky ole voinut seurata sen rinnalla. Ristiriita sen sisällön vä- 
lillä, minkä runoilija on ajatellut tuotteilleen, sekä sen muodon, minkä bän 
niille on antanut, tulee ilmiin ja turmelee vaikutusta Sanalla sanoeni hra 
H. ei ole voinut runollisesti vallita niitä kysymyksiä, joita han nyt on tahto- 
nut runoudessaan Lisitellä. Sen tehtävän suorittamiseksi ovat hänen Mijansa 
olleet liian pienet. 

Asian laita on nimittäin se, että hra Hertzberg, joka r.uncn somin su> 
velin, vaikk*ei erittäin alkuperäisesti, lauloi luonnon kauneutta, lemmen sulnuttft 
ja muuta samankaltaista, mitä runolliseen mieleen juobtuu, nyt on suorini* 
maksi osaksi kääntynyt tästä lajista pois sekä tahtonut laventaa Ivriikkinsä 
rajoja noutaen sille aineita aatteista, jotka eivät enäil kuuluu ainoastaan ih- 
missydämen pikkuiseen piiriin, vaan jotka tulvailevat isossa ulkomaailmassa 
sekä siellä ovat muuttuneet yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi. Snslmmfusessä 
jaksossa, jonka nimenä on ^Työmiehiä,^ tulee tämä runoiUj^n pyrintö enim-' 
min esiin. Asettuen perin demokraatilliselle kannalle koettaa hän — samoin^ 
kuin Snoilsky viimeisessä runokokoelmassaan — johdattaa onneUisemmjäsa 
oloissa elävien mieltä niihin olentoihin, jotka orjuudessa Ja kurjiudessa työs- 
kentelevät jokapäiväistä leipäänsä varten. Samoin runokappaleissa «^Vunna 
segrar,** ^Hjeltedöd," ^Sömmerskan" j. n. e. 

Kun tällaisia aineita ottaa laulunsa esineiksi, niin on itselleen pannut 
vaikean tehtävän täytettäväksi. Sillä m'itä ei sovi tavallisen mallin mukaan 
käsitellä, niissä ei saa sellainen lyyrillinen kilinä helistä, joka levit t^ia liiallis- 
ten kauniiden sanojen peitteen sisällön yli, ja estää tätä esiintymitstä niin sel- 
vänä, kuin sen tulisi esiintyä. Aatteiden puvun täyt.v>- olla sellaisen kuin aat 
teet itse. Ankarasd, vakavasti ovat ne lausuttavat, suurin piirtein ovat ne 
e«in tuotavat kaikessa paljoudessaan, eikä mikään koristus saa himmentää ku- 
van havainnollisuutta ja selvyyttä. Vasta sillä tavoin saavutetaan välitön vai- 
kutus ja saadaan aatteen sisältö helposti käsitettäväksi sekä sydämeen käy 
vaksi. Mutta detysti tarvitaan suurta kykyä ja älyä, ennenkuin voi luoda täi 
Iäiselle sisällölle sitä vastaavan muodon, etenkin kuu, kuten hra Hertzber|gi 
jon laita, ninä myös tulee kysymykseen taistelu oman itsensä kanssa, pon: 
tus edellisen, ehkä itselle luonnollisimman, runotavan kukistamiseksi. 

Hra Hertzbergin kielessä on paljo, mikä ei ollenkaan sovi yhteen 






H4 



KOTIMAAN KIRJALLISUUITA. 



laisen . sisällön katissa kuin se, jota ^Työmiehiä^ nimisessä jaksossa on käsi- 
telty. Hän antaa esileille tarpeettomia attribnatteja, ja käyttää niihin enim- 
iDtton niin tavallisia sekä lyyrillisessä runoudessa kulutettuja lauseita ja sanoja, 
ett' ei k rigije ollenkaan tule huomioon teroitetuksi vaan päinvastoin katoo fraa- 
seihin. Runojensa ulkomuodossa on hra H. liian vähän noudattanut vaihtele- 
^ vaisuutta ; useimmat menevät samaa mallia, ovat neljärivisiä st roof eja. riimi ai- 
noastaaa joka toisessa rivissä. Tällaisella runomitalla ei ole pontevuutta eikä 
painoa kylliksi, ja sitä käyttäessä joutuu helposti viekoitelluksi antamaan su- 
juvaisuudelle liiaksi tärkeän sijan. Mihin senkaltainen tavallisten runomittain 
käyttäminen vie, näkyy esim. runosta „För fosterland och ära** jossa aineen 
mahtava vakavuus on puettu muotoon, mikä väki näise sti viettelee runoa lau- 
!a!Ti:ian tunnetulla nuotilla ^Jag mins den Ijufva tiden.** 

THa ei salli meidän tarkastella hra Hertzbergin runoja eriksensä, mai- 
mttakoon nnstk vaiti muutamia. Mielestämme ensimmäinen runo ^Vunna se- 
grar'^ tekee kaunij^ poikkeuksen siitä, mitä yllä sanoimme ensimmäisestä jak- 
sosta; se on kepfMSii ja somasti kerrottu kappale, jossa löytyy sekä sointua 
etUl jotakin y levätä. Päinvastoin ^Sömmerskan^ nimisessä kappaleessa tulee 
kaikessa selvy)>tles5a;m esiin eräs juova, joka ylimalkaan hra Hertzbergin ru- 
noudessa näkyv vallanneen itselleen yhä suurempaa sijaa, nimittäin eräs ki- 
vulloinen, moraalinen ja saarnaava sentimentaliteetti, mistä kaikki raittius, 
kaikki alku gerä asyya puuttuu. Jaksossa ^Ökenbitder^ on etenkin ensimmäinen 
runo .Xejonspraui^rt" erittäin kaunis; sitä vastoin seuraavassa osassa „Pä 
sommarnöje^ ei luytlä juuri mitään tervettä maaelämäti tuo]^sua. Lopuksi ru- 
noilijan ^Ajaluksis^a ja säveleissä^ tavataan pari somaa pikku runoa nk. ^Din 
bilsta rikedom;'* jii loppurunossa ^Hypatia** hra H. näyttää voivansa hyvin 
vallita tHmän kaltaisia aineita: siinä on tasainen, kokonainen muoto sekä kau- 
nista kieltä. 

iira Jmiatan Reuter ^ runoil^, joka tietääksemme tätä ennen on julkais- 
sut «maastaan muutaman kappaleen jossakussa albumissa, näyttää saaneen 
useimmat runolliset herätykgpnsä saariston raittiista elämästä. Kun hän ker- 
too sika alalta jotain, niin onkin hänen runoudessaan joku muisto meren 
viileistä tuulista sekä saariston-asukkaitj^en terveestä vireydestä, kuten esim. vii- 
meisissä kappaleissa, joilla on yhteisenä nimenä ,,Skärgärdslif.** Muuten nä- 
kyy hänen sepityksissään useita* jälkiä milloin toisesta milloin taas toisesta ru- 
noilijasta: Runeber^ista — esim. ensimmäisessä runossa, — Topeliuksesta, 
. Tavaststjernasta y d. e. Välistä koettaa hra R. olla aivan uuden^ai^^^°> 
niibkuin esim. kappaleessa ^Modem serenad,"^ välistä taas käy hänen runot- 
Ur« n 1 }<erin vanhaa uraa sekä tekee itsensä syypääksi sellaisiin kuviin kuin: 
birvl kay nufikuin mahtava fiiimaii/^m hitaasti kanervikossa,^ ^hopeaa kesä- 
suhinassa"* j. n. e. Meistä näyttää niinkuin onnistuisi hra R. parhaimmiten 
silloin, kun hänellä on varma tapaus kerrottavana. Paitsi mainittua jaksoa 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 1 1$ 

nSkargärdsliP on runo ^I skogen^ hyvin soma. Ylimalkaan hra R. on taitava 
muodon käsittelemisessä, ja kun hän sen lisäksi saa sisältönsä vakaantumaan, 
niin voi hän kyllä vielä saada huomattavan sijan ruotsin kielis crssä lyrii* 
kissamme. 

Sellaista toivoa valitettavasti ei voi olla hra Kari J^a/iafmU. jos tätiä 
värsyntekijällä olisi ollut yhtä paljon runollista aistia kuin hänessä näkyy ole- 
van kykyä riimejä sepittämään sekä taipumusta niitä painattamaan, niin hän ^ 
varmaan olisi antanut tuotteensa jäädä sen piirin sisään, mille ne esipuhee^^L . 
mukaan ovat aiotut, nimittäin sukulaisten ja ystävien. 

Hra Ferdinand Wa/MergiiL novelleissa tapaa samaa ristiriitaisuutta ai* 
komuksen sekä seurauksen välillä, jota huomautimme bra Ilertzbergln ru- 
noissa. Hra Wahlhergin ei ole onnistunut saada aikeilleen sellaista muotoa, 
kuin ne olisivat tarvinneet. Hänen kertomuksensa ovat piikä alaisia, hänen 
kielestään puuttuu ylevyyttä ja merkikästä pontevuutta, hilnen tapauksensa ja 
henkilönsä eivät ole todenmukaisia eikä havainnollisia. Kaikki on enemmän 
ajateltua enemmän tehtyä kuin tosielämässä nähtyä ja siitä kopioittua. Vii- 
meinen, ^Glansbilder" niminen palanen on mielestämme para«« 

W. Söderkjeim. 



Kansanvalistusseuran Kalenteri 1885. Helsingissä 1884- Uinla nid K 50^ »id. 2; ja 3: 
Niin tunnettua ja yleisesti suosittua teosta kuin kansanvalistusseurati ka* 
lenteria emme tarvitse teroittaa Valvojan lukijakunnan mieleen, s<i on siihen 
jo vuosien kuluessa tutustunut ja pitää sitä arvossa. Ja arvossa se onkia pi- 
dettävä, sillä harva se kalenteri lienee, jonka sisällys liikkuu niin Tnoiiella eri 
^lla ilman, että ainoakaan kirjoitus on merkitystään vailla. 

Niinkuin edellisissä vuosikerroissa on tää^v Uotisessa k in kaleoterissti pää- 
eilisesti pidetty silmällä kuluneen vuoden tapauksia. Se olikin tapahtumbta 
rikas vuosi, osaksi surullista osaksi iloista laatua. Surusanomia tuU varsin 
usein semmoisia, jotka tuntuvasti vaikuttivat kansan s} viin riveihin, jo vuo- 
den alkupuolella levisi tuo katkera uutinen, että Elias Ltmnrot, uudeu 8am^ 
moQ keksijä, Kalevalan runojen yhte^ggpvittaja, oli kuollut. Se oli niinkuiii 
I^enterissa löytyvissä muistosanoissa vainajille lausutaan ,,suru semmoiil% 
joka ei vuodessa eikä vuosikymmenessä unohdu**. Neljä Suomen piispaa uu, 
siitä kuin kalenteri viimein ilmestyi, kätketty maan poveen, muita mainit) 
Ilotta. Vaan ompa kulunut vuosi myöskin tarjonnut monta ilahuttavata asiaa, 
lankuin Suomenkielen asemaa tuomio-istuimissa koskeva asetus, kansanvaUstu^s- 
searan juhlakokous Jyväskylässä sekä siihen yhdistetty Taulu- ja soiiiojuhla y. m« 
Viimeksi mainittu. Jyväskylän laulu- ja soittojuhla, jota muutamat veljeskan- 



116 



KOriMAAN KIRJALLISUUTTA. 



samme, Virolaisten, edustajat kunnioittivat läsnä-olollaan, on ensimmäinen laa- 
tuansa ja olt omiaan tekemään jalostuttavan vaikutuksen kansaamme. Sitä 
koskeekin kalenterissa kolme eri kirjoitusta. Samaten kuin edeHisinä vuosina 
on kalenterissa jiieni kaunokirjallinen osasto. Se sisältää ainoastaan kaksi 
pientfL runoa Ja yhden suorasanaisen kappaleen, mutta ne täyttävät hyvin 
paikkansa. Kertomus ^Kellosta** on raitis kuvaus kansamme luonteesta ja 
joka pai vai s»e s t ä el ämrls t u . 

Tähän saakka olemme puhuneet kirjoituksista, jommoisia tavallisauden 
mukaan joka vuosi tapaa kansanvalistusseuran kalenterissa. Vaan tavataanpa 
niitä aivan uusistakin aineista, niinkuin ^Kappale maamme varttumishistoriaa** 
sekä ,/rrikinit ja mikrobit ** nimiset kirjoitukset. Edellinen on kansantajuinen 
kirjoitus, jos9a tekijä tiiastollisten tietojen nojalla koettaa luoda lukijainsa eteen 
kiivau isänmaamme edistymisestä taloudellisella alalla puolentoista vuosisadan 
kuluessa. Ja mielestämme on hän siinä hyvin onnistunut. Jälkimäinen kirjoitus 
kertoo taas muutamista viime aikojen keksinnöistä lääketieteen alalla. Mai- 
nitsematta emme tnyfiskaän saa jättää almanakka-osastoon painettuja hauskoja 
„Luonnontieteellisi^i havaintoja**, vaikka niistä ei sisällysluettelossa raitääiz 
mainita. 

Lopuksi tahdomme muistuttaa muutamista tärkeämmistä painovirheistä, 
jotka ovat kalenteriin pujahtaneet. Siv. 28 kerrotaan, että Isossa Britanniassa 
on 6^20^21 asukasta (pro: S5y920y621) ja siv. 94, että Päijänteen vesillä 
vuonna 1880 31 höyrylaivaa 5931 (?) hevosvoimalla. Samalla sivulla löy- 
tyvä tieto, että vuonna 1880 kuului Suomelle 131 höyrylaivaa, on myöskin 
painovirhe taikka erehdyn, koska tilastollisessa vuosikirjassa vuodelta 1881 
kerrotaan Suomen kaupun^^eilla yksinään edellisenä vuonna olleen 150 höyry- 
laivaa. ^^ ^HHt 



Hfllfttugifal, Buomhlali^n KirJ»Ultttaden Seuran kirJ»p»inott», 1886. 



Mitä tarkoittaa suomalaisuuden pyrintö? 

ValTOJan viime Joulukuun numerossa lähestyvien valtiopäivien johdosta 
jfolkaistu kirjoitus puolueoloistamme on useille sanomalehdille antanut aihetta 
laosefamin, jotka osaksi kääntyvät meitä vastaan. Emme luule tarpeelliseksi 
emmekä lukijakuntaamme huvittavaksi ruveta kaikkia näitä lauselmia laveasti 
tarkastelemaan. Vaan muutamat niistä ovat sitä laatua, että ne vaatinevat li* 
ikempää valaistusta, samalla kertaa kuin antavat meille tilaisuutta tarkemmin 
rselittämään omaa kantaamme. 

Olimme m. m. sanoneet Suomen valtion tehtävän kieliasiassa olevan täy- 
dellisen tasa-arvoisuuden asettaminen molempain kotimaisten kielten, ruotsin 
ja saomen välille. Tietääksemme ei ole miltään kannalta vastustettu itse tasa- 
arvoisuuden periaatetta, mutta onpa puhuttu sinne tänne, mitenkä tuo ^tasa- 
anfoisuus** oikeastaaa on ymmärrettävä. Ja erittäinkin näyttää virkatovereil- 
lemme olevaa vaikeata käsittää tuota meidän tekemäämme erotusta valtion 
ja yksityisten tehtävän välillä kieliasiassa, mikä erotus kuitenkin mielestämme 
on ensimmäisenä ehtona sille, joka tahtoo saada asiasta todellista selkoa* 
Juuri näiden kalhden asian yhteen sekoittaminen on luullaksemme syynä sii- 
hen, että meitä syytetään pitävämme kieliasian ratkaisua helpompana kuin 
se on. Tie suomalaisen kielipyrinnön perillepääsemiseksi on muka paljoa mut- 
kallisempi ja vaivaloisempi kuin Valvoja on aavistanutkaan eikä vielä ole en- 
onkaan syytä ruveta rauhan-ehtoja hieromaan. Niin vastustajamme väittävät. 
AGkä on siis tasa-arvolsuus kielten välillä? Ja mitenkä on se lainsää- 
' »nössä toteutettava? Pari maaseudun lehteä, Viipurin Sanomat ja Tampe- 
-1 Sanoniat arvelevat tasa-arvoisuuden olevan olemassa vasta silloin, kuin 
^menkieliset ja fnotsitikieliset maassamme nautitsevat kaikkia yhteiskunnal- 
etuja jutnri samassa suhteessa kuin niiden lukumäärät ovat toisiinsa ver- 
sn. Koska suomenkielinen väestö, Viipurin Sanomain mukaan, on 7» koko 
an väestöstä, ja maksaa valtiorabastolle V» kaikista sen tuloista, niin oikeus, V. 

I 



Il8 mTk TARKoirriiA 



S:n mielestä, vaatii että suomenkielinen väestö saa nauttia 8 kertaa suurem- 
pia etuja valtiokassasta kuin ruotsinkielinen. ^I^uotsalaisuuden yliherruus on 
niinkauvan olemassa kuin Suomalaisten täytyy maan väestön yhdeksättä osaa 
varten panna menemään puolet useista valtio varoista. ** Ja samalla tapaa 
Tampereen Sanomatkin väittävät tasa-arvoisuuden kielten välillä vasta silloin 
olevan olemassa, kuin, muun muassa, suomalaisten koulujen ja laitosten luku- 
määrä ruotsalaisten suhteen on kuin 8 : i, eikä kuten nyt on laita niin 
kuin I : 8. 

Tällainen on koko loistossaan tuo n. s. Vt» taikka mainittujen lehtien 
laskun mukaan Vt valtioviisaus. Tarvitaanko todellakin tuhlata sanoja tämän 
teorian kumoamiseen? Sopisi toki jo ensi silmäyksellä havaita, ett'ei siliä ole 
pontta eikä perää. Kuinka valtio voisi parhaalla tahdollakaan saada aikaan 
sitä, että toisen kieliryhmän nauttima etu esim. oikeudenhoidosta taikka po- 
liisilaitoksesta tahi kulkuneuvoista taikka raha-arvon lujuudesta taikka yliopis- 
tosta olisi jossakin määrätyssä aritmeetillisessa suhteessa, esim. = 8 : i, toisen 
kieliryhmän nauttimaan etuun? Jos V. S. voivat selittää tämän arvoituksen, 
niin totta maar sopii sanoa sitä suureksi tietäjäksi ja arvoitusten selittäjäksi. 
Mitä kouluihin tulee, niin on tosin mahdollista ajatella, että valtio kustantaa 
ruotsalaista ja suomalaisia kouluja semmoisessa suhteessa, joka vastaa asian- 
omaisten väestöjen lukumäärään. Mutta silloinkin oppilasten lukumäärät saat- 
taisivat olla aivan toisellaiset Ja aivan väärää olisi koulujen perustamisessa 
noudattaa ainoastaan sellaista aritmeetillista näkökohtaa, pitämättä lukua mo- 
lemmanlaatuisten koulujen tarpeellisuudesta. Todellinen tarve saattaa suu- 
resti erota tuosta aritmeetillisesta suhteesta. Tätä nykyä olisi sula vääryys 
asettaa esim. suomalaisten lyseitten lukumäärä 6 tahi 8 kertaa suuremmaksi 
kuin ruotsalaisten, koska nyt edellisten tarve ei ole likimainkaan 6 ä 8 ker- 
taa suurempana kuin jälkimmäisten. Tämä olisi sulaa vääryyttä ei ainoastaan 
ruotsinkielistä väestöä, vaan kaikkia veroa maksavia, siis myös suomalaisia vas- 
taan. Sillä joka veron-alainen kärsii vääryyttä, jos valtio käyttää yleisiä va- 
roja muihin tarkoituksiin kuin sellaisiin, jotka todellakin ovat tarpeen vaati- 
mia. Jos taas joskus vastedes sattuu niin, että suomenkielisten koulujen tarve 
ruotsalaisten rinnalla on suurempi kuin 6 (tahi 8): i, esim. jos se on = 12:1, 
niin olisi taas sula vääryys määrätä koulujen lukumäärä edeUisen suhdan 
mukaan, koska Suomalaiset silloin saisivat liian vähän, taikka Ruotsalaiset 
liian paljon. 



SUOHALAISX7UDRN PYRINTÖ? II9 

Laillinen tasa-arvo on ylipäänsä sunä, että laki säätää eri kilpailijoiden 
aseman aivan samojen periaatteiden mukaan. Eaelellinen tasa-arvo meidän 
maassamme on siinä, että joka kansalaisella» katsomatta sitä, puhuuko hän 
suomea vaiko ruotsia, on sama tilaisuus käyttää hyväksensä kaikkia valtion tar- 
joomia eti^a. Mutta jos esim. ruotsiapuhuvat kansalaiset tahtovat ja osaavat 
käyttää tätä tilaisuutta enemmän kuin suomeapuhuvaiset, taikka päinvastoin, 
imn tietysti toinen puoli tulee nauttimaan suhteellisesti enemmän etua kuin 
toinen. Tätä ei laki voi auttaa, eikä se ole tasa-arvoisuuden aatteen rikko- 
mista. Jos sattuisi niin, että ruotsia- ja suomeapuhuvaiset kansaryhmät käyt- 
täisivät mainittua tilaisuutta juuri siinä suhdassa kuin niiden lukumäärä osot- 
taa, silloin, mutta ainoastaan silloin, V? politiikin ih^n^oteutuisi. Mutta 
ei mikään valta maailmassa ole tarpeeksi suuri, voidaksensa tah alli silla toi- 
milla toteuttaa sitä. Ja jos sattuisi niin, että tuo '/y ('/•) ihanae itsestään ^-^ ^ 
toteutuisi yhteiskunnan elämässä^ niin ei mikään viisaus maailmassa riittäisi ' 
havaitsemaan, että nyt toivottu suh^ on saavutettu, ympyrän kvadratuuri on 
löydetty, Viipurin Sanomain unelma on käynyt toteen. 

Tuskin olisimme vaivanneet itsemme mokoman päähänpiston tarkasta- 
misella, eirei Uusi Suometarkin laillansa olisi antanut sille tukea. Ottaessaan 
20 n:ossaan vastustaaksensa Valvojaa y. m., U. S. näet puolustaa puheena 
olevaa ^politiikkia,^ vaikka ainoastaan »tulevaisuuteen^ katsoen. Lausuttuaan 
suomalaisten koulujen kartuttamisesta vaatimuksia, jotka melkein sopivat yh- 
teen niiden kanssa, joita Valvojakin Joulukuun numerossa esitti, se lisää: 
«Tämä nykyhetken tarpeista. Mutta — — suomalaisuuden täytyy pjrrkiä sii- 
hen asemaan, kuin väkiluvun suhteet osottavat. Tätä sanovat Dagbladilaiset 
ivaten Vt politiikiksi. Meistä on asia selvä. Jos toivomme, että suomalainen 
väestö on sivistyksessä kohoova tasavoimaan ruotsalaisen rinnalle, täytyy si^ 
vistyslaitosten lukumäärä ennen tai myöhemmin mukaantua väkilukuun. Se- 

bän ei ole muuta, kuin tosa-arvaisuutta^ jota meille aina luvataan. 

Kun siis omistamme tuon n. k. Vt politiikin, niin, se huomattakoon, ajatte- 
lemme tulevaisuutta. Nykyhetkellä ei sitä voi toteuttaa. — Ymmärrämme ai- 
vaa hyvin, että tasa-arvoisuutta sivistyksessä ja henkisessä voimassa kansa- 
kimtain keskellä ei luoda asetuksilla, vaan pitkällisellä henkisellä työllä*^ 

Näistä sanoista päättäen U. S. puolustamallaan »•/, politiikiUa^ tarkoit- 
taa, että valtion pitää asettaa molemmanlaisten koulujen lukumäärä 6 : i suh- 
teen mukaiseksi vasta niloin, kuin olevaiset sivistys-olot sitä vaativat. Mei- 



xMA^^^ 



120 mttA tarkoittaa 



dan käsittääksemme U. S. siis ylipäänsä myöntää, että valtion aina, yleisOlä 
varoilla kustannettavien *koalujen lukumäärää säätäessään, tulee pitää, silmällä , 
todellisfa' sivi^tystarpeita. Sitä niekin juuri vaadimme. Ja mekin olemme va- 
kuutetut silitä, ' että laillisen tasa-arvon perusteella syntyvä kilpailu on suuresti 
kartuttavia suomalaisien koulujen tarvetta ei ainoastaan ehdottomasti, vaan suh- 
teellSsöstikin ruotsalaisten rinnalta. Me eroamme U. S:sta ainoastaan siinä, ett'- 
emme tässä pane mitään erinäistä arvoa tuohon aritmeetilliseen suhteesen 6 : i . 
Sillä kuten jo muistutimme, todellinen tarve on tällä alalla ainoana järjelli- 
senä määräy s-per usteena. Todellista tarvetta taas ilmoittaa se seikka, kuinka 
monta oppilasta pyrkii johonkin kouluun, taikka, jos koulu ei vielä ole ole- 
massa, kuinka paljon voidaan otaksua siihen pyrkivän. Kun 1877 vuoden 
säädyt anoivat, että koulujen opetuskieli määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivis- 
tystarpeen että sen kielen mukaan, jota ympäristön väestö puhuu, niin ne eivät 
käsittääksenmie tarkoittaneet muuta kuin sitä, että määrätessä, tarvitaanko to- 
dellakin koulua johonkin paikkaan, on silmällä pitäminen ympäristön kieitä« 
Sillä eivät suinkaan säädyt liene tarkoittaneet, että joskus aaa perustaa tar- 
peettomiakin kouluja. Siinä että ainoastaan todellinen tarve määrää, onko 
valtion kustantamien koulujen opetuskieli oleva ruotsi vaiko suomi, siinä juuri 
kielten tasa-arvo on koulun alalla, eikä valtion tarvitse mitään muuta tehdä 
kuin pitää tästä periaatteesta kiinni. 

Tosin U. S. rientää lisäämään, että ^ruotsinmielinen, jonka sydän ei 
hei]} Suomen kansaa, ei koskaan taivu uskomaan, että tuo kansa on edistynyt 
ja kohonnut ja laajempaa henkistä alaa tarvitsee."* Saattaa olla, että ^ruot- 
sinmielinen^ on semmoinen. Se on kyllä paha, mutta ei vaikuta periaattee- 
sen mitään. Vaatiessamme että todellinen tarve on määräävä koulujen kielen, 
teemme tietysti sen edellytyksen, että tarpeesta aina otetaan puolueettomasti 
selkoa. Jos hallitus tahi ne virastot, joista koulukielen määrääminen riippuu, 
osottavat "puolueellisuutta, niin on kansalla tahi sorretulla kansan osalla se 
neuvo jäljellä, että se rupee kaikilla laillisilla keinoilla sanomalehdistönsä, valtiopäi- 
villä, yksityisten koulujen perustamisella y. m. painaqiaan hallitusta, muuttaak- 
sensa sen käytöstä, jopa, jos muu ei auta, sen jäsenistöäkin. Tätä menet- 
telytapaa 'on, kuten jokainen tietää, juuri meidän maassamme melkoisella me- 
nestyksellä koetettu senaattiamme vastaan, kun se, etuljiulojen sokeuttamana, 
viivytti lomalaisten lyseitten perustamista. Viisainta lienee siis vastedes- . 
kin, asi&n niib Vaatiessa, menetellä samalla tapaa. 



SUOMALAISUUDEN PYRINTÖ? 121 



Vielaldn Uusi Suometar viittaa oikeus- ja virallisen kielen kysymykseen, 
ja* epäilee siina kielten tasa-arvon voivan toteutua niin helposti kuin me olim- 
me luulleet mahdolliseksi. Me olimme olleet sitä mieltä, että se, mikä vielä 
puuttuu täydellisestä tasa-arvosta, on verrattain vähäpätöistä siihen katsoen 
mikä jo on voitettu, ja että siis ei liene ylen vaikeaa sitä saavuttaa. Suome- 
tar taas viittaa kaikellaisiin poikkeuksiin ja vaillinaisuuksiin 1883 v:n kieliase- 
ttiksessa, se kun vielä, muiden puutteiden seassa, laajalta sallii liberaalien har- 
rastamaa kaksikielisyyttä j. n. e. 

Vastaukseksi saamme ainoastaan vedota Suomettareen itsehen, joka sil- 
loin, kuin uusi kieliasetus ilmestyi, 31 p. Jouluk. 1883 lausui näin :„ Aleksan- 
der in:s on isänsä lupauksen ruhtinaallisesti täyttänyt. Se asetus, joka saat- 
taa 1863 vuoden määräykset käytäntöön, julkaistaan tänään ja astun kohta 
voimaan, poistaen pahimmat epäkohdat Ruotsin kielen ylivallasta maassamme^ 
Knn uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa, ei muukalaisuuden raskas ies 
enää suomalaisen niskaa paina, ja siitä vapautettuina menemme uutta aika- 
kautta alkamaan . Perille ei suinkaan vielä ole päästy, ei Suo- 
men kieli vielä nytkään täysiin oikeuk^nsa pääse, mutta mitä puuttuu, se 
kyllä piankin saavutetaan, siitä ei epäilystä ole.** 

Niin kaunopuheUaana ja niin toivoa täynnä U. S. oli silloin, miksi 
se nyt on mielensä muuttanut? Saattaa olla, että puutteita vielä löytyy 1883 
v:n asetuksessa, ainakin on myönnettävä, että se tärkeimmissä suhteissa va- ^''v<y^* 
kauttaa yksityisen suomea puhuvan kansalaisen kielellisiä oikeuksia. Useinpa 
onkin suomalaiselta kannalta myönnetty, että tuo vielä ratkaisematon kysymys 
idrastojen keskinäisistä kielisuhteista on paljoa vähäpätöisempi kuin kysymys 
Meliseikoista yksityisten ja virastojen välillä. Vieläkin 1883 v:n asetus on 
käytäntöön pannut tärkeän, juuri suomehmielisten suosiman periaatteen — 
paikkakuilnallisen kielen vallan. Totta on, että se sen ohessa johonkiA maa- 
rääh sallii " «kaksikielisyjrttäkin,'* niin että esim. yksityinen henkilö saa kir- 
joittaa valituksensa kuntakokousta vastaan toisella kuin paikkakunnan kielellä; 
ibutta epävarmaa on, onko tämä puutteeksi vaiko pikemmin ansioksi katsot- 
tava. Suomettaren pitäisi toki muistaa, että jos paikkakunnallisuuden aate 
pa'imaän liian jyrkästi käytäntöön, niin suomenkielisetkin, jotka asuvat ruot- 
six&elisissa paikkakunnissa, tulevat siitä kärsimään. 
"^ Vakuutuksemme on yhä vielä, että jos viipymättä julistettaisiin molem- 
mat kielet yhtä virallisiksi ja samalla annettaisiin tarpeellisimmat määräykset 



122 MITÄ TARKOITTAA 



asian käytäntöön panosta, niin kaavan riidan alainen virallisen kielen ky- 
symys olisi ratkabtu ainakin siihen määrään, että voisi jollakin mielenrau- 
halla odottaa tuon tasa-arvon luonnollisia seurauksia. Suomen kielen käy- 
täntö virastoissa ja niiden keskinäisessä kirjevaihdossa oUsi riippuva yksityis- 
ten tahdosta, mutta se tulee tietysti sitä enemmin käytäntöön kuta enemmin 
suomalaisuus ylipäänsä vahvistuu. Ei tässäkään voida minkään aritmeetillisen 
suhteen mukaan määrätä, kuinka paljon toista tahi toista kieltä pitää kä3rttää, 
vaan onpa se jätettävä asiain luonnolliselle kehitykselle laillisen tasa-arvon 
pohjalla. 

Mutta U. S. ehkä arvelee, että tulevaisuuden lainsäätäjällä saattaa olla 
syytä luopua tasa-arvoisuuden aatteesta, ja asettaa Suomen kieli ainoaksi vi- 
ralliseksi kieleksi? Miks'ei, siihen tulevaisuuden lainsäätäjä saattaa epäilemättä 
olla oikeutettuna — jos kielten vapaa kilpailu joskus maailmassa viepi siihen 
päätökseen, että Suomen kieli on tullut tavalliseksi puhekieleksi koko maassa, 
ja Ruotsin kieli on joutunut sellaiseen asemaan, ettei enään sovi katsoa sitä 
kotimaiseksi kieleksi. Mutta tuskin silloin enää tarvittaisiin nimen-omaan 
säätää mitään virallisesta kielestä, koska asia silloin ilman säädäntöäkin 
olisi selvä. 

nLoppupäätökseksi^ U. S. lausuu : ^ suomalaisuus-pyrinnön täytyy pää- 
määräkseen asettaa paljoa suurempaa muutosta kuin mitä tätä nykyä voi toi- 
meen saada. Mutta siitä juuri seuraa, ett'ei myöskään voi tätä nykyä suoma- 
laisuuden kysymystä millään tavalla lopullisesti suorittaa, kuten hra Rein näyt- 
tää luulevan.** Mitä meillä on siihen vastattavaa, lienee jo yllä olevasta sel- 
vää. Tietysti suomalaisuuden lopputarkoitus ei ole koulujen perustaminen 
eikä tasa-arvoa säätävän lain aikaan saaminen, vaan niiden hedelmien voitta- 
minen, joita koulut ja lait ovat synnyttävät. Yksi näistä hedelmistä on epäi- 
lemättä pleva suuri muutos maamme nykyisissä kielioloissa. Suomalaisuuden 
kysymys sivistyskysymyksenä ei suinkaan ole lopullisesti suoritettu sillä, ^tä 
kielten tasa-arvoisuuden aate on hallinnossa ja lainsäädännössä tunnustettu. 
Mutta siksi, että tuo sivistyskysymys lopullisesti suoritetaan, ei valtion puolelta 
tarvita muuta, kuin tasa-arvoisuuden tunnustamista ja tunnollista käytäntöön 
panemista. Eikä käsittääksemme ^tulevaisuudessakaan** mitään muuta peri- 
aatetta tarvita, niin kauvan kuin kaksi kotimaista kieltä täällä on olemassa. 
£i tämä aate suinkaan estä suomalaisten koulujen lukumäärää kasvamasta 6 
tahi useampaakin kertaa suuremmaksi kuin ruotsalaisten, eikä suomenkielisiä 



SUOMALAISUUDEN PYRINTÖ? 123 

kan8alai8ia Dauttiiiiasta 6 kertaa enemmän etua valtion laitoksista kuin ruot- 
sinkielisiä. Mutta tätä aatetta ei sovi kutsua ^Vt politiikiksi/ joka päinvas- 
toin aina tulevaisuudessakin on pysyvä yhtä hulluna, kuin se on nyt. 



Kun sanomme valtion tehtäväksi säilyttää puolueettomuutta molempia 
kotimaina kieliä kohtaan, niin se ei ole sentähden, että valtio mielestämme 
saisi halveksia kansallisuutta ja kieltä. ^Liberaalisuuden** on tapana ivaten 
puhua ^kansallisista omituisuuksista^ ja pitää kieltä vähäpätöisenä asiana. 
Kansallis-vapaamielinen kanta sitä vastoin, jota me olemme koettaneet puo- 
lustaa, ei ole sellainen, se eroaa tässä suhteessa paljaasta liberaalisuudesta. 
Xansallisuus ja kansallinen kieli ovat asioita, joita valtionkin tulee arvossa pi- 
tää ja turvata; sopii sitäkin vaatia, että valtio sivistyslaitoksena pitää huolta 
niistä, esim. asettamalla opettajanvirkoja kotimaisessa kielessä y. m. s. 
Mutta meidän maassamme on kaksi kieltä, joita sopii sanoa kotimaisiksi. Kun 
esim. ELaiku väittää ^kansan** kannalta katsoen Ruotsin kielen olevan täällä 
yhtä vieraan kuin Kiinalaisen, niin tällaista väitettä vastaan on huomautet- 
tava, että jos tuo monimielinen sana akansa** tässä käsitetään valtiollisessa 
merkityksessään ( = koko Suomen kansa), niin virkamieskin yhtä hyvin kuu- 
luu kansaan kuin esim. talonpoika; jos „kansa^ sana tarkoittaa alamaisia ero- 
tukseksi hallituksesta, taikka kouluttamattomia luokkia erotukseksi herrassää- 
dystä, niin löytyy maassamme kyllä ruotsinkielistäkin ^kansaa.^ 

Asian niin ollen on sekä oikeinta että viisainta, että valtio kielten tais- 
telussa pysyy kylmän puolueettomuuden kannalla. Tosin valtion juuri kyl- 
män puolueettomuuden vaatimuksesta tulee poistaa Ruotsin kieli siitä ase- 
masta, jossa se tähän asd on ollut, se kun on vallits^qna kielenä sortanut 
Suomen kieltä ja estänyt sitä vapaasti liikkumasta. Ja valtion tehtävä tässä 
suhteessa ei ole vielä kokonaan täytetty. Vieläkin sopii sanoa, että valtio on 
ollut velvollinen erittäin ottamaan tukeaksensa Suomen kielen edistystä tarkoittavia 
riei^tpja. esim. auttamalla suom. kirjallisuuden seuraa, koska tämä kieli vuosisato- 
jen kuluessa oli joutunut sellaiseen tilaan, joka maamme koko edistykselle ja si- 
vistykselle oli suurimmaksi haitaksi. Mutta että valtio rupeaisi suomalaisuu- 
den hyväksi tekemään enemmän, kuin mitä tarvitaan täydellisen tasapainon ai- 
kaan saamiseksi, se mielestämme olisi väärää eikä suotavaa suomalaisuuden oman- 
kaan edun kannalta. Sillä vakuutuksemme on, että sellainen menettely, vah- 



124 MrrÄ TARKOHTAA 



vistamalla ruot^ikjihkoisten vimjaaa ja antaen niille uusia lisavoinria, tulisi pi-^ 
• kemmin viivyttämään kuin jouduttamaan suomalaisuuden luonnollista ja oi- 
keutettua levenemistä, joki muuten on oleva vallitsevien (^osuhteiden ja yk- 
sityisten työn hedelmänä. 

j '^iCtdC^ yisityisAfsii/ön asema kteliriitaofi ^» ^-^A vallan toinen kuin vaäum. 

, Yksityisellä saa olla suurempaa viehätystä tc'*i«een kuin toiseen kieleen, olipa 

sitten, että tämä viehätys on ainoastaan niiden c^^^jOQ vailuittama, joissa haa 
\ on syntynyt ja elänyt, taikka että sitä määrää itseta]^5«wo> micttimiseett pe- 

Ath'\MA^ rustuva Jäjrjellinen vakaumus, maamme todellisesta hyödys.*^* Kirjailijana hän 
9^ pmi^taa voimansa ja työnsä toiselle tahi toiselle kh-jallisu.^clelle, seo mu- 
kaan kuin hän luulee paraiten palvelevansa isänmaata, isänä hän sJ^ valita lap- 
sensa kasvatus- ja koulukielen, sen mukaan kuin hän luulee sitä lapselle p^^rhaaksi. 
Kansallisvapaamielinen kanta on käsittääksemme juuri siinä, että saxiT^s^ 
kuin valtiolta vaaditaan ainoastaan tasapuolisuutta, niin asetytaan kielten va-^* 
paassa kilpailussa toiselle puolelle, nimittäin suomalaiselle. Myönnämme tosin 

V ruotsalaistakin kansan-ainesta maassamme oikeutetuksi; tunnusumme sitä ka- 

toomatonta vaikutusta, joka maamme suurilla ruotsinkielisillä kirjailijoilla on 
ollut kansamme henkiseen kehitykseen, emmekä kiellä ruotsak^s^la kielellä ja 
kirjallisuudella nytkään täällä olevan kotimaista merkitystä. Mutta kuitenkin syiri- 

I patiamme, tosiasiallisiin oloihin katsoen, etupäässä kääntyvät suomalaisuutta kohti. 

Se työ, joka suorastaad tarkoittaa tämän kansan-aineksen sivistyttämistä ja ko- 
hottamista yhdenvertaisuuteen vähemmis0xi kanssa, on silmissämme jalo 
työ, se kun on sorretun ja vääryyttä kärsivän [>uoiustamista. Se on useissa 

1^ ^ 7 •' ' ' ^* suhteissa tärkeämpi kuin ruotsinkielistä väestöä tarkoittava sivistystyö, ensiksi 

t sentähden että se luopi jotain vallan uutta, nim. uutta sivistyskieltä ja uutta 

kirjallisuutta, kun sitä vastoin jälkimmäinen työ on ainoastaan vanhan uran pol- 
kemista; toiseksi koska se levittää sivistystä (eli ^niotsalaista^ sivistystä, käyt- 
tääksemme ruotsinmielisten puhetapaa) yhä laajempiin piireihin, kun sitä vas- 
toin jälkimmäinen ainoastaan tarkoittaa ^ruotsalaisen sivistyksen^ pysyttämistä 
entisten rajojen sisällä. Vihdoin se on koko isänmaamme pysymässä ololle 
ja vaurastumiselle tärkeämpi sen vuoksi, että suomenkielinen väestö, vaikk^ei 
se olekkaan =: koko Suomen kansa, kuitenkin niin suurena enemmistönä ol- 
len, on sen pääosa, josta koko kansamme tulevaisuus etupäässä on riippuva. 
Eikä se seikka, että joku henkilö käyttää Ruotsin kieltä äidinkielenään, olla- 
kaan voi olla esteenäp ett'ei hän saisi harrastaa Suomen kieltä. SilU katso- 



/» -n^ 



SUOMALAISUUDEN PYRINTÖ? 125 

mattakaan dta, että moni ruotsinkielinen saattaa syntyperältään ja elämän ase* 
-ntfdlMn kafdaa suomalaisiin, niin isänmaan paras on näissä suhteissa kor* 
keimpana maäräyskohtana. Isänmaana ei meillä ole se ala, jossa sitä tahi sitä. 
Uekä puhutaan, vaan se on Suomen valtio; tämä on kumpaakin kieltäjä kan- 
ttlHsta ainesta korJi;^ampana rakkautemme esii^nä. Ja pysyäksensä tämä val- 
tb tarvitsee ' välttäaättömäksi tuekseen sitä mahtavaa voimaa, mikä suomalai* 
sessa kansalMsuudessa on. Välinpitämättömyys, saatikka viha suomalaisia rien- 
toja kohtaan on siis meidän silmissämme joko äärettömän lyhytnäköisyyden 
taikka puuttuvan Isänmaanrakkauden merkki. 

Kuinka kielten vapaa kilpailu on päättyvä, jos valtio, kuten olemme vaa-^ 
dneet, suopi kummallekin aivan yhtäläisiä kilpailun ehtoja? Tietysti päätös riipputf 
Ukista niistä seikoista, jotka tässä kielten ^olemisen taistelussa"* — Darwiiiitf 
hraseparren mukaan — saattavat olla kummallekin hyödyksi tahi haitaksi 
Olemme tosin yllä osottaneet, ett'ei valtio voi määrätä kielellisiä oikeuksia väki- 
tavun numeroiden mukaan, että sen suoma tasa-arvo on kvalitatiivinen eikä fv»*^ ^> ^*'^^*^^ 
kvantitatiivinen. Mutta vapaassa kilpailussa tuo kvantitatiivinen puoli eli tuo suhde ' ..J«^^ «'«^««'tt- 
6 : 1 epäilemättä tulee suuresti vaikuttamaan. Tällä suhteella tosin ei ole mi- 
tään oikeudellista, mutta varsin suurta tosiasiallista merkitystä. Kielellä, jota 
Dobuu niin suuri enemmistö kuin Vt kansasta, on siitä hyvin suuri etu kilpa- 
^uiuppanirtsa edellä. Ruotsin kieli on tosin paljoa edistyneempi, sitä kun 
on paljoa kau'vemma« aikaa viljelty korkeamman sivistyksen välikappaleena, 
mutta sopii syystä kysyä, Onko olemisen taistelussa ylipäänsä vanhuus vaiko 
Rubruus s^iarempana etuna pidettävä. Ja millainen oli Ruotsin oma kirjaili- 
«läs vielä 150 vuotta takaperin, ennen Dalinin aikaa? Ruotsin kielellä 
on se etu, että se ulkopuolella meidän m aa t a m me on laajemmin tunnettu kuin 
Suomen kieli, etenkin jos ptetaan lukuun, että sitä helposti ymmärretään myös- 
kin Norjassa ja Tansk^sa. Mutta mitään m aa ilman kieltä se kuitenkaan ei 
ole, eikä se kosikaan voi niin raskaasti paiqäi* Suoioen kielen päälle kniA 
e^im. saksa Vyön kielen ja^ ranska Belfiassa flan^lais-kielen päälle. Kuiten^ 
kin on myönn?it|äväi että |luotw ^ueli tässä maansa on s^^ut erinoiaaiien 
vahvan aseman ja että sen juuret ovat tunkeneet hyvin syvälle. Sen vuoksi 
kilpailun lopullinen päätös onkin epätietoinen. Varmana pidämme vaan sen, 
että Suomen kieli tulee käytäntöön sivistyksen välikappaleena paljoa laajem- 
massa määrässä, kuin sitä nyt käytetään. Vannana takauksena siitä on se 
uusi herrassääty, joka on syntymäisillään suomalaisista kouluista; ja myöskin 



126 MITÄ TARKOITTAA SUOMALAISUUDEN PYRINTÖ? 

virkakieltä koskevat säännöt tulevat monella seudulla edistämään virkamiefais- 
tön suomalaistuj^tami^ta. Mutta tuleeko Suomen kieli kerran herrassäädjm yk- 
sinomaiseksi äidinkieleksi» vai pysyykö aina joku osa siitä ruotsinkielisenä, vai 
tuleeko sivistyneiden tavaksi, oppia molempia kieliä melkein yhtä hyvin — 
mikä kaksikielisyys ei suinkaan ole mahdoton, useiden muiden maiden esi- 
merkistä päättäen — sen jätämme ratkaisematta siitä yksinkertaisesta syystä, 
että profeetan lahjaa ei ole meille suotu. 

Suoraan sanoen emme luuleUiaan juuri hyötyä olevan siitä, että paljon 
muokataan näitä tulevaisuuden salaisuuksia. Sanotaan tosin, että kuten ihmi- 
sen muuten täytyy selvästi tietää, mihin hänen on pyrkiminen, niin on kieli- 
asiassakin lopputarkoitus edeltäpäin selvästi määrättävä, jotta voidaan sen mu- 
kaan muodostaa nykyisiä toimia. Mutta senhän juuri olemme osottaneet vää- 
räksi, mitä valtioon tulee; valtio ei saa puheena olevalla alalla muodostaa 
nykyisiä toimiansa jonkun vast^edes toteutettavan toivomuksen mukaan. Päin- 
vastoin sen tulee kieliasiassa lähteä nykyisistä oloista, järjestääksensä niitä oi- 
keuden vaatimuksien mukaan, huolimatta mitä siitä seuraa kaukaisessa tu- 
levaisuudessa, tuleeko Suomen kieli vastaisuudessa kokonaan voittamaan, vai 
tuleeko Ruotsin kieli aina pysymään nykyisessä asemassaan. Yksityisellä to- 
sin saattaa olla vastaisuuden ihanteensa, jonka toteuttamiseksi hän tekee työtä, 
eikä häntä saa siitä moittia, niin kauvan kuin hän pysyy isänmaallisuuden ra- 
jojen sisällä. Mutta ainoastaan rajattoman itserakkauden hallitsema henkilö 
saattaisi luulla, että se kieliolojen muodostus, jonka hän katsoo isänmaan on- 
nelle suotavi^maksi, on ainoa hyvä, ja että jos toisin käy, kaikki on hu- 
kassa. Usein ihminen saa kokea, että se, mitä hän oikeastaan on tahtonut, 
toteutuu vallan toista tietä ja toisilla välikeinoilla, kuin hän oli tahtonut ja 
luullut mahdolliseksi. Me puolestamme olemme vakuutetut siitä, että jos kieliaei- 
kat, sitten kuin kaikki kahleet ovat poistetut ja laillinen tasa-arvo asetettu, 
saavat kehkeytyä vapaasti tosiasiallisten olojen vaikuttaessa, niin kansamme 
tulee käyttämään Suomen ja Ruotsin kieltä juuri niin paljon ja siinä suhteessa, 
kuin se niitä kumpaakin tarvitsee ja kuin on oleva isänmaalle edullisinta. 

Th. Rein. 



KBLLOT. 127 



Kellot. 

(Lauloi V. Rydberg. suomensi K. F.) 

On aian aaltojärven keskellä hjrrskyisen 
kristallitorni kuulas ja eeterin-Ioistoiiien ; 
syvyyteen synkeimpään se laskee jnnriaan. 
Mihin ei näe ihmissilmä, ei kanna aatoskaan. 

Se yltää mumreillansa sinitaivaan tähtihin, 
ylemmä kaatta taivasten tähdetöntenkin, 
kautt' aavan kaikkisuuden kupooli kohoaa, 
eik' aatos sinne lennä — sen päätä huimistaa. 

Komeessa kaarroksessa on kelloja kaksittain. 
Valon koite^välkkehistä on toinen Inotu vain; 
heiluttaa kuitakieltä vaan aatteen tuulahdus, 
hiljaisen soiton tahdit sääntääpi mailman huokailus. 

Se soi niin kehotellen sävelen hiljaisen, 
mi väijähdellen virtaa mailmasta toisehen; 
puhtaana sointu sammuu tuo, maahan tultuaan, 
jalojen henkein kaipioon ja illan purppuraan. 

Unelmat ihanimmat se heille mieleen tuo, 
unelmain eteen taisteloon myös heille voiman luo; 
ruskossa iltataivaan se heille muistuttaa 
kaukaista kaunomailmaa, viel' löytämättä olevaa. 

Se soipi ikävöiden sen hetken vihkimää, 
mi veljesliitoks' kaikki maan kansat yhdistää, 
kun tuskat viihdytystä ja lohdutusta saa, 
ja rakkauden rintaan väsynyt otsa uinahtaa. 

Se soipi ikävöiden sävelin kirkkahin 
vier yhtyäkseen kansain vapauden lauluihin 



i;38 KBLLOT. 

ja soittaa kautta mailman tuon viestin autuaan: 

jo ihmisyys löys Herrani jo .maa on valta Jumalani 

Vaan toisen valinkaavaan valahti hyytäen 
yön synkeys, jok' uin^ heimaasa kaaoksen. 
Sen raskas kiel' ei liiku — se vaiti liippailee; 
kuin öisen taivaan holvi, sen synkkä kapu kaartelee. 

Tuoir alla portahissa sumuisna mieleltään 
istuupi peikko, kellon luja nuora kädessään, 
kuin patsas liikkumatta, kolkosti katsahtaa 
vaiheiden valtamerta, mi tornin juurell' aaltoaa. 

Aurinko vuoroin peittyy, tai hyrskyt valaisee; 
vaan vetten aava pinta jos kerran synkkenee 
ja viime-aalto murtuu mainingin pauhinaan, 
povellaan ennus-haaveet valoisat tuuditeltuaan, 

Ja ihmiskunta tuskaan toivotta raukeaa, 
ja vapausvirret leipä ja suosio tukehtaa, 
ja nuori sydän jähtyy ja tyynnä katselee, 
kuink' aatteet pyhät, jalot maan päältä kauas pakenee; 

Silloinpa kellon nuoraan tuon koura puristua 
ja peikko soittaa, soittaa, sen mieH haituauu, 
yön kello heilahuttaa kauheeta kupuaan 
ja kaikki mailma järkkyy ja halkee myöUl juuriaan. 



SUOMALAISISTA ART01H7KSISTA. 12$ ' 



Suomalaisista arvoituksista. 

RikkftUL ja piomameelUseii kansannmoutemme yhtenä osana voinemme 
mjöskin pitää arvoituksia. Ne ovat pääasiallisesti lasten runoutta ja niinkuin 
lasten Hulnt Kantelettaressa, kuvaavat arvoituksetkin heidän tapojansa ja käsi- 
tTskantaaasa. Mutta ottavathan aika-ihmisetkin usein osaa lasten leikkeihin ja 
niin ViPimme katsoa arvoitustenkin syntyneen näiden avulla jä hyvillä neuvoilla. 
Siitä, tavasta taas, että aika-ihmiset keskenänsä olisivat käyttäneet arvoituksia, 
et I^ydy todistuksia muussa kansanrunoudessa, paitsi Kantelettaren 3:nnessa 
osassa 59 virsi kertoo, että kosijalle annettiin arvoituksia selitettäväksi. Tätä 
mainitsee Lonovot aivoituskokoelmansa esipuheessa ja lisää siihen seuraavaa: 
«Muuten arvoitukset kyllä taittiin pitää enenmiin lasten leikkinä, ja esi-isil- 
länmie olla tapana määrätä neiden anojille kolme tinki- eli urakkatyötä, niin- 
kuin vähintäkia Väiaäaiöiselle, Lemminkäiselle ja Ilmariselle Pohjolassa mää- 
rattim.^ Toisessa paikassa sanoo Lönnrot arvoituksista: «Se mitä suuretiede 
on oppineissa kouluissa, sitä ovat arvoitukset kansan kotikoulussa. Molem- 
mat harjoittelevat järkeä tunnetuista olobta käsittämään tuntemattomia.'' 
(Suomi 1841). 

Suomalaisten arvoitusten ensimmäinen kerääjä ja painoon toimittaja, 
Kristfnd Ganander kirjoittaa myös arvoituksista seuraavalla tavalla: «Näistä 
Suon^alaisista arvoituksista tutaan Suomen kansan hyvä perään-ajatus ja hyvä 
ä]>9 että somaisiin vertauksiin, jotka luonnon tunnosta otetut ovat, sisälle kie- 
toa ja peittää asiat. Ja nähdään näistä arvoituksista, että Suomen väki ajat- 
telee ja kuvailee niin tarkasti kuin suinkin joku muu kansa maan päällä, et- 
teikä heidän ajun|sa ole muita halvempi. Vielä, nun näistä arvoituksista opi- 
taan Suomen kielen runsaus ja soveliaisuus kaikenlaisia asioita ulostoimittaa. 
Näissä, niinkuin myös runoissa ja Suomalaisissa sananlaskuissa on Suomen 
kieli vanhassa puhtaudessaan säily nyf 

Jos nyt käymme tarkastamaan niitä arvoituksia, jotka löytyvät Lönnro- 
& edellä mainitussa kokoelmassa, paitsi virolaisia, joita tämän kiijan lopussa 
on 189, niin huomaamme ensiksikin, että esineet, työt ja toimet, joita arvoi- 
tukset ]cQske.vat»..ovat enimmästi otetut kodin, maanviljelyksen, luonnon ja us- 
konnon fiJL^ta..,^.I^minen| itse on myöskin usein arvoitnstcoi esseenä. * ^Har- 
voin niitsä esimtyy njatnkfinlKsiai eli i^traktMa erfneitiiii Semmol^ä ovat 



l30 SUOlf ALAISISTA 



kuitenkin esimerkiksi aika, iankaikkisuus, uni ja kuolema. Moni arvoitus kos- 
kee Raamatun historiassa löytyviä henkilöitä ja tapauksia» niinpä on niitä Is- 
raelin lapsista, Mooseksen sauvasta» Punaisesta merestä, Jordanin virrasta, 
Joonaksesta, Bileamin aasista y. m. Vielä on arvoituksia Jumalasta ja Va- 
pahtajastakin. 

Arvoituskiijan 2,188 arvoituksesta on suurin lukumäärä venheestä, josta 
on 46 arvoitusta, sitäpaitsi venheestä joella 4 ja venheestä soutajinensa 6. 
Sitä likinnä lukumäärässä on rukki, josta on 37 arvoitusta, erittäin on niitä 
rukin osista yhteensä 51. Päivänpaisteesta on 33, nuotasta 32, kukosta 30, 
kirkosta 27, kirkkokansasta 9, kirkonkellosta 22^ nauriista 25, sukkulasta 24, 
kirnusta, pyssystä ja savusta 22, kanasta ja munasta 21, kissasta 20 arvoi- 
tusta. Näistä on kuitenkin moni vaan toisinto edellisestä. Tässä kävisi pit- 
käksi luetella kaikkein arvoitusten lukumäärää eri esiieille, mutta jos niitä li- 
kemmin tarkastaa, niin huomaa, että useimmat ovat juuri semmoisista esi- 
ieistä ja asioista, jotka osottavat korkeampaa sivistystä ja edistyneempää si- 
vistyskantaa. Tosin löytyy muutamia, joissa huomaa vanhempaakin käsitys- 
kantaa, esim. seuraavassa: 

Tuli poika Pohjolasta, Untamolan umpisilmä, se puhui tulen tupaan, 
tuli poika Päivölästä, Päivän poika kultakulma, pois ajoi pojan Pohjolaisen, 
sammutti tulen tuvasta. ^) 

Näitä arvoituksia on kuitenkin verrattain vähän ja ne ovat saattaneet 
myöhempinäkin aikoina syntyä, sillä kansan muistiin on kyllä jään3rt täm- 
möistä käsitystä vanhimmista ajoista. 

Arvoitustemme sisällinen rakennus on monenlainen. On niitä semmoi- 
siakin, joissa arvolttaja kysyy niin yksinkertaisesti, ett*ei toinen niin huomaa 
sitä ajatellakkaan, vaan luullen asiaa hyvinkin mutkaiseksi, rupeaa sitä syvälli- 
semmin miettimään, esiou 

Minkätähden jänis yli tien juoksee?^) 

Minkätähden leivän reikää ei syödä? O 

Mikä Sepeteuksen poikain isän nimi on? *) 

Minkätähden sika tähtiä ei näe?^) 

Mikä se on?*) 

Rakennukseltaan melkein yhtä yksinkertaisia kuin nämä ovat semmoiset 

*) a) Yö, syksy, b) päivI, kevät. «) Ei pÄSse aktse. •) Kun rciÄssI ei ole, mitt 
syödä. «) Sepeteus. •) El katso ylöspSin. *) Se on pienoinqk sana. 



ARVOITUKSISTA. l3l 



kjsjxnäinuodossa olevat arvoitukset, jotka lausuvat arvattavan esineen ominai- 
snQden tahi tjön, esim. 

Mikä pitkä jatkamatta? 7) 

Kellä kleU päälaella? ») 

Mikä pirtissä itkee?*) 

Ken vieraalle tupaan tullessa irvistää? ^^) 

Toisissa tämänlaatuisissa arvoituksissa on arvattava, esi^e tahi teko sa- 
nottu jollakin toisella sanalla, joka on kuvaavinaan sitä esinettä tahi tekoa, 
jota oikeastaan tarkoitetaan, esim. 

Mikä rääkkylinnun-pesä pirtissä? ^^) 

Mikä ilves ikkunalla? ^^) 

Mitä viiri kuurittaa, seteri verkkaiseen vetää? ^^) 

Näitä arvoituksia käytetään ilman kysymäsanaaUn, joten ne usein ovat 
hyvin lyhykäisiä, niinkuin seuraavat: 

Hete pirtissä? 1*) 

Anopin silmä tuvassa? ^*) 

Kiilo penkin alla? ^*) 

Seitsenreikäinen kurikka? ^'^) 

Mutta, jott'ei arvaaja liian helpolla pääsisi, ja jotta arvoittaja tämän pi- 
kemmin saisi Hymylään, on näitä liitetty monta yhdeksi ja siten käy arvoi- 
tus toisinaan hyvinkin pitkäksi: 

Mikä pölkky pöydän päässä, mikä raapotti rahilla, mikä lastu lattialla, 
mikä kyyry kynnyksellä, mikä kääry kartanolla, mikä tuuru tunkiolla, mikä 
koikero kujassa, mikä rikka pellon päässä? ^^) 

Muutamissa arvoituksissa on sekä kysymys että vastaus, esim. 

Minne Vääränen menee? — Mitäs tahot keritty koira? jossa joki ja nii- 
tetty nurmi puhuvat keskenänsä. 

Kolmea esinettä, uunin luutaa, lapiota ja leipää tarkoitetaan taas seu- 
raavassa: 

Minne menet pöpönkäpälä? — Sinne, kunne lää(säkkö. Minne menet 
läatsäkkö? — Sinne, kunne pyöräkkö. 

') Tie — Iankaikkisuus. •) TuohikontUla. •) Ikkuna. *•) Oven ripa,? uksirauta, 
köka, vedätti, avaimen perä. ") Kätkyt, kehto, tuutu, liekku. ") VunaputeU. ") Rukin 
ratas ja ruUa. ") Vcsikorvo. ") Akkuna. ") Kirves. »') Pää. ") a) ukko^ b) akka, 
c) lapsi, d) kissa, e) koira, f) sika, g) kukko, h) käärme. 



l32 SUOMALAISISTA 



Mutta arvoituksella, joka tarkoittaa vaan yhtä esinettä, voi mjos olla 
monta kysymystä, esim. 

Kellä keketin korvat, kenen korvat keksallään?. 

Kellä suu keskellä päätä, kellä silmät kiij^jjaan, kellä korvat kie teal- 
laan? i») 

Toisissa arvoituksissa on ehdolla kaksi esinettä, jotka eivät arvoUaan ole 
yhdenvertaisia, ja näissä arvattavat asiat ovat usein verratut semmoisiin esinei- 
hin, että sitä, joka on parempi, luulisi huonommaksi ja päin vastoin, edm. 

Kumman ennen otat: aidan raosta rapsavaisen, kiven alta kiiltä- 
väisen? *<>) 

Kuolleita kuopan täysi, makkaroita maljan täysi? ^^) 

Ämmän rupisen pään, elikkä voileivän akkimalta? ^^) 

Arvoitukset, jotka ilmoittavat arvattavan esineen ominaisuuden, työn 
tahi lausuvat sen jonkun muim esineen nimellä, ovat usein monijakoisia si- 
ten, että jälkimmäiset osat ovat selityksinä edellisille, esim. 

Halko tulessa, pää meressä? ^') 

Joutsen lenti jotkutteli, vettä siivet pärskytteli? **) 

Kaksi Kalevan poikaa, itse pirtissä asuvat, päitä pestään pihalla? ^^) 

Mies kyntää, ei ole kättä, hepo kyntää, ei ole auraa, ilman tuhkii tul- 
laksensa? ^) 

Herrain herkku, pappien paras ruoka, ei veitsellä leikata, eikä talrikilla 
tarita? 27) 

Usein ovat kaikki osat yhden-arvoisia, esim. 

Kodissa syntyi, korvessa kasvoi, seinällä seisoi, naulalla naukui, polvella 
lauloi, pöydällä pörisi? 2^) 

Mytty mättään takainen, kiekura kiven alainen, kieko kannon juu- 
reinen?*») 

Näiden arvoitusten ominaisuuksia verrataan usein toisten esineitten omi- 
naisuuksiin, esim. 

Julmempi sutta, tuimempi tuulta, kavalampi kärmettä, rakkaampi ruo- 
kaa ?»•) 

Pienempi kortta, suurempi maata, nöyrempi tuulta?'^) 



1*) Tuopilla, korvolla. ») a) Täbkfl, b) KäA^ne. ") a) Nauoakuoppa, b) KlimMet 
') a) Räätikkä, sinikka, >tturiska, lanttn, bj rftkä neAftss^r .»).'f alavm ^ppu. *«) Soutuvene^ ' 
') Laipiohirret. >•) Sika. ") Äidinmaito. ••) Kantele ■•) Käärme. •^ Paha «kka. «) Valo, 



ARTotnncsisTA. 133 



NäQsii voi myös liikoa tämänlaatuiset: 

Musta kun pappi, eik' ole pappi» kiiltää kun nappi, eik' ole nappi, mjl^ 
vii kun härkä, eik' ole härkä, lentää kun lintu, eik' ole lintu? ^^ 

Tässä ehkä sopii mainita nekin arvoitukset, joiden eri osat ovat ikääft- 
kmn toistensa vastakohdat, esim. 

Kohdallaan tjhjä, kumollaan täysi? ^) 

Kohdin seinään, selin {Nurttun? ^) 

Pojat sotaa käyvät, isä vielä syntymättä? ^^) 

Talonpoika maahan nakkaa, herra lakkariinsa pakkaa? ^) 

Muilla kun on väri, häneir on siUoln kylmä; muilla kun on kylmä, hä- 
oell' on lämmin ja pimeys? ^'^) 

Edellä on puhuttu semmoisista arvoituksista, joissa näitä on monta lii- 
tetty yhdeksi. Usein arvoitetaan e8i4een eri osia yhdessä arvoituksessa, esim. 

Iso härkä renj^selkä, somerolla surmattuna, sarvet maahan kaivettuna, 
veri viety kaupunkihin, nahka syöty piimän kanssa, liha poltettu tuhaksi? ^) 

Kaksi haistaa, yksi maistaa, kaksi kuulee, kaksi näkee, kaksi koiria so- 
tii, yksi perässä ripsaa? ^) 

Nämä arvoitukset ovat välistä vertauksessa keskenänsä, esim. 

£monen hyvin menee, varsa kahta kauhiammin, yhdet suitset kunkin 
suussa? *<>) 

Tervainen tetulla jalka, itse tettu tervaisempi ? ^^) 

Toisissa arvoituksissa ovat arvattavat esii^et itsenäisiä, mutta kuitenkin 
jossain keskinäisessä yhteydessä, esim. 

Kaksijalkainen menee nelijalkaisen luoksi, nelijalkahxen kuusijalkaisen 
laoksi, kuusijalkainen pyörykk^isen luoksi, pyörykkäinen nelisuppuisen luoksi? ^^) 

Isä lynkä, äiti vänkä, tyttäret Utulatuiset, pojat ymmyrgyöry Iäiset? ^^) 

Aitta puussa, puu metsässä, sai vajat takasalolla? ^) 

Vielä saattaa tässä mainita semmoiset arvoitukset, joissa arvaajallekin 
OQ lausuttu muutama sana ja kim se siihen on sopivasti sommitettu, niin käy 
arvoitus oikein nokkelaksi, esim. 



") Sontiaincn. »») Hattu, lakki. »*) Kirves. •*) Kipcnet tulu iskcissä. ••) Räki 
neniä niistäessä. ") Jääkellari. ") Petäjä, sen latva ja oksat, terva, kuoret ja tervakset eli 
ludot "^ Lehmän eli härjän sieramet, kieli, korvat, silmät, sarvet ja häntä. ^) Rukfn 
nitaa; nilia ja siima. **) Reki — Vene. *•) Mies, hevonen, reki, keko ja riihi. *•) Hnmali- 
kossa seipäät eli nuvut, köynnökset, lehdet ja humaldc&vyt **) Otmvanpesä ja orava. 

2 



l34 SUOICALAISISTA 

Niin tehty, niverten tehty, näin tehty, nävert^i tehty, niin mnon niver- 
taköön, näin sinun nävertäköön, jos et tätä arvaa? ^^) 

Edes kiverä, taas kiverä, päältä kiverä, keskeä kiverä, niin kiverä, ett^et 
ar\'aakkaan ? ^) 

Samaa esitystapaa osottaa moni muukin arvoitus, esim. seuraava: 

Mene sinä sikgli siskoon, minä täkäli tätiin, siitä yhtehen yhdymma? 
jossa tarkoitetaan sekä nuotan si^ja että vyön eli vanteen päitä. 

Tästä johdumme tarkastamaan arvoitusten vertauksia. Tuskin tarvinnee 
mainita, että näissä on kuvaus-aistilla suuri valta, sillä tunnettuhan on, että 
lapsen mieli sillä alalla halukkaasti liikkuu. ^ Usein on vertaus soma ja koh- 
dalleen sattuva. Niinpä sanotaan oravanpesää pieneksi aittaseksi mäellä, jonka 
suulla on Suomen lukko, Tapion rahat takana. Metsäkana on pieni mies, ny- 
kero nenä ja kulkee liinapaidoissaan. Petäjä on joko satasarvi Hiiden hirvi 
tahi Tapion* sonni; tuuli kulkeva kuningas, jota kumartaa kuusen latvat, jä- 
räjää järven rannat; aurinko kultakokko, joka taivasta jakailee, ja vesi- 
kaari on: 

Sininen siirto, punainea puurto, keskikamarin katolla. 

Soutuvenettä verrataan lentävään lintuun, ionka vettä siivistä sirisee; val- 
keaa päreessä tahi viirinkukkoa taasen tijaiseen tikun nenässä ja sanotaan sen 
ruotsiksi ruikuttavan. Silmäneula on pikku lintu, liinahäntä, hampaat valkeita 
kanoja punaisella orrella, niin myös molemmat hammasrivit tekevät luisen 
lukon, jonka takana kilkkaa, kalkkaa (nimittäin kieli), tahi, jota avataan pui- 
sella avaimella eli lusikalla. 

Mieheen eli ukkoon verrataan monta esinettä, niinkuin jänistä, oravaa, 
kettua, kissaa, sikaa, kukkoa, metsoa, pyytä ja myös pölkkyä, laipiohirttä, 
muuria, valkeata, olutta, savua, nokea, lämmintä, kauhaa padassa, avainta, 
nuottaa, kynää, aurinkoa, kirkkoa, kirkonkelloa y. m* 

Muoriin eli akkaan verrataan usein yksiä esmeitä kuin ukkoonkin. Ak- 
kaan verrataan sitä paitsi vielä kanaa, syksy-yötä, viinapannua, viinapulloa, 
päivänpaistetta, taikinapyttyä, kodankoukkuja y. m. 

Samoin verrataan hevoseen, orhiin, härkään, lehmään y. m. monta esinettä. 

Rohkeita ja laidoiltaan pois meneviä ovat vertaukset esimerkiksi niissä 
arvoituksissa, joissa kirkkoa sanotaan tervaskannoksi, sontiaista tahi harakkaa en- 



«) Nivclkarhi. ••) Pyssynlukko. 



ARVOITUKSISTA. l35 

keHkai, sikaa tuomariksi, lukkaria pukiksi, joka käy kyliä ja vinkuu viikon 
päästä viimeistään. Sopimaton on myös käämi pölkyksi, lasinen akkunan- 
ruutu kiviseksi pelloksi, päivänpaiste piimäksi y. m. — Toisinaan tapaa ru- 
mia ja runottomia vertauksia kauniille ja runollisillekin esikeille, esim. seu- 
raavissa: 

Ruskia rupinen bärkä, heinäisessä kytkyessä? 

Riepujätti räystäällä, täitä täyteen sikesi. Näistä pitäisi edellisen mer- 
kitä maassa kasvavaa lakkaa eli muurainta ja jälkimmäisen tähtitaivasta. Mutta 
<m niitä päin vastoin kauniita vertauksia runottomillekin esineille esim. 

Kataja kallion nenässä, lekkun tuulet, lekkuu tyynet? 

Pyy lemd pyhäjokeen, pyhäjoki pyörimään, varvikko vapisemaan? joista 
edellinen tarkoittaa partaa tahi hevosen häntää, jälkimmäinen taas käytettä juo- 
ma-astiassa. 

Kieli näissä arvoituksissa on vaihtelevaa ja rikasta. Siitä sanoo Lönn- 
rot: n Arvoitusten kieltä on usein mahdoton kääntää, koska se on lapsuuden 
omilla sanoilla ja lauseparsilla täyttynyt, sekä alinomaisilla diminutiiveilla, joita 
ei voi ruotsiksi lausua.^ 

Vaihtelevaksi on kieli >äynyt siitäkin syystä, että arvoittaja, kun nähtä- 
västi ei ole keksinyt sopivia vertauksia, on omasta päästään tekaissut sanoja, 
jotka ovat kuvaavinaan arvattavan esi|leen muotoa, laatua, ominaisuutta tahi 
tekoa, esim. 

Mikä h^ry pyyrjrtellä, hyyry pyyryteltäväistä ; mikä digpo saapotella, 
siippo saapoteltavaista, mikä hojgpo tolpotella, holppo tolpoteltavaista? ^'^) 

Anna sikko tiiliäsi, tilli tiilitelläkseni, anna sikko jaanasi, jaari jaaritel- 
lakseni, anna sikko tuksuasi, tuksu tuksutellakseni ? ^) 

Toisinaan matkitaan sen esineen ääntä, jota arvoitetaan. Niinpä avai- 
mestakin sanotaan: 

Koputtaa kodan päälle, naputtaa navan päälle, kun pääsee sisään, niin 
sanoo karnaks? 

^Hinkuin edellisistä esimerkeistäkin on nähty, ovat useat arvoituksista 
snor^^naisia, toisissa on runollisia kaunistuksia, vaikka ne muuten ovat mel- 
kein proosanmuotoisia, mutta on runopuvullisiakin arvoituksia, vaikka se usein 
on vaillinainen. 



^^) a) Jauhiokivi. b) seula, c) huhmar. ^) Siipi, jauhinkivi ja huhmar. 



l36 SUOMALAISISTA ARVOITUKSISTA. 

Alku- tahi loppusointua on esimerkiksi seuraavissa: 

Terä uusi, varsi vanha? *•) 

Tupa tuuti harja heilui, mies tuuti tuvan sisässä?'^ 

Käreikkö niemen päässä, Jota tuuli tuuvittaa, veden henki heiiuttiui? ^*) 

Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta tervaksitta, kokitta kohentajatta, kat- 
tilatta katsojatta? *») 

Keträvarsi kengitetty, sepin maahan seisotettu, ihnan teitä tietämään, 
suuntia sanelemaan, outoja opastamaan. *>) 

Usein ovat runosäkeet vaillinaisia tavujen suhteen, mutta se tulee mjda- 
kin siitä, että niissä on enimmästi käytetty tavallista kirjakieltä, eikä runo* 
kieltä, niinkuin muussa kansanrunoudessa. 

Toisinaan huomaa arvoituksissa alkupitkääkin runomittaa, esim. 

Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee? ^*) 

Tuomari kyntää tuoresta nurmea. Paakari paahtaa pakatsimen marjoja, 
enkeK kukkuu keskellä kirkkoa? »«) 

Häntä kun vasta, eik* ole vasta, päältä kun maksa, dk' ole maksa, n- 
säitä kun juusto, eik' ole juusto? *•) 

Ullittu, pullittu, neulottu, pakattu, vääräksi kasvanut, vääräksi veis- 
tetty? s-») 

Lopuksi sopisi minun ehkä vielä puhua tuosta omituiifesta ja hauskasta 
Hymylän retkestä, jonka sai tehdä rangaistukseksi tyhmyydestään se, joka oli 
ollut huono arvoituksia selittämään, mutta koska siitä jo Lönnrot on antanut 
viehättävän ja valaisevan kuvauksen sekä Arvoituskirjansa esipuheessa että 
Suoiiii*kirjassa vuodelta 1841, ja Kantelettaren lastenlauluissakin on pitkän- 
lainen Hymylän laulu, niin lienee sen kertominen tässä tarpeeton. 

Li/ä Li/ius. 



^) Tähkä ja olki. ■•) Oravanpesä. ") Rysä vedessä. •*) Muurahaispesä. ■») Tuuli- 
kukko, viiri. ^) Kantele. **) Sika« lammas ja kukko. **) Nauris napoinensa, lehtinenst ja 
naattinensa. ") Satula. 



TAISTELU NATPRALIRMfA VASTAAN. iS? 

Taistelu naturalismia vastaan. 

S]niS3y tieteellisen empirian kehkeytymiseen. *) 

yjSeuraa aikaasi!^ on mielilause, jolla vähäisessä, syrjäisessä maassa 
sangen luonnollisista syistä on paljoa suurempi merkitys, kuin suurissa sivis- 
tysmaissa, joissa naika"* niin sanoaksemme välittömästi synnytetään. Täällä 
on ikäänkuin suurempi vapaus monenmoisten aatteiden tutkimiseen, ei tar- 
vitse niin tarkasti pitää lukua siitä, mikä hetki on käsissä, ennenkuin antau- 
tuu itsetyiseej^ vakuutukseen, sillä senhän tietää, että ainoastaan tämmöisistä 
muodostuu lopuksi se, mitä kutsutaan ajan hengeksi ; sanalla sanoen ei pidetä 
lukua tästä. Selvästi onkin siitä suuri etu. Se seikka, onko joku asia nyky- 
muotinen, on sen omalle arvolle nähtävästi vähäpätöinen katsantokohta, 
vaan kuitenkaan ei saata olla huomaamatta, että juuri tästä tarkasti pidetään 
lukua niissä yhteiskunnissa, jotka itse eivät vaadi maailman tapausten kelloa 
objattavakseen. Siten tapahtuu, ett'ei täällä useinkaan päästä muotia pi- 
temmälle. 

Huomatakseen että naturalismi on uusimuotinen, ei näytä tarvitsevan 
muuta kuin vedota runoilijoihin — se onkin mukava ja siis suosittu keino. Poike- 
taksemme siitä rohkenemme tässä kuitenkin kulkea toista uraa ja vieläpä toi- 
vomme pääsevämme totuutta likemmäksi, kerrankin jättämällä kokonaan sik- 
seen nämä niin ylistetyt profeetat. Me alamme mekin todistamalla erästä 
ajanmerkkiä, joka tosin naturalismille ei ole edullisimpia. 

Kristillis-siveellinen suunta y hteiskunta-politiikissa on viime aikoina ollut 
hyvin tavallinen tunnussana, joka on komeillut kaikenmoisissa valtiollisissa oh- 
jelmissa vieläpä hankkinut itselleen äänenkannattajia sanomakirjallisuudessa- 
kin. Sangen tärkeä ja edullinen saattaisi olla sen käsityksen poistaminen yleisöstä, 
että tässä muka ilmaantuu ainoastaan poliitiilisen muodin satunnainen oikku, 
joka ei ole missään suhteessa meidän vuosisatamme mahtavimpiin sivistys rient oihin. 
Senlaatuista tavotellaankin nyt, kun koetamme saattaa mainitun yhteiskunnallisen 
parannusliikkeen yhteyteen tieteellisen empirian kehkeytymisen kanssa. 
Tallahan olemme myöskin nimittäneet erään mahtavimpia sivistys-elementtiä. 

Epäilemättä onkin kristin-uskon siveys-opilHsen evankeliumin yleisin luonne 

*) IV, Jätimn kirjoittama 



l38 TAI6TBLU 

siinä, että se täydellisesti on hengen oppi, ja ett*ei sitä siis saata kä- 
sittää eikä arvostella tarkastelussa, joka tutkii ainoastaan ihmisen olemi- 
sen luonnon-puolta. Nöyryys ja uhraavaisuus oman itsensä puolelta, an- 
teeksi-sijQAti ja hellä alttiiksi-jmtavaisnus toista kohtaan, kaikkien pyrintöjen 
kokoominen esi&eihin, jotka, olematta välittömässä todellisuudessa, pälttdevät 
tämän jälkinmiäisen puutteelliseksi ja puolinaiseksi asiaksi, jossa hengelle ei 
ole mitään otollista leposijaa, lopuksi se lapsellinen usko, että tuo yksinker- 
tainen siveellinen tunne, omatunto, on luotettavampi opas elämän sokkploiden 
läpi, kuin suurin maailmallinen viisaus, — semmoiset ovat kristillisen maail- 
mankatsannon pääpiirteet, jotka näyttävät tekevän sen kelpaamattomaksi käy- 
tännölliselle yhteiskunta-elämälle sekä tämän konkreettisille, täyAen todellisuu- 
den määräämille ulkomuodoille, vieläpä myöskin johtavan kristin-uskoa risti- 
riitaan ihmis-tieteen kanssa, jonka tarkoituksena tuntuu olevan kerran kaik- 
kiansa karkoittaa meistä ylen korkealle pyrkivät haaveilut. Se vapautuminen 
itsekkäistä harrastuksista ja lihallisuudesta, johon kristin-usko velvoittaa, joutuu 
kuten näyttää, heti paikalla tappiolle biologian kautta. Tämä näet tietää julis- 
taa, että yksilöiden koko korkeampi muodostuminen ja täydelliseksi pääseminen 
riippuu sisällisestä olemis-taistelusta, johon jokaisessa on itsekohtaiset viet ^oir 
ja himonsa sekä monipuolinen aistillinen vastaan-ottavaisuutensa. Naivinen 
usko hyvään ilmaantuu välistä siinä muodossa, että kohtaloita uskotaan ylen- 

V .*>u^/^ luonnollisesti ohjattavan ^ihanteiden^ mukaan — tiedetäänhän kuinka löyhästi 
näitä tavallisesti sommitellaan — , välistä taas semmoisen pelottomuuden muo- 
dossa, joka uljaasti tottelee velvollisuustupteen välittömiä käskyjä ja on rohkeana 

'^ ^^ ^ ^t;^^^rdhantee|Iisissa tehtävissä (noudattaen tuota: ^älä sure huomisesta päivästä!^), ja 
siitä odotetaan ihanampaa satoa kuin tuskallisesta huolenpidosta, joka kaik- 
kialla vain punnitsee seurauksia. Mutta tämä usko hyvään ja sen vahin- 
goittamattomuuteen näyttää aina suorastaan pilkkaavan kypsyneempää 
maallista katsantotapaa, joka tuntee itsensä täysin yhtäpitäväksi aikansa kor- 
keimman tiedon kanssa, koska se käsittää maailmankehityksen riippuvaksi tu- 
hansista pienistä ja suurista vaikuttimista, joiden kautta tarkoin mekaaninen 
järjestys toteutuu, luonnollinen kausaalilaki kaikkialla pääsee voimaan eikä 
-'^ ylipäänsä mikään teko jää ilman laajaperäisiä seurauksia, joiden arvostelemi- 
seksi ei mikään määrä tietoja ja huolellisuutta näytä liian suurelta. *) 

*) Se omituinen ristiriita, jota t&ssä olemme kuvailleet, on viimeksi sangen huvittavalla 
tavalla esiintynyt Saksan valtiopftivillU käytännöllisen kristillisyyden kannattajien sekä 



/ A , 



NATURALISMIA VASTAAN. ISQ 



Pahaksi onneksi on tässä maailmassa sääntönä, että totuuksia, jos ne 
esiintyvät kovin eri kohdilla meidän maailma nkatsantoamme ja siitä saavat 
ristiriitaismiden muodon, joko Ijhjtnäköisyjdestä tahi puuttedUsesta projek- 
doonikjnrystä (lainataksemme lauseparren fysioloogisesta näköopista) väitetään 
suorastaan vastakkaisiksi ja epäsopuisiksL Taistelu aatteiden välillä, jotka, 
ollen itsestään kenties yhtä oikeutettuja, aUtnisesti menevät vaikutuspiirinsä 
ulkopuolelle ja hapmlevat oikeata rajaansa toisiaan vastaan, on siitä syystä 
muodostanut historian tärkeimmän hapatus-aineen. Mitä tahansa ajatellaankin 
kristin-oskon alkuperäisestä julistamisesta ihmiskunnalle, nim pysyy se kuiten- 
lua aina sen puolesta ilmestjksenä, että sen totuudet, jotka sisältävät mitä 
savimman määrän siveeUistä täydellisyyttä ja henkisyyttä, äkkiä loistavat sil- 
miimme semmoisena aikana, jolla epäilemättä oli riittävästi inhimillisiä tunteita 
hmnaantaneena oleskellakseen noissa äsken avautuneissa valo{>iireissä, mutta 
joka myöskin oli äärettömän kaukana siitä laajasta näkökannasta, joka tietää 
elimeUisesti järjestää tuommoisia hengellisen kehitys*pyramiidin huipusta niin 
saaoaksemme ennakolta lohkaistuja totuuksia inhimillisten asiain yhteiseen suu- 
reen kehykseen. Siitä syystä on yhtä pintapuolista kuin valitettavasti taval- 
listakin, että kristillisen totuuden loistoajan katsotaan olleen näinä aikaisim- 
pina vuosisatoina, jolloin se pääsi voimaan tyrannisesti sortamalla toisten elon- 
vaikntinten oikeutettuja vaatimuksia. Silloin maailma ja liha kerrassaan tun- 
tuivat kärsimättömiltä siteiltä ja kurjuuden pesältä, tiede vaipui vuosisatojen 
mnailaun ja sen sijaan nuot vanhat mytholoogiset haasdfiilut muodostettiin ka- 
maliksi perkeleen-kuvauksiksi, jotta ihmiset rientäisivät pois tästä maailmasta 
ja omasta itsestään. Yhtä pintapuolista on sitten uudistuksessa eli ^renessan- 
sissa^ nähdä merkkiä kristillisen, hengen häviöstä ja tältä näkökannalta olla 
hyväksymättä vapaita teitä, joita henkinen sivistys tässä itselleen raivaa. 



t n hnmS l aeen suurten asioitsijain ja oppineitten johtaman joukon välillS, joka nimittää itseänsä 
nimeUä «FortschritU" Edelliset, ruhtinas Bbmarck etupäässä, ovat suaremmoisessa protek- 
tionistisessa lainsäädännössä taloudellisesti heikkojen, sairaitten, ikäloppujen ja turmioon jou- 
tQDdtten hyväksi aina nojautuneet siihen, että valtion siveellis-kristillinen velvollisuus on 
auttaa ja tukea. Jälkimmäiset eivät ole väsyneet punnitsemasta ja osottamasta, mitä sellai- 
sista sääliväisyyden ja rakkauden töistä mahdollisesti seuraisi. Edelliset ovat nimenomaan 
väittäneet menestyksen paraimmaksi takeeksi hyvää asiaa semmoisenaan, jälkimmäiset taas 
ovat, historiallisten keikarien tavalla, tahtoneet supistaa tätä takuuta inhimilliseen varo- 
vaisuuteen. 



140 TAISTBLU 

Olkoonpa niinkin, että nämä tiet olivat vapaita siinäkin merkityksessä, 
että tuo kaikkiin mieliin jnurtonut usko todelliseen ristirlitaisattteen kristilfi- 
syyden ja yleisen inhimillisen järjen totmiksien välillä yhä on vallitsemassa, 
vieläpä juuri tähän aikaan saa klassilUsen muodostuksensa suurissa skolasti- 
sissa oppijärjestehnissä, että siis ne, jotka kuitenkin harrastavat ihmisen luon- 
nc^iisten taipumusten viljelemistätaiteen, tieteen ja käytännöllisen elämän alalla, 
osaksi tieten tahtoen vastustavat kristil]isy3rttä, osaksi jättävät täydellisesti lu- 
kua pitämättä sen tarkoitusperästä. Mutta koska ylipäänsä kerran oli kukis- 
tettava se mahtava etuluulo, mikä oli olemassa periaatteellisesta epäsovusta 
hengen korkeimpien siveellis-uskonnollisten tointen ja sen laajan maailmalli- 
sen perusteen välillä, jonka asemamme aistillisessa luonnon-maailmassa tuot- 
taa hengelle, niin tuskimpa sitä oli mahdollista saada aikaan muusta hinnasta, 
kuin että juuri tämä luonnon-maailma, joka lähimmin on meille tuttu aistilli- 
sissa havainnoissamme, mutta myöskin tämän havaintoaineksen kautta on 
sekä ihmisen ajatuksen synnyttäjä että sen esi%e, että tämä maailma, vapau- 
Inneena haltijallisesta usvaverhosta tulisi juurta jaksain ja mitään seurauk- 
sia pelkäämättä tutkituksi, sekä samoin esteettisessä ja käytännöllisessä suh- 
teessa perin pohjin viljellyksi. £i saata käsittää henkeä eikä osottaa oi- 
keutta sen puhtaille pyrinnöille, joirei ensin ole oppinut ymmärtämään luon- 
toa. Tosin on tämä väite meidän aikoinamme vielä suuremmalla oikeudella 
pätevä päin vastaisena, mikä seikka ainoastaan näyttää, kuinka suuressa mää- 
rin tutuudet ovat toistensa ehtoina. Mutta tositieteellisen tutkimuksen lähtö- 
kohta oli välttämättömästi (sielutieteellisistäkin syistä) ulkonainen luonto ais- 
ttlUs-konkreettisine esineineen. Työn edistyessä lähestyttiin askel askeleelta puh- 
taasti henkisen vaarin-oton piiriä. Vaan kun kerran oli päästy niin pit- 
källe, että tälläkin henkisten ilmiöiden alalla käytettiin vcMttq^n empirian peri- 
aatetta: että joka eri tapauksessa on tutkimuksen esifieen annettava itsestään 
vapaasti ja väärentämättä ilmaista oma luontonsa sekä erityiset tutkimosme- 
toodinsa, — niin ei saattanut jäädä vihdoinkin näkyviin tulematta, mitkä oli- 
vat perusteina siveellis-uskonnolliselle puolelle hengen ellnvaikutusta. 
Tätä tukea elämämme aatteelliselle vaikuttimelle odotamme tarkasta empiriasta 
emmekä mistään haavekuyailusta, jota alituisesti tulisi epäillä. Mutta siten olisi 
tieteellinen tutkimus edistyessaän uudestaan joutunut samaan kohtaan, josta 
se alussa itse kääntyi pois; sen vuosisatoja kestänyt työ virtaisi itsestään 
lähdesuoneen, jonka kristin-usko aikoja ennen niin merkillisessä määrin on 



NATURALI9MXA VASTAAN. I4I 



toddoiit ja ihmiskiiniiaUe kh|oittanut» sekä Ukiai kaikissa johtopäatdksissaän yh- 
teyttä ja sopos^tuista selvyyttä tavottdevan hengea triomfin täydelliseksi. 
NiiQ kanvan koin tätä yhteyttä ideaaliMi ja empirian» uskon ja tiedon välillä 
ei oie saavutetta, ei myöskään mikään totuus voi olla varma pysyväisyydestään 
(»s toddliaena totuutena olemis^taan); sillä ihmishenki ohraa mieluummin 
ykden oikeutetun kohdan kuin ajan pitkään kärsii kaksipuolisuutta sydämes- 
aään. Täysi ja tod^inen totuus — ja sen kanssa kristin-uskonkin — on 
siis alituisesti tulevaisuudessa. 

Meidän harrastuksemme rajoittuu siis lähimmin ja etupäässä todellisen 
bengen^Stoen aikaansaamiseen. Ja niin suuressa määrin on se, mitä esi- 
tämme, nykyajan pyrintöä, että ne eri vaiheet, joita henkisten probleemien 
tutkimisessa saattaa mainita, suureksi osaksi todellakin vielä ovat sekasin tois- 
tensa kanssa. Kaikissa tapauksissa koetamme erottaa kolme semmoista vai- 
hetta: naturalismin, idealismin ja itsenäisen henkisen empirian. Koska 
meidän päivinämme tieto niin suuresti on käytännöllisesti muodostavana voimana, 

ei ole ihmettä, että siitä myöskin löytää tukikohdat kolmelle tunnetulle valtiollis- 

" — > 

yhteiskunnalliselle ajatuskannalle : liberalismille (sen vanhassa muodossa), so- 
aialismille sekä näiden kummankin välillä (ja, jos tahtoo luottaa historialliseen 
synteesiin, kmnmankin yli) olevalle humaanis-krisdlliselle suunnalle käytännöl- 
lisessä valtiotaloudessa ja politiikissä, joka vasituisesd on protektionistista luon- 
toa ja viime aikoina varsinkin Saksassa päässyt niin hämmästyttävän mah* 
tavaksi. 

Kenties ete^dntä sekä lajissaan täydeUisintä ja pysyväisintä, mitä renes- 
sansista kuluneet vuosisadat ovat jättäneet perinnöksi nykyiselle ihmiskun- 
aaUe, on sen tarkan luonnontieteen perustukset, jota tänäkin hetkenä 
täydestä syystSi niin suuresti ihmetellään. Juuri täällä, ulkonaisen luonnon 
alalla (tähtitieteessä ja fy silkissä) pääsi empiria ensiksi juurtumaan ja kehit- 
tämään hedelmällisiä metoodejaan, ja sen jälkeen tuo pitkä jakso tieteellisiä 
voittoja <^ todenteolla omansa ylistämään empiiristä menetystapaa. Tämä oli 
rihdoinkin menestyksdlä ulotettu elimettönustä esiieistä elimellisiin, mutta 
kaitenkaan et menty aineeUisea maailman piiriä ulommaksi. Vaan jota täy- 
dellisemmin aistillinen vaarin-otto pani hulHsla tiluksiaan valtansa alaisiksi ja eti- 
meUistä toimintaa tutkiessaan kajoei edes niiden rajojakin, sitä selvemmäksi kävi, 
eitä henkisen elämän totuudet — ajatukset, tunteet, feoiminnatt*vaikutti- 
met, kaikki nämät meitä itseämme koskevat sisäiset kokemukset, jotka eivät 



142 TAISTELU 

ainoastaan ole yksityishenkildn ulkonaisen elSmänmaodostaksen porusteena» 
vaan joille myöskin koko maailmanhistoria oa ainoastaan jonkunlainen nakj- 
vainen ulkqverho — yhtä paljon kuin aistimilla havaittavat asiat vaativat ja 
sallivat itsenäistä tieteellistä tutkimista. 

Ensimmäinen suuri 3rritys tähän suuntaan edistää teho kkaasti itse asiaa» 
vaan osottaa kuitenkin samalla omituista, helposti selitettävää hairahdusta. 
Tätä me lyhyesti nimitämme tieteellisen empirian oikeudettomaksi 
anastukseksi henkisten asiain alalla. Oli tähän asti totuttu tapaamaan 
todellista tieteellisyyttä ainoastaan luonnontutkimisessa ja sen johdosta oli tie- 
teellisyys ja luonnontieteellinen menetystäpä käyneet aivan samaa merkitse- 
viksi. Luonnontieteellistä menettelyä ruvettiin kernaasti käyttämään minkä 
esiieen suhteen tahansa. Siten oli muka vasta vasta silloin joku henkisen 
"^^^r^^U «f ^lä"^^ ^lä saatettu onnistuvan, ^eksaktisen^ tutkimuksen alaiseksi, eli kuten 
oli tapana sanoa^ toinen tahi toinen vapaa hengen-oppi korotettu positii- 
visen tieteen arvoon, kun oli näytetty, että sen alalla, oli sitten melkein 
kuinka epävakaisessa muodossa tahansa, saattoi käyttää jotakin luonnontietei- 
den taattua apukeinoa: matemaattista laskua, mekaanista järjestelyä, kokeita 
y. m. Siinä ei huomattu, kuinka mielivaltaisesti useimmiten meneteltiin hen- 
kisen empirian, s. o. tässä esiintyvien asianlaitain kanssa, eikä kuinka epätar- 
koiksi siis suurimman eksaktisuuden näennäisyydestä huolimatta jouduttiin. 
Varsinaisimpana erotuksena sisäisen kokemuksen tosiasiain ja ulkonaisten luon- 
non-ilmiöiden välillä on edellisten verrattoman rikkaampi yhdistely, joka li- 
säksi on senlaatuinen, että sitä ainoastaan kovin vaillinaisesti saattaa jakaa 
yksinkertaisiin itsenäisiin tekijöihinsä, joiden kautta pääsisi tieteelliseen eri- 
'^-^ koistutkimiseen. Sitä myöten kuin tässä erittelee eli analyseeraa, vieroittuu 

toden teolla siitä, mikä on tosiasiallista, eikä sovi toivoa, että koskaan enää 
pääsisi näitä abstraktiooneja mitenkään yhdistämällä aatteellisesti lähestymään 
tahi palauttamaan todellisuutta. Mitä itsenäinen eli puhdas tunne, puhdas 
tiedo ntoim itus, puhdas tahto on, sitä emme tiedä mistään kokemuksesta, 
vaan kutsumme näillä nimillä ainoastaan epäempiirisiä abstraktiooneja, kun 
sitä vastoin tosiolpissa aina huomaamme jakaumatonta tietoisuuden-toimitas- 
ta, jossa nuo mainitut prosessit ovat toisiinsa sekaantuneina. Samoin on 
kaiken ehtona, mitä historiassa tahi yhteiskuntaelämässä tapahtuu, melkein 
uskomaton joukko psyykillisiä vaikuttinua eli yllykkeitä. Ja nämä taas ovat 
sen ohessa hengen yhteyden kautta, joka on korkein ja ankarin yhteys, 



NATURALISMIA VASTAAN. 143 



mitä me ensinkään tunniutamme» siten valmistetut seka niin kiinteästi toi* 
ainsa liitetyt, että luonnontieteellinen eristämis- ja eUminoimis-menettelj tässä 
sangen pian huonontuu pahimmaksi mielivaltaisuudeksi. Ensimmäinen vaihe, 
jota meidän on määrä tarkastaa, onkin se, että raa'at luonnonmukaisuudet ja 
niistä kunatnt tntkistelutavat tulevat suoranaisesti siirretyiksi ja juurrutetuiksi hen* 
kiseen tutkimus-alaan. Tämä tapahtuu seuraavalla ehdolla: tutkimuksen esine 
tehdään ennen kaikkia yksinkertaisemmaksi, s. o. henkisen elämän todellinen 
empiirinen perustus katkaistaan jonkun suositun ja mielivaltaisesti semmoiseksi 
osotetun ilmiöluokan h3rväk8i; ja täten on keinotekoinen pohja metoodien käyt- 
tämiselle valmis. 

Liitämme tähän muutamia esimerkkejä semmoisesta naturalismista 
henkisten tieteiden alalla. Sitä, mitä puhtaassa sieluopissa nimitetään mate- 
rialismiksi, ei saata sanoa siihen alaan kuuluvaksi, jota me edellytimme, ni- 
mittäin henkisten tosiasiain tunnustamiseen. Se esiintyy ennen mitäkään al- 
kua senlaatuiseen tieteesen, kuin tässä on puheena. Sitä vastoin J. F. Her- 
bartin suuri ja puhdas filosofia on meille sielutieteen alalla, missä se muu- 
ten saa aikaan käännekohdan, edullisena esimerkkinä. Sielun-elämä koko laa- 
juudessaan asetetaan tässä mieltämistoiminnan vertaiseksi (mihin sitten tunne 
ja tahto liittyvät semmoisina vaikutuksina, joilla ei ole niin sanoaksemme 
omaa empiiristä todellisuutta). Tämän mieltämistoiminnan piiriin taas sovite- 
taan muutamia hypoteettisia ja ja mielivaltaisia otaksumia, joilla tosin ei suu- 
resti ole minkäänlaista tosiasiallista selvyyttä, vaan joiden hinnalla sen sijaan 
toivotaan saatavan aikaan hengen mekaniikki ja statiikki sekä laaja mah- 
dollisuus matemaattiseen laskemiseen. Historian alalla ryhtyy Buckle tut- 
kistelusta eliminoimaan (uskoteltuna, muka pysyväisenä alkutekijänä) ihmiskun- 
nan kehityksen koko siveellistä puolta, jotta sitten sitä mukavammin saattaisi 
täten paljaasen tiedolliseen edistykseen supistetusta vaarin-oton piiristä etsiä 
kaikenmoisia induktiivisia lakeja. Sitä paitsi t^luonnontieteellisyys,"^ kuten jo- 
tenkin yleisesti myönnetään, sangen pintapuolisesti esiintyy siinä, että asunto- 
paikan, ravintoaineiden y. m. vaikutukseen pannaan liiallista arvoa. Lisäksi 
se näkyy tilastotieteen käyttämisestä, mikä aivan varmaan useammin antaa vi- 
rikettä käytetyn numeromäärän mukaan tieteellisyyttä mittaavalle etuluuloUe, 
kuin se tuottaa toivottua todistusta. 

Mutta millään alalla ei väärien luonnon-analogiain viljelemisestä ole ol- 
lut niin laveita käytännöllisiä seurauksia kuin valtiotaloudessa. Sen vuoksi 



144 TAisria*u 

myöskään tuskia mikään tieteellinen opfH on tuottanut ja yhä saa Icärsiä pe- 
rinpohjaisempaa ja intofaimoisempaa arvostelua kuin n. k. vaitiotakHiclellinen 
liberalismi, Manchester-oppi. Yksityishenkilö vapautetaan — siitä nimi. V^aan 
mikä yksityishenkilö? Kuitenkin on meidän ainoastaan koettaminen paljas- 
taa naturalistisia istukkaita, ja sen teemmekin, aineen rajatonta laajuutta tar- 
kastaessamme, kolmessa kohdassa. 

1. Yhteiskuntaa pidetään elottoman atomistiikin kuvana. Se jaetaan 
ehdottomasti itsenäisiin osiin — yksityishenkilöihin. Näiden tulee kunkin 
puolestaan kokonaisuudesta huolimatta saada oma olemuksensa voimaan. 
Muuta ei tarvitse muodostuakseen arvokkaaksi renkaaksi kokonaisuuden sopu- 
soinnussa. Samoin aivan on laita aineellisessakin maailmassa, missä täydelli- 
sin järjestelmä, taivas-mekaniikki, tutkijan silmissä vihdoin hajaantuu atoomien, 
kaaokseksi, jotka toisistaan tietämättä tottelevat kukin vain luontoansa, kehit- 
tavat sisällistä voimaansa. Lisäämme tähän muistutuksen. Luonnontutkimuk* 
selle on materia tietysti kaikki kaikessa. Materialistiksi tulee ainoastaan sil- 
loin, kun jalat lokaisina kömpii kynnyksen yli hengen aloille. 

2. Yhteiskunta-atoomille, yksityishenkilölle omistetaan johdonmukaisesti 
yksi ainoa perusvoima, jotta sitä voisi yksinkertaisemmin pidellä siinä etujen 
mekaniikissa, mihin tahdotaan päästä. Juuri inhimilliset syyt kaikkiin käy- 
tännöllis-yhteiskunnallisiin töihin ja toimiin ovat ne, joita tässä tarkoituksessa 
erotetaan pois toinen toisensa perästä, kunnes jää jäljelle yksi ainoa: egoismi, 
itsekkäisyys. Sitä ylistettyä sopusointua, joka on kaunistava ihmisellistä (!) 
yhteiskuntaelämää, määritellään sitten lähemmin ^itsekkäiden harrastusten vir- 
heettömäksi itsensä järjestämiseksi,^ joka kukoistuksekseen vaatii ainoastaan 
vapautusta valtiollisesta ja muusta pakosta, Tästä on syntyisin tuo tunnettu 
pääsääntö: laissez faire, laissez passer. Mitä luullaan saavutettavan on sel- 
vää: että nimittäin laajaperäisimpiä päätelmiä saattaa johtaa hyvin mutkatto- 
mista edellytyksistä, muutamista abstraktisista, yksinkertaisista kaavoista, joita 
kuitenkin monimutkainen todellisuus noudattaa — katso mat.ftmariikkia ja 
yleistä mekaniikkia. 

3» Kun meiltä vaaditaan kunnioitusta paljaita luonnonlakeja kohtaan, 
perustuu se ainoastaan näiden ikuiseen pysy väisyyteen ja siihen merkitykseen, 
mikä niillä on, että ne tuottavat järjestystä meidän maailmankatsantoomme. 
Tämä kunnioitus, jota kuitenkin usein sekoitetaan siveellisen innon kanssa, 
siirretään johdonmukaisesti itsekkäisyyteen, siihen luonnonlakiin, joka niin on« 



NATURALISMIA VASTAAN. 145 



HflUisesti on mbimilliseBtä yhtdskiinnasta keksitty. £i dis riitä, että itsekkä^ 
STjdelle soodaan tosiasiallinen pätevyys, joka on omansa säikähd3rttä]nafin 
jokaista, vaan siitä myöskin muodostetaan siveyslaki, jonka omituiseksi vd- 
voUisnudeksi tulee luonnonlain tukeminen ja auttaminen, missä tämä näyttää 
ontuvaiselta. 

Sitä henkisen pontevuuden määrää, joka ihmisen tahdolle omistetaan, 
ei siis tässä oteta taisteluaseena käytettäväksi arvottomaksi huomattua 
vaikutinta vastaan vaan päin vastoin, jotta niin puhtaana ja väärentämättö- 
mänä kuin suinkin (perinpohjaisemmin kuin missään todellisessa yhteiskun- 
nassa on tapahtunut) itsekkäiden harrastusten valta toteutettaisiin sen peri- 
aatteen mukaan, että, jota vähemmin yleistä hyvää tahalla tavotellaan, sitä 
varmemmin se aikaan saadaan. Itsekkäisyyden dogmatiikiksi on kut- 
suttu tätä uskoa yksityisten harrastusten prestabilieerattuun harmoniaan ja 
tj^jentymättömään lähteesen, josta muka virtaa voimaa kaikkien yhteiskun- 
nallisten paheitten parantamiseksi, mitkä asuvat yhteiskunnan vapaasti vaikut- 
tavissa luonnonlaeissa. Se seikka, että huomaamme tämän valtiotaloudelliaen 
opin toden teolla päättyvän — ihme-uskoon, ei meitä enää kummastuta sen 
ristiriitaisuuden tähden, jossa tämä näyttää olevan tuohon niin kovasd vaa- 
dittuun luonnontieteellisyyteen : dedämmehän, että se alusta on merkinnyt sa- 
maa kuin huono empiria. 

Vaan oli selvää, että tämä veltto ja saamaton oppi, joka sen sijaan että 
asettaisi detoisen tahdon hyvän suoranaiseen palvelukseen, odottaa tätä 
hyvää lahjaksi sokeilta hionnonlaeilta, ja joka melkeinpä yhdellä henkäyksellä 
saamaa opdmtsmia sekä julistaa nälkärajan normaalitilaksi miljoonille työnte- 
kijöille (tuon niin suuresd ihmetellyn ^korollaarion^ kautta työpalkan luonnol- 
lisesta suuruudesta) — välttämätöntä oli, että tämä oppi kauvan kyllä kulkisi 
perintönä etuoikeutetuissa kansanluokissa. Vaan yhtä välttämätöntä oli, että 
niiden puolelta, jotka olivat tässä petomaisessa olemistaistelussa uhriksi mää- 
rätyt, tämä oppi synnyttäisi yhä äänekkäämpiä ja väkivaltaisempia vastalau- 
seita, jotka nekin taas yhtä yksipuolisesti saattaisivat huomioon vapaan ih- 
mistahdon velvollisuuden ja rajattoman kyvyn yhteiskunta-olo- 
jen luomiseen, orjallisesti alistumatta raakain ^luonnollisten*^ 
olojen alle. Vaan kajoamatta niihin käytännöllisiin, vallankumouksellisiin 
suuntiin, jotka sosialismin nimisinä elävät joka miehen suussa, olemme men- 
'fieet onKia, tieteellisen eupirian kehitykseen rajoittuvaa tarkasteluamme edem- 



146 KNO. 

maksL Tämä on sillä päässyt tuohon toiseen vaiheesen, jonka tunnusmer- 
kiksi saattaa sanoa sitä, että henki tekee anastuksia luonnon alalta. 

(Jatketaan). 



Eno. 

Kirjoitti Kauppis-HeikH. 
(Jatk.) 

Sitten tuli panttien lunastus. Lotta rupesi kysyjäksi, mitä minkin piti 
tehdä, ennenkuin saisi panttinsa. Pantit olivat pidettävät piilossa, ett*ei kukaan 
tiennyt kenen se oli; vaan kun tuli Ollin pantin vuoro, niin Lotta vilkautti 
siksi, että näin sen olevan Ollin. Minä sanoin: „sen, jonka pantti nyt tulee, 
pitää nelin kontin ravata perästä ovensuuhun kuin rikkaan talon pojan oriin 
sulhaisiksi mennessä," — „Kylläkin!'' sanoi Lotta vilkkaasti, „ja sitten oven- 
suusta takasin alapäisenä, niinkuin ei olisi hyvästi käynytkään.'' 

Kun hattu oli otettu esille, remahtivat kaikki nauramaan ja sanoivat: „80 Olli, 

— — alappas ravata." — «En!** ja suuttumuksen puna leimahti 

hänen kasvoilleen. — „No pantti on lunastettava,** sanoin minä, „aia ravata." 

— „Sinä saat pitää suusi hyvin kiinni joka kohtaan räkyttämättä sinä et 

ole kuin renginroisto!** tosahti Olli. — „So so! vai roisto 

punnitseppa puheesi ja lunasta hattusi,** sanoi joku pojista. — „£n lunasta 
hattu tänne!'* pevaili Olli. 

Vähä ennen viime tahtomista Lotta pani jo hatun pöydälle, josta Olli 
sen vihaisesti sivalsi ja meni paikalla ulos, sekä sitä tietään kotiinsa. 

Paluumatkalla olin h3rvällä mielellä, kun näin, ett' ei Olli ollut miksikään 

haitaksi minulle Rakastaneeko hän minua? ajattelin minä. Ja 

sepä se olikin ajatus, joka pani minut miettimään — — ja aina vaan 

miettimään, sillä rohkeutta ei tahtonut riittää ajatuksen julkaisemiseen suulli- 
sella kysymyksellä. 

Mies kasvaa ja hammas karkiaa, sanotaan» ja niin päätin tehdä taon 
vaikean askeleen. 

Muutamana päivänä, oli juuri heinäaika, istui Lotta tuvan rappusilla ja 



KMO. 147 

oiiq)eU. Moat olivat syötyänsä ruvenneet paivänpaisteesen levolle ja kuorsasi- 
vat täyttä vauhtia. 

NjTt tahi sitten ei milloinkaan! ajattelin minä ja menin hänen viereensä 
istnmaan. Kmnnmstuksella hän näytti katsovan minun rohkeuttani, jonka* 
moista hän minulta ei ennen ollut nähnyt. Kummallisen väristyksen tunsin 
runmiissanL 

«Kununastellenpa taidat katsoa» kun tulin niin lähelle sinua istumaan»*^ 
sanoin puheen aluksi. — ^En niin sitäkään,** vastasi hän^lyhyesti ja ompeli. 

— ^ Aivan niin minä sen arvaan; vaan eihän se kumma olekkaan, kun ei 
ole koko pitkänä vuotena monta sanaa vaihdettu» vaikka vilkasmieliset ja 
.kieliset olisivat jo tälle aikaa kerinneet paljonkin puhua, ^ sanoin muka mie- 
lestäni ovelasti. — ^Mitäpä tuosta lienee paljosta puheestakaan,** sanoi Lotta 
ja nykäsi neulaa» niin että lanka katkesi. — „Totta siitä on» koskapahan ne 
puhuvat»" jatkoin minä. Lotta käänsi silmänsä työstään minuun päin ja ky- 
syi: ^knka se hyvin puhuu?"* — Minä arvasin» että kyllä jo Lottakin ymmärsi 

asian ja sanoin: »»Kukako puhuu? — — «'- minäpä tiedän kuka .** 

nSanoppas» mitä tiedät»** sanoi Lotta vähän naurahtaen» ^etpä tiedä mitään.** 

— «Tiedänpähän» että Olli — ** rupesin sanomaan» vaan Lotta kes- 
keytti että »elä virka Ollista ** — nVirkanpahan»** lisäsin minä» »kun 

tiedän» että Olli puhuu ja tiedänpä senkin» mistä asiasta.** 

Lotta katsahti minuun nurkuvasti ja virkkoi: «no johan minä sanoin» 
että elä virka OlUstal** 

Nyt näin minä parhaaksi ryhtyä tuohon vaikeaan toimeen ja sanoin: 
«Kyllä» kyllä; vaan enkö saisi virkkaa mitään?** — »»Mistä sitten?" kysäsi 
hän. — «Itsestäni»** lisäsin minä. — »»Itsestäsi?** jamasi Lotta. — «Niin» niin»** 
vakuutin minä ja tunsin» ett'en voinutkaan puhua niinkuin edeltä päin luulin. 
Lotta sen ymmärsi»* koskapa sanoi «johan sinä puhut joutavia.^ — «Eikö 
mitä»** jatkoin hyvin katkonaisesti» «eihän se mitään joutavata ole» jos puhuu 
itsestään» kun et salli muistakaan.** — «Vaan jos olet vaiti» niin on parasta,** 
sanoi Lotta. 

Nyt sain jo vähän enemmän rohkeutta puhua ja sanoin »»ei mitenkääxx 
minun sovi vaiti olla sinulle; sitten jos ei maailmassa olisi olemassa tuota 
niin sanottua rakkautta» niin sitten vähän» vaan nyt ei — — — .** 

Lotta veti vähän suutansa hymyjm ja sanoi «tiedätkö sinäkin rakkau- 
clesta?** — «Aivan oikein sanottu»** myönsin minä» «sillä en yhteenkään ole 



148 BNO. 

rakaBtnnut nitnkiiin smaun.** — nMinoaii h sanoi Lotta venyttämällä. — ^Aivata 
niin, vaan elä pahastu, ** sanoin jotensakin nolona siltä, kun en tiennyt, aiiten 
oikein olisi pitänyt sanoa. Lotta myös kadotti raikkaaa puhetapansa ja sa- 
Aoi : ^eikö liene leikkiä.^ — „£i minun puoleltani olisi,** ftmoin minä ja toi- 
von säde leimahti rinnassani. Vaan nytpä tuUkin loppu meidän keskuatelvl- 
lemme, sillä askeleita kuului tuvasta päin. Minä huomasin olevan sof^nsa- 
tonta istua näin likekkäin ja kiirehdin pihanurmikolle pitkäkseni niinkuin 
muutkin. Samassa astui isäntä ulos ja alkoi herätellä joukkoja niitylle läh- 
temään. 

— Vieri viikot, kului kuukaudet mitä kiitävimmällä vauhdilla. Kaikki 
tuntui suloiselta. Koko maailma oli kuin täydellinen paradid. Ihmisetkin 
olivat mielestäni kaikki hyviä — kun vaan Ollin pois erotan --, niin että 
vaikka silmälasien lävitse olisi katsonut, niin ei 153rtynyt muuta kuin hyvää! 
Tuli syksy. Ensi vaatimisella olin valmis lupautumaan toiseksi vuodeksi, 
sillä olinhan vakuutettu tahi ainakin hyvässä toivossa Lotan rakkaudesta itseäni 
kohtaan. 

Epävarma tulevaisuus ja tietämättömyys, mitä Lotan isä sanoisi, oli 
syynä siihen, että oltiin varsin hiljaa, niin kauvan että hänkin joutui lailliseen 
ikään. Näistä kahdesta asiasta emme kuitenkaan niin selvästi puhuneet, vaan 
muitten puheitten muassa se sinne päin meni ; — sillä muina vuosinahan haas- 
telimme useammin kuin ensimäisenä. 

Kokonaista kolme vuotta kului niin vilkkaasti, että talvet ja kesät menivät 

yhtenä tuiskuna, vaan neljännellä vuodellapa tulikin seisaus — > ja 

tulikin kunnon seisaus, jonka muistan niin kauvan kuin elän . Ja 

muuten sinä et pääse siitä selville, jos en puhu alusta aikain sen vuoden ta- 
pauksia. 

Kevättalvella sairastui Lotan ainoa veli, joka oli viidentoista vuoden 
vanha — yksi sisar oli vielä sitäkin nuorempi. Monta yötä valvoin minäkin 
hänen vuoteensa vieressä; milloin annoin vettä suuhan, milloin korjailin vuo- 
detta, sillä hän oli parhain toverini, kun olin työpaikassa yksinäni, vaikka ei 
hänestä paljon työssä ollut apua ja oHhan hän Lotan veli. — Tau- 
tipa ei helpottanutkaan; kiihtyi vaan kiihtymistään, kunnes hän lumien läh- 
dön aikana kuoli. Maahanpadaisten laitto tuH kiire, johonka aikaan &i oUat 
tilaisuudessa puhua Lotan kanssa yhtään sanaa* 

Läheisistä naapureista ja ulompaakin tuli hautajaisväkeä melkoteesti; tali 



ENO. 



149 



Pajulabdestakin, vanhasta renkiystalostam ^ — . Matta annahan ollakkaan 

— — — nyt olikin jo Lotta kyläläisten mielestä aivan toinen kuin ennen, 
ja aivan siltä syystä, kun oli vanhin talon perillinen. 

Kirkolta lähtiessä pyysi Pajulahden Niko Lottaa kärryihinsä, jotka oli- 
vat varsin komeasd laitetut : istuin topattuna, sermissä kiiltävä messinkisäikäle, 
kammassakin päässä samaten messinkinupulat; ja orit edessä lihava ja hurja 
kuin pakana; karjui ja telmi kuin raivostunut karhu. 

Tämänlaiset kohtaukset ne ovat juuri niitä, jotka vievät nuoren tytön 
ajatukset niin korkealle, että ennen puhutut asiat, kun niitä ajattelee, rupea- 
vat puistahtamaan. 

Minun mieleeni pisti heti, että saas nähdä — — — eiköhän nyt aika- 
nekin uusi tähti — ja oikeinhan minä sen arvasinkin. 

Pari viikkoa sen jälkeen ajaa karautti Niko Lotalle sulhaisiksi — Ala- 
pihan Tahvo puhemiehenä. 

Jos hyvästi koski silloin minuun, kun Lolta lähti kirkolta Ni- 
kon kanssa ajamaan, niin nytpä vasta oikein I Sydämeni oli niin 

täysi, ett'ei olisi paljo lisää tarvinnut kuin se olisi haljennut ja hal- 
jennut se ehkä olisikin, vaan joudutlausin metsään aidan latomapaikalleni, 
sillä pihassa en kärsinyt olla. Vaan aidan latomisesta ei tahtonut tulla mi- 
tään — — — ja eikä tullutkaan, sillä se vähä mitä sitä tuli, tuli aivan mi- 
tätöntä, kun ei ajatukset siksikään seisattuneet työhön, että olisi seipään lyö- 
nyt oikeaan paikkaan. 

Iltamyöhällä menin vasta pihaan. Kaikeksi onneksi olivat vieraat menneet 
pois, sillä heidän näkeminen olisi vaan aina enemmän painanut raskasta mieltäni. 

^Kovinpa myöhään sinä olit ...,"* sanoi isäntä tupaan tultuani. — 
,,Nun, ei tullut kesken päivän tulluksi,"^ vastasin minä alaspäin katsoen. — 
nXäällähän on sillä aikaa vähän verestynyt,"" sanoi taas isäntä, „etkös sinä 
aamusilla jo tietänyt?** — „En — — Mitä?" — „Vävypojanhan minä sain 
itselleni tietoon ja — .** Tähän keskeytti hän, sillä Lotta tuli tupaan. 

Lotan tultua painoin pääni vieläkin alemmaksi ja varsin hiljaa vastasin 
isännän sanaan: „vai niin." — „Niin vaan aivan niin," tuumaili hän. 

— „Mutta," lisäsi hän, „etköhän sinä ole kipeä — vai mikä sinun 

on?" — Mmä sanoin hiljaa että „ei mikään." — „Olethan tuota niin alaku- 
loisen näköinen." Lotta, joka hyvästi arvasi koko asian, puikasi meidän pu- 
heemme kuultuaan ulos. 

3 



150 ENO. 

,,Lienee sinulla Jo nälkä. Minä käsken Lotan laittaa mokaa/' sanoi 
isäntä ja meni kammariin. 

Vähän ajan perästä toi Lotta ruokaa pöytään. Minä kokosin ajatakseni 
puhuakseni hänelle jotakin, sillä tuvassa ei ollut ketään muita. — ,,Mibinkä 
sinulla on kiire, etkö malta vähän haastella?*' sanoin minä sortuneella ää- 
nellä. — <„Mitäpä meillä lienee haastelemista/ vastasi Lotta ja aikoi mennä 
ulos. — »No elähän nyt noin ole kiireinen; onhan tuota ennen haasteltu- 
na." — „Mitä se on ollut ennen — — ilman aikoja vain — /* — ^„Vai 

niin se nyt onkin miksikä? — — sanoppas miksikä?" tiukkasin minä. 

— ,,Siksi ett'ei meillä ole mitään toisillemme puhumista.'' — „Niinkö saatat 
sanoa?" — »»Hyvästipä saatankin." -— »,No enkö minä enää ole mikään si- 
nun mielestäsi?" — ,,Et ole ollut ennenkään/' — »»No niin sitä saattaa sa- 
noa ! ja se on ihmeellistä» että mikä sinulta mielen vei mutta 

minä sen arvaan, että se on rikkaus — . Oikein arvattu, sano vaan 

niin." Mutta ei sekään tepsinyt. — »»Enkä sano, kun ei ole pakko sanoa si- 
nulle," sanoi Lotta ylpeästi päätänsä keikauttaen ja meni ulos, raskaasti heit- 
täen ovea, jotta akkunat tärähti. 

,»Onnetonta minua!" huokasin yksin jäätyäni. »»Hänen sydämensä on 
minua kohti kokonaan kivettynyt — — niin kivettynyt» ett'ei toivoakaan — 
ei toivoakaan!" 

„Vielä sinä vain istut etkä käy ruualle; varmaankaan et liene terve," 

sanoi isäntä tultuaan tupaan takasin. — ^Enpä varsin pääni on 

kipeä,^ sanoin, vaikka valhehan se oli» sillä pääni oli terve» vaan sydämeni 
sitä vastaan — — se oli kipeä — -^ niin kipeä, että — — — . — «No, 
johan minä sen arvasin,"* sanoi hän, ^vaikk*et ensin sanonut olevasi kipeä. 

Rupea nyt levolle, niin ehkä paranee»^ puuhaili isäntä kuin hyvinkin 

oikean sairaan kanssa. 

Neuvoa tottelin, vaikka hyvästi tiesin, ett*ei tautini sillä parane, jos ei 
pahenekkaan ja enhän edes nukkunutkaan. 

Tukalaksi rupesi käymään tuvassa olo, sillä jokainen kävi kyselemässä 
oliko pääni kuinka kipeä; jonka tähden menin tallin yliselle. 

Kukaan ei taitanut suuresti huolia luullusta kipeydestäni — eikä aina* 
kaan Lotta — . Kaikkein enimmän se huoletti isäntää, sillä aidan latominen 
tuli sentähden seisattumaan. Ja senhän sain varmaan tietää hänen puhees- 
taan, koska kuulin yliselle selvään, kun hän Lotalle tuntui sanovan : »onko sitä 



KNO. 151 

taipätUä, että kävisit Wilpon päätä voitelemassa, jotta paranisi (hän kutsui 

miniia WiIpoksi) aidan latomisestakaan ei tule mitään.^ — ^lieneekö 

tao kipeä,** sanoi Lotta välinpitämättömästi. — ^On se niin se sanoi.** 

— nMitä vielä; olisiko jostain saanut viinaa päähänsä.^ — ^Viinaa! ^ — 

sitä en usko ollenkaan. — — Wilppo ei juo viinaa, se on laulua — 

käj vaan voitelemassa.** — „£n minä — — käykööt muut,** esteli Lotta. 

— „Vai et sinä — — mikä siinä on? — — vai pitänet rengin niin hal- 
pana, ett'et katsoisi päin et perin, vaikka kuolisi ei se ole sitä 

ihminen se on renkikin mene vaan heti! eläkä katsele niin 

jttrosti.** 

Varmaankin Lotta silloin lähti, koska ei puhetta enää kuulunut Mie- 
leni olisi tehnyt katsoa, kuinka vastenmielistä se todellakin oli Lotasta. 

Viinasta sanoi Lotta olevan pääni kipeänä, ajattelin jopa jotakin 

— — vieläköhän kummempaa juonta voipi ihmisen päästä lähteä. — — — 
Mutta sanon vieläkin muutaman sanan, kunpahan tulisi käymään täällä. Ja 
kohta kuulinkin tulevan, jolloin painoin pääni vuoteesen. 

„Isä laittoi voidetta; onko sinun pääsi kipeä?** kysyi Lotta tylyllä 

äänellä. — „0n ja tiedäthän sen sinäkin.** — „Mistäpä minä sinun 

pääsi tietänen, onko se kipeä vai makea,** vastasi I^tta korskeasti. — „Tie- 
dät sen, ett'ei se ainakaan makea ole, vaan sinun pääsi ja sydämesi lienee 
makea, kun saatoit minut niin onnettomasti pettää.** — „Miten minä sinun 

olen pettänyt? — — enkä minä jouda täällä olemaan tuossa on tuo 

voide, he!** — „Enkä huoli; voitele sinä; sinun tähtesi se lienee kipeäkin.** 

— „Ei ole, enkä voitele tuoss' on " ja silloin hän sen nakkasi 

vuoteelleni ja meni. 

Sitten ajattelin, että kyllä minä sen nyt uskon tuohon kertaan, enkä 
virka tuon enempätä siitä asiasta, ja päätin kopistaa kaikki nuot ajatukset 
mielestäni sekä ^ryhtyä työhön niinkuin ennenkin. Mutta eipä se ollutkaan niin 
pian tehty kuin aiottu; sillä kun aioin mielessäni, että nyt en tuota enää ajat- 
tele, niin silloinhan sitä juuri ajattelin. 

Nytpä vasta tästä maailmasta (jota ennen paratiisiksi kuvailin, kun kaikki 
oli mieleni mukaan) tuli kokonaan toisenlainen. Kaikki ovat pet- 
turia ja liukaskielisiä lurjuksia, tuomitsin minä, juoksevat vaikka järveen, kun 
vaan näkevät rikkautta saavansa; — eikä Nikokaan ole Lottaa ajatel- 
lutkaan, ennenkuin tiesi pääsevänsä vävyksi; eikä Lottakaan, ennenkuin tiesi 



152 ENO. 

olevansa rintaperillinen isänsä kotona, ole osannut ajatella niin rikkaita kuin 
Niko on. 

Tämänlaiseksi minä nyt arvostelin kaikki tyyni koko maailman ja vii- 
mein huomasin itsenikin aika hassuksi, kun rupean tällä pahimmalla kohdalla 
maailmaa olemaan, jossa aina uutta ja verestä mielen kaivetta lisääntyy. 

Viimeisen keksintöni päätinkin vähää ennen Lotan ja Nikon häitä, sillä 
niissä en olisi kärsinyt olla, en vaikka — . Isäntäpä ei päästänyt mielellään 
kesken vuotta, vaan tähän minä keksin keinon ja heittäysin kipeäksi — ja 
sepä se auttoikin. — 

Tältä viekkaalta maailman kohdalta täytyy minun paeta kauvas — niin 
kauvas, ett'ei muistu mieleeni entiset ! — Se oli päätökseni kun pääsin talostani 
irti. Venheen ostin ensimmäiseksi. Se nyt oli asuntoni, johonka myös panin 
vähät tavarani, ja jolla läksin soutelemaan (mielestäni) parempia maailmoita 
kohti. Ilma oli lämmin ja järvet tyynenä. Lehdot rannoilla olivat kauniissa 
kesäpuvussaan, ja niitten kauneutta katsellessani tunsin mieleni iloisemmaksi. 

Kaikki on kaunista ja suloista, ajattelin, vaan miksikä ihmiset ovat kolk- 
koja ja äreämielisiä kuin pahan talvimyrskyn härsyttelemät? 

Rantaruohokossa oli sorsa poikineen. Minun lähetessäni alkoi se hätäi- 
sesti rääkkyä ja peppuroida, että lähtisin häntä kiini tavoittelemaan, jolloin 
pojat pääsisivät pakenemaan toisaannepäin. 

Elä pelkää, sanoin minä, saat minulta olla rauhassa; minä olen niin vi- 
hattu kuin sinäkin, miksikä minä sitten sinua vainoisin? mene vaan 

matkojasi! — Sorsapa ei sitä tajunnut, rapisteli vaan edelläni vielä hyvän 
matkaa, siksi kuin arvasi minun olevan kylliksi kaukana pojistaan, jolloin 
vasta lähti lentoon ja lensi heidän luokse, jossa hiljalleen äännellen kutsui ne 
taas kokoon. 

Viimein jouduin tälle samalle joelle, jota nytkin kuljemme. Oman mie- 
lensä mukaan kuljetti virta venettäni, sillä niin olin syvissä ajatuksissa, ett'en 
muistanut soutaa. 

Tuolla sitten, tuolla vähän ylempänä tuon matkan kohdalla, jossa on jo 
pienoista koivikkota rannalla, meni venheeni rantaan kiinni. Minä lähdin hu- 
vikseni vähän kävelemään, ja rupesin koivun lehtien varjoon istumaan sekä 
ajattelin aiottua matkaani. Ja yhtäkkiä jysähti päähäni tuo ajatus: en läh- 
dekkään — — en virstaakaan eteenpäin! — — en vaikka maailma olisi 



ENO. 153 

vieläkin pahempata koin se onkaan, niin en sittenkään lähde synnyinseuduil- 
tani, en! 

Sitten kävelin vähän aikaa lehdossa ja siellä johtui mieleeni, että käyn 

I pjytämässä maan omistajalta saadakseni hakata tähän kasken, sillä metsän 
yksinäinen elämä oli mielestäni huvittavinta. — Mielelläänpä se sen lupasi- 
kin, ja nytpä taas tartui|^ työhön vanhan tapani mukaan. Paljon isompi oli 

I aina aukko iltasilla kuin aamusilla. Varsin hiljaista oli siellä olo yksinäni. 

I Joen toisella puolen oleva lehto vain raikui kertoen joka kirveen lyönnin, ja 
snaren koivun ryskeisen kaatumisen ääni meni mäeltä mäelle, jonnekka vai- 
pui Tämä oli mielelleni huvitusta ja toisena huvina oli lintujen laulu, jotka 
jo varhemmin kuin minä olivat työpaikallani laulamassa. Kaksi suurta koi- 
vua jätin keskelle kaskea, että he niissä lauleleisivat sittenkin, kun muut olivat 
kaadetut 

Välistä aina iltasilla istuin joen partaalla ja ongin ahvenia — • ja mitä- 
pähän tuli. Tuossa hiljaisessa asemassa ollessani juohtui entiset ajat mieleeni, 
ja silloin lauloin tuon minulle sopivan laulun: 

Istuinpa järven rannalla 
ja katselin kalaisia; 
tuostapa tulin minä huomaamaan, 
että rikkaat on rakkaampia. 

Toinen laulu, jota aina lauloin, tuli kostoa toivovasta mielestä, ja sen 
sanat ovat tämänlaiset: 

Järven rannalle 
I harmaalle sannalle 

jäi minun ikäväni; 
ei sen pojan hyvin käy, 
joka vei minun ystäviini. 

— Ja nytpä sen jo suunnille tiedät minun elämäkertani ja myös sen- 
I kin, nuksikä tulin ensimmäisen kasken hakanneeksi." 

itKyllä nyt jo tiedän," sanoin minä; „vaan eikö teillä ole ollut yhtään 
tmtavata, jolle olisitte ennen näitä kertonut?" 

»»Eipä minulla ole paljon tuttavista eli ystävistä. Parhain ystäväni on 
se, joka oli ennen vihamiehen!, nimittäin Kiikkulan Olli. Sitten heti kun en 



154 KNO. 

enää ollut renkinä, satuimme puheikkain. Olli oli vielä silloinkin poikamie- 
henä niinkuin minäkin^ vaikk^ei hän huolettomuutensa tähden ollut, kyllä hän 
puuhassa oli myötäänsä, vaan siinä oli se syynä, kun aina vaan menisulhai- 
siksi sinne, missä kuuli rikkaimman paikan olevan. Köyhin niistä lienee 
Lotta ollut. Ja toinen syy oli se, että Ollin päähän, niinkuin monen muun 
päähän, olivat saaneet tuon „t}'perän'' nimen, jolla illmellä sitten jokainen on 
valmis nimittämään varmempaan tietämättä, onko hän todellakin se, joksi 
häntä sanotaan. 

„Ähäh! hukkaanpa sinulta menikin kolme vuotta Puroharjussa 

toinenpa sen tytön saikin," sanoi Olli ensi sanaksensa. — „Hukkaan meni, 

vaan samatenpa tuo jäi sinultakin,'' sanoin rohkeasti puolestani — . 

„Niin vaan enpä minä ole ollutkaan paikalla vahtimassa enkä tienaamassa," sa- 
noi Olli puolestaan, johon minä en osannut muuta kuin: „liika pullistus tuo 
olisikin, riittää se taloiselle miehelle, kun on muutenkin puuhassa." — „Enpä 
minä ole ollut paljon puuhassa," väitti Olli. — „Olitpa kuitenkin." — «Olin, 
vaan enemmän sinä olit," sanoi Olli. — „No enhän minä ole sitä kieltänyt- 
kään, sitä vaan sanoin, että sinä olit kanssa — jonka vuoksi ollaan yhden- 
arvoiset," ehdottelin minä. — „Onaanpa kyllä," sanoi Olli, „ja sen sovinnon 
päälle pannaan tupakkaa." — „Pannaan kyllä, ja nämä onkin oikein vanhain 
poikain tupakkakestit." — „Vanhain ja vakavain poikain kestit," sanoi Olli 
päätänsä nyökytellen tupakkia piippuun tukkiessaan. 

Siitä lähtien on oltuna Ollin kanssa niinkuin veljekset.** 

nEntäs Lotan kanssa? ettekö ole puhuneet sen enempää?^ kysyin 
minä. 

„Mitä puhuneet ?** sanoi eno tiuskasten, ^eihän meillä enää ole mitään 
puhumista, kun hän on toisen — .** 

„Niin, niin — kyllähän minäkin, ett'ei entisestä puhettakaan, vaan jos 
muuta olisitte sattunut puhumaan."* 

^Eipä ole paljoa muistakaan puheista muutaman kerran hän koh- 
tasi minut tuolla tiellä. Hän kulki toisaanne päin, minä taas toisaanne. Etem- 
pää kun jo näin hänen tulevan, niin suuntasin kulkuni toiselle puolen tietä, 
toiselle hän, ja katsoin alas eteeni. Kohdalle tultua teki Lotta hyvän päivän 
ja sitten sanoi: „ei se tuo Wilppo ole enää tuntevinaankaan vanhoja tutta- 
viaan; alapäisenä vaan astuu.** — ^Alapäisenä joudan kävelemään tuttavien 
katselemiselta, sillä niitä ei paljoja ole, ja jos niin vähän olisikin niitten, na- 



JUHANI AHON NOVELLIT. 155 



keimnen ei Jiioin ilahuta mieltäm,** vastasin ynsealla äänellä. — ,,Vai niin on,"* 
sanoi Lotta. — ^^Niin on, eikä ole pareiiimin«'* sanoin minä ja siihen se puhe 
lopptii; kampikin aloimme jatkaa matkaamme.^ 

nV^aan jos se olisi halunnut puhua enemmänkin/' 

,,£n tiedä sitä, miten lienee ollut — — mutta ilta nyt jo tulee, saisit 
soutaa paremmin/' 

Itsekkin rupesi eno verkalleen meloa lupsimaan. Mietteellisen näköi- 
sesti nyökäytti hän päätänsä melomisen mukaan ja sitten virkkoi : 

,,Niinhän on, niinhän on ; paljohan sitä saapi tuumiella, ja nuorena olles- 
saan sitä varsinkin suuntailee elämätänsä hyväksi siinä toivossa, että sitä kes- 
tää vielä jos kuinka kauvan, vaan kun joutuu vanhemmaksi, niin entiset ajat 

vain ilman sattumaltaan kuvastuvat mieleen ja entäs nykyiset? — — 

nehän ovat vain niin tavallista, eikä ne tunnu lupaaviltakaan; lupaavinta 
sinne päin katsoen on — hauta." 

Sitten jouduimme rantaan. Sanaakaan puhumatta otti eno kontin sel- 
käänsä ja kirveen olalleen sekä alkoi astua Peltomäelle, missä hän oli huone- 
miehenä. 

Minä otin samoin kirveen, piimäleilin ja kävelin perästä. — ^,Onpahan 
se jotain kokenut," ajattelin minä, „vaikka olen luullut, että hänen elämänsä 
on vaan ollut tuonlaista jörötystä, ett'ei tiedä muusta, kuin että kaski on pol- 
tettava poudalla ja kaadettava silloin, kun lehti on täysikasvuinen, ja kylvet- 
tävä vähän aikaisemmin kuin peltoruis tahi muu ohra." 



Juhani Ahon novellit. 

Moni kirjakaupassa ottaessaan käteensä jouluksi ilmestyneen kirjan ,,Rau- 
tatie, eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä nähneet,^ on mah- 
tanut pudistaa päätänsä ja epäillä: ^Eihän tuohesta tule takkia eikä myös 
tyhjästä mitään kelvollista. Kuinka niin joutavalla aineella voi tuhria koko 
120, sano: satakaksikymmentä sivua. Mahtaapas tämä juttu olla yhtä pitkä- 
piimäistä kuin itse nimikin, jota tuskin saa lausutuksi, ett^ei tule nälkää vä- 
lillä." Mutta sitten on varmaan tuo päällimmäisenä alkulehdessä nähtävä te- 
kijän puumerkki saattanut monen epäilijän arvelemaan: ^Entäs jos sitä kui- 
tenkin ottaisi koettaakseen ! Näemmehän ylioppilaitten museossa, että eräs 



156 JXTHANI AHON 



^^lsiän mies — Nilsiäläinenhäa se muistaakseni lienee — on osannut tuo- 
hesta saada takin, vieläpä kaikki muutkin pukimet punotuksi — miksikä siis 
ei naapuripitäjän, Iisalmen poika olisi voinut tehdä tyhjästä edes hauskaa 
tarinaa.^ 

Ja jos joku niin ajatellen on ostanut ja lukenut läpi puheena-olevan 
kirjan, niin lyön vetoa, ett'ei hän ole katunut kauppaansa. Taikka jos olet, 
hyvä lukija, nimeen säikähtynyt, niin kuule kokeneen neuvo: osta ja lue se 
kirja. Se on kyllä totta: sinä luet kaksikymmentä sivua eikä niissä tapahdu 
juuri mitään, paitsi että Matti pappilassa ensikerran kuulee rautatiestä puhut- 
tavan. Sinä luet vielä kaksikymmentä sivua, eikä niissäkään tapahdu taas 
juuri mitään muuta, kuin että Matti ajaa kotiin ja matkalla vielä saa kuulla 
yhtä ja toista rautatiestä. Ja niin yhä edespäin — ei ota tapahtuakseen mi- 
tään sanottavaa ; ainoasti puhutaan rautatiestä. Vasta viimeisiä edellisissä kah- 
dessakymmenessä sivussa Matti ja hänen vaimonsa Liisa saavat nähdä tuon 
ihmeen kaikkine kummine mutkinensa; ja aivan viimeiset kuusitoista sivua 
tuovat vihdoin ainoan oikean tapauksen. Matin ja Liisan surkean lystin ret- 
ken junassa. Mutta, vaikka aika, jona ei mitään tapahdu, tavallisesti katso- 
taan pitkäksi ja ikäväksi, ei tätä kertomusta lukiessa suinkaan tunnu siltä; aina 
välistä väkisenkin puhkeava herttainen nauru kyllä tekee ne pitkät välit 
lyhyiksi. Ainoasti Matin ja Liisan jalkamatka rautatielle helteisenä päivänä 
tahtoo lukijaakin raukaisuttaa, samoin kuin heitä itseänsä — taitaa olla päivän 
liikanaisen paahtamisen vaikutus. 

Kertomuksen pituus, vaikk'ei mitään erinomaista tapahdu, tulee siitä, että 
Juhani Aho kuuluu nykyajan realisteihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja 
tarkkaan kuvata todellisuuden, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaik- 
kine pienine haaroineen ja pikku haarukoineen. ,Jumala ei ole kiirettä luo- 
nut,^ arvelevat nämä miekkoiset, eikä heidän ole pakko huomata, että paha 
maailma sen on suonut ja välistä tekee hyvinkin tuntuvaksi. Heidän kerto- 
mistapansa on niinkuin joutilaan pastierailu kesäisenä pyhä-aamuna, jolloin 
kerkiää ajella jokaista ohitse lentävää perhosta takaa, istahtaa jokaiselle man- 
sikkamättähälle — ei niinkuin sen riento, jota tositoimet vaativat määrä- 
paikkaan. 

Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa, jos etunsakin. Se vetää ta- 
pausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän to- 
delliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enem* 
män vetää puoleensa myötä tuntoisuutemme, koska se on omanäkemännne, 
omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta 
ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kortomus välistä niin 
kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon, että, niin- 
kuin Saksalainen sanoo: „monilta puilta ei voi metsää nähdä.'* Voipi toisi- 
naan noiden pikku seikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja 



NOVELLIT. 157 



haomaa jättäneensä ytimen» aatteen paikan typityhjäksL Edellisestä hairauk- 
sesta huomaa Juhani Ahonkin kertomuksissa joskus jälkiä. Luullakseni joku 
suurempi kohtuus pikku seikkain esiintuomisessa olisi esim. estänyt mökkiläis- 
ten kulun rautatielle ikäväksi tulemasta. Samoin olisi kenties voinut säästää 
muutamia asemapaikalla annettuja selityksiä rautatiestä ja sen rakennuksesta. 
yyMuudan markkinamies'' nimisessä novellissa olisivat muun muassa lyhyem* 
mat ja harvemmat otteet runoniekan omista ja varsinkin Kantelettaren ru- 
noista riittäneet. Ne ovat semmoisia liikavesoja, joita uhkeasti kasvavassa 
puussa luonnollisesti aina tahtoo ilmautua. Epäilemättä on aikaa myöten tu- 
leva suurempi kirjailijan kokemus saattava Ahon itsestäänkin qiiden tapaiset 
karsimaan. — Vaarallisempi on jälkimmäinen harhapolku» sillä se vie koko- 
naan pois taiteellisuuden piiristä. Selvä esimerkki siitä nähdään äsken ilmi- 
tulleessa Koitar-albumissa, tuossa jutussa Provastin kansliasta. Siinä on sarja 
kukin erikseen varsin hauskasti kerrottuja pikku seikkoja; mutta kehykset ovat 
poissa, jotka kuvien moninaisuudesta vasta yhtenäisen kuvan tekisivät; ei ole 
yhteistä aatetta, joka erinäiset kohdat koossa pitäisi ja rajoittaisi. Voisi lo- 
pettaa keskeltä eikä kenellekään sattuisi mieleen, että siinä on voinut olla 
vielä jatkoa; voisi jatkaa, samaan tapaan vaikka kuinka kauvan, eikä tulisi ku- 
vaus sitä täydellisemmäksi. Tämä ei ole tietysti mainittu nuoren alkajan ma- 
aentamiseksi, vaan ainoasti varoitukseksi, mihin paljas realistisuus voi viedä, 
jos ei idealisuus ole ohjissa. Valokuvista ei ikinä voi tulla taideteoksia. 

Tätä vikaa ei Juhani Aholle suinkaan voi panna syyksi ; hänellä on siksi 
liian tosi runoilijan lahja. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, 
aina ovat täydellisenä yhtenäiskuvana. Erityisseikat, ainakin tärkeämmät, ovat 
ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen täydelli- 
syyttä vahingoittamatta ja joilla on kullakin tehtävänsä sisässä vallitsevan hen- 
gea tarkoitusten täyttämisessä. Niinpä on myös laita tässä puheen-alaisessa 
tarinassa. Läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus 
takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut 
pikku seikat* siksikun viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä 
kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia 
ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin oikeastaan koko joukon tapauk- 
sia — vaikka alussa sanoin semmoisia ei olevan olemassa — mutta ne ovat- 
kin sisällisiä, mielessä kehittyviä, ei ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaam- 
me kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta — se ei 
vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulo- 
kas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen 
pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enään epäile- 
minen; täytyy, kun täytyykin uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt 
uteliaisuus tuota kummaa omin silmin katselemaan: ^ tiedänhän minä, minkä- 
lainen se on, kun provasti on selittänyt.^ Matkalla Matd tapaa miehen, joka 



158 JUHANI AHON 



on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei 
näbt se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko anaa, kun 
ei siitä kintenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on 
kuitenkin liika suuri: se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen 
vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko 
parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella eikä kehtais tunnustaa, ett'* 
ei tunne minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän auttaa itsensä nyt 
tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme niin usein 
kuulee: ^Liehän tuota jo jotain nähnyt."* Yksinpä tiellä sitten sattuvat tiheät 
tähden lennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin 
paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rauta- 
tiekin. Kotona tekisi tietysti mieli, kohta kertomaan uutista akalle, mutta toi- 
selta puolen estää pelko, että, jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään sau* 
nassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa 
hirveästi kutittelee. Yöllä hän ei saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana 
päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, 
sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kyl- 
vetty siemen itää; hän vuorostaan ei saa uuta; seuraavana aamuna hän kek« 
sti asian, päästäksensä pappilassa käymään oikein perimään tuota uutista. Hy- 
vin lystisti on kuvattu takasalolaisille omituinen harvapuheisuus tässä ja muis^ 
sakin tiloissa — vaikka liikaa ja luonnotonta toki lienee se, kun mökin asu- 
jat, rautatien puheitten tähden vähän kinaan jouduttuaan, eivät viikkokausiin 
vaihda yhtään sanaa. Matta jo voimme tähän lopettaa kertomisen; esiintuo- 
dut esimerkit lienevät täysin riittäväiset. 

Omituinen kaikille, mitä Juhani Aho on kirjoittanut, on herttainen lei- 
killisyys eli nhumori,^ joka nauraa kuvattavien henkilöiden pieniä heikkouk- 
sia, niitä pahoin pilkkaamatta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka yl- 
peili uudesta kellostansa (Kansanvalist. Seuran kalenterissa 1885), niin lys- 
tissä kertomuksessa vanhan pojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä 
(Suomettaressa 1883), niin tarinassa keskievarista, joka mahtavaa nimismiestä 
kyllä kumarteli, vaan muille matkalaisille oli röyhkeä (Kievarin pihalla), niin 
mainiossa kuvaelmassa : Siihen aikaan kun isä lampun osti (KansahvalisL Seu- 
ran kalenteri 1884), joka epäilemättä on taiteellisesti paraiten onnistunut ja 
täydellisin Ahon tähän-astisista tuotteista. Mestarillisesti on siinä saatettu sil- 
mien eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa 
oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen — sitten samasta 
ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen 
sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi: ^jos et näe työtäsi tehdä sillä tu- 
lella, jolla minä, niin mene päreinesi vaikka saunaan!'' — viimein Pekan vä- 
liäpitämätön vanhoillaan-olijaisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyä- 
mään ja omistamaan. Tässä viimeksimainitussa kertomuksessa, niinkuin myös 



NOVELLIT. 159 



Rantatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteen- 
törmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen 
kautta syvemmänkin merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen 
osotteena. 

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on ^Muudan markkina* 
mies.^ Tässä emme tapaa tuota samaa kepeää leikillisyyttä; tässä on edes- 
sämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersonana 
on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden 
tai kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hy- 
väiahjainen, tietoja janoava poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syn- 
tynjTt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar ke- 
hittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoeluun. Mutta 
mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan — 
ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppalit, sopimatto- 
miksi hänen virsiänsä hurskas Johanna, oma vaimo ei edes huomaakkaan, että 
on jotakin hänen kuullen laulettu. Ainoasti ilkeät pilkka- ja rivo-laulut ne 
löytävät aina ihastelevan yleisön. Melkein joka paikassa häntä muutenkin 
kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lem- 
peään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos 
survaisee. Ei ole kumma, jos tämmöisissä oloissa sydämen paremmat tunteet 
kuivuu pois ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäker- 
rassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista, 
pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo 
hänen jälkeensä, muistuttaa ihmeesti Kullervon riemusoitannasta Ilmarin emän- 
nän tapon jälkeen. Tätä yhtäläisyyttä tässä vaan sivumennen viittaan, vaikk'- 
en sillä suinkaan tahdo sanoa tätä kertomusta suuremmoisen kansanrunomme 
kaiuksi. 

Epäilemättä on tämä se suunta, johon Ahon vastainen edistys on käyvä. 
Nuot pienet kuvailut arkipäiväisestä elämästä ovat hyvin viehättävät; mutta 
kuitenkin tulisivat ne ajan pitkään yksitoikkoisiksi, jos kirjailijamme ainiaksi 
sulkeutuisi siihen piiriin. Ne koskettavat enemmän elämän meren pintaa, 
vaan tässä kertomuksessa hän on sukeltanut sen syvimmän syvyyden, ihmis- 
sydämen, pohjaan, ja siellä vasta kasvavat oikeat helmet. Mutta tämmöiset 
aineet vaativat myös vähän toisellaista tyyliä. Mielestäni tuntuu kertomis- 
tapa Markkinamiehessä välistä niinkuin se aineen suhteen olisi liian höllä, 
hajanainen ; moni kuvaus olisi saanut enemmän voimaa, jos se vaan olisi muu- 
tamilla sattuvilla piirteillä eikä liioin venyttelemällä tehty. 

Kieli Ahon kertomuksissa on hyvin rikas, luonteva ja sujuva, puhdasta, 
mehevää Itä-Suomen kansan kieltä. Kuitenkin kirjailijamme tekisi hyvin, jos 
ei noudattaisi semmoisia murteellisuuksia, jotka kovin jyrkästi kirjakielestä 
poikkeevat. Uunin ^ranssi^ esim. olisi parempi reunuksena. ^.Minun ket- 



l60 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 

ruukset^ on kovin töpöhäntaista. Aikoi olisi kauniimpi kuin ^meinasi.^ v« Us- 
koiko vai ei"* olisi parempi kuin ^eli ^i."* ^Karhihtemassa^ ja Meilimaisef* 
(edellimmäiset) ovat tarpeettomia savolaisuuksia. <„£i tiedetä jos mennään"* 
kyllä kuullaan paikoittain, mutta on pahaa ruotsalaisuutta. Samaa laatua on 
myös se sanan käyttäminen inflnitivin kanssa, jolla tuskin murteellisuudessa- 
kaan lienee puolustusta esim. Se on heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdu- 
tusta hankkia. Joskus olisi lause sointuvampi, jos sanain järjestys olisi toi- 
sellainen; tämä havaitaan enimmin Markkinamiehessä, lieneekö uusi outo aine 
siihen syynä. Niin esim. Vaan ne oli ihania aikoja ne, eikä ne koskaan ta- 
kaisin tule (paremmin: eikä ne tule koskaan takaisin). — Enkä palkan pie- 
nuudesta milloinkaan riitaa nostanut (Enkä milloinkaan nostanut riitaa palkan 
pienuudesta). Sipolan Aapon kosioretkessä, joka mahtaa olla ensimmäisiä ko- 
keita, on usein subjekti heitetty verbiänsä jäljemmäksi; luultavasd on siinä 
jotain Aleksis Kiven vaikutusta. 

Juhani Aho on myös julkaissut pari runoa: Vuosijuhlassa (Valvoja 
1884) ja Tytön kirkossa käynti (Koitar IV). Molemmat ovat tietysti 
balladeja, niinkuin runoilijan lahjan ylimalkaisesta suunnasta voi arvata. Kui- 
tenkaan en luulisi Ahon siinä olevan oikealla alallansa. Kuvaus, luultavasti 
siitä syystä, kun värssy vaatii lyhyempää, ydmekkäämpää kuvaamista, on lai- 
meampi, vaillinaisempi, erittäin jälkimmäisessä. Paitsi sitä ei ole tarpeeksi 
pidetty huolta muodosta. Jälkimmäisessä varsinkin ilmautuu kovin vaillinai- 
nen tieto vanhan runomittamme säännöistä. Harvoin voikin olla yhtä aikaa 
hyvä maalari ja soittoniekka; onpa sitä toisessa tai toisessakin kylliksi kun- 
niaa ja vaikutuksen alaa. 

% K. 



Kotimaan kirjallisuutta. 

Viimeinen fonnistns. Näytelmä neljässä näytöksessä. Tekijä Maiti Kurikka. Jyväs- 
kylässä 1884* K. J. Gummeruksen kustantama. 76 siv. 

Kun Aleksis Kivi laski perustuksen suomalaiselle draamalle, niin hän jo 
raivasi ne kaksi alaa, joilla etupäässä voi perlnsuomalaista henkeä draamalli- 
seksi kuvata. Kiven Kullervo viittasi siihen, että kansanrunoudessamme ja 
tarustossamme on rikkaita aarteita ammennettavina uuden-aikuisenkin kiijalli- 
suutemme varaksi; Nummisuutarit ja Kihlaus verrattomina esikuvina kehotti- 
vat Suomalaisen kansan-elämän kuvaamiseen. Tällä jälkimmäisellä alalla on- 
kin Kiven näytelmillä ollut seuraajoita semmoisia kuin Minna Canthin ^Murto- 
varkaus"* ja ^Roinilan talossa'* sekä tässä arvosteltava teos. Varsinaisesti his- 
toriallisella draamalla sitä vastoin on ollut vähemmän menestystä, johon kendesi 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. l6l 



on se syynä ollut, että meidän syijäinen maamme ylen harvoin on ollut tapaus* 
ten keskikohtana, niinkuin Kaarle herttuan aikoina, joita «^Daniel Hjortissa** 
kuvataan. Mutta ^Viimeinen ponnistus** on saanut enemmän merkitystä, kuin 
tavallinen kansannäytelmä, sen kautta että sillä on suuri historiallinen maail- 
man-tapahtuma pohjana, joka ikäänkuin kulissien takana näkymätönnä, 
mutta vastustamattomana voimana vaikuttaa. Pää-aatteen suuremmoisuus an- 
taakin teokselle pysyväisen arvon, tekijämme taitaa olla ensimmäinen, joka 
on ottanut kuvatakseen Aleksanteri Toisen jaloimman työn merkitystä. Koko 
ajan tuo odotettu vapautus-julistus pitää mielet jännityksessä, ja kun se vii- 
mein tulee, ei niinkuin deus ex machina katkaisten auttamattomasti sekaan- 
tuneita juonia, vaan vahvistuksena päättäen kehittyneet tapaukset, niin sen 
vaikutus on katsojaankin valtava, kun näkee vapautuneen kansan polvillaan 
sydämensä pohjasta ylistävän jalomielistä hallitsijaansa, ja kuulee kaukaa toi- 
sesta moisiosta saman laulun kajahtelevan. — Samanlainen koko näytelmän 
läpitunkeva henki vielä korkeampaa laatua huokuu esim. Kiven Leassa. 

Toinen ansio on teoksella siinä, että se esiintuo aivan uuden, syrjäisen 
alan kansamme elämää kuvattuna. Inkeriläisten suomalaisten elämä, olot ja 
tavat ovat meille tähän asti olleet milt'ei tuntemattomia; siitä syystä teoksen 
kansatieteellinen puoli, etenkin näkymöllä, pukuineen, lauluineen, leikkineen 
suuressa määrässä viehättää katsojata, ja se se onkin tuottanut tälle näytel- 
mälle niin suuren menestyksen. Mutta toiselta puolen haittaa itse näytelmän 
eheyttä ja tapausten kulkua liiallinen kansatieteellinen kuvailu, vaikka sitä ei 
uudella astuttavalla uralla sovi ylen kummeksiakkaan ; myöhemmissä kappaleissa, 
joita voi toivoa tekijältä, supistuu tämä ulkonainen kuvaileminen itsestään, 
koska sen voi olettaa yleisölle jo tutuksi, ja henkinen kehitys pääsee etu- 
sijaan. 

Sama muistutus koskee sananlaskujakin, joita ^Murtovarkauden^ Hop- 
pulainen on oikein tavaksi saanut. Semmoisen leikillisen sanansaivartajan ku- 
vaaminen onkin hyvin onnistunut ^Juhanan^ luonnetta kuvatessa, joka on pa- 
raimpia koko teoksessa. Mutta muutamissa kohdin, niinkuin sivulla 5 Audot- 
jan puheessa, on sananlaskujen käyttäminen joutava liikakoriste, ja sivulla 57 
alhaalla Andrein suussa aivan sopimaton vastauksena äidille. Muuten on te- 
kijän onnistunut kutoa näytelmäänsä paljon alkuperäisiä, viehättäviä inkeriläi- 
siä lauseparsia ja puheenkäänteitä, mutta välistä on siinä vielä liiaksi joka* 
päiväistä sanomalehtikieltämme (esim. sana ^ajanmukainen** siv. 11). Tämä 
epämukaisuus uudemmissa kansannäytelmissämme ylimalkaan, osottaa, että 
vielä on paljon oppimista Aleksis Kiveltä. 

Tapausten juonet ovat hyvin keksityt ja jännittävät, luonteenkuvaus 
yleensä hyvä, vaikk'ei aina yhdenmukaisesti eheä ja kylliksi tarkka. Mutta 
semmoiset virheet poistaa tottumus, pääasia on kyky keksimään ja käsittä- 
mään luonteita. Emmekä voi muuta kuin iloita siitä, että kirjallisuutemme 



l62 KOTIMAAN KIRJALUSUUrrA. 



on taa9 saanut teoksen, jonka johdosta sopii paljon toivoa, sekä siitä, että 
Inkeriläiset suomalaisemme tämän kautta likemmin yhtyvät meidän henkiseen 
piiriimme, kun heidän elorisa ja olonsa unohduksista vedetään esiin muiden- 
kin huomioon. 

K, K, 



E, y, Sitälä, Vähäinen Suomalainen Lukukirja. Vlisikuudetta lukukappaletta aiotte- 
eville. Porvoossa, 1884« Werner Söderström. 

Yhä suuremmassa määrässä on viime aikoina tultu huomaamaan suo* 
menkielen taidon tarpeellisuus. Poikakouluissamme on suomenkielen oppi- 
tuntien määrä viimeisen kouluasetuksen kautta melkoisesti enentynyt ja toi- 
vottava on, että naiskouluistammekin, joissa tähän saakka ei ensinkään ole 
ollut tarvis suomea lukea, tämä epäkohta pian on poistettu. Välttämätöntä 
on siis, että löytyy kelvollisia oppikirjoja, joita opettajat voivat ilman suurem- 
mitta muutoksitta seurata tämän tärkeän aineen opetuksessa. 

Tähän saakka lienee yleisesti ollut kouluissamme tapana, että ensin on 
luettu Kockströmin oppikirjat loppuun ja sitten on ryhdytty Ahlqvistin Lu- 
kemistoon, jonka lukemista on jatkettu koulun ylimmille luokille saakka. Tällä 
itsessään aivan luonnollisella lukujärjestyksellä on kuitenkin sen kokemuksen 
mukaan, mikä allekirjoittaneella on näissä asioissa, ollut haittansa. Kock- 
strömin oppikirjoilla on tarkoituksena opettaa oppilasta taivuttamaan sanoja 
sekä tutustuttaa häntä kielen pääasiallisimpiin ominaisuuksiin lauseopin alalla. 
Sentähden on niissä aina joka luvussa joku uusi sääntö opittava, jota esimerk- 
kien avulla saatetaan oppilaan muistiin ja ymmärrykseen. Useita lukuharjoi- 
tuksia varten on useampiakin sääntöjä oppiminen. Ainoastaan ani harvoin ta- 
paa jonkun yhdenjaksoisen kertomuksen. Tällainen ainainen uusien sääntö- 
jen lukeminen tulee vähitellen sekä opettajalle että oppilaalle yksitoikkoiseksi, 
jonka tähden olemmekin huomanneet oppilasten ikäänkuin huokeammin hen- 
gittävän joka kerta, kun saavat ruveta lukemaan jotain pikkuista satua tai ta- 
rinaa, jota varten heidän ei ole tarvis mitään uusia sääntöjä lukea. Tällaisen 
vaihtelevaisuuden saavuttamiseksi on yllämainittu herra Setälän lukukirja var- 
sin sopiva. Voidakseen ruveta sitä lukemaan ei ole tarvis tuntea kielen lause- 
opillisia omituisuuksia eikä edes kaikenlaisten sanojen taivutustakaan, mikä 
sitä vastoin on varsin välttämätöntä Ahlqvistin Lukemistoon ryhtyessä, koska 
siinä jo heti ensi alussa tapaa mitä vaikeimpia sekä muoto- että lauseopillisia 
kohtia. Herra Setälän lukukirjassa ei aivan ensi alussa esiinny supistuvaisia 
nomineja, supistuvaisia verbejä tulee vasta 25:nnestä kappaleesta alkaen esiin, 
passiivia vieläkin myöhemmin ja noita varsin vaikeita nominaalimoodi-järjes- 
telmiä, joita oppilas vasta koulun ylimmillä luokilla voi täydellisesti ymmär- 



KOmiAAN UEJALLISUUTTA. l63 



tää, on otetta vain kiijan viimeisiin proosakappaleihin. Sitä paitsi sopii tä- 
män lukukirjan luippaleita varsin hjvin luettaa oppUailla ulkoa, sillä ensik- 
sUdn on kieli niissä aivan mallikieltä, jott'ei oppilaan korva sen kautta tutustu 
nuhinkaan epäsuomalaisiin lausetapoihin ja toiseksi ovat lukukappaleet lyhy- 
käisiä» lapsen käsityskannalle sopivia ja lapsen mieltä viehättäviä pieniä sa- 
toja ja tarinoita. Tämmöinen ulkoa lukeminen varsin suuressa määrässä keven- 
tää oppilaalle kielen oppimista. Sen kautta hänen korvansa ikäänkuin itses- 
tään tottuu kielen muotoihin ja lausetapoihin, hänen sanavarastonsa karttuu 
ja, jos sen lisäksi luettavan sisällys on hauskaa ja hänelle hupaista, niin hä- 
nen oppimishalunsakin enenee. Koetteeksi sopisi tuon tuostakin kehottaa op- 
pilasta myöskin omin sanoin tekemään selvää kertomuksen sisällyksestä. Näin 
olisi kielen opetus elävämpää, hauskempaa ja ainakin meidän luullaksemme 
parempia hedelmiäkin tuottavaa, kuin tuo yhtämittainen kieliopillisten sääntö- 
jen lukeminen, selvittäminen ja harjoittaminen. Tietysti ei sitäkään saa lai- 
minlyödä, mutta aina käytettynä se tekee oppilaan kielentaidon kuolleeksi ja 
koneelliseksi sekä uuvuttaa useasti hänen halunsa. 

Täten alkeis-opetuksen ohessa vaihtelevaisuuden vuoksi lukukirjana käytet- 
tynä luulemme herra Setälän kirjan suuresti edistävän suomenkielen oppimista 
maamme ruotsinkielisissä kouluissa. Vahinko vaan, ett'ei lukuharjoituksiin 
löydy mitään sanaselityksiä, sillä liian aikaista lienee ruveta täydellistä sana- 
kirjaa käyttämään niin varhaisella opin-asteella, kuin tätä lukukirjaa on aiottu 
käytettäväksi. Suuresti taas menee kallista aikaa hukkaan, jos, kuten tekijän 
aikomus näyttilä olevan, kirjoituttaa oppilailla kappaleiden sanat vihkoihin. 



A. K 



K. E. F, Ignatius, Statistiska bidrag tili belysande af Bränvinskonsumtionen i Fin- 
land. Ofvertryck ur Bidrag t. känn. af Finlands Natur o. Folk. Helsingissä, 1884* 68 sivua. 

Sen jälkeen kuin raittiusliike on maassamme voimallisemmin esiintynyt, 
on myös, etenkin aivan viimeisinä aikoina, hyvin monelta eri taholta tullut 
kuuluviin ystävällisiä lausuntoja sitä kohtaan, joista raittiusharrastajat voivat 
syystä iloita, iosinhan on viinakysymystä maassamme jauhettu jo kauvan, 
mutta jotakin uutta on siinä tekeillä, se näkyy jotenkin selvästi. Tärkein 
syy, jonka tähden voipi niin päättää, on että muutosta kannattaa tuo varsin 
voimakas maakansassa liikkuva harrastus. 

Mutta tietty on kuitenkin, ett^ei yksimielisyys ole vallitseva lainsäätä- 
jiemme joukossa, kun asia tulee heidän eteensä. Ei ole toivomistakaan, että 
aivan pian yleinen mielipide maassa pääsisi edes jotenkin yksimieliseksi siitä, 
mitä on säätäminen, mitä on tekeminen. Ainakin ennen sitä tarvitaan paljon 
selvittelemistä asiasta. Melkeinpä tärkein esitys, joka on annettu nykyolojen 



l64 KOTIMAAN KIRJALLISUITTTA. 



selittämiseksi, oa yllämainitta vähäinen vihko. Se esittää poltettujen viinojen 
käytäntöä Suomessa ja vertailee sitä muiden maiden oloihin. Tekijä vertai- 
lee ja punnitsee eri maiden eroavia oloja ymmärtääkseni hyvin oikeudenmu- 
kaisesti. Numerot osottavat, että meillä käytetään itse teossa väkilukuun ver- 
raten vähempi määrä paloviinaa kuin moniaalla ulkomailla. Mutta kirjante- 
kijä huomauttaa ja todistaa myös, että tämä viinamäärä käytetään meillä suu- 
remmaksi osaksi kuin muuaUa selvästi turmiollisella tavalla, suoranaisen juop- 
pouden tuottamiseksi, kun näet meillä viinatulva bn koottu yhteen muutamiin 
paikkoihin, kaupunkeihin, ja maaseudun asukkaista suurin osa ei sitä kä3rta, ei 
ainakaan säännöllisesli. — Onhan muuten varsin selvää, ett'eivät nuo nume- 
rot suinkaan voi — kuten jotkut koettavat niitä selittää — todistaa, ett'ei 
muka olisi olemassa liiallista viinatolvaa Suomessa; ne todistavat ainoassaan, 
että sama viinatulva täyttää melkein koko maailman. — Samoin kuin esitys 
tässä kohdassa, samoin ovat muutoinkin ne tuumailut, joita kirjantekijä liittää 
esitettyihin tosiasioihin, hyvin valaisevia, vaikka ne ovat aivan lyhyet. 

Huvittava ja valaiseva on se historiallinen kertomus paloviinan käytän- 
nöstä Suomessa entisinä aikoina, joka on kirjan toisena osana (s. 19 — 43). 
— Vihdoin kolmannessa osassa esitellään ^muutamia tilastollisia seikkoja, jotka 
ovat seurauksena paloviinan käytännöstä.^^ Täällä tapaamme numeroja köy- 
häinhoidon alalta, hulluinhoidosta, rikostilastosta y. m. Nämä numerot anta- 
vat kuitenkin vähemmin selviä ja varmoja päätöksiä kuin voisi odottaa. Te- 
kijä huomauttaakin itse, ett'eivät ne anna riittävää perustetta tosiolojen taydel- 
liseeti arvostelemiseen. Ne todistavat ainoastaan, että juoppous vaikuttaa ko- 
vaa köyhyyttä ynnä muuta onnettomuutta, mutta kuinka stmri osa eli pro- 
senttiluku on seurauksena juovutusjuomien väärinkäytöksestä, sitä ei voi katsoa 
missään määrässä selvitetyksi näillä numeroilla. Ei ole saatavana, ei aina- 
kaan omasta maasta, numeroja, jotka kelpaisivat oikeastaan viiaisemaan sitä 
kysymystä. Ulkomailta löytyy kyllä koko joukko ilmoituksia näiltä aloilta, 
mutta hra Ignatius nähtävästi ei ole tahtonut noitakaan ottaa kirjaansa siitä 
syystä, että nekin ovat enemmin tai vähemmin umpimähkäiset. Mutta yksi- 
mielisesti ne laskut, joita me olemme nähneet ulkomailta, samaten kuin myös 
kaikkien kotimaisten asiantuntijain ilmoitukset, todistavat että tuo prosentti- 
luku useimmissa kohdissa on vielä paljoa suurempi kuin herra I. on voinut 
numeroillaan todistaa sen olevan. Hra L julkaisee esim. Helsingin köyhäin- 
hoidosta annettuja tietoja, joiya mainitaan, sen verran kuin oli tiedossa, mo- 
nessako tapauksessa hädän-alainen oli joutunut siihen asemaan juoppouden 
tähden. Niin sanotaan olleen 3i:ssä tapauksessa ioo:sta, jonka ohessa voi 
olettaa, että sama oli myös useiden köyhäinhoidon niskoille joutuneiden lap- 
sien laita, vaikk'ei sitä voitu nimenomaan osottaa todeksi. Mitään tarkkaa 
johtopäätöstä ei voi siis tehdä näidenkään numerojen perustuksella; muilla 
vastikään mainituilla aloilla ovat hra I:n numerot vielä epävarmemmat. Sitä 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. l65 



vastoin ne tiedot, joita me olemme nähneet esim. Englannista ja Saksasta, 
väittävät, että siellä pauperismi eli kova, pakottava köyhyys on kolmessa ta- 
pauksessa neljästä alkuansa juoppoudesta syntynyt. Samaten kaikista rikok- 
sista ilmoitetaan olevan juoppouden seurauksena vähintäin yhtä suuri osaluku, 
ja aivan sitä samaa arvelevat myös asiantunt^at omassa maassamme. Nämä sei- 
kat näyttävät, mitenkä nuo numerot ovat arvosteltavat. Niinkuin jo on mai- 
nittu, huomauttaa tekijä itsekkin niiden puuttuvaisuutta. 

Poltettujen juovutusjuomien asia se se on oikeastaan tullut nyt taas polt- 
tavaksi kysjrmykseksi maassamme, se tulee luultavasti myös etupäässä vetä- 
mään huomiota puoleensa nykyisillä valtiopäivillä; mutta raittiuskysymys kos- 
kee myös hienompia, viinejä ja olutta. Hra I:n kirjassa puhutaan myös oi- 
keastaan vaan palo viinasta; siitä puhuessaan kirjan tekijä esittää eri tauluissa 
maassa poltetun ja ulkomailta tuotetun viinan määrät eri vuosilta, mikä keskiö- 
määrä jää kunkin henkilön osaksi kussakin eri maassa, samaten verojen suu- 
ruutta eri maissa. Myös historiallinen esitys koskee vaan paloviinan teettä- 
misen ja kaupitseinisen vaiheita. Muista juovuttavista juomista on kysymys 
ainoastaan ohimennen (s. ii, 12). Eräs selvittävä taulu bsottaa kuitenkin 
myös, paljoko viiniä ja olutta Suomessa käytetään toisiin maihin verraten, 
lasta puhutaan aivan lyhyesti, ei mainita edes valmistusmäärää eri maissa; 
mutta tuossa mainitussa taulussa annetut ilmoitukset, joita tietysti pidämme 
täydelleen luotettavina, valaisevat kuitenkin varsin hyvin sitäkin asiata. <: — 
Tosiasiallisia tietoja saapi lukija tästä vähäisestä vihosta enemmän kuin voisi 
arvatakkaan. 

Kirjakaupassa herra Ignatiuksen kirjoitus ei ole saatavana eriksensä, vaan 
ainoastaan se osa tiedeseuran julkaisuista, johon se on painettu yhdessä muu- 
tamien muiden kirjoitusten kanssa (Bidrag tili kännedom af Finlands Natur 
och Folk, vihko 40). 

—I — /. 



y, iV.JFhoä^ Mereltä ja rannikolta. Kertomuksia. Norjan kielestä suomentanut A— o. 
Porvoossa 1884- Werner Söderström. 78 s»v. Hinta 80 p:iä. 

Kokonaista viisitoista vuotta Justus Wrigth Flood oU merillä liikkunut, 
ennenkuin hän, vielä nuorena, tarttui kynään, kuvaillakseen tuota reipasta, 
vaihtelevaa merimies-elämää, johon hän oli niin hyvin perehtynyt. Hänen ju- 
telmansa ilmestyivät ensin sanomalehdissä. Ja kun ne otettiin suurella mieli- 
hyvällä vastaan, koottiin ne kahteen sarjaan, joihin viime vuonna liittyi 
vihko: ^Fra hav og Strand,^ joka nyt on suomeksikin käännetty. 

Siinä on kahdeksan pientä kertoelmaa. Kaikesta huomaa, että kertoja 
on merimies. Suora, luonnikas, ehkäpä vähän harjaantumaton on hänen esit- 
tämistapansa, mutta samalla hienotunteinen ja lämmin. Hän on erittäin hellä 

4 



l66 SUOMALAINEN TBAATTBRI. 



sydäminen ihmis-ystavä, jonka jaloa, uskonnollista luonnetta merielämä « 
ole tukehduttanut, vaan vahvistanut Ja karaissut. 

Mitään erinomaista nämä kertomukset eivät tarjoo, eivätkä sitä yritäk- 
kään. Aine on aina mitä jokapäiväisintä laatua. Useimmissa intriigiä ei ole 
juuri nimeksikään^ £i mitään, mikä mielikuvitusta jännittäisi. Sitä korvaa- 
vat Fioodin kirjailijaluonteen parhaat ominaisuudet: tuo realistinen kuvailemis- 
taito, tuo ystävällinen humoori ja tuo osan-ottavaisuus, joilla hän esittää van- 
hat tuttavansa mereltä lukijan rakastettaviksi ja naurettaviksi. Parhaat ovat 
juuri tässä suhteessa kertomukset ^Luotsi,^ — raitis kuvaelma Norjan saaris- 
tosta, — sekä ^Per Grinerudin kihlaus ja naiminen,^ — oivallinen jutelma 
vakavasta ja jumalisesta merimies-parasta, joka ei tainnut ilman toisen apua 
kirjoittaa niinkään koristelematonta kosimiskiijettä, kuin hänen armaansa oh 
odottanut 

Nämä kertomukset ovat, sanalla sanoen, pieniä hyvin onnistuneita mi- 
niatyyrimaalauksia, jotka eivät innostuta, mutta joita mielihyvällä hetken 
katselee. 

Suomennoksessa, vaikka se ylipäänsä onkin jokseenkin hyvin tehty, olisi 
muutamissa kohdin muistutuksen sijaa. Huomautamme kuitenkin ainoastaan, 
että liitannäispartikkelia "kOy "kö^ joka merkitykseltään on kysyväinen, ei saa 
käyttää jos sanan asemesta; niinkuin esim.: ^Tahtooko hän puhutella meitä, 
saa hän vaivata itsensä laidan yli.'' Kun tämmöistä ruotsalaisuutta lisäksi 
esiintyy alinomaa, tekee se kovin ilkeän vaikutuksen. 

A. Hl 



Suomalainen Teaatteri. 

3/. Canth^ Työmiehen vaimo. 

Niistä ajoista saakka, jolloin Ibsenin Noora pani mielet kuohumaan, ei 
mikään Suomalaisessa teaatterissa esitetty näytelmä ole yleisössä herättänyt 
niin harrasta osan-ottoa eikä antanut aihetta niin kiihkeään keskusteluun kuin 
rouva M. Canthin viimeinen kappale. Mutta nytkin, samoin kuin noina Noo- 
ran aikoina, keskustelu näyttää ainakin osaksi joutuneen harhateille. Sallitta- 
koon meidän, ennen kuin ryhdymme riidan-alaisen kappaleen arvostelemiseen, 
lyhyesti esittää, millä tavoin runoteokset yleensä ja erittäin nykyajan ten- 
denssidraamat meidän mielestämme ovat arvosteltavat. 

Selväähän on, että jokainen runoteos — esiintyköön se sitten runopu- 
vussa taikka suorasanaisessa muodossa -* on arvosteltava semmoisenaan, se 
on: arvostelijan on kysyminen: minkä kuvan runoilija on tahtonut saada ai- 



SUOMALAINEN TXAATTBRI. 167 



kaan mieHkuvitaksessamme, ja millä tavoin hän on sen tehnyt? Yleensä draa» 
mallinen runous esittelee ihmisluonteita asetettuina toimimaan ja kehkeyty- 
mään määrätyissä oloissa, määrätyissä asemissa. Mitä nykyajan tendenssi- 
draamoihin tulee, niissä useimmiten näytetään, kuinka muutamat ihmisluonteet 
semmoiaety jommoisia meidän aikakautemme synnyttää, joutuvat niissä oloissa, 
jotka aikamme on joko perinyt tahi luonut, surkeaan onnettomuuteen, masen- 
tavaan tunteiden sekasortoon, vieläpä siveelliseen haaksirikkoonkin ; siten näy- 
tetään kuinka kaukana nykyinen ihmispolvi vielä on siitä siveellisestä ihan- 
teesta, jota se kykenee omaksensa käsittämään. Ja jos me katseltuamme sem- 
moista näytelmää, näemme tuon ihanteen selvempänä kuin sitä ennen, jos 
sydämessämme herää katkera suru sen laiminlyömisestä ja harras into sitä 
omistamaan ja toteuttamaan, niiu silloin on runoilija saavuttanut tarkoi- 
tuksensa. 

On usein kuultu väitettävän, ett'ei tuo kirjallisuuden laji ole oikeastaan 
runoutta ollenkaan, kosk'ei se muka sovi kaunotieteen määräämiin kaavoihin. 
Sitä mielipidettä vastaan meidän on vaan muistuttaminen, että estetiikan kaa- 
vat ovat parhaasta päästä johtopäätöksiä taideniekkojen teoksista; niiden on 
siis muodostuminen taiteiden kehityksen mukaan, eikä päin vastoin. Vähät 
> muutoin nimestä. Joka ei sille kirjallisuuden lajille suo runouden nimeä, ni- 
mittäköön sitä toisin. Hiukan omituista vain olisi, jos ne kirjailijat, jotka mei- 
dän aikoinamme nerokkaan kuvitusvoimansa tuotteilla mahtavimmin ovat kaiut- 
taneet henkemme jaloimpia säveliä, pyyhittäisiin pois runoil^ain riveistä. Mutta 
kuten sanottu, tuo nimikysymys jääköön sikseen. 

Jos myönnetään puheena olevien näytelmien tarkoituksen olevan sem- 
moisen, kuin yllä selitettiin, niin on samalla myönnetty, että sitä on etu- 
päässä pidettävä silmällä niitä arvosteltaessa eikä niihin tyrkytettävä mitään 
muun laista tarkoitusta. Harhateille siis joudutaan jos kysytään, kuten mo- 
nen on tapa tehdä: „miten olisi kirjailijan mielestä hänen kuvaamiensa hen- 
kilöiden pitänyt toisessa tahi toisessa kohtauksessa menetellä, välttääksensä 
sitä haaksirikkoa, johon he joutuvat ?** Onhan esim. kysytty: ^olisiko äsken 
vihityn Johannan pitänyt rikkoa vihkimävalansa?"" — jopa on kysytty: »olisiko 
Kistosta tullut kunnon mies, jos hän olisi nainut — Vapun ?** j. n. e. Sem- 
moiset kysymykset ovat turhanpäiväisiä, sillä eihän runoilija ole ottanut osot* 
taaksensa, miten noiden henkilöiden olisi pitänyt menetellä siinä tahi siinä 
tapauksessa, vaan hän on tahtonut näyttää, että ihmiset, jotka ovat tottuneet 
ajattelemaan ja toimimaan semmoisella tavalla kuin nuo näytelmässä esitetyt 
henkilöt, saattavat johdonmukaisesti, eläessään siinä keskustassa missä elävät, 
joutua kurjaan tilaan. 

Luonnollista on, että, jos runc^lijan on todella onnistunut luoda luon- 
teita semmoisia, että ne tuntuvat olevan lihaa meidän lihastamme, emme voi 
katsella niiden erehdyksiä ja niiden kärsimyksiä näitä oinaan itseemme so- 



168 SUOHALAINRN TBAATTERI. 



vittamatta. Mutta jos niiden opetusta käsitämme suoranaisina neuvoina, joi« 
den mukaan meidänkin olisi samanlaisissa tilaisuuksissa menetteleminen, niin 
saatamme taaskin joutua harhateille. Esim. kun Noora-kiistan aikoina kysyt* 
tiin : ^neuvooko Ibsen vaimoa, joka on riitaantunut miehensä kanssa, heti pot- 
kimaan tiehensä huolimatta lapsistaankaan?^ — tahi jos joku arvostelija ny* 
kjrään on arvellut rouva Canthin neuvovan petettyä naista murhaamaan pet- 
täjää vieläpä yrittämään maan lakia ja oikeutta kukistaa, niin on mainittujen 
runoilijoiden näytelmiä katseltu aivan väärältä näkökohdalta. Oikeammin on 
senlaatuista näytelmää käsittänyt se katselija, joka surulla tunnustaa, että siinä 
on paljastettu ihmiskunnan siveellisiä voimia kalvava vamma, ja sydämessään 
lupaa tehdä työtä sitä poistaaksensa. Sillä sehän juuri on noiden ^tarkoitus- 
peräisten^ näytelmien tarkoitus. 

Pohjoismaiden tendenssirunoudessa voipi erottaa kaksi eri suuntaa; toi- 
nen viittaa etupäässä siihen, että yksilön on alottaminen tuota paheen pois- 
tamisen, ihanteen toteuttamisen työtä omassa itsessään, kukistamalla mahdol- 
lisuuden mukaan niitä luonteen taipumuksia, jotka saattavat johtaa paheesen; 
toinen taas kehottaa meitä ryhtymään taisteluun niitä ulkomaailmassa vallit- 
sevia epäkohtia vastaan, jotka pahetta tukevat. Itse asiassa tietysti toinen 
harrastus on aina yhteydessä toisen kanssa, vaikka eri runoilijat, kukin luon- 
teensa mukaan, ovat etupäässä kääntäneet huomionsa jommankumman puo- 
lelle. Ibsen on edellisen suunnan syvämielinen edustaja, Bjömson näyttää 
kallistuvan enemmän jälkimmäisen puolelle ja siihen suuntaan kääntyy myös- 
kin rouva Canthin tendenssinäytelmä. 

Yllä lausutuista mietteistä käynee selväksi, mimmoiselta näkökohdalta 
arvelemme ^Työmiehen Vaimon"* olevan katseltavan ja arvosteltavan. Sa- 
malla niistä myöskin luullaksemme käypi selväksi, mimmoinen ajatuksemme 
tämän näytelmän arvosta on. Yleensä meidän täytyy tunnustaa, että kappale 
tekee meihin niin valtavan vaikutuksen, että tuntuu vaikealta ryhtyä sitä tyy- 
nesti arvostelemaan. 

Rouva Canth on Työmiehen vaimossa esittänyt äärettömän surkean ku- 
vauksen kansamme elämästä; palavalla mieliharmilla hän on kuvannut, kuinka 
itsekäs mies saattaa rankaisematta jalkainsa alle sortaa vaimonsa, ilman että 
tällä on mitään mahdollisuutta puolustaa itseänsä; sen ovat häneltä riistäneet 
osaksi ^laki ja oikeus,^ osaksi kansan käsitys laista ja oikeudesta, osaksi ja 
perinpohjaisimmin se ajatustapa ja se luonteenlaatu, joka on }'leisen katsanto- 
tavan johdosta juurtunut itse vaimoonkin. Ja saattaapa sama mies lisäksi it- 
sekkäiden, törkeiden himojensa tyydyttämiseksi turmella toisenkin naisen elä- 
män, ja kuta turvattomampi tämä on, kuta kehnompi siis miehen käytös on, 
sitä vähemmin on miehen tarvis peljätä moitettakaan — saatikka sitten ran- 
gaistusta. Tämä synkkä kuvaus on esitetty erinomaisella draamallisella mah- 
dilla ja elävyydellä; selvästi tuntee, ett'ei se ole tekemällä tehty, vaan tosi- 



SUOMALAINEN TBAATTBRI. lÖQ 



nmoilijan luoma. Se tarkka havaitsemiskyky, joka ilmaantuu rouva Canthin' 
edellisissäkin näj^elmissä, esiintyy tasaa kappaleessa suuresti kehkeytjneenä. 
Hänen edellisiä kappaleitansa on saattanut moittia siitä, että tuo tarkka sil- 
mä, joka ilmestyi yleisten kansallisten olojen ja useiden henkilöitten kuvaa- 
misessa, ei ulottunut samassa määrässä syvempimielisiin, tuntebikkaampiin 
laonteisiny koska niiden kuvaus tuntui välistä hieman abstraktiselta. Työmie- 
hen vaimossa sitä vastaan kaikki kaikenluontoiset henkilöt esiintyvät täysi- 
verisinä tosi-ihmisinä; he toimivat ja ajattelevat, he ilmaisevat mietteitään ja 
tunteitaan tarkoin oman luonteensa ja olosuhteittensa mukaisesti. Ainoa poik- 
keus on ehkä niissä lauseissa, joilla Helka, mustalais-ämmä, ylistää mustalais- 
elämän onnea, sillä ne tuntuvat hiukan akadeemillis-rheetorisilta. — Mitä eri 
luonteiden kuvaamiseen tulee, niin ne ovat kaikki luontevia ja jobdonmukai-' 
sia. Tietysti luonteen johdonmukaisuus ei ole samaa kuin loogillinen johdon- 
mukaisuus; kun on moitittu Homsantuun käytöstä 3:nessa näytöksessä ristiriitai- 
suudesta, niin on unhotettu että tulisten tunteiden logiikka on aivan toinen' 
kuin kylmän järjen. Näyttää yleensä siltä, kuin moni arvostelija olisi arvos- 
tellut hänen luonnettaan samalla tavoin, kuin näytelmässä kuvatut jokapäiväi- 
set ihmiset; kun tuossa onnettomassa, turvattomassa, lapsuudestaan saakka' 
sorretussa ja pilkatussa tytössä, jonka suonissa kuohuu kaukaisen, kuumaa ete-. 
Iän tuima veri, eivät löydä vakavaa säännöllistä suomalaista luonnetta, niin 
he pitävät häntä, toiset hulluna, toiset luonnottomana. Sanoohan näppärä: 
Laura-neitsy, että Homsantuu oli vaatteita huuhtoessaan ruvennut avannolla tans-- 
simaan; «johan siitä semmoisesta ihmistä tulee! kyllä kai!^ — Erittäinkin on 
arveltu, ett'eivät nuo Homsantuun viimeiset sanat ole sopusoinnussa semmoiseii 
henkilön ajatustavan ja henkisen kannan kanssa. Mutta onhan koko yhteiskunta 
ollut yksimielinen häntä sortamaan, onhan hänen jo täytynyt oppia, ett'ei hä- 
nellä siellä sijaa ole. Kun vihdoin tuo „maan mato, tuonen toukka" nostaa- 
päätään kostaaksensa sille miehelle, joka on syössyt hänet, ennestfiän onnet** 
toman, äärettömään kurjuuteen, niin silloin tämä mies turvautuu maan lakiin 
ja oikeuteen; kyllä ne tulevat asianmukaisilla keinoilla siitä huolta pitäoiääu^' 
ett'ei hänen tarvitse tässä elämässä peljätä kostoa. Mikä on luonnollisempaa,i 
mikä johdonmukaisempaa, kuin että tuo onneton — jonka muka olisi pitänyt 
yhteiskunnan lakeja ja laitoksia rakastaa ja kunnioittaa — lausuu vimmassaan* 
vastaukseksi: „Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, — niitä minun pi« 
tikin ampua." 

Suureksi kunniaksi on runoilijalle, että hän on saattanut yhtä lempeällä 
sydämellä ja yhtä mahtavalla kuvausvoimalla kuvata kahta toisistaan niin eroar 
vaista naisluonnetta, kuin Homsantuu ja Johanna ovat. Johanna on ntodelU- 
nen nainen," mutta ei suinkaan kuvattuna ivalla, vaan päinvastoin hellällä 
myötätuntoisuudella, joka sytyttää samanlaista tunnetta katselijainkin sydämessä. 
Tosin yksi tärkeä kohta hänen kuvauksessaan näyttää sotivan hänen :luonnet- 



170 SUOMALAINEN TEAATTERI. 



taan vastaan: kainka saattoi tuommoinen vakava, järkevä, hienotunteinen tjttö 
rakastua semmoiseen kaikin puolin kunnottomaan mieheen, jommoisena Risto 
esiintyy koko näytelmässä, alusta loppuun saakka? Tässä kajoamme seikkaan, 
jossa mielestämme on kappaleen heikoin puoli. Mutta virhe ei ole oikeas- 
taan Johannan vaan Riston luonteessa. Kyllä sekin luonne on, valitettavasti, 
todenperäinen ja itsessään johdonmukainen — vieläpä liiankin johdonmukai- 
nen. Mutta se ei täydelleen täytä sitä sijaa, joka on sille annettu näytel- 
mässä. — Luullaksemme tekijä on Ristoa tarkoittanut jonkunmoiseksi Don 
Juanin-luonteeksi. Ja onhan Jumala paratkoon totta, että liedosta Lemmin- 
käisestä saakka meidän aikoihimme asti kansat ja yksityiset, miehet ja naiset 
ovat ihmetelleet ja lempineet tuota vastustamattoman naisten viettelijän peri- 
kuvaa. Mutta siihen perikuvaan kuuluu välttämättömästi jotakin muuta, kuin 
reipas ulkomuoto vain : Don Juanin-luonne on sankari-luonne ; hän voittaa kaik- 
kien sydämen sen kautta, että hänessä ilmaantuu paljon hyviäkin avuja, vaikka 
hän leikitellen tuhlaa ne pois joutaviin. Etenkin siihen luonteesen kuuluu roh- 
keutta, vieläpä uhkarohkeuttakin; juuri tuo viettelijän miehuullisuus tekee, vanhan 
käsityksen mukaan, naisten heikkouden anteeksi-annettavaksi. Risto taas on 
kiireestä kantapäähän kurja. Hänestä emme saa kuulla emmekä nähdä mi- 
tään muuta hyvää, kuin ett'ei hän ole vaimoansa lyönyt; ehkä on myös aja- 
teltava, ett'ei hän ole ollut varsinainen juoppo, ennen kuin sai Johannan 600 
markkaa käsiinsä. Mutta kovin raakana hän ilmaantuu jo häissään — jo en- 
nenkuin hänen konnamainen käytöksensä Homsantuuta vastaan on tullut ilmi 
— ja lopussa hän esiintyy vaivaisena pelkurina. Tekijä on, myötätuntoisau- 
deasaan sorretulta vastaan, kuvannut sortajaa niin kurjaksi, niin vihattavaksi 
kuin mahdollista, mutta sen kautta hän on jossakin määrin heikontanut sitä 
vaikutusta, jota hän on tavottanut; siihen sääliin, jota tunnemme Johannaa 
kohtaan, sekaantuu epäilys, eikö hänessäkin ollut vikaa, kun saattoi miehek- 
seen ottaa semmoisen kunnottoman hylkiön. 

Muut luonteet muodostavat sen kuvauksen pohjan, josta päähenkilöt ai- 
van luontevasti astuvat esiin. Yleensä niitä saattaa myös verrata antiikkisen 
tragedian kööriin, joka edustaa maailman tuomiota toimivista henkilöistä ; ero- 
tus on vaan siinä, että vanhassa tragediassa köörin langettama tuomio oli 
enimmiten myöskin runoilijan ja katselijoiden, kun sitä vastoin Työmiehen 
vaimon tekijä ja samoin katselijatkin tuota maailman tuomiota epäävät. Kory- 
phaioksena (köörin johtajana) on vanha Leena Kaisa, jonka persoonassa ruos* 
kitaan sitä ^kristillisyyttä,** josta rakkauden ja oikeuden henki on haihtunut, 
niin että kuiva kuori vaan on jälellä. — Toiselta kannalta kuin muut sivu- 
«henkilöt luopi tuo älykäs velikulta Toppo valoa kuvattuihin yhteiskunnallisiin 
oknhin, näyttämällä mimmoisia johtopäätöksiä niistä johdonmukaisesti saattaa 
tehdä. 

Selvää on, että sen epäkohdMi, jota mainitsimme, kun oli puhe Johan* 



SUOMALAINEN TKAATTERl. 17 1 



san ja Riston luonteista, täytyi jossakin määrin vaikuttaa haitalUsenti koko 
sttunniteimaan. Muutoin on toiminta suunniteltu kiitettävällä taidolla. To- 
sin ei sen eri kohtia sido toisiinsa tuo välttämätön kausaalinen täytymys, joka 
Ibsenin näytelmissä on niin erinomaisen vaikuttava; niihin verraten saattaisi 
sanoa, että rouva Canthin näytelmässä eri kohtaukset esiintyvät jotensakin it- 
senäisinä kuvaelmina. Mutta johdonmukaisesti ja luontevasti ne kuitenkin seu- 
raavat toinen toistansa, ja vaikuttavalla tavalla ne ovat järjestetyt; esimerk- 
kinä huomautettakoon vaan sitä lohduttavaista huoahduksen hetkeä, jonka kol- 
jnannessa näytöksessä vallitsevat lempeät tunteet meille suovat keskellä toisen 
ja neljännen näytöksen sydäntä viiltävää realismia. 

Vaikka siis toiminnan suunnitus on mielestämme Työmiehen vaimossa 
yleensä hyvin onnistunut, niin etevyydessä sen vielä suuresti voittaa dialoogi. 
Tämän laatimisessa Työmiehen vaimon tekijällä ei ole enään keltään oppimista; 
siinäpä ^Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämät.** Niin sujuva, niin vil- 
kas, niin luonteva on esitettyjen henkilöiden keskustelu, että sekä tekijä että 
teaatteri unohtuvat katselijoilta; ja kuitenkin on joka lause taidokkaasti laa- 
dittu ja asetettu juuri niin, että se tekee mitä mahtavimman vaikutuksen. Sem- 
moista ei saa aikaan muu, kuin tosi- runoilijan äly ja into. — — 

Kansallisella näyttämöUänmie Työmiehen vaimoa on näytetty tavalla 
semmoisella, joka on sallinut sen monta hyvää puolta astua selvästi näky- 
viin ja tehdä tarkoitetun vaikutuksen. Vieläpä se tärkeä muutos, joka ka{>- 
paletta näytettäessä on tehty sen loppunäytökseen, antaa sen päätarkoituksen as- 
tua esille vielä selvemmin, kuin jos tekijän laatima loppu olisi säilytetty. 
Ne joilla on ollut tilaisuus painettuun alkutekstiin verrata näytelmää, jom- 
moisena sitä teaatterissa esitettiin, ovat kyllä huomanneet, että näytettäessä 
on jätetty pois se loppukohtaus, jossa Vappu, sen jälkeen kuin Homsantuu 
on viety pois vankeuteen, tulee Riston kotiin, ja vaatii häntä vastaamaan van- 
hurskauden valta-istuimen edessä niistä kahdesta naisesta, joiden elämän hän 
on turmellut. Tämä tämmöinen loppu on kyllä itsessään kaunis ja tyydyt- 
tävä, ja onhan siinä paras puolustus niitä vastaan, jotka rouva Canthin näy- 
telmässä ovat vainuneet uskonnon halveksimista. Mutta eihän tekijä kuiten- 
kaan ole etupäässä ottanut viitataksensa meitä siihen oikeuteen, joka haudan 
toisella puolella on kumoava vääryyden vallan, vaan avataksensa silmämme, 
jotta näkisimme ne hirveät, ihmis-arvoa jalentavaiset epäkohdat, joita meidän 
on velvollisuus voimiemme takaa koettaa poistaa jo tästä maailmasta. Ja tämä 
tarkoitus saavutetaan epäilemättä parhaiten siten, että kappale päättyy Hom- 
santuun vangitsemiseen ja sortajien rehentelemiseen ; se johon tämä masentava 
loppukohtaus ei vaikuta, hän ei hyötyne, vaikka sen jälkeen puhuttaisiin ihmisten 
ja enkelein kielillä. — Että tämä loppu on näyttämöllä draamalliselta kan- 
nalta vaikuttavampi, on tuskin tarpeellista mainitakkaan. 

Mitä varsinaisiin näyttämöllisiin laitoksiin tulee, niin on jo kylliksi tun- 



172 SUOMALAINEN TEAATTERI. 



aettii/ että nustä pidetään kansallisessa teaatterissamme tarkkaa haolta; kui- 
tenkaan emme voi olla erittäin huomauttamatta, kuinka erinomaisen hyyin oli 
tässä kappaleessa sivuhenkilöitä harjoitettu; markkina*elämän kuvaaminen esi-* 
merkiksi' voipi vetää vertoja siihen, mitä saapi nähdä Meiningiläisten näyt- 
^möUä. 

Yleensä emme luule milloinkaan teaatterissamme nähneemme suurta, sy- 
vämielistä näytelmää näytettävän niin kaikin puolin oivallisesti kuin Työmie* 
h en vaimoa. Mitä päähenkilöihin tulee, niin neiti Avellanin Johanna todis- 
ataa hänen edistyneen sille kannalle, että hän ikäänkuin sulautuu täydelleen yh- 
teen näytettävän luonteen kanssa. Hänen Johannassaan ei ollut ainoatakaan 
väärää nuottia; aivan luontevana ja yksinkertaisena hän esiintyi, ja juuri sen- 
tähden hän saattoi niin syvästi liikuttaa. Erittäinkin on mielestämme ihme- 
teltävä se hieno maltillisuus joka ilmestyi Johannan kärsimyksen historian vii- 
meisessäkin osassa ; se vaan lisäsi hänen kovan kohtalonsa sydäntä viiltävää 
vaikutusta. Neiti Aalhergilla oli Homsantuuta, tuota tunteittensa vallassa ole- 
i^aa luonnonlasta näyttäessänsä erinomainen tilaisuus osottaa monipuolista ne- 
roansa; yhtä suloinen kuin hän oli surussaan ja rakkaudessaan kolmannessa 
näytöksessä, yhtä masentavan mahtava hän oli koston vaatijana kappaleen 
alussa ja lopussa. — Muista henkilöistä emme voi olla erikseen mainitsematta 
herra Rautiota; hänen Topponsa oli niin täynnä huumoria, ett'ei sen parem- 
pfui- voi missään nähdä; ilolla suomalainen yleisö ottaa vastaan ne hyvät lu- 
paukset, joita herra Rautio on tämän roolin kautta sille antanut. 



HeUtngiMi, SttoiaaUisen KirJaUU uuden Seuran kurj»|>fttttona, lM5. 



Minna Canthin teokset! 

Werner Snderstromin kustannuksella on nyt ilmestynyt: 

Työmiehen Vainio, 

Xäytelmfi viidessä niiytöksessä. 
Kirjoittanut iMLinna. Canth.* 

Jlinla: S w. 25 /. 






V •*** ^ >■ • ^ 'r?;T-.-;jXS: 



Niiytclmti kolmessa näytöksessä. 
Kirjoittanut >linna. Canth.* 

HinUi: 1 m, 50 /. 



Ennen on ilmestynyt: 



IHTOfi; 



Näytelmä viidessä kuvauksessa. 
Kirjoittanut IMUnna Canth* 

Hintn: 1 ///. »5 /. 



» 

\Veriier Söderströmi n kustannuksella on yhfaikaa tämän vihkoa kanssa il- 

m^^stynyt: 

3:as (eli viimeinen) vihko. 



EBIKUlli 

Kirjoittanut 
«Tuho n^ijoneii* 



Vihlcon hinta: 1 vi. 25 p. — Yhteensä Icolmc vihJcoa. — Ylc^ityi^id vth- 
Jcqja ei myödä, vaan on jokaisen ostajan velvollmius lunastaa koko teos. 
Teoksessa ovat seuraavat kertomukset: Ensimäiset ystäväni. — Uuron Kössi. — 
Lohdutus. — Mikä siihen oli syynä. — Maisteriko vai Kirkkoherra? — Sokea 
Pietari. — Kaaperin kosinta. — Odotuskallio. — Lautta-Jussin tyttö. — Yh- 
tymys. — Ystävykset. — Tyttö. — Tuulivaaralaiset. — Kanat. — Huonona 
aikana. — Muistelma Savosta. — Koskelan ukko. — Ainoa rakkautenL — 
Vihkimäkengät. — Merkilliset miehet. 
Sanomalehtien arvosteluista painettakoon tähän seuraavat: 

„Varsin miellyttäviä ovat niimat pienet kertomukset eli novellit. NäitS lukiessa viehättyy erit- 
täinkin puhtaasta ja uhkuvasta kansan kielestä, jota kirjailija osaa aivan teeskentelemättömän luon- 
nollisesti käyttää . . . 

. . . — ijo — n kynästä lähteneiden novellien joukossa löytyy meidän maamme parhaimpia 
tuotteita tält:> kirjallisuuden alalta. Paitse puhtaasti stiilillisiä etuja, on jo itse suuntakin, johon 
hänen taipumuksensa kulkee, uudenaikainen ja alkuperäinen . . .*' 

^ (Valvoja.) 

„. . . Nuo kertoelmat, jotka nyt ovat kolmena vihkona painosta ilmestyneet, ovatkin sitä laa 
tua, että hyvin ovat ansainnat astua ulommaksikin sitä piiriä, mihin ne ensimmälta näyttivii 
jäävänkin, nimittäin aikakauskirjoihin ja kalentereihin. Ja sitä ilahuttavampi on ennen julkaistujen 
ilmaantuminen, kun niiden seasta pistää päänsä muutama uusikin edistyksestä puhuva kyhäelmä . . . 
— ... Ne kertovat melkein yksinomaan kaikellaisia sekä. leikillisiä että surullisia pieniä huomioita, 
joita kirjailija on ollut tilaisuudessa tekemään, ja kertovat noita ylipäänsä hyvin tyydyttävällä tavalla, 
välistä niinkin hyvin, että muistuu mieleen ranskalainen sana esprit Mainittakoon esimerkeiks siinä 
suhteessa kertomukset „Ensimäiset ystäväni" ja «Maisteriko vai kirkkoherra.* Sekä näissä että yli- 
päänsä useissa muissakin näistä kertoelmista näkyy selviä merkkiä esim. Andersenin ja Bjömsoran 
vaikutuksesta kirjoitustapaan, joiden molempien tunnusmerkkinä on keveys ja hienous. Semmoisen 
kirjoitustavan sovittaminen meidän kieleemme on hyvin tervetullut, kun vaan otetaan huomioon suo- 
menkielen omituiset vaatimukset, niinkuin hra Reijonen on tehnytkin. 

Paitse stiilinsä puolesta ovat jo mainitut kaksi kertomusta myftskin aineensa omituisuuden ta- 
kia /i}i'in alkttperäisid ja somia. Ja se yhpäänsä onkin näiden kcrtoelmain parhaimpia puolia, että 
aine useimmissa on jotenkin alkuperäinen ja suomalainen , . .** U. S. 

„Näistä kertomuksista, jotka ovat kirjoitetut sujuvalla Suomen kielellä ja kaikin puolin arvok- 
kaat, niin muodon kuin sisällrm puolesta huokuu tuo , leikillinen hyvänsuopea henki, joka on suoma- 
laiselle kansallisluonteelle aivan omituinen. Niitä huvikseen lukce'% (Kaiku.) 

Tekijä, nuori pappi, kuvaa niiissä kertoelmissaan teeskentelemättömällä, sujuvalla ja kansan si- 
sästä lähteneellä kielellä joukon pieniä kohtauksia, mitkä suuresti lukijaa miellyttävät 

(Kyläk. Kuvalehti.) 

„Herra Reijosen Kertoelmat ovat kaikkiaalla maamme suomenkieltft lukevissa piireissä saavut- 
taneet mitä suurinta suosioa ja sen ne kyllä ansaitsevatkin puhtaan, mehuisan, jopa leikillisenkin cat- 
telyn ja useimmiten kansan elämästä otetun sisältönsä puolesta. Kaikki tämä tekee mainitut ker- 
toelmat erittäin mietlyttihihi. (Tamp. Sanomat.) 



U i^ 



SnR 



TA LV O JA. 



-fsK-ä- — 



l^oiaixitua: 



Th. Rein. J. R. Danielson. Kust. Grotenfelt. 

Edv. Hj^lt. E. G. Palmön. W. Söderhjelm. 

O. E. Tudeer. 



Viides vuosikerta. 
NelJSs vihko. 

-^ Huhtikuulla 1885. «<- 



,i 




Kustantaja: Werner SVderstrtiu 

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 
1885. 



SISÄLLYS: 



Taistelu naturalismia vastaan. Kirj. W. Kuin. (Jatk.) 
Kuvasia maamme oloista viime vuosisadan loppupuolella 
Katsaus rautateittemme histonaan. Kirj. £. G. Palmen. 
Kotimaan kirjallisuutta : 

Historiallinen arkisto. Arv. G— t. 

Runotar. II. Faust. Arv. A G. 
Kirjallisia tietoja. 
Suomalainen Teaatteri. Hamlet. Arv. VV. S'»derhjclm. 



Kirj. Aug. Hjelt. 



^ 



Taistelu nftturftUsmia vMtaan. 

Silmäfly tictedlisen empirian kehkeytymiseen. 
(Jatkoa.) 

Meidän päiviaäOMMe ei enää ssm •palll&kkaäB sitä, että tieteelli8e& em* 
pirian uodeksi ja pysyväiseksi voteooneaksi — niin oudolta kuin se kuu- 



ImM) — on tuUiit se id ealism in periaate, joka on läpikäyvänä Kan- ^ ^^ 



tJtt, Pidkten, Hegelin mieittnnn^tMinnossa ja joka pääasialtisesti ilmaisee seu- 
raavaa: So^kisla tosiasioista on hengen tosiae» meitä lähinnä; se on kai- 
Idsta epäilettätcdorfatä ja ^condilie sme qua nen^ kaikeUie laonnontieleene, joka 
itse ainoastaan tajunnan kuvastimeala saa todelHsuutta. Ei siis ele sen norin- 
pndteempaa, kirfn että alituisesti tarkastetaan henkeä vain «j^konaisen luonnctt 
pxisnan läpi; ei, vaan sMK itseltä on ensiksi neuvoa kysyttävä, itse sen tulee 



meille flmaista la^Ma. Mutta tämä Md on vapaus s. o. semmoinen kyky, että 
voimme aeettaa^hnntssn todellisuutta vastaan ja pontevasti ryhtyä jälkimmäi- 
seen sitä edellisen mukaiseksi muodostaaksemme. — Juuri siveellisen kojir 
dan täytyy siis tutkistehissa, jossa hionnon ven»MK>t ovat jätetyt sjnjäUe, 
käy^^selvaksi; siltä saattaa todenteolla ainoastaan henki antaa sehr ikettä. 
ja se yksin voi oUa uskonaolli suod en otollisena jaknsifana. Meidän kun* 
aioitttksaBme padasta luonnonlakia kohtaan ei koskaan saata olla uAmmr 
neOinen, koska semmoinen laki ei ole sireelliaen. Täarihi seikan unhottavat var 
Xtottavasti vielä täNäkm hetkeHä nuo meilläkin hyvin tunnetut vallstnsHi|>osto- 
Hl, jotka hiidevat tjNlskenlelevänsä uskon amoissa ja piotestanrisuudsssa, vaikka 
he todelfai eivät ty^ekentelekkääa muuisa kuin luemMmtfeteeKisesaä ensjtfcl»- 

Mutta ainoastaan sMä ehdolla t ue fcalerfUn sn p o t l aa te sefMMoipidBaeti 
yhtyy meitBn t ie t c e H tsest i jäijfeslaltyyn maaJmMiku^aanim i, että sfllä h isls rp s oQ 
kerran on ääreMmin nninuufltinkalun, kanniliaMiBn kmitömyyden aika, ja^ 
Mta se pyvtää selaan luu l e t e H u a vastustsfjyaaasB sai pir i aa vaataan ja 

1 



174 TAISTBLU 

nielaista taman. Tämä on se aika, jolloin hengen etuoikeutta vaaditaan siinä 
merkityksessä, että myöskin luonto ja koko maailma pannaan hengen lain, s. o. 
vapauden, vapaat_ahtoisuuden lain alaiseksi. Henki itse luo kantansa eli 
tilansa siinä määrässä, kuin se toiseen tahi toiseen näistä asettuakseen tarvitsee 
ainoastaan tahdon toimitusta. Mutta missä sitten huomataankaan muuta kuin 
hengen omia tiloja, muuta kuin sielunkuvia (kaikemmoista vaarinotto-ainesta, 
jota meidän logiikkimtae järfestaä^ muodostaa)? Kaikki, niin päätel- 
lään, vieläpä luonnon* ilmiötkin ovat hengen tekoja ja semmoisina täytyy sen 
voida niitä alituisesti ajatella s. o. koska tahansa uudestaan puhtaassa eli 
»^»'«^^^Kk^ej^^ apr^oi^^i^essa tiedontoimituksessa tuoda esiin; — täten ovat meidän edes- 
Sjt^^iM^, »i^e^k^ 3amme absoludsen idealismin kuuluisat maailmanraks&teie^. Ne muodosta- 
vat siis ainoastaan täydellisen vastingen luonnontieteen liiallisnttksiin. Se 
vapaa .henkinen liikkuvaisuus ja itsenäinen pontevuus, joka meidän oleQyik- 
sessamme asuu, mutta jota ei mikään naturalistinen teona täysin ole kun- 
nioittanut, se tässä väkivaltaisesti murtaa teeskenneltyjen luonnon^verrantojen 
rakentamat sulut ja tulvii laajdle, ennenkuin löytää oikean juopansa. Kaikki 
joutuu tulvan valtaan; tosiasiallisen kankeisln muqtoihin vuodi^tetaan ikään- 
kuin purkava henkinen e^eH-siibatansi; taipuvaisuus ja mupdostuyaisuus on 
nyt kaiken sen maailmallisen aineksen o|nitui$uut0na, jossa henki ilmestyy. ! 
Tämän jälkimmäisen valtaa mitä jättilä^onaisin urQ8työn-h^U/ja.muodost^mi|f,- 
^ vietti, henki ei enää anna ^luonnon^ eikä «välttöaättömyyden^ itseänsä ^ 

määrätä, koska se tietää itse olevansa olemisen korkein laki. — Ihmekös, että 
niiden monien maailmanparantajien joukossa, jotka käyttävät Hegelin nioso- 
fian varuskamaria, tapaamme semmoisia kuin Marx, Lassalle, Bakunin? 

Tuon kohtuuttoman ja säännöttömän mietiskelyn tulva oqi. jo ammoin 
laskenut, ja tarvitsematta valittaa kultainen ajan katoamista on inhimglinen V^^ 
ajatus astumassa tiedemaailman uusiin oloihin, jotka kaikin puolin näytti- 
vät valoisilta ja tulevaisuutta ennustavilta. Sillä ajatteleminen, ja ri4stee,l- 
linen tietäminen on pyranmdi^ jonka liionnollisena asemana on tosiasiat eli 
Ujto^ li^ji^A -^is^xxvbl^ ja joka kustaida Usärakennvkse^taj^ mikä tähän asemaan liitetääi^ 
kohoaa entistään korkeammaksi. Sen vuoksi on jokainen uusi empiint[iea to- 
tuus siitä merkillinen^ että. se paitsi oynaa. jtsenai9tä aproansa .vaikuttaa kaik- 
kiin muihin ja. edistää , koko r^ennusta. . Hyvä Ueq^ ^ pi@ä ei^Uläan bifa^ 
vaiktttuttta,: jotka jäävät jäl|b)l<^. kua sab jekt ji y fe^ft :tutVimiff^ usya^ukot oviit 
jättäneet empirian Unteret: nimittäin sitä uutt^, jok» ;o||jMdl!it ^lisäksi, ja sitä 



NATURALISMIA. .VASTAAN. 



175 



kXaUk^ 



^^uc^Kt^**^ 



valoa, jossa kalkki vabha tämän jc^dosta esiintyy. Niin ti>i4la käin tejstakin 
me kimnioitamme, jos aikamme etevimpiin Dyrint^ihln luemme: uudemman 
sielmieteellisen tarkastelun sekä ne tietoifl£gO||i|{Uifi£l.tutkiQmksety jotka yhä 
enemmän käyvät kaikkien erityiatieteinen v^lttämttöjnäksi perusteek^. Kum- 
paakin pjnrintoä saattaa sanoa siihen perustuvaksi, että tuo subjektjl^uus ^ 
tosin tuli. voitetuksi, mutta sitä. vastoin ajatteleva s^|ekti itse pysyi meidän 
tieemnaailmammft kesldj^eenä. 

Terveestä henkisestä empiriasta me toivoimme saavamme lujinta tukea 
elämämme aatteellisiUe alkutekijöille, koska sen mukaan kuin määrittelimme 
empiriaa .(täydellisimmäksa oikeudeksi jokaisen ilmiön omituisuutta kohtaan), 
ainoastaan se saattaa muodostaa hämmentämättömän, niin sanoaksemme . s.uo- 
ranaiaen, tieteellisen käsityskyvyn hengen korkeimpia» siveellis-uskonnollisia 
toimituksia ja pyrintöjä varten.. Tarkastelkaamme kaikkien aikojen materia- 
listisia (kaikenmoisia, utilitaristisia, hedonistisia j. n. e.) siveys-oppeja: huono 
sidtttieteellinen en^iria on niiden yhteisenä . vikana. Ahdistakaamme vain vä- 
hän rohkeammin tutkimuksillamme tuota löyhää skeptisi§|niä, jonka tapana on 
niin isosesti kääriytyä, luonnontieteellisyyden verhoon: huono sielutieteellinen 
empiria (jos ensinkään imkään^ on senkin ytimenä, — Sitä vastoin oli ker- 
ran saatava selville pers oonalfe uuden oma sisäinen elämä, johon eivät, ulotu 

mitkään • luonnon-verrannot, ja joka ei myöskään ole viisasji^levaisen abs^k- o^r-t^^^^^*^^^^^^ 
tiooiUA (metafysiikin) pauloihin kiedottayj^sa, yaan jonka itsenäiseksi perustuk- 
seksi tulee tunnustaa omituisia psyykil lisiä tosiasioita. Oli myöskin käsitet- 
tävä, eUä ankara empiria juuri sieludeteelle oli erityi^g^ tärkeä, koska he n- 
k.eä: saattaa ainoastaan. a 1 en U a, jos sen alalle tuodaan epä-empiirisiä, vie- 
raita aineita. Miltä alalta saattaisikaan tuoda jotakin, jotta kuten sanptaan» 
tosiasiallisia henkisiä ilmiöitä johdettaisiin, muuta kuin alhaisemman, materian ^m** &»>**■ 
alalu? Siten uudempi sielutiede, samalla kuin. senähtäväsd puhtaammin kuin 

mikään muu tiede tajuaa kokemustieteen ibannotto y käy puhtaan hengen 

-k 
hyväksi, tietoista sotaa kaikenlaista materialisniia s. o. kaikenlaisia henki- 

6jyd^ omaa Yg\^öntä_ arvoa lannistavia ja rasittavia sekoituksia vastaan, joko 

13^.: Mtte]^ .oyat fyysUlisi^jahi meta/ljT^IhdäH. Myöskin erehdyttäisiin soure3ti, 

jos .jqnakiarvastay aiheena j^tä f vaataan tahdottaisiin- pitj^ n. k. .psykor^y- 

sji^,kiät jonka tän^ suunta muodoataa ja joka Ipistavälla paethodiikillaan ^Qn 

todist^^t^^ena tässä ..^votnUusCa n«ksaktisnu<|eaf.i.inäärä8ta«-, Er^fUikseksi kai- 

ke^^. Aaluralismin: , ^lakulJQtukieata, jota; ..edellä otomme tarkastelleet. 



176 TAISTBLU 

astmaan tässä juNtisesli fyrikaaUseUe alalle, ja tahdäan SMta täydelltsesU 

Matta kim siis mikrokosmos — ajattdsva, tahtova^ tvstev» s^jdj^ 
— oli löydetty ja pal$astett», aiia tieto kaikessa laajmidessasya ei aaattaDBt 
olla esiintymättä stthteeUisena aabjekdift, ja aita täytyi vfiJltai&ttdBaastl kar- 
tella tämän toimena. BenU, tM^Buus ei enää ole se oleiilnyton. piste, se 
tyhjä säiliö, johon valmiit objektiiviset maailmankuvat kaikilta talloilta virtaa* 
vat, ja jonka siitä syystä saattaisi, näitä jälkimmäisiä arvostelleasa, jättää sik- 
SQfin. Tietoisuudella on päin vastoin po^gdnetoen luonteensa, jonka oledli-» 
sesti täytyy ilmestyä jokaisessa yksityisessä tiedentoimitsksessa ja näiiiin la- 
mansa painaa. Hävitetty on ikmsiksi aj^i^si se lapsellinen usko, että tiedon* 
kyvyssämme olisi jonkunlainen persoonaton ylt'yleinen tunto, joka Baaffaiai 
harhailla maaitanaan kaikkialla välittömästi vakoU^aan-ja todistamaan olemisen 
esi/eitä ja ominaisuuksia sellaisina kuin ne ovat ^^S^^k.** Ajateltakoon 
tuosta kuuluisasta ^aa sich*« mitä tahansa — sen johdonmnkaiseen kieltämi- 
seen perustuu n. k. positivfsuus — välittöoiästi varmaa ei^ meille missään ta- 
pauksessa saata olla muu kuin puhtaasti subjektflvinen persoonalltnm tietoi- 
suus moninaisissa tiloissaan, ja siitä näyttää olevan pitkä matka obje ktiivise en 
tietomaailmaan, jota me kuitenkin kaikki tunnustamme ja joka kaikille ykn- 
tyishenkjloillfi on yhteinen. Tavallisesti tämä matka, vaikkapa se juuri mer- 
kitsee tiedon omaa syntymistä, kuljettiin yhdellä ainoalk harppanksella 
ja siten myöskin menetettiin^urenmaoinen etu, joka tästä oU saatavissa ja 
jolle kaikkien aikojen metaff^set jäij/estelmät ovat olleet sijais;:sii^eina, nimit- 
täin sisäinen luonnollinen yhdysside tiedon-alojen välillä (spekulntiivieen «ki- 
tin** asemesta). Se kaiken tiedonsisällyksen jättiläisn^äinen syntheais eli yh- 
dls^nunen, se sopusointuinen^ maaHmanluiva» jota ihmishenki ei koskaan ole 
lakannut uneksimasta, se totutan meidän päivinämme kentiesi 



keavasd, mutta varmaankin paljoa täydellisemmin niiden tietoistBorjgettistan 
tutkimusten kautta, jotka eri tieteiden alkifftsSteille, akaioomf^lle, edtllytyk- 
siUe etsivät perustusta henkisistä toimitukaista ja seumten näiden yh- 
teistä luonnetta lopuksi Ufttävät kaiken ttedvmtoiminnan korkeimpaan piateesen, 
josta ei enää mikääa edistys ole nsah^Mtfoen: yksiSUisen ttetoisuuden yhdisCä- 
väiseen luontoon. Mb kutsumme semmolMa yhdfstlMsifi täydfeUisemmäksi, koska 
se oleelUsesti perusttiu kaikkien osien, eri tiedoa-akijen loukkaanatto- 
m^iui^ea ja sen kautta valmista» yhdyssiteen, jote parhaisimassa merkilyk- 



NATURAUSIOA VASTAAN. 177 



saftttM fartsua elneUisekai, osbaua sy atypera kekri. Siitä ayysli Icai 
käatämiBe» Mlaikä titea ^^iia^-KAiitiiiem*' hcoki nineiiomMo meidäii iHtmh 
ne looMKMMCkBMikBeen niin ayvästa cd taattmt kodotva, knia esiliL dta 
saattaa kooanta Helariioltzia kaasantajaisdeleeUisista kiijoitukmta (Vor- 
träge uttd Reden, Braansdiweig 1884)1 

^^ihantMHiirn periaaUeen vott^o^ talatelti naturaltsniia vastaan, on edellä 
olkit varsinaiseBa aineenamme. Nopeammin päästäksemme h^torian sokke- 
Imden läpi, olemme tässä noudattaneet jokseenldn kaavamaista ajatosjohtoa, 
joka tosin riittänee oaottaman viimeksi tarkastetun kehitys-asteen verralonta 
tieteellistä etevyyttä, mutta ainoastaan hdkosti saattaa .selville sen laajaa to* 
teattamistm meidän aikamme tieteessä, sekä sitä mahtavaa merkitystä, joka 
sillä on muodostumaisillaan olevassa mielipiteessä. Mutta tämä vaatisi eri- 
tyistä kuvaäemista. Siitä ainoastaan mainittakoon, että sen tulisi otta§.jai^ 
teen niitä nykyaikaisen biologian alalla aineesta ja voimasta esiinty- 
neitä mielipiteitä, jotka melkein poikkeuksetta yksimielisesti koristele- 
vat näitä vanhoja fysikaalisia «AjSaitteitä sielutieteellisen kokemuksen äs- 
ken avautuneesta piiristä otetuilla aineksilla (alkeelltsiUa havainnoilla, aineelli*> 
sen atoomin olemusta muodostavilla vieteillä, vert. Fechneriä, ZöUneriä, 
Haeckelia, v. Nägeliä). Vielä sen tulisi ottaa varteen sitä tietoist eoreett ista 
matemajtiikv^ käsittelyä, joka on päässyt sangen pitk^U^ etsiessään ihmis- 
hengen subjektiivista osuutta tässä kaikista enimmän objektiivisessa tieteessä 
(Riemann, Helmhoits, Stuart Mill); sekä lopuksi ja ennen kaikkea sitä uudem- 
man tutkimuksen lempi^alaa, jolla epäilemättä on tapahtunut meidän vuosi- 
kymmeniemme suurin edistys, nimittäin aistimienJ'ysiologiaa. Tämä de- 
ddiän et ole ainoastaan ensimmäiseksi alottanut uus-Kantisuutta (Johannes Möl- 
ler), vaan yhä vieläkin paraiten selvittää sitä eriämatontä yhdistystä» jonka 
täst^edes täytyy viililtä meidän maailmankatsantomme realisen ja<i bontool lisen 
navan (materian — hengen) välillä, jotta sen yksityiset ilmSukaet esiintyisivät 
siinä täydessä valossa, minkä inhimillinen tiede jo voi niille antaa. Kaik- 
kialla meille julistetaan samaa oppia: materiallsmfn täydellistä haaksirikkoa, 
ja sitä välttämättömyyttä, että kosmos uudestaan on synnytettävä mikro- 
kosmoksen kautta. Näitä termejä mainitessamme astuu itsestään omitui- 
sessa vastakohdassa eteemme kaksi ylevätä ja lämminsydämistä haamua, joi- 
hin kaksi suurta tieteellistä ajanjaksoa on niin sanoaksemme lihaksi muodosta- 
nut kaiken runollisen arvonsa, kaiken tuon tenhovoiman, jolla ne vaikuttavat mei- 



178 TAISTELU 



däh »ydämeemi^e, *- eteemme^astuvat nimittäin Aleksander r. Hatn bo Idt ja Her- 
mann LöCze (t i88t, tvö nerokas ja perin oppinut ^Mikrokosmoksen^ kirjoit- 
taja). Jos edelfinen Oli verraton saattamiaan meitä ylevästi ajttttdemaan ja lem- 
peästi arvoistelemaan sitä aikakautta "*), jolloin hengen nähtiid tervein aistimin ja 
innostunein mielin kuljeksivan u Ikopuol el la, valmiina luonnonkirjalta unohta- 
maan omansa, — niin tervehdtmmepä jälkimmäistä täydellä luottamuksella m ei- 
käHLisenä miehenä, kun hän uuden ajanjakson henkisen elämän yctipjp^h- 
dasta ja vielä uhkeamman ja rikkaamman tieteellisyyden korkeudesta 
meille selittää hengen evankeliumia. Sillä saatammepa lyhyesti sanoa: 
ennen näytti empiirisen va^nuuden painopiste niin epäilemättömästi olevan 
materialla, että luultiin tällä aivan päivän selvällä (!) ilmiöllä voitavan ratio- 
naliseerata koko maailma ja myöskin tuoda ilmi hengen salaisuuksia, mutta 
nyt huomaamme tämän painopisteen kerrassaan siirretyksi juuri sisäisen henki- 
sen kokemuksen tosiasioihin, joiden tunnustamisesta ja suoranaisesta tutkimi- 
sesta kaikki tiedontyö toivoo runsaamman valovirran vuotavan, siveelli- 
syys ja uskonto onnellisemman ajan syntyvän. — Tähän liitämme erään 
lausunnon Wtlhelm Wundtin ihmeteltävästä tieteellisestä metoodiopista 
(Stuttgart 1883): ^unverkennbar verschiebt sich allmählich der Schwer- 
punkt der wissenschaftlichen Forschungen. Die Naturwi$8enschaften haben 
ihre Bluthe hinter sich, die Geisteswis8enschaften gehen ihr enigegen. Die 
Einfiösse des Naturalismus auf die letzteren, die noch äberall in geschichts-^ 
philosophischen Systemen, in sociologischen und naturrechtlichen Theorien 
zu spuren sind, werden damit von selbst verschwinden.^ **) Näistä sanoista 
ollaan vielä tänä päivänä monella taholla taipuvaisia ravistamaan päätä, mutta 
pysykööt ne tässä kuitenkin kieltämättömän merkillisinä tutkijan suussa, joka 



*) 6 (N h m e r in<1ärää sen loppuvuodeksi 1960 (Humboldt oli cdellisen.1 vuonna kuol- 
lut). Hfin lausuu tAstfi aikakaudesta: „ Luonnontieteellisen tiedon mahtava edistyminen tSyttI 
luonnon puoli^iset innostuksella, haaveksivaisen mielikuvittelun si]ni&&r9päyksessä tuntui 
kaikki saavutettavalta, näytti uskottavalta, ettA koko tiede kerran saattaisi kehittyä luonnon- 
tieteeksi," (Gesch. der Entwickl. der natur\viss. Weltanschau etc). 

**) Suomeksi: ^SilminnahtSvästi joutuu tietedKsen tutkimuksen painopiste vähitellen 
pois paikoiltaan. Luonnontieteiden kukoistus on mennyttä, hengentieteet rientävät näitä vas- 
taan. Naturalismin vaikutukset jälkimmäisiin, joita vielä on havaittavana kaikkialla historian- 
filosoofisissa järjestelmissä, sosioloogisissa ja luonnon-oikeudellisissa opeissa, tulevat siten itses- 
tään katoamaan." 



NATURALISMIA VASTAAN. I79 



itse on nykyaikaisen luonnontutkimaksen kaunistuksia, mutta jolla muuten to- 
denmukaisesti suuremmassa määrässä kuin kenelläkään hänen aikalaisellansa 
on sitä ominaisuutta, mikä, oikeuttaa tuommoiseen kategooris-profeetalliseen 
puheesen. Hänessä on näet tositieteelHnen universalismi s. t. semmoinen, 
yhtä monipuolisen kuin kunnollisen tntkijatyön kautta hankittu lieto, jolla ky* 
kenee vapaasti näkemään yli tiedon laajojen alojen. — 

Lopuksi tulee meidän läht ökohtaam me palataksemme vähän lähemmin 
selittää» n^inkälaiseksi olemme ajatelleet tieteellisissä asioissa nyt muuttuneen 
aseman (henki järikstävänä ja opastavana keskus-il^önä) yhteyttä tuon sei- 
kan kanssa, ottu, kuten mielestämme olemme voineet todistaa, yhteiskunta- 
politiikkiin runsaammin virtailee siveellis-kristillistä henkeä. 

Luonnontiede semmoisenaan on täydellisesti vieras kristillisyydelle, ja 
siis naturalismi (eli ett'ei hyväksytä muita kuin luonnontieteellisiä näkökoh- 
tia) itsestään on kristillisyydc^n vihollinen ja vetää sitä koskevissa asioissa 
esiin psdjasta skeptisismiä, — tämähän on selvää ja ompa se laajaperäisesti 
toteutunutkin. .^Sosioloogisissa ja luonnon^ oikeudellisissa opeissa"* vallitseva 
naturalismi on siinä määrässä, kuin nämä pääsevät voimaan, johdonmukaisesti 
laajoista käytännöllisen elämän piireistä estävä kristillisyyd«i vaikutuksia. Jos 
naturalismi kaikilla näillä aloilla kumotaan, lisätään samalla alaa hengen ja 
siis myöskin kristin-uskon totuuksille. Sillä niin pian kuin ruvetaan suora- 
naisesti kuuntelemaan hengen puhetta, huomataan, ett'eivät kristin-uskon si- 
veelliset vaatimukset suinkaan ole paljastaan „luonnot|oi]iuuksia,** vaan pikcm- 
min ihmisen: normaalisuutta siinä ylevässä merkityksessä, että ne oleelli- 



sesti määräävät hänen henkensä aatteellisen malUtk. Samalla myöskin selviää, 
kninka suuressa määrin koko edellinen vuosisatoja kestänyt kulttuuri, jos 
kohta vasten tahtoansakin, on dllut semmoisten henkisten totuuksien palveluk- 
sessa, valmistaen niille sitä reaalista pohjaa, jota paitsi, niiden tarkoitus mer 
nisi hukkaan. Sen erityisen ilmestysluonteen, jota sanoimme kristillisyy- 
den . omituisuudeksi, kun huomasimme sen aikoinaan pysyvän korkealla yli 
maailtnan ^status qoo,*^ ja siitä syystä vaativan maailmasta eroittumista 
— senhän iknestysluonteen oli määrä aikojen kuluessa vähitellen kado- 
ta. Itse sihä aistillisuuden ja luonnon^räisyyden, käytännöllisen ahkeruu- 
den ja yhteiskunnallisen työn perustukselta mille Luoja on ihmiskunnan 
asettanut, on tämä vuosisatojen kuluessa rakentava valistuksen ja täydelli- 
syyden rakennuksen kohden korkeutta ikäänkuin ilmestystä tavatakseen. 



iQO TAISTELU 

— ja yhä runsaanimiQ ja täjdelUseiimtin oti kriadllisyyden henkeä vuotava 
alas rakeimidEsen jaurelle. £i ole tämä henki suioaataan kirkolliesa iimon 
tahi yksityisen velvoUisuBdentäyttäiiiisen afataäasa piireissä säilyteltäTäy samalla 
kuin toiset (käytännölKsen anaionpyynniny pditiikm y. m.) kokonaan puolto- 
vat sen valoa ja tunnustavat aivan eri lakia, omaa siveys-oppia — kehnompaa 
tietysti, mutta jolla kuitenkin on.tahansia keinoja teeskennelläkseen ylenpalttista 
isosuotta ,,ahda8mielisen^ yksilgilisen edessä! Vaan niin tulee hqjuo ihmis- 
elämän (suuren yhtciskunnallii^n todellisnuden samoin kuin yksi tjoshenki lön 
maailmankuvan) pieninnnästä suurimpaan olla laadittu ja järjestetty, että, liik- 
kukoon henkilö^ missä tahansa, selvä tie on edessä yhteistä henkistä 4ha»- 
ujuXxA./^^^ «etia^ kohden, että, toimikoon h^n koska tahmisa, hänen on lähemmin tahi 
etäisemmin tekemistä tämän^ThaBtatn kanssa. Sitä nyt eivät käsitä kaikki ne 
täydellisyyden-harrastajat, jotka, käyttäen tunnuslausettaan ^kaikki tahi ei mi- 
tään,'* täällä tahtovat nähdä yhden sydämen pyhitetyksi Korkfummalle, 
tuolla toisen pyhitetyksi taiteen tarkoitusperälle, kolmannen vihityksi valtio- 
miehen*toimeen j. n. e., ja tunnustavat melkein yhtä monta omantunnon ja 
siveyden lajia, kuin on ammattia olemassa, — ikäänkuin se korkein, mihin me 
ylipäänsä saaumme halumme ulotuttaa, joskus saattaisi antaa niin huonon palkan 
että se tekisi meidät kelvottomiksi toiseen tahi toiseen iphjmilliseen tehtävään 
eikä päin vastoin olisi niiden kaikkien oikeana voiman ja innostuksen läh* 
teenä! Mitenkä tahtovat siis semmoiset hengen barrikaadi*apo6tolit (täydelli- 
syyden vähäiskauppiaat), varustettoina sillä etuoikeudella, että he muka käsit- 
tävät aikaa, arvostella tieteen sivistysmerkitystä, jota mddan juuri tässä koh- 
den tulee arvata niin suureksi? Näemmehän sen rai\'aamattoman maan, jona 
meidän villinä kasvava maaihnankokeorokserame alkuperäisesti esiintyy, jäijes- 
teellisesti kappale kappaleelta pantavan tieteellisen empirian raatavan, njiiok- 
kaavan, järfestävän vallan alaiseksi. Ikäänkuin jäd^stetty verkko kulknrejttejä 
perustettaisiin, temmataan kukin esite enkois^asemastaan, samaHa kuin se 
saa määrätyn paikkansa ylt[ylejaessä yhteydessä, jossa ei mikään ole enem- 
män pannaan pantua kuin hyppäykset, sulut, ja joka haikilta tahoilta johtaa 
meitä kehityksen korkdimpaon tuotteesen, ihmishenkeen ja sen vapauya^n. 
Siten tiede voimakkaasta pyrk ii käsi ksi äsken kenrottmm käytäntidlllseen 
tarkoitusperään. Jos meidän maailman^omme on muodostettu läpinäkyväksi 
järjestelmäksi, missä alemmat muodot, .yhdy^htia ilmaisemalla» kuvastavat 
korkeampiin, niin eivät myöskään hists^i^iis-yhteiskunnaUisen todelUnuiden 



NATtmAUSlflA VAS^rAAN. l8l 



thnidt J[ykeiie (niAlEäiDlaisen eriitainiflQB kantta* omiia b. k. luosno^kei* " 

hiasa nnyamalla j. a. e.) «qqjcilaMna ilseansa boriteimnan iienkisesi mallin 
obkaMraka fiarkastnksella. Tiytyykö BÖden äis joko kestää tarkastus tahi 
— sfiaKmatti jotttuajn^fatan? Ei, meidaa aikamme velvoUiMiutena on lau- 
wut valhtggMet toisin: «iila taytjry voida muodostaa, rajattomasti ku|f^t« 
taa kohden täydellisyyttä! Puutteellisnadcn ja täydellisyyden välillähän ei 
ole pohjatonta juopaa vaan tie, kehityksen tie. Meidän aikamme asiana 
on siis myöskin yhteiskunnallisten uudistusten alalla ilmaista se laajageräi* 
nen näkemiskyky, joka, jota korkeammaksi se toiselta puolen näkee tar- 
koitusmäärän, sitä syvemmälle toiselta puolen tahtoo sen toteuttamiseksi tun- 
keutua alas tos Nolol lisiin edelIyXy.ksiin. Tämä näkemiskyky ei siis 
yksipuolisesti harhaannu siihen aatteelliseen todellisuuteen, johon henki siveel- 
lisesti vapaan velvoUisuuden^unteensa nojalla pyrkii, eikä yksipuolisesti etsi 
lepokphtaa siitä puutteellisesta historian-todellisuudesta, joka meitä ympä- • 
röipi, vaan jota puhtaammin se saa näkyviinsä edellisen, sitä enemmän se 
jännittää itseänsä jälkimmäistä käsittääkseen. Tämä empiiriselläpohjalla ^^^^^ 

oleva > HmDH B ojJ^ i g a »s , joka sehräati näkee kahdelle taholle, ja joka yli- y^^^^^^^^ 
malkaan on meidän tieteelliselle maailmankatsannollemme omituinen *), näyttäU / 
etenkin tuottavan uudemmalle valtiotaloudelle sillä olevan omituisen muodon. 
Me huomaamme sen täällä niissä kahdessa uudessa kohdassa, joista tä- 
män tieteen on tapana kerskailla ja joiden kautta se kääntyy , e4/ellisten aika- 
in /< >i ^ 
kansien naturalismia vastaan, nimittäin siveellisessä ja hi^slpriallisessa. 

Edellisen avulla se tahtoo puolustaa hengen oikeutta luontoa vastaan sekä a^ 
käsittää sitä henkistä edisty8pa[ttstetta, jonka olemme idealismin kou- 
Imata nähneet siirtyvän sosialisteihin. Jälkimm^sellä se, enemmän kuin en- 
nen on tapahtunut, tahtoo kunnioittaa sitä konkreettista historiallista pohjaa, I^-^^^i^ 
jolta jokainen edistys lähtee, osottaen, kuinka tärkeä perinjuurinen empiria 
on henkisissä asioissa. Lisäksi se, tarkastellessaan sitä surkeutta, joka vallit- 
see kokonaisten kansalaisluokkien elämaiikohtaiossa, tuntee itseänsä voimak- 
kaasti kehotettavan, rohkeasti hyvään luottaen, ryhtymään tosi^meen, astu- 




*) Tässä ei tuo melkein naurettava, ,,ajanmerkitylcseUaiin** liian suureksi arvattu, ih^ j^^CdtlöQ^ 



*ii«ti» valheeksi väittävä kirjallisuus kykene muuttamaan ainoatakaan hitua, olkoonpa vaikka 
kuinka omiansa hankkimaan nuoria neroja luota uusinta sotahuutoa varten: ,| maailma ei 
enää ole autettavissa T* Toden teolla luulemme, etfei maailfaia menetä mitään sHIä, että sem- 
moiset auttajat periastettassa noudattaen eivät huoli nähdä vaivaa. 






l82 KUVASI A MAAIO^ OLOISTA 



maan alas opetus-dstuimelta ja. rupeamaan käytännölliseksi krisdUiayy* 
deksi. Jalon Albert Laiigen ohjelman mukaan^): ««Aus der Unvemonft des 
uberlieferten Daseins ringt das veihuDftige Ideale sicb los und ni^nals, so 
lange vrir sittliche We8eB sein wolleu, durfen wir auf den Anspnich verzich- 
ten, dass hcute der Tag ist, an welchem ein neues Leben beginnt, för das 
ji^^^t^^^^-^^c^Individumn wie fur die Menschbeit.** **) 

IV. Rtdn, 



•) Die Arbeitcrfrage 4:3 painos, 1879« %tUU^ 

**) Suomeksi: .Vanhan olemisen järjettömyydestä kiskaisee jflrkevä ^h a y e- itsensä irti, 
eikä koskaan, niin kauvan kuin tahdomme olla siveellisiä olentoja, meidän tarvitse^luopua 
siitä vaatimuksesta, että tämä on se päivä, jolloin uusi elämä alkaa niin yksilyishenkil^le kuin 
koko ihmiskunnallekin.** 



Kuvasia maamme oloista viime vuosisadan loppupuolella. 
I. Porthan ulkomaiUa. 

Porthan tosiaan ei ollut niitä, jotka tarvitsevat alinomaista likeistä yh- 
teyttä muun maailman kanssa, voidakseen työskennellä jäntevyydellä ja menes* 
tyksellä. Eivätkä ulkomaan matkat hänen aikanansa vielä olleetkaan mikään 
vähäinen asia. Kuitenkin hän kerran, mutta ainoastaan yhden kerran -^sOlä 
hänen tiheitä Tukholman matkojansa tietysti ei sovi ottaa lukuun — pitkässä 
elämässään rohkaisi mieltänsä sen verran, että jätti rauhallisen kotonsa, saa- 
dakseen omin silmin läheltä nähdä sitä oppinutta maailmaa, jonka tutta- 
vuuteen vain maine ja kiijallisuus sitä ennen olivat hänet saattaneet. 

Professorin virka \MkaanopuheUaisuude8sa'* (s. o. latinan kielessä ja kir- 
jallisuudessa) oli v. 1778 annettu Porthanille. Kaikki tuntevat, millä innolla 
hän harrasti humanistisen sivistyksen levittämistä maahamme, mikä ylevä kä- 
sitys akatemian tarkoituksesta hänellä oli ja kuinka ankarat vaatimukset hän, 
tultuansa sen opettajistoon, sentähden asetti itseensä. Professoriksi päästyään 
hän siitä syystä katsoi käynnin ulkomailla opettajakehityksellensä tarpeelliseksi. 
Hän tahtoi oppia tuntemaan mui<)en maiden yliopistoja ja akatemioja, taide- 
kokoelmia, kirjastoja, tieteellisiä laitoksia j. n. e. Hän halasi nähdä, miten 



viimM vuosisadan loppupuolella. 183 



tieteitä niiden keskiahjoissa harrastettiin ja harjoitettiin sekä päästä mainehik- 
kaiden tiedemiesten persg^alhseen tuttavuuteen. 

Turusta lähdettiin matkalle kesän alussa v. 1779. Porthanin seurassa 
oli eräs hnöri maisteri, sittettimin Vehmaan kirkkoherra, Eneberg, joka vielä 
vanhoilla päivfllään ihastuksella kertoi tämän matkan muistoja. Lubeckissä 
matkuJBtajät astuivat maalle! Sieltä he Hamburgin kautta lähtivät Göttingeniin, 
sitten Casseliin, Leipzigiin, Halleen, Berliniin y. m. kaupunkeihin. Kotimat- 
kallaan lopuHa vuotta he kävivät Greifswaldissa ja Kyöpenhaminassa. 

Säätänee pitää varmana, että tällä matkalla, jonka tarkoitusta Porthan 
näkyy kaikin voimin koettaneen saavuttaa ja jolla hän muutamien lempjHie- 
teittensä etevimpien edustajain kanssa solmi tuttavuudeit ja ystävyyden siteet; 
mitka, kirjev§ihdo11a vahvistettuina, kestivät osaksi koko hänen elämänsä, on 
ollut syvk vaikutus suureen maanmieheemme. Ne runsaat kokemukset, jotka 
Porthan Euroopan mannermaalla teki, ne uudet laajat näköalat, mitkä tieteel- 
linen elämä siellä hänelle avasi, ne impulsit (kehoitukset), jotka hänen avoin 
mielensä niistä sai, eivät voineet olla hänen tieteellistä kykyänsä ja opettaja- 
lahjojansa kypsyttämättä. 

Sitä enenunän on syytä valittaa, että tätä matkaa niin perin vähän tun- 
netaan. Jurnaali, jonka Porthan sanoo kirjoittaneensa, on luultavasti ijäksi 
hukkunut. Ainoa, joka on tietänyt matkasta kertoa jotakin, on prof. G. Rein. 
Mutta hänenkin tiedon-antonsa supistuu pääasiallisesti siihen, mikä yllä mat- 
kasta on mainittu; sen yksityiskohtia hän ei näy tunteneen. 

Painogiusfcetta sentähden ansainnee kaksi seuraavaa kirjettä, joista edel- 
linen oli lähetetty Porthanin ystävälle M. J. Alopaeukselle, joka silloin oli lu- 
kipn lehtorina Porvoossa ja v. 1818 siellä kuoli piispana, toinen kirkkoh., sit- 
temmin piispa, Sakari Cygnaeukselle. Tarkkuutensa ja pituutensa tähden tämä 
melkein vivahtaisi viralliseen matkakertomukseen, eirei se niin selvästi kuvaisi 
tekijänsä tavallista kirjoitustapaa: tieteellisten ilmoitusten ja välistä hyvinkin 
sattuvien arvostelujen joukkoon hän harvoin oli pistämättä muutamia leikillisiä 
saitoja, jotakin naivista ajatusta tahi juttua, joka melkein naisten juoruista 
muistuttaa. Kirjeet ovat senkin vuoksi merkilliset, että todisteita* siitä laveasta 
kirjevaihdosta^ jossa Porthan oli useittein maamme eri osissa asuvien henki- 
löitten kanssa, on — paitsi Caloniukselle lähetettyjä kirjeitä — tiettävästi säi- 
lynyt ani vähän Kirjeet kuuluvat näin: 



l84 KUVASIA MAAMME OLOISTA 



[Lehtori M. J. Alopetis.] 

GötUngeH^ 22 /. JktmM. i779. 

Koska luulen, että veli Sigfrid ^) vielä on Porvoossa, Ubetäa sisällä ole- 
van kirjeen Veljen kuvertissa. Se on aiottu ensin Veljen ^)t hänen ja T:ri Ca- 
janderin ^) luettavaksi, koska nyi en jouda erikseen kirjoittamaan kullekin» ja on 
sitten lähetettävä Kirkh. CygnseukseUe ^) Mäntyharjulle, jota asiata pyydän Vel- 
jeä hyväntahtoisesti toimittamaan. 

Käs/ftfrm luona., olen ollut ja aion vieläkin käydä, saadakseni mf ös 
katsella Observatorium Astron'ia. — Veli tietänee, että haa on sangen satii- 
rinen mies ja taitava runoseppä; mutta hänen lieha||eva ja kursaileva 
käytöstapansa ei anna hänestä samaa käsitystä, kuin hänen kirjoituksensa. 
Näyttää siltä, kuin kaikki hänen jäsenensä olisivat kimmot^imilla varustetut; 
semmoisessa liikkeessä ne alati ovat. Hän puhuu nopeasti ja epäselvästi, 
joten minun täjrtyy kuunnella hyvin tarkkaan, saadakseni hänen sanoisitaan 
selkoa. 

Meisieria, joka on käytännöllisen matematiikan (= Mathesis applic.) pro- 
fessori, olen nähnyt Kun. Tiedeseuran kokouksessa. Hän on totisen ja va- 
kaamielisen näköinen. Prof. Lichtenbergiä en ole tavannut. Mitä muuta mi- 
nulla on kerrottavaa, löytyy kiertokirjeessä, ja kun kerta tapaamme toi- 
semme, saapi Veli matka-päiväkirjastani lukea yksityiskohdat 

Kxrk. Cygnaeukselle. [Ibidfm dai, ui sapra,] 

Hurskaalle ja hyväntahtoiselle MiUeri\\e <^en kertonut, että Veli on 
suomeksi kääntänyt hänen Raamatun Hist. ^ Täkäläinen akatemia kukoistaa 
suuresti; sillä on innokkaita opettajia ja ylioppilaita noin 900. Ollaan erin- 
omaisen ahkeria; kl. 7:8tä aamulla aina kl. 8»an illalla pidetään joka päivä 
kollegioita, paitse sunnuntaisin ja lanvantaisia jälkeen puolen päivän; ja muu- 
tamat lukevat silloinkin. Kun kello soi, ovat kaikki kadut t&ynnä ylioppilaita; 
mutta tunnilla ei näy monta kul^bskelevan ulkona. Laiskat i>ekavat ja juovat huo- 
neissaan. Olen käynyt muutamien luentoja kuuatelenassa : on sallittu pari 
kertaa olla maksotta läsnä yksityisissä luennoissa, jota sanotaan hospiteeraa- 

^) Porthanin nuorempi veli, lukionlehtori Porvoossa (1741 — 1798)- 

') Alopieuksen. 

•) Sakari Cajander, Helsingin kirkkoherra, v, 1778 nimitetty teol. tohtoriksi (1729—87). 

*) Sakari Cygnaeus, sittemmin Porvoon piispa (1733— 1809)- 



VIIME VUOSISADAN LOPPUPUOLELLA. iSj 



tnlseksL Siltä tavoin ylioppilasten on tiiaistms huomata, kenen kollegiot heitä 
enimmin mienjttavät, ja mainittu pririlegfto on et!H>ää8sä vastatuneiOe myön- 
netty. Ylioppilasten elämä on täältä jotenkin siivoa laatua, elPei oteta lu- 
kuun, että he välistä iltasin huviksensa kaduilla kiljuvat ja että kahdentaiste- 
lut ovat hyvin muodlninukaiset; kaksi, jotka pari päivää sitten miek^livat, 
istuu par'aikaa vankilassa. Paikka on joksikin kallis; harvat ovat ne, joille 
JOO tukaattia vuodessa riittää; suurimmatkaan saiturit tuskin tulevat toimeen 50 
tukaattlla. Useimpien menot nousevat ioo:sta 300»an. Julkisia luentoja ei 
pidetä aivan ahkerasti; muutamat lukevat 2, muutamat 3^4 tuntia viikossa 
julkisesti, vaan eivät koskaan akatemiassa. Lupa^aikoja ei ole juuri ensin- 
kään, korkeintaan 14 päivää ja silloinkin osa professoreista pitää luentoja. 
Palkat erillaiset, useimpien kylläkin pienet: mutta kollegiot kannattavat sitä 
paremmin. Kun professori lukee 5o:lle, i5o:lle ä 20o:ne kuulijalle, niin ah- 
keruus saapi palkkansa. Useimmat pitävätkin 3^4 yksityistä kollegiota päi- 
vässä. Kuitenkaan kaikki eivät ole yhtä uutteria. Erittäin eräs kylläkin sääs- 
telee itseänsä; hän on vielä nuori mies, hänellä on perittyjä varoja eikä suu- 
ria tarpeita. — Taloudelliset asiat, anneksit, Consistoria Ecclesiastica eivät 
täällä anna semmofeta toimittelemista kuin meillä; niistä kaikista professorit 
ovat vapaat. Kirjasto on aivan oivallinen sekä rikkauteen että valikoimaan 
nähden. Muut laitokset jätän tällä kertaa, ja käännyn nyt ainoastaan Juma- 
luus-opilliseen tiedekuntaan. Sen vanhin 4T:ri Walch on hurskas ja ystävälli- 
nen mies, erinomaisen vankka kirkko historian tuntija, oike^uskoinen ja samalla 
sietäväinen. Lesshx Veli kai tuntee hänen kauniista kirjastaan, Kristillisen 
Aut. totuudesta. Ennen hän oli myöskin Yliopiston saarnaajana, ja 
häntä kiitetään erinomaisista saamaajalahjoista. Hänen luentonsa ovat erit- 
täin käyt ännöl liset. Par'aikaa hän on vararehtorina (sama kuin rehtori meillä); 
ja hänen kirjansa Kristuksen ylösnousemisen totuudesta, tehty Les- 
singin julkaisemia heijaavia- fragmentteja vastaan, on parempi kuin useimmat 
samaa ainetta käsittävät kiijolittkset. Mutta varmaan tiedän, että meidän oi- 
keauskoiset eivät t3rydy hänen äsken ilmestyneesen teokseensa: Versuchei- 
ner practischen Dogmatik, vaikka hän on aivan puhdas-oppinen niissä 
täritefanaaiisä opinkappaleissa» joita vastaan tätä nykyä Saksassa hyvin yleisesti 
soditaan, niinkuin kappaleessa kohninaiauud^ta, Kristuksen jumahtudesCa ja 
lunastuskuolemasta y. m.; muuten hyvin hurskas mies. Miibr on täydielKsesti 
ofteauskolneD, vaikka sangen sietäväinen ja sävyisä. Nuorimmastakin teoloo- 



l86 KVVASU MAiVMMS OLOISTA 



gista, nimeltä Koppe^ — vielä aivai^ nupri mies, — toivotaan j^^iiiria, j H^ 
pn nyt Yliopiston, saarnaajana .ja hoitaa sen ohessa erään nuoren pappismie- 
hen IVeierin k^tnssa .juinala,]Dpalvelusta Yliqpiston kirkossa.. Tätä, kirkkoa 
akatemian koko virkakuntana : ylioppilaat käytt^vöt. Siellä on heillä hautaus- 
paikkansakin. Kasvitarha ei ole ainoastaan kasvista rikas, vaai^ myös sangen 
ihana: tarhasta sanotaan prof. J/^rr^ylla olevan suuri ansio. Kun hän.ai*- 
van sujuvasti puhuu ruotsia, kuten myös hänen kohtelias rouvansa, samaten 
kuin hänkin Tukholmasta kotoisin, niin Veli ymmärtää, että usein käyn heillä. 
Nautintoa pn käydä kirjastossa:^ se on avoinna joka päivä i uita 2:teen, sekä 
keskiviikkoisin ja lauvantaisin 2:sta 5: teen. Prof. Dietze, ]o}ssl on laitoksen 
primus Custos (sama kuin vara-kirjastonhoitaja meillä), on hyvin avulias mies; 
lippujani vastaan saan lainata kotia mitkä kirjat hyvänsä. Heyne^ joka on 
eloqventiae et ppeseos professor, .on koko mies aineessansa ja sen ohessa kir- 
jastonhoitaja. Koska puhun saksaa, kankeasti hasntan hänen kanssansa lati- 
naa; mutta vaikeuksia on minulla sittenkin, sillä hänen saksilainen murteensa 
tekee minulle paljon kiusaa; etenkin alussa oli vaikeata tietää, että /If/ muka 
merkitsee vei, sey on seUj schentes.\^ masc/Us sama kuin gentes ja tnagiSy 
dedit kuuluu tetit, j. n. e. Kun hän Kunink* Tiedeseurassa luki muuten oivan 
tutkimuksen, tuntui etenkin tämä ääntämistapa minusta sangen kummalliselta. 
Murray vielä puhuu jotenkin samalla tahvoin kuin me; josta syystä ylioppilaat 
eli Burschemi, joiksi heitä täällä nimitetään, sanovat että hän puhuu latinaansa 
niin franskalaisella tavalla. Erään lääketieteen kandidaatin Schröderin, täkä- 
läisen lääketieteen professoriin pojan, väitöstä kävin kuuntelemassa; hän puo- 
lusti itsensä yksin, ja jokseenkin hyvin, jonka perästä Murray (dekaano) nousi 
kateederille^ ja, kuten täällä on tavallista, kohta vihki hänet tohtoriksi: tämä 
tapahtui: päivä jälkeen tänne-tuloni, jolloin minun oli vaikea hymyilemättä 
kuulla Saksalaisten ääntävän vita, veritas etc. Tätä nykyä on tääUä tutki- 
massa yJcsi ainoa ruotsalainen, Tukholmalainen, joka aikoo syksyllä suorittaa 
tutkinnon lääketieteessä: mutta muutamien viikkojen perästä odotetaan nuoi;ia 
\imoyaiMunckisx ja M^r^MsL^sekä, erästä yäi^r^kki G7i^a^''a, Tukholmasta kotoisin, 
joka on rpuya Murrayn, synt Conradin, veli.. Tätä rouvaa KenrasLliHamsay 
kosi, kun hän oli leskimiebenä ja Iiänella oli kilpailijoina leivätön pappi (t|tä 
nyjtyä tHomioprpyasti tohtori /^hm/),, saksalainen professori, . ja muuan l^pk- 
hp)man, t^ihtojlija. ,^yeli,^etän^e^.eU^ nuupitut .herjat- ovat Su om a] aj jj| ä >, 

Kaksi KuotsaJi^^ tapasin Hamburgl^,; eraäi^ maistejri jfCempfft, joka on ama- 



VII]C£ VUOSISADAN tOPt»t7^U0LBLLA. I87 



nueti^ "Tiikholman Kunink. Kiijastossa, ja erään Scmdirber^^ joka on \ox' 
nettinä 'Lättd^Göötan ratsuväessä j^ on muutaman' ajaa oUut täällä. EdelU- 
sen professorit hyvin tuntevat/ teinen ratsuradallä tunnetaan. Kun viime per- 
^Caina 12 nuorta opis^levaa herraa suurella juhlallisuudella pani karu- 
sellin (kUtAratsastamisen) toimeen, kuulin Bursdiien keskenänsä kuiskuttelevan 
^eivätpä toki nuo veda vertoja hraSanderbergine."* --Osakuntia täällä ei 
iried^tä; ne ovat relegatiönin uhalla kielletyt. Äsken ankara Ilmoitus naulat^ 
tiin julki/ kun Hamburgilaisten ja muutamien toisten luultiin salassa pysyvän yh- 
dessä osakuntien tavalla : täällä inspehtorien ja kuraattorien virkoja siis ei tun- 
netakkaan; 

Myös muutamat juutalaiset harjoittavat opintoja täällä: yksi heistä tulee 
näinä päivinä lääketieteen kandidaatiksi. — Michaeän luona ei ole helppo 
saada andiansia, paitse aivan pikimq^ltään, useammin kuin lauvantaisin ilta- 
puolella jälkeen kello 5. Hän tekee työtä ihmeellisen ahkerasti, on muuten 
kavaljeeri, käypi chammeretuissa [isabellan-värisen harmaissa] vaatteissa, asuu 
hyvin komeasti : on sukkelan näköinen, mutta näyttää vähän äreältä (har en 
nagot konstig mine). Häneti saksalainen Raamatun käännöksensä edistyy jok- 
seenkin nopeasti. Nyt ovat ilmestyneet Moseksen, Jobin, Josuan, Tuomarein, 
Ruthin ja Samuelin kirjat, Psalmit, Salomonin sananlaskut ja saarnaaja, Je-. 
remias, Esajas ja i Maccab. Maccabealaisten 2:sta kirjaa hän ei katso mak- 
savan vaivaa Icääntää: on myös kovin kahdena_^äällä, pitääkö hänen koskea 
Salomonin Korkeaan Veisuun; hän epäilee, onko se kanooninen, ja on siitä 
syystä epätietoisna, minkälaisia muistutuksia siihen en liittäminen. Talvisin 
hän hyvästä maksusta lukee ex speciali indulta dogmatiikkaa kompendiohsa 
ja moraalia käsinkirjoitettujen lausunriensa johdolla. Kummallakin luentosar- 
jalla on kuulUbita kosolta; sanotaanpa, ett'ei kukaan teoloogeista voi tässä suh- /c^-^*^ 
teessä vetää' hänelle vertoja. Ylioppilaat kertoivat minulle, että hän puolustaa 
tuota nyt 'niin kovin ahdistettua oppia de satisfactione Christi voimalla ja 
taidolla, jota parempaa ei voi ajatella.- Muutamia hänen oppilauseitaan arvos- *» 
telkoön kukin vakuutuksensa mukaan; mutta varmaa on, että hänen Raama- 
tun-käännöksensä on laadultansa aivan oiva teos, jota ajatteleva teolöogi d voi 
vahingotta olla vailla. Samaten hänen Mosaisches Rechtinsä; hänen 
teoksensa Gedanken uber die Lehre der H. Schrift von Sunde und 
.Genu{[thuunjp;, Srehmen 1779,. 8:0, sekä Einleitung in die.Heil. 
ScbTi09i^;;de8 neuea Bun^ep, Göttingen L777, 4;Pk 9vati yä^mättöinan 



l88 KUVASU MAAMMS QU>I5TA 



tarpeelliset niillä» jotlui itse kykenevät vvoatalemaaa j> päaUänaaa. *- Muista 
täkäläisistä opetli^ta tila ei salli puhua tällä kertaiL Oka Jinnalaa kiitoa! 
koko tällä matkalift oUiit tecveeoa ja kaikella filosooUsella tyiyy^Uä, olan 
antanut tlkeittan saksalaisAea postivauaiijen ravifl^UaL niunustani» Täällä ajon 
vielä viipyä mtmfainftt viikot ja sitten lähteä Laipagiin, Hallaan, Dreadamin, 
Wittenbergi]n, Berliniin etc. j^ lokakaussa jälleen ollar Tukhplnaassa. SuKta 
lohdutusta on meille Tufknlaisille» jotka vanhan tavaa naiknan annamme kes- 
tittää itseämme tiedekunnittain, knn tutkinto onneliisasti on suontetfeUt siitä, 
että täällä Götting>eius8äkin näin kuuloisassa ja nb« uudessa akaftemiassa on 
tavallista, kuten useissa paikoin Saksassa, että esim. lääketieteellinen tiede* 
kunta, joka tietysti parhaiten tietää mikä on terveydelle hyvää, pitää tutkin- 
tonsa inter pocula katetun, pulloilla, laaeilla, konfehddlla y. m. runsaasti va- 
rustetun pöydän ääressä, jonka viereen tutkittavatkin istuvat ja silloin tällöin 
kallistavat lasin huoltensa huojentamiseksi. Kummaa on, että tiedekuntaa» asiain 
näin ollen, sittenkin sanotaan ankaraksi, ja esimerkkejä mainitaan niistä, jotka 
ovat saaneet repposet. Pari päivää sitten suoritettiin täällä semmoinen tttt<> 
kinto, jolloin kandidaatiksi pääsi eräs ruotsalainen, jonka toverina oli, paitae 
kaksi saksalaista, yksi juutalainen. — Venäjänpuolelsilla suomalaisilla, jotka 
. täällä opiskelevat, ei ole aivan hyvä maine: häpeä on, että varsinaiset (na- 
tionella) venäläiset ovat itseänsä siistimmin käyttäneet. Onni on sitä vaa^ 
toin, että kaikki Ruotsin ataoaiset ovat saaneet yleistä kiitosta, sekä opinto- 
ien» että käytöksen ja raha*asiain puolesta. Olen täällä tutustunut kahteen 
Tanskalaiseen, kun he puhuvat kieltänsä ja minä puhun ruotsia ymmärrämme 
toisiamme varsin hyvin. Kahden unkarilaisenkin tuttavuuteen (joista toi- 
nen Unkarissa on saanut kirkkohercaa'i)aikaii ja kuitenkin erityisellä luvalla 
oleskelee täällä jatkaaksensa opintojaan) olen päässyt ja par'aikaa vähäisen opin 
unkarin kieltä (voidakseni verrata sitä suomen kieleen). ^ Eräältä oikeuden- 
tohtorilta, joka äsken on tullut Skotlannista, sain kunllai että muuan lääke- 
tieteen professori ja kasvitarhaa pääHikkö Edinburgiasa keräysUstoiUa on koon- 
nut melkoisen rahasumman, jolla par'aikaa sikaläiBessä kasvitietetrilisessa puu- 
tarhassa pystytetään mmstopatsas arkiaattesi voa Linn^ vaindjua kunniaksi *) 



*) TSmKn kirjoituluen originaali on luultavasti kadonnut Noin kaksi vuotta sitten 
4ahjoHctttin Mtrinaisinttisto-ylidislyksplle jSl|cnii<Vs. EdtlM oteva ktimids on lellty teista jil- 



VIIME VUOSISADAN LOPPUPUOLKLLA. ISQ 

Se nftomftan matka, josta edellä oa nrautamia kohtia kertotta, jii ai- 
noaksi, minkä Porthan milloinkaaii teki Syj siihen ei o]lut vaan tilaisuuden 
puutteessa, ulkonaisissa vaikeuksissa. Sen näkee muun muassa seuraavasta. 

Porthanin Turun akatemiassa julkaisemat latinankieliset tutkimukset, ha- 
ilien tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa . ulkomaan tiedemiesten kanssa, samaten 
koin hänen osan-ottonsa heidän töihinsä, olivat vaikuttaneet, että maine jo 
1790-Iuvulla ulkopuolellakin valtion rajoja kiitti häntä Suomen historian, "kan- 
san ja kielen parhaaksi tuntijaksi. 

Keisarinna Katariina II tahtoi, kuten tunnettu, saavuttaa paikan „valis- 
toksen^ kannattajien joukossa, m. m. anteliaasti suojelemalla erittäin ulkomaa- 
laisia tiedemiehiä. Hän näkyy olleen taipuva antamaan maanmiehellemmekin 
voimakasta kannatustaan historialiis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Ve- 
näjän suomalaisten heimojen keskelle. 

Helposti käsittää, kuinka houkutteleva sellainen tarj^nns oli innokkaalle 
tutkijalle, jonka apukeinot muuten olivat niin vähäiset. Mutta sittenkin se 
byliätdinl Syyksi Porthan itse sanoo . — sen täydellisen kunnioituksen ja luot- 
tamuksen puutteen, mikä hänellä oli Venäjän hallitusta ja kansaa kehtaan. 
Mutta jättäkäämme sananyuoro hänelle itselle. Kirjeessä, joka on kirjoitettu 19 
p. maalisk. 1795 Caloniukselle Tukholmaan ja nykyään säilytetään P:n kirje- 
vaihdossa yliopiston kirjastossa, hän lausuu näin: 

nSain siellä [Venäjällä] matkustavalta taitavalta Vuorineuvokseltamme 
Norbergilta lystillisen kirjeen, jossa hän ilmoittaa voivansa Pallaan [joka oli 
kuuli^^ Pietarin tiedeakatemian jäsen] kautta Venäjän keisarinnalta saada 
matkarahoja, jos tahtoisin käydä Venäjän valtakunnassa asuvien useitten Suo- 
men kansaan kuuluvien heimojen luona niiden heimolaisuuden, kielten ja 
tapojen yhtäläisyyden y. m. tutkimista varten. Mutta siitä toimesta minä noy- 
dmmästi vaan kiitän. Jos minulla, nuorempana ollessani, olisi oUut toivo sellai- 
sesta apurahasta, olisi minun kaiketi ollut vaikea pysyä sitä käyttämättä: nyt 
on minuUa semmoinen pelko Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvata vastaan, 
ett'ei tee mieleni lähteä edes Pietariin, johon useat entisistä oppilaistani ovat 

jeanöksen mukaan, joka on edellistä yfthfliitä tfiydelliseropi ja näkyy olevan enemmUi origi- 
naidin mukainen. Se löytyy eräässä kokoelmassa erilaatuisia käsikirjoituksia, jonka maisteri 
}. Salenius hyväntahtoisesti oli minulle lainannut Kuopion valtiolyseon arkistosta, ja on ken» 
ties lähtenyt kirkkoherFa Cygnteus*en kynästä. 

2 



t^ KVYÄStA BAAIIMB OUMSTA 



ninaa pyjrlineet, T<«lä vll»iiiito noitten tMutMiatfeii nj linmmlifti Mutta 
k^ soislii, M& ttttori kelvoUin^ ttiies «aM lehdä tfttnte ttstkaM» fmn^fUkk 
hfl^M erityiset keimot tykkteiM Mkaantiivat veaiilisiffeL^ 

IL Porthan Ja Sprengtporten. 

Porthan ja Sprengtpoiten -^ ritnä kakM niiddi» joidflo jhdiattainea 
kieltämättä on yhtä huomioon astuva kuin se näyttää oudolta l Toiaella {>«>• 
lea tuo rohkea, korkealle pyrkivä valtiomies, toisella vaatiinaton tiitk^'a» joka 
syiisisetsä hiljaisttttdessa tekee suurem pysyvän elamäntjönsä. Tuossa dipk>- 
maatti, joka tarkoitusten saavuttamiseksi^ joissa hänen oma voittonsa osei* et 
liette oHui huoanamaton silm^maärä, ei kammonut riUcoa taiilisnuden kftskyj^ 
— tässä tiedemies, jonka koko vaikutus lähtee pelkästä rakkaudesta tietooa 



ja isänmaahan ja jonka kaikki toimet osottavat iHtä arinta lain ja <«kantnn- 
non seuiaamista. 

MiHä oikeuddia asetetaan semmoiset miehet rinnakkjiin; mitä yhteytla. 
vei löytyä heidän mielipiteissään ja pyrinnöissään, kysjmee moni epatUeo. 
Selvää ja päättävää vastausta ei ole annettu. Mutta oi^a annettu pari viit- 
tansa semmoista vastausta varten — vieläpä annatta kahteen peräti vastak- 
kaiseen suuntaan. 

Yrjö-Koddnen on kirjoituksessaan ^Y. M. Sprengtporteidsta ja Suomea 
itsenäisyydestä^ osottanut sitä nmhdollisuatta, että Porthan pexiaatfceellisesti,. 
jos kohta ääneti, olisi itsenäisyyden taamat hyväksj^yt 

Hänen sanansa kuuluvat: «« . . . minua on viehättänyt tuo outo nikji 
Porthan ja Sprengtportm rinnatnsten* Molemmat ovat Suomalaisen kansallis*^ 
tunaon etevimmät edusmiehet, vaan kninka eri tavalla I ^^ Että Portiuui ei 
sekaantunut itsenäisyys-puuhiin on varma; kuitenkin hän niistä nyt sai jon*^ 
knnlaisen tiedon. Kun Sprengtporten v. 1786 tuU Tukhofanaata Tark»B% 
hän kävi Porthanin luona ja ^puhui kyHä^vapaasti asiasta."" *) Mitä Suomen. 



historian isä arveli tästä tehtävästä hjstoda^ta, emme tiedä. Kenties 

pitää varmana, että hän sen katsoi liian varhaiseesi. Mutta että periaattees- 



') Nimi tiedot ovat nadut C. G. Nordlain plivikkjajU i786--l79a(HliLHaiidLVI) 
Mcidia täytyy muistuttaa, etti cdellfMii, niiakaiii N. itse lausou, perostuu anrchraB, vaikkapa 
varsin todennikOiseeii, jalkimXineii snnfl suhteessa on crebdyttävi cMI sitaatti, sHnt yhteydessä 
kuin se on, ei ollenkaan näytä erittäin tarkoittavan Portbania. 



VUMB TTTOSISADAlf LOPFt7FIK>LBLLA. 1^1 

sddn 6Sai 9iioiiie& Itsenaifljyd-meltetttt hjlännyt, ei ole Itraltavaft. Kakrikym^ 
mentä vuotta myöhemmSn Portlianiii etevin opetnslapsi, Jai^ko TengsMn, 
oB valmis astmoaan tämän historiallisen jobtauksen perille. '^ 

Kuioittaja ei tee, niinktan n3ky7, mitään varmaa väitettä. Mutta varain 
selvä on hänen antamansa viittaus semmoisesta likeisestä Por^ianin ja Sprettgt* 
portenin Täistä, jonka hän toivoisi näkevänsä todistettmia. *) 

Tätä käsity^cantaa vastaan on prof. C. G. Estlander pannat vastalan* 
8een« *^ Mutta ne syyt, joilla hän sitä pemstaa, näyttävät liian heikoilta, teh- 
iKksensä sen täydelleen oskottavakn. Ne ovat näet snurimmaksi osaksi Por- 
Aanin vaknntnkset Suomalaisten tyytyväisyydestä ja alamaisesta kiltoHlsmidesla 
Rnotsiii halutusta kohtaan, semmonina ktdn hän ne lausui viraHisessa tikisnu* 
dessa eräässä kunink. ruotsalaisessa akatemiassa, vieläpä vaarallisena aikana.***) 
Ne olivat, sanalla sanoen, akatemian preses'in Rosensteinin lauseen miftaan 
«täydellisesti ajan oloihin soveltuvat.******) Jos tämä asetetaan yhteen Por* 
Aanin tunnetun pitkälle käyvän varovaisuuden kanssa, varsinkin kaikessa, 
nftä isänmaan politiikkiin koski, ei voi kieltää, että epäiljrstä vielä voisi olla, 
eikö hän sielunsa sopukassa mahdollisesti kuitenkaan liene taipunut itsenäi- 
syyden pyrintöihin ja niiden johtajaan, Sprengtporteniin. 

Lisäksi tulee pari seikkaa, jotka osottavat, että Porthan ainakin var^ 
hemmin oli jossakin yhteydessä hänen kanssansa. Niin oB Sprengtporten 
1784 pannut poikansa asumaan kuuluisan professorin luo, ja siitä syystä 
löytääkin Sprengtportenin kirjekokoelmasta kolme kirjettä — Porthanilta. 
Päiväkiijassaan kertoo provasti, sittemmin piispa Nordin muutaman kohtattk» 
sen, joka vielä enemmän näkyy osottavan likeistä keskeytta näiden kahden 
aoiehen välillä. Sprengtportenin väitettiin näet antaneen Porthanille kopian 
selityksestä niihin Ruotsin rajaseutujen tiedustelu*karttoihin, jotka olivat tthr 
neet Sprengtporten, Ladau, Lauri Jägerhom, eräs Fieandt sekä se luutnantti 
Gadding, jota sittemmin syytettiin niiden ilmaisemisesta Venäläisille, kun näiden 
1788 — 90 vuosien sodassa sanottiin niitä käyttäneen. Ja kun Sprengtporten 

*) Vrt kaauDinkin Kfaj. Kuukaaslehti 1878 3. 280, missft hin toht. G. LagaicKo eaita- 
tuomain kiijeotteiden johdosta osaksi on muuttanut mielipjdettä&n. 

♦*) Fiask Tidskrift, tom. XII. 

***) Porthanin pubc tullessaan kunink. KirjaUtsuus-, Historia- ja Muuunsttttkimus-akate» 
mtan jSaeneksi 30 p. heinSk. 1768, pain. akatemian toimitusten 4:saä vihkossa. 

•♦♦♦) Rosensteinin Samlade Skrifter, Jj;as osa. 



192 KXJVASIA MAAlfMK OLOISTA 



1786 viimeisen kerran jättää Tukholman, kertoo assessoii Juslin, asui hän Ta- 
russa olonsa aikana laivassa, mutta kävi kuitenkin erään itämän (J:n) jstä* 
vän^ luona (jota Nordin sitä suoremmalla syjllä arvelee Portfaaniksit koska 
Sprengtporten silloin otti poikansa hänen tyköänsä) ja näytti tälle „kixjallisen 
suunnitelman Suomenmaan itsenäisyydestä.** *) 

Kysymystä Porthanin asemasta itsenäisyyden pyrintöjen ja näiden joh- 
tajan, Sprengtponenin, suhteen, voisi siis vielä pitää ratkaisemattomana. Ja 
kuitenkin sillä ei ole ainoastaan elämäkerrajUsta tärkeyttä. Jos voisi näyttää, 
että Porthan, omantunnon mies, joka niin ylen visusti puxmitsi k^ifcVia syitä, 
ennenkuin teki päätöksen, hyväks}^ mielipiteen, ja jolle kieltämättä i^rSnmaan 
onni oli ainoana silmämääränä, jos voisi näyttää, että hänkin äänettön^yydes- 
sään soi myöjQijmyatSL niille miehille, jotka harrastivat Suomen irroittamista 
Ruotsin yhteydestä, — silloin olisi samalla todistettu, että heidän pyrintönsä 
voivat aikalaisten, niinkuin heidän omissakin, silmissä näyttää yhtä vähän po* 
litillisesti mahdottomilta, kuin siveellisesti hylättäviltä ja isänmaalle vauijpita 
tuottavilta. Ja sen kautta että se mies, jonka elämäptyö niin mahtavasti on 
vaikuttanut kansamme kansalliseksi herätykseksi, silloin seisoisi vierekkäin it- 
senäisyys-miesten kanssa, saisivat kieltämättä heidän toimenpiteensä lisää isän- 
maallista väritystä. 

Mutta Porthan on itse, jos koht^ei julkisesti, haihdattanut kaiken epäi- 
lyksen tässä asiassa. Painatamme otteita eräästä Porthanin kirjeestä, jonka 
merkitys erittäin tähän kysymykseen nähden on tavallista suurempi, koska 
hän vakuuttaa, että hänen sanansa ovat lausutut yliopiston ja koko Suomea 
kansakunnan nimessä. 

Hän kirjoittaa 12 p, jouluk. 1788 kanslianeuvos Rosensteinille : ^Herra 
Kanslianeuvos ja Ritari on kirjeessä jumaluus-opin apulaiselle Tengströmille 
suvainnut lausua toivomuksensa saada tietää meidän yliopistomme ajatuksia 
tuosta kuuluisasta itsenäisyys-aatteesta, johon muutamain huimapäitten tässä 
paikassa sanotaan ruvenneen. Rohkenen vakuuttaa Herra Kanslianeuvokselie 
ja Ritarille, että tätä yhtä mieletöntä kuin rikoksellista mielijohdetta ei ai- 
noastaan jokainen Akatemiamme jäsen, niin docentes kuin discentes, katsele 



*) NSlmft kaksi seikkaa on 2 p. elok. ja 22 p. syysk. 1790 muistooDpantu mainittuun 
pftivlkiijacn, molemmat nimkuin mainitaan tietojen mukaan. Jotka on antanut F. . Juslfn, Por- 
thanin serkku, likeinen ystftvä ja, hänen omia sanojansa kftyttftmällX, »vanha asiamieheni Tuk* 
hcrfmasia* (kirje Caloniu5*ene 10 p. lokak. 1793)* 



VIUfE vnOSISADAK LÖPPUPUOLBLLA. 193 

Silla inholla, kuin se kaikissa suhteissa ansaitsee, vaan vielä koko Kansakoh- 
takin; muutamat heik§l^et aatelistossamme ehkä pois loettoina, Jotka häätö» 
nevat tuota kaunista toivetta, että Liivin ja Kuurinmaan tavalla saisivat mnut^ 
taa kansalaisensa orjiksi ja kohdella heitä niinkuin kaijaa. Varsinkaan en tah- 
toisi neuvoa ketään esittämään koko tuota ehdotusta rahvaalle, joka jo on- kylliksi 
tulessa, jott'ei paljoa tarvittaisi saattaaksensa sitä — josta Jumala varjelkoon—^ 
raivoon. Monessa paikassa ovatkin ruodunpitäjät ja rusthollarit kysyneet pa^ 
peiltansa omantunnon rauhoitukseksi, tulisiko torpillensa päästää kotiinlaskettuju 
sotamiehiä, jotka itseään puolustaaksensa ovst käjrttäneet sitä todenmukaista 
keinoa, että heittävät syyn upseereinsa päälle, jotka sen johdosta tuskin uskaltavat 
näyttäytyä kaupungin kaduilla j. n. e/ Suomen Kansakunta vihaa Venäläisiä 
sydämestään, jotta katsoo suojelusta Venäjän puolelta samoilla silmillä kuin 
perkeleen suojelusta; ja on tämä kyllin tullut ilmi niissä kokeissa, joita Tie- 
senhausen on tehnyt vietelläksensä pappeja ja rahvasta Pohjanmaalla rikko- 
maan uskollisuuttansa Kuningasta kohtaan. Ja onhan tämä niin luonnollista, 
että suuri käsityshämmingin aste sekä ymmärryksessä että sydämmessä olisi 
tarpeen jokaisessa, joka voisi toisin ajatella.'*''') Melkein yhtäläisesti soivat 
ne sanat, jotka hän 25 p. marrask. 1802 kirjoittaa monivuotiselle ystävälleen, 
assessori C. C. Gjönvellille: ^ • • • Venäläisen Sprengtportenin tuomio on 
Hovioikeuden julistama. Kuninkaan vahvistama! eikä ole minun tietääkseni 
sitä kumottu, ja hänen nimensä seisoo vielä toisten rikoksentekijäin seassa 
meidän Uudellatorillamme. Että sen miehen toimenpiteitä ei ollut kiittäminen, 
tunnen minä erittäinkin.**) Hänen pojallansa oli Venäjällä onneton koh- 
talo: saa nähdä, millaiseksi isän vihdoinkin tulee: tähän asti se todellakin on 
ollut ihmeeiHsen erillainen! Että hän on neroJaLS ja toimekas mies, on totta^; 
mutta kunnianhimonsa on rajaton: mahdollista on kuitenkin että hän, toisella 
tavalla kohdeltuna, olisi ollut isänmaallensa hyödyksi.^ ***) 

Myöskin piispa Nordinille on Porthan itse silla matkalla, jonka kän ke- 
sällä 1791 teki Tukholmaan, puhuttaessa ^Suomalaisista petoksisti^ ja itsenäi- 
syydestä** nim^aomaan vakuuttanut (27 p. heinäk. Nordinin mainitussa päivä- 
kirjassa) ^ett^ei mitään enemmän perustamatonta voi sanoa» kuin että Suomen 



*) AlkuperSinen kiije U^ytyy Rosenstdnin kiijevaihdossa Upsalan yliopiston kiijastossa, 
**) Huomattavaa on ettfl P. sanoo omistavansa syvempiä tietoja itsenSisyys-tuu; 
mtSta, ja kumminkin s. o. juuri sentähden hylkää ne. 

^^ Alkuperäinen kiije Gjönvellin kiijevaihdossa kunink. kirjastossa Tukholmassa. 



194 KATSAUS 

Kaiisalnuita olki vkltynyt itoeiiaisyyteeih» jos kohta joka henra tjhmyjdeifeä 
laikkapa toivosta saattaa HalMtiisiaootoa täydelUseksi Axistokcatiaksi voisiUa 
olla ta^Ntvaiaen tabäQ nahdottomaateea.'* 

Vaikeata on ev||ä näissä laastuuKMSsa ilmsstyväal uskottavaa vUpittö- 
mnttä. NMn voi ttthdä ai&oastaaa sillä oikead^omalla edellytjksella, että 
Porthaain varovaisuus olisi kääntyuTt varsinaisdcsi petoUisandeksL ^^ Vah- 
vjstusta ja oikeata valoa saavat ne, jos niitä verrataan sähen peUnx>n Saomen 
poUitilHsen aseman järkytyksestä, jota Porthan niin asein kiijeissäan laosoup 
utkäi hajfeen ^rvään vsstenmielisyyteansä «idän barbaaria** vaataan. 

Oikeutettuna lienee siis se mielipide, että Porthan itse on ratkaissut 
edellä mainitna kysymyksen siten, ett'd hän ainoastaan pysynyt kaukana ife* 
senäisyyden pyriasiölstä, joissa Spreng^orten oli johtavana henkenä, vaan 
myöskin aivan ilmeisellä tavalla» nim valtiolliselta kum siveelliseltäkin kannal* 
ta, paheksui niitä ja niiden johtajaa, vaikka elämänsä vsrhajsemmat tapauk- 
set olivaddn saattaneet hänet yhteyteen tämän kanssa. 

A^. HjeU. 



Katsaus rautateittemme historiaan. 

Tähän aikaan, jdloin harva asla niin laajoissa piireissä pitää mielet le* 
vottomassa odotuksessa, herättää milloin harrasta iloa, milloin synkkää epä* 
toivoa, kuin tuo ahkerasti keskusteltu raatadeasla, — - joka koko laajaa* 
dessaan käsitettynä tavalla tahi toisella koskee maamme useimpia maakuntia 
ja kaupunkeja, — lienee pikainen katsaus malaitun kysymyksen vaiheisin 
monelle lukijalle tervetullut Ylen harvohi vdpi oikein tyytyväisiä ihmisiä 
tavata, jos rautateistä puhutaan, se on kaikkialla tunnettu. Tavalllainta on 
kuulla loukattujen etujen edustajain suusta, että se tahi se päätös on kaikista 
mahdollisista olhit kaikkein hulluin, että kehitys tällä dalhi yhä käy kummal* 
fisempaan suuntaan, ett^ei valtiosäätyfen muka sopisi ensinkään sellaisia asialta 
käsitellä j. n. e. Eikä sovi suuresti kummeksia, ett^ei niin arkaluontoisessa 
asiassa voi ikipäivina päätöksiä tehdä, jotka olisivat kaikkien mieleen, niin lä- 
heisesti yksityiset edut tässä liittyvät yleisiin. Nuo hetken kiivauden synnyt- 
tämät mieliharmin ja toivottomuuden purkaukset, joihin kenties yksinuelisesti 



RAUT A! JUU JIU1 KSTORIAAN. 195 

ykftjnrät aelbitoddA, jodn nimt» ovat tauMuasa abaa Yastakkaiflia midifki- 
teitä edoitaneel» etvät kufteakaan oJe aivan |>äteväa laatua. Mitenkä tällä 
eneiHBän koin mnilla aloilla olisi rokm orehdykfliä välttää, kua eqan sai lehdä 
päätökaet jokseenkin ompimähkään? Mutta koUnenkymmenen vaodea rauta* 
«■Btmanista ja keskusteluista näkyy kiekäasittä, että olemme sekä muidea aai* 
ÖBB esimerkistä että omasta kokemuksesta oppineet paljon. Jos entisten ra»» 
tatietnnniien laatu nykyisiin rerrattuna sen lisäksi valaisee, mihin suuntaan 
kMkju käypi tällä alalla, jos me entisiä ja nykyisiä väitteitä kertoilemalla 
voimsne baomata, mitkä periaatteet paraikaa ovat alaa votttamaisiUaan, niin 
«arkoitaksemme on saavutettu. Tuskin tarvinnee lisätä, että tämä kirfoitus on 
jleiaöUe aiotte ja myöskin yleisön kaanaka kirjoitettu. Varsinaiset asiantnn^ 
ti^at eivät vaatimattomasta kyhäelmästämme voi uutta oppia; nJiUe täytyisi 
tai}ota teknillisiä ja tilastollisia tietoja, joista meille muille olisi varsin vähän 
iloa, vyöhykelad^qja, liikennekeskuuksia, ratakiskoja kilon ja meterin mukaan 
aekä numeroita, ensiksi ja vftneiseksi numeroita, ja sitä kaikkea, -« olkoon 
se heti alusta sanottu, -^ etsitään turhaatt seuraavilta sivuUu. 

]m täasän nöyrän tmmustoksen jälkeen asiaan. 

Paljon ennemmin kun höyryvetureja tiedettiin käyttää tavarankuljetakseeii, 
ea tätä ymmärretty helpottaa tasoitetun tien ja rautakiskojen avulla. Hirsien 
a^aan, joita sitä ennen oii samaan tarkokukseen käytetty, panetti vuonna 
1767 eräs englaatilaiBen rantatehtai% rautakiskoja siitä satunnaisesta syystä, 
«ttä rauta silloia oli kovin alhaisessa hinnassa. Muutos havaittiin kuitenkin 
raadan saovemman kestävyyden tähden nin edulliseksi, että siitä pidettiin 
Unni raadan endsiln hintcMhinsa koholessaUn. Mutta vetureiksi käytettiin yhä 
kunnes George Stepheasonin onnistui äärettömien valkeuksien jälkeen 
höyiyveturi, joUa hän 27 p. Syyskuuta i8i8 yleisön suureksi häas« 
Ȋetyfcsekst vei junan Stocktoalsta DarHngtoniin pohjoisessa Englannissa. 
lana suoritti tunnista penlnkuhBan asatkan; nopeus ei siis ahissa ollut aivan 
mmri, amtta kasvoi yhä, kun ehtimiseen höyryveturien rakennusta parannet- 
Itta. Vuonna 1830 avattiin rautatie Liverpoolin ja Manchesterin välillä sään* 
siöUbeDe liikenteelle, ja kymmenen vuotu myöhemmin (riivat Engiaania suu* 
flBuai^ kaupungit yhdistetyt täMä uudella kulkuneuvolla, jonka etevämtuyys 
haikklan muitten suhteen päivä päivältä kävi selvemmäksi. 

Tlelj^ keeil kaavan eqnen kuin tuo uusi keksintö meidän syijäisessä auMa- 
tai lonnetuksi. KenraaBkuvemööri -*« eaia» tiedä, oliko tuuma alkujaan 



196 KATSAUS 

Menshikov-rahUnaaii vaiko hänen sijaisensa^ vapaaherra Roka880W8k7n keksiinS. 
_ teki 29 päiv. Toakok. 1849 annetussa kirjeessä ehdotuksen rautatien ra* 
kentamisesta, ja 1851 oli jonkunmotoen suunnitelma tahi oikeanunin sanottu 
kaksi ehdotusta valmiina: oltiin näet kahdella pääUä, hevosia vai höjryveturer 
jako piti käyttää liikkeen ylläpitämiseksi* Ehdotus tarkoitti rautatien rakenta* 
nusta Helsingista Turkhaudan kestikievariin Cähellä nykyistä Ryttylän ase* 
maa), josta väylä oli perattava £tela«Hämeen vesistöön. Tuumasta ei sillä 
kertaa tullut mitään; suuri itämainen sota oli kaiketi painavimpana esteenä. 
Mutta ikimuistettavana 24 päivänä Maaliskuuta 1856, jolloin Aleksanteri H 
itse keskusteli Suomen senaatin kanssa erinäisistä maamme vaurastumista tar* 
koittavista tuumista, tuli myöskin uuden-aikaisten kulkuneuvojen toimeenpane* 
minen puheeksi, jotta Suomen sisäosat tulisivat merenrannikon ja Wenajän 
pääkaupungin kanssa yhdistetyiksi. Erityinen komitea, kenraalikuvernööri pu- 
heenjohtajana, asetettiin ehdotusta tekemään; vuonna 1857 päätettiin raken* 
taa varsinainen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja seuraavan vuoden ke* 
väällä ryhdyttiin toimeen. Vuonna 1862, Maaliskuun 17 päiv. tämä ensim- 
mäinen rautatiemme avattiin yleisölle. Höyryvoima, ennen käytettynä laiva- 
kulun edistämiseksi Suomessa» oli saavuttanut sijaa maallakin. 

Lienee paikallaan tässä muistuttaa muutamista kirjoituksista, jotka en- 
simmäisinä olivat johdattaneet sivistyneen yleisömme huomiota tämän uuden 
kulkuneuvolajin tärkeyteen. ^Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning^ 
sisälsi V. 1850 kirjoituksen nimellä ^Finsk jernväg,^ jonka oli tehnyt tohtori^ 
sittemmin professori A. Liljenstrand. Tämä kirjoitus lienee meidän sanoma- 
lehdistössämme ensimmäinen, jossa lähemmät tiedot annettiin eri maiden Siika- 
sesta rautatieverkosta, siihen pannuista kustannuksista, sen tuottamasta voi- 
tosta, kulkumaksuista y. m. Tietysti kaikki Suomen suhteen lausutut päätök- 
set olivat hyvin varovaiset. Kun esim. viittaamalla höyrylaivojen lyhyeen vuo- 
tiseen kulkuaikaan lausutaan, että rautatiellä ainakin 9 kuukautta vuodessa 
voisi esteetöntä liikettä ylläpitää; kun arveltiin että hevosten käyttäminen ve» 
tureiksi toistaiseksi kenties saattaisi olla edullisempi, mutta ennustettiin, että 
höyryvoiman avulla sama juna ehtisi päivässä kulkea edes ja takaisin Helaia- 
gin ja Hämeenlinnan välin, niin tämä kaikki ja muut sellaiset väitteet jo it- 
sessäänkin osottavat, kuinka vähän koko kysymys oli tunnettu, ja ktiinka vai- 
kea od varmoja päätöksiä tehdä. Vasta v. 1854 Ruotsin valdopäivät päätti- 
vät rautateitten rakentamista, joista osa v. 1856 tuli liikenteelle jätetyksi. 



RAUTATEITTKIfMB HISTORIAAN. I97 

Mutta iSsolavun keskipaikdlta asti laatatiekysymjs usein kyllä on ol- 
lut keskustelun alaisena Suomen sanomalehdissä; tarpeetonta, jopa mahdo- 
tonfa on kuitenkin eri kirjoituksia luetella. Teemme poikkeuksen ainoastaan 
kolmen lausunnon suhteen, jotka mitä tuntuvimmalla tavalla ovat vaikuttaneet 
jleisdn mielipiteibin tässä tärkeässä asiassa. Sama Litteraturblad, jossa ken- 
ties ensimmäinen kirjoitus löytyi suomalaisesta rautatiestä, sisälsi vv. 1856 ja 
1857 kolme kirjoitusta nimellä ^Finlands inre Kommunikationer,'' ^Tidningen 
Wiborg: Kanal eller jemväg** ja ^Det blifVande jemvägssystemet,'' jotka, kaikki 
J. W. Snellmanin tekemiä, ovat sitä laatua, että niiden tärkeimmät väitteet ehr 
dottomasti ovat tässä kerrottavat. 

Pontevasti Snellman mainituissa kirjoituksissa puolusti rautatien parem- 
mnutta kanavan rinnalla, väite, jota siihen aikaan asti useimmat olivat pitä- 
neet paradoksina. Missä itse luonto tarjosi siihen tilaisuutta ja apua, niin- 
kain esim. Saimaan vesistössä, kanava kyllä oli paikallaan, selitti hän, mutta 
muissa tapauksissa rautatie ehdottomasti oli parempana ja tulevaisuuden kulku- 
keinona pidettävä, jolle vesiväylät ainoastaan saattivat lisäliikennettä tuottaa. 
Arvaamatonta hyötyä tulisi varmaan Suomenkin vaurastumiselle tästä uuden- 
aikaisesta keksinnöstä, jota varten kyllä sopi aineellisia uhrauksia tehdä. 
Mutta minkä periaatteen mukaan piti rautateitten suuntaa määrätä? Edisty- 
neimmissä maissa se kysymys oli helposti ratkaistu : oli noudatettu jo löy- 
tyvän liikenteen tarvetta ja suuntaa. Toisin täytyi Suomessa tehdä, meillä kun 
oli niin vaillinaisesti kehittyneet elinkeinot. Metsantuotteet olivat toistaiseksi 
tärkeimpänä vientitavaranamme, joka kuitenkin, metsän jälkikasvun hitauden 
lahden, pian olisi lopussa; harvalta paikkakunnalta muka silloinkaan sellaista 
tavaraa liikeni. Mutta kun metsätavarain vienti oli pysyväistä merkitystä vailla^ 
niin maanviljelyksellä ja teollisuudella sitä vastoin oli aivan rajaton tulevai- 
suus. Rautatieverkko oli siis Suomessa parhaasta päästä tulevan ajan tarpeen 
mokaan muodostettava; maantieteelliset kohdat olivat ennen kaikkea lukuun 
otettavat rautatietä suunnitellessa. Suorin tie oli kyllä etsittävä ja— jos mah- 
dollista — myöskin sellaiset seudut, joissa oli tarjona edulUnen maaperä ja 
vanha viljelys. Mutta kaikista tärkeintä ja välttämättömintä oli kuitenkin rauta- 
tiellä yhdistää maamme sisäosat ja suuret järvet meren kanssa. 
Sen tähden seutu Hämeenlinnan ja Tampereen välillä oli sof^vin keskipiste 
koko SttCMOMi rautatieverkolle. Tuosta sydänpaikasta, joka rautatiellä oli 
Päijänteen seutujen kanssa yhdistettävä, piti linjoja vetää Helsinkiin Turkuun» 



tQS KATSAUS 

ja WaasaAn Oraaa kMraraU Poriiii). Täjtnsipa Min sittM HeMngulä Tor- 
kttoa» Tvnuta Poriin j« Porkta Waa«tti rutetka njröten nudnMmmmil^ 
kia tefadi» matta tätea taalatte tnUii viiyeltjTen laaakanHftt kautta kaydbin 
Ja niistä Uikecta aaanuuMBu Jos oka vaatcdn koetofctaiiMft lakantaa raatatktä 
Helsingistä suoraan Turkimn^ noin ^ — 6 paainknhnaa marostä, min siitä jpcir 
rityksestä muka ei toiisi mnsta kntn ntt^ooniea tuhlausta. 

Samaan aikaan oU csas nimimorkki maan viralUBesaa lehdessä poohista- 
BUt Suomen ja Pietarin yhdistämistä rautatiellä, ^atratBegiUisiBtä sjFistä.** Tie- 
dettiin, että kirjoittaja oU silloin vielä niin mahtava vapaaherra Lauri Gabriel 
von Haartman; täpärällä oli Hämeenlinnaan ehdotetun rautatiea kohtalo. 
Snellman silloin Litteraturbkdin Helmiknm annMerossa julkasi kolmannen kir* 
joituksensa, ja ratkaiseva päätös tditiin 4 päiv. Maaliskuuta samana vuonna. 
Vastoin ndia-^siain silloista päällikköä Snellman väitti, että rautatie Pietarista 
Turkuun toistaiseksi oKsi mahdoton eikä tarpeellinen. StUe muka ei tulisi 
liikennettä, koska niin vähän tavaroita kuljetettiin Suomesta Pietariin. Ei- 
hän metsäntuotteilla ollut siellä mitään menekkiä, «ikä SuomelU yleensä UMika 
ollut toivoa, että sen maatoistavaiat voisivat kilpailla Venäjän tuotteiden kansaa. 
Sitä vastoin sellainen raotatie kyllä olin tuonnille saareksi helpoitukseksi, 
mutta tärkeämpi oli vientiä ja maan taloudellisU itsenäisyyttä ensiksi edistU. 
Sitten tulisi aikoinaan myöskin Pietarin rautatie vuoroon, ja sen keski koh- 
dalta olisi Suomen suuri pohjoisrata rakennettava Suimaan ja Päijänteen kee- 
kitse Kuopioon ja Ouluun. 

Suuresti nämä kirjoitukset, nihiknin jo sanoimme vaikuttivat yleisöön. 
Voinee sanoa, että vasta siitä ^asta ruvettiin teisemmin harrastamaaa tueta 
uutta kulkukefaioa, jos kohta yhä löytyi hikuisasti epäilijöitäkin, joista tao 
etelämaitten esimerkki ei muka koskaan voisi Suomen raukoille r^foSle kelvaln. 
Ajatellessamnie nykyistä rautatieverkkoamme, näemme helposti, kuinka Snell- 
manin puolustamaa jäzjestelmää kauvan on jokseenkin tarkasti nondalelttt. 
Tarkastakaamme valtiopäiväkeskusteluja, nähdäksenMM yksityiskoinfissa, mlHal- 
aet periaatteet rautatieverkkomme suhteen on haffituksessa ja säädyissä val- 
linnut. 

Keis. Majesteetin vuoaaa 1M3 antama esitys a:o 31, keskeva musn 
muassa varojen määräämistä kulkuneuvoja varten, perustuu päiaslaasa samol- 
bln periaatteisin, jotka tunnfmme edellisestä. Sisämaan yhdlstiarfnen meren 
siinä esityksen perustava aate. Kysyttiin »äädyiltä, oUvalho van^ käy- 



RAUTATBirXBHMB IHSTORIAAK. 199 

tettävät etupäässä kaiuivvla vai rauMddenkö rakentamiseen» mutta vastaus 
•oM melkein sillä annetta, kun seuraavalla sivulla selitettiin» että kanavilta oli 
hjötjä vuotuisesti 5 — 6 kuukautta vaan, rautateistä koko vuoden kuluessa; 
että edelliset. eivät voineet suuresti matkustajaliikennettä hyödyttää, siitä pvt* 
Jhnmatt Sy että tavarainkin kuljetus niissä oli hidas j, n. e. Suomea lukuisat 
vesistöt tarjosivat kuitenkin niin suuria etuja, että nekin kyllä olivat lukuun, 
ofeQCtavat, vaikka kanavain merkitys vuosi vuodelta vähenisi, rautateitten sitä 
vastoin tuHsi kasvamaan. Myönnettiin sen ohessa, että kanavat saattaisivat 
lieti voittoa antaa, kun sitä vastoin oli epätietoista, milloin rautatien tulot 
maat t aisivat nousta edes hoito* ja kunnossapitokustannusten tasalle. 

Mitä erittäinkin maamme ensimmäisen rautatien suuntaan tuli, selitettiin 
•esityksessä, että oli tahdottu ensiksi yhdistää Hämeen vesistöä merenrannik* 
koon, jonka ohessa vaaliin oli vaikuttanut myöskin muut seikat. Täytyi muka 
vast^edes johdattaa ne radat, jotka voivat saattaa Suomen rautatieverkon yh* 
4istykseen Wenäjän ja muun Euroopan kanssa, niin kauvas ylös maan eteläi- 
sestä rannikosta, että helpommin voisi päästä sinne laskevien jokien yli tahi 
niiden lähteitä kiertää, semminkin kun rannikon lähellä* löytyi syvempiä laak* 
soja ja muitakin luonnollisia vastuksia voitettavina. Tutkimusten kautta oli 
hoomartu, että rautatietä Wiipuriin saattoi halvimmalla kustannuksella raken«- 
taa pitkin sitä harjannetta, joka on sisämaan vesistöjen rajana. Olipa myös- 
kin ajateltu rautatien suunnittelemista Hämeenlinnasta Anianpellon ja Lap^- 
peenrannan kautta Pietariini mutta toisen ehdotuksen mukaan piti lähteä Riihi- 
mäeltä Lahden kautta, ja sitä pidettiin parempana. Koska maan varat eivät mi- 
♦inkaan riittäisi niin suureen yritykseen, johon laskettiin menevän 28 — 51 
miljonaa markkaa, ehdotti hallitus kahden lyhyemmän pätkän rakentamista: 
Riihimäeltä Lahteen ja Hämeenlinnasta Tampereelle, jonka lisäksi koskenper- 
ksnksiHii pitäisi parantaa Hämeen vesiväyliä. Koska hyvä liikenne heti alusta 
oli odotettava Wiipurista Pietariin syntyväksi, saattoi myöskin toivoa, että mai- 
nittu rata yksityistoimen kautu tulisi rakennetuksL Vihdoin pyydettiin 
104,000 markkaa koetuksia varten, oliko kapearatainen järjestelmä meidän maas- 
samme edullisempi kuin suben asti käytetty kiskovälinleveys. 

TalonsvaliokunU hyväksyi kaikissa ja kertoi muutanussa kohdin esityk- 
sen periaatteet, tuli kyllä Helstngtn— Hameenlinnan rautatien tulojen ja me- 
aojaa johdolla siihen päätökseen, että voisi muutamia vuosia kulua e nnenkuin 
korkoa saisi siihen käytetystä pääomasta, mutta arveli samassa, että välillinen 



200 KATSAUS 

hyöty kuitenkin olf arvaamaton. Ennen kaikkea oli rautatietä jatkettava Tam"* 
pereelle, matta myönnettiin niin ikään varoja Riihimäen — Lähdenkin linjaDe, 
molemmille yhteensä 15,104,892 markkaa. Kanavoita varten määrättiin sa- 
massa melkoiset summat Turun puolelta oli samaan aikaan anottu, että sää- 
dyt sille yksityiselle yhdölle, joka kenties rupeaisi Turun rautaden rakenta- 
miseen, takaisivat määrätyn koron, mutta tämän suhteen talousvaliokunta ei 
antanut puoltosanaansa, koska oli vaarallista yhtäaikaa panna niin paljon va- 
roja rautaderakennuksiin muitten toisten vahingoksi, ja Turun radan suuntaa 
ei myöskään voitu silloin vielä määrätä. Kielletdin niin ikään Porvoosen aio- 
tulta rautatieltä säätyjen kannatusta. Kapearataista rautadetä tahi kokeita sen 
hyväksi valiokunta ei tahtonut kannattaa, koska muka kyllä Ruotsista voisi 
tarpeellisia detoja saada, vaan luotetdin hallituksen toimintaan siinä asiassa. 

Tämän mukaan säädyt tekivätkin päätöksensä. Mutta aivan tuntuva erehdys 
oli tapahtunut laskuissa: suostuntavero ja viinavero eivät tuottaneet odotettuja 
tuloja muuta kuin pieneksi osaksi. Kansakoulut ja tulimajakat olivat ensisi- 
jassa, eikä todellinen tulo riittänyt mihinkään, saad sitten kotimaassa otetta- 
van rautatielainan vuosimaksuihin. ^Hallituksen varoja^ käytettiin seuraavina 
vuosina siellä täällä kanavatöihin, koska silloista hätää tahdottiin lieventää. 
Olisi sen lisäksi voitu jommankumman säätyjen hyväksymän rautatiepätkänkin 
rakentamiseen ryhtyä, ja senaatti ajatteli siinä kohden linjaa Riihimäeltä Lah- 
teen, vaikka 1863 vuoden Talousvaliokunta selvin sanoin oli asettanut Hä- 
meenlinnan — Tampereen rautatien ensi sijaan; maan prokuraattori teki kui- 
tenkin muistutuksen päätöstä vastaan. Tämä ristiriitaisuus toi mukanaan, ett'ei 
kumpaankaan työhön ryhdytty, vaan että uusi esitys asiassa oli tehtävä 1867 
vuoden säädyille. Omasta puolestaan Aleksanteri II kaikkein ensiksi tahtoi 
yhdistää Suomen jo valmista rautatietä Pietarin kanssa. 

Seuraavina vuosina juurtui eri tahoilla vakuutus, että Rautatie Pietariin 
oli kaikista tärkein. Helsingin ja Wiipurin edusmiehet olivat saaneet asiak- 
seen 1867 vuoden valtiopäivillä tehdä anomus asiassa; paria pienempää pät- 
kää puolustettiin eri anomuksissa. Hallituksen piireissä, erittäinkin senaatin 
ulkopuolella, harrastettiin suuresti samaa asiaa. Wenäjän ministerien kanssa 
pidettiin keskusteluja ja kenraalikuvernööri selitti senaatille asian tärkeyttä. 
Toukokuulla jaettiin valtiosäädyille keis. Majesteetin viimeinen esitys, n:o 35, 
rautatien rakentamisesta Riihimäen pysäyspaikasta Helsingin ^Hämeenlinnan 
rautatiellä Lahden kylän ja Wiipurin kautta Pietariin. Esitys perustui yleensi 



RAUTATEnTBMMR HISTORIAAN. 20 1 

fiunoihin periaatteisia kuin 1863 rantatie-asiassa annettu esitys: tärkein oli 
sydänmaan vesijaksojen yhdistäminen meren kanssa. Mutta jättämällä toistai- 
seksi säätyjen jo ennen hyväksymän radan Hämeenlinnasta Tampereelle, esi- 
tys pontevasti puolusti Pietarin rautatien tärkeyttä. Suomen tehdasteollisuu- 
den^ kotitöiden ja karjantoidenkin paras menekki oli keisarikunnassa tarjona, 
kuten viimeisten vuosien kokemus osotti; — tässä siis ensimmäinen mainit- 
lava poikkeus Snellmanin puolustamista mielipiteistä. Kun kerran Riihimäen 
r— Pietarin rata oli valmis, saattaisivat muutkin rautatierakennukset paljoa tehok- 
kaammin ja kaikkina vuoden aikoina elähyttää teollisuutta muissakin osissa 
Suomenmaata. Mutta tämän ohessa toinenkin näkökohta tuli silloin lukuun, 
se näet, jota L. G. von Haartman k3rmmenen vuotta ennen oli edustanut. 
Sooret muutokset sodankäynnissä vaativat parannettuja kulkuneuvoja, ja puheena- 
oleva rata oli siinä suhteessa sitä tärkeämpi, koska Suomenmaan oma sota- 
väki ei riittänyt maan puolustukseen, vaan lisävoimia tarvittiin keisarikun- 
nasta, selitetään esityksessä. Otettiin niin ikään huomioon maamme silloinen 
raskas taloudellinen tila, joka voisi parantua varovasti rahoja ulkomaalta 
mainittuun tarkoitukseen tuomalla. Hyvin laaja päätösvalta jätettiin muuten 
säädyille. Hallitus ei tehnjrt mitään määrättyä ehdotusta; se vaan oli selvä, 
että tarkoitettu rantatie oli asetettava ainoastaan Suomen hallituksen alaiseksi 
ja rakentaminen Suomen insinöörien johdolla toimitettava, sekä että sekin osa 
puheen-alaista tietä, joka tulisi Rajajoelta Pietariin rakennettavaksi, saisi kuulua 
snomalaisen hallituksen alle samoilla ehdoilla, kuin oli yksityisistä osakeyh- 
tiöistä määrätty, jotka tahtoivat keisarikunnassa rautateitä rakentaa. 

Esitys tuli yhdistetyn Talous-, Valtio- ja Suostuntavaliokunnan val- 
mistettavaksL Tämä kolmenkertainen valiokunta yksimielisesti tunnusti, että 
Pietarin rautade jo siitäkin syystä oli muita tärkeämpi, että Suomi siten tulisi 
olemaan välittömässä yhteydessä muun Euroopan kanssa vupden kaikkina ai- 
koina. Wiipurin ja Helsingin kaupungit voisivat sen avulla melkoisesti laa- 
jentaa kauppakeskuutensa. Suurin ja välittömin hyöty olisi kuitenkin siinä, 
että Suomi tulisi yhteyteen sen kaupungin kanssa, joka jo silloin oli maan- 
viljelyksemme ja teollisuutemme tuotteiden etevin myöntipaikka. Valiokunta 
koetti numeroilla todistaa, kuinka tärkeä tämä yhteys oli, arvaten silloista 
vuotuista vientiä Wenäjälle ainakin 16 miljoonan markan arvoiseksi, mikä 
summa kuitenkin taisi olla liian alhainen ja epäilemättä rautatien valmistuttua 
tulisi kasvamaan. Ei yksikään muu rautatier^ennus voisi samassa määrässä 



20d KATSAtTS 

tuottaa maaATiljelykselle ja teoBfaaiidelle hjötyfi. SemminkSii s&boi n&Me&y. 
että K«i8. Majesteetti di lavanntit ^mltiovaroilla kaivaltaa kanafan LeaapmsteCk 
kannaltsen poikki, joten Tampereen ja sen ympädstön edut mydekin tuSrat 
mtnstetuksf, kehotti valiokunta säätyjä luopumaan entisestä pä&tdksesla3n j^ 
kyväksjmään Pietarin rataa ensiksi rakennettavaksi. Valiokunta kehotti sil- 
tjja antamaan takauksensa 2 miljoonan vuosimaksuihin sen yfi, mitil oli la* 
vattu 1863 vuoden valtiopäivilUL päatettyilun ratoihin, mutta tämä saoatumus 
kohtasi valiokunnassa vastarintaa pappis- ja talonpoik^asäadyn jäsenten puo- 
lelta, eikä saanut takmpoikaissäädyn kannatusta. Yhteisesti 8ääd3rt laoauivat 
sen toivomuksen, että varsinainen emäeataverkon luonnos ensi val^opäiviflä 
jätettäisiin säätyjä tarkastettavaksi. 

Vuoden 1867 valtiopäivillä kysymys rautateitten kannattavaisnudesla myös* 
kin tuli tarkemmin punnitukd kuin ennen. Helsingin— Hämeenlinnan ranta-^ 
tietä rakennettaessa olivat asianomaiset ajatelleet niinkin kankaista tuleval* 
suutta, jolloin kahdenkertainen rata olisi tarpeen, mikä kyllä oli äärettö* 
män ennen«aikainen huoli. Ensimmäinen ratamme oli tullut maksaasiam 
140000 markkaa virstalta, rautatien konepajan hinta mydskin lukuun otet«» 
tuna, mutta jo 1863 vuoden esityksessä lausutaan, että näitä rakcnnasknstan- 
Bukda toivottavasti voisi melkoisesti vähentää, ja niiden arvataan vast*edes te- 
kevän 115,000 markkaa virstalta yksmkertaiselta radalta, joka hinta 1867 vuo* 
den esityksessä alenee 112,000 markkaan. Yhdistetty Talous-. Valtio^ ja 
SaostUBtavaliokunU v. 1867 salitta rautateiden periaaitteellisia vastustajoita vaa- 
taan, ett^ei voitu kummeksia, jos Helsingin — ^Hämeenlinnan lyhyt rata ei kan-- 
nattanut, mutta lausui vakuutuksensa, että Pietarin rautatie, säästäväisyydellä 
rakennettuna ja ymmärtäväisesti hoidettuna, välillisestä hyödystä puhumatta nik- 
kaa voittaen tulisi suoranaisestikin maksamaan sen pääoman korot, joka sM- 
hen oli käytetty. Mutta viJiokunta samassa muistutti, kuinka äärettdmän. 
suuri erotus kustannuksissa oli, varustettiinko rautadetä raskaalla vaiko keveillä 
päällysrakeimuksella, koska suurin osa Suomen maata vasta kaukaisessa tule- 
vaisuudessa voisi päästä rautateitten tuottamia etuja nauttimaan, joll*el kus- 
tannuksia voisi alentaa paljon vähemmäksi kuin mitä Hetarin tietä varten oli 
laskettu. Tarkempien tietojen puutteessa valiokunta ei kuitenkaan voinut 
muuta kuin kehottaa huol^listen tutkimusten tekemiseen sHta, mikä rakenna»» 
jäijestelaaä oli Suomessa edullisin, ja tämän nojalla säädytkin jättivät tämäa 
seikan päättän^sea hallitukselle. 



RAUTATErnnacB historiaan. )o3 



QdottamattMHt mämbtmTBt joadutdvBt una rakkdsiiju SykMf 1667 loi 
, kadoD, jomndBtft «i Suomessa pmoleoBtaatA Toosimaaa <^ta käoritty, 
ja koM edeifiMlkai vuodet olitat otteet tnfailia^ ooim jMoen hätä yUoMulleta. 
Smiitta jhUiklät yrityksillä arvaldiii vaitsvan bätaa lieveirtai» ja päätetyn 
nnbitnii rakeotamista siis tehdpttita foaduttaa. Sadinan, joka siihai aiksaa 
fafhaxasssiii pääUikköaA sai äärattöiaäa raskasta knonnaa kantaa» ei myöoitä* 
myty että pohjoi»«Baakuiitaia T&estö siitä kostui, että rautatietä maan etelä* 
osassa lakcomettifn, ja vaati kapearataisen jäijestaimäa noudattamista, maamsie 
taloadelliseea heikkouteen katsoeik Hänen jäykkyjrteasi tässä kohden makaoi 
paljon; hän sai eronsa ensin väliaikaisesti, sitten ainaiseksi. Lopulla v. 1867 
pSätettiia Pietarin rautatie rakeanettavaksi leveäiataisena, jotta se olisi samal- 
taäaea kuin VenS^än rautatiet. StrateegitMset syyt tekivät vaikutuksensa, mutta 
Koitan myAad Venäjän valttovaroista 10 ml^oonaa markkaa avuksi, ehdc^la 
että Vs vastaisesta voitosta tulisi Venäjälle; säätyjen vuonna 1863 hyväksy- 
mällä takauksella otettiin 18 miljoonan valtiolaiaa. Keveämpää päällysrakea* 
nasta ynnä muita parannuksia käyttämällä vähenaettiia kustannus-ehdotukset 
5om miljoonaan, ja toimeen ryhdyttiin. Itse rakennukseni ja kalustoon meni 
a^^/s miljocmaa; täysiä määrin rohkeimmatkin toiveet toteutuivat. Suuri 
osa tästä rautatiestä seurasi kyllä Salpausselän tasaista harjannetta, ja oK siia 
helppo, jonka ohessa työvoimia yleisen hädän tähden oli saatu verrattain huo^ 
keasta hinnasta. Mutta kun vähää ennen ei uskallettu laskea alhaisempaa 
kostanauBta kuin keskimäärin 112,000 markkaa virstalta, n^n se tietysti lasi* 
aMraillemme oli loistava voitto, ett*ei virstaan mennyt paljon enemmän kuin 
85,000 mariskaa, Helsingin — Hämeenlinnan rautatien hinnasta puhumatta, joka 
oli 40 % korkeampi. Rakennustyö alkoi v. 1868 ja oH tehty v. 1870. 

Rautatie*asia ei tietysti lakannut olemasta valtiosäätyjen keskustelualueena^ 
piiavastoin se yhä tuli tärkeämmäksi. Mutta omituiset asianhaarat vallitsivat 
l&liä alalla, kun säädyt kokoontuivat v. 1872. Edellisinä vuosina olivat ykai* 
t^isfeBa perustamat osakeyhtiöt ottaneet rakentaakseen radat Hyvinkäältä Han- 
koniemeen sekä Hämeenlinnasta Turkuun ja Tampereette, saaden Suom^k 
hallituksoa myönnytyksen 10 päiv. Marrask. 1869 ja 7 päiv. Kesäk. 1871; 
sea lisäksi oli kysymys tehty, millä ehdoilla Suomen hallitus mahdollisesti 
saostaisi myymään Helsingin ja Hetarin välisen rautatien yksityiselle osake- 
yUöfle. Euroopassa sillom vallitseva rahatulva kehoitd raharuhtmaita suurel- 
laiaiin yrityksiin milloin missäkin maassa, mutta syystä peljättUn, että seikka!- 



304 KATSAUS 

iijain vehkeitä piili tuon ulkonaisesti loistavan ripeyden takana, jota ^ kan- 
nattanut huoli Suomen tulevaisuudesta. Mutta koska rautatdttemme taloudelli- 
nen asema oli niin heikko, että valtion puolelta uusia kustannuksia yhä vaa- 
dittiin rautatielainojen korkoihin ja kuoletusmaksoihin, eikä ainakaan nronta* 
tamiin vuosiin ollut toivoa paremmasta asiain tilasta, vaati Keis. M^esteetti 
esityksessään n:o 31 valtiosäätyjen lausuntoa, tahtoivatko säädyt puolestaan 
hyväksyä valtionrautateitten luovuttamista yksityisille, hinnasta joka vähintäin 
vastaisi siihen pantuja kustannuksia, vai tahtoivatko säädyt pitää näitä rauta- 
teitä valtion varalle, jos kohta ne yhä tarvitsisivat runsajta apuUsiä yleisistä 
varoista. 

Asia tuli Yhdistetyn Valtio- ja Talousvaliokunnan valmistettavaksi, joka 
mietinnössään n:o n yksimielisesti vastusd rautateitten myymistä ja säätyjen 
vastaus tulikin valiokunnan ehdotuksen mukaan laadituksi. Ainakin olivat 
emäradat valtion omina pidettävät, koska niiden tuli välittää liikennettä ver- 
raten suurimmalle osalle maata; helposti saattoi joutua yksityisten rautatie- 
yhtiöiden ehkä liiallisen voitonpyynnin esineeksi, jolFeivät nuo liikkeen valta- 
suonet olleet kotimaisen hallituksen suoranaisen hoidon alaisina. Suomen 
rautateistä saattoi siihen aikaan toivoa parempia tuloja kuin ennen, valiokun- 
nan laskun mukaan lähes 3 Vo 100,000 markan keskikustannuksesta virstalta 
ja tämä tulosuuuna oli yhä kohoamassa. Mutta tuokaan summa ei vielä 
paljaalta asioitsija-kannalta ollut aivan edullinen eikä se myöskään taitaisi 
suuresti kohota, vaikka rautatie oli yksityistenkin hoidettavana. Valtion täytyisi 
siis kunnollisia ostajia saadakseen suostua korkotakaukseen, tahi jättää rauta- 
tiemme pörssikeinottelun /esineeksi, eivätkä säädyt siis puolestansa voineet 
katsoa Suomen valtionrautateiden myymistä maallemme edulliseksi. 

Niin helposti ei voitu ratkaista muita rautatie-asioita samoilla 187 s vuo- 
den valtiopäivillä. Keis. Majesteetin esitys n:o 38 koski vastarakennettavain 
emäratain kulkusuuntaa ja oli annettu .1867 vuoden säätyjen lausuman toivo- 
muksen johdosta; sen ohessa oli lukuisia anomus-ehdotuksia jätetty arvos- 
teltavaksi, ja ne tarkoittivat ratojen rakentamista valdon puolesta Turkuun ja 
TampereelUe, (jos yksityinen osakeyhtiö lei kykenisi yritystään toimeen saat- 
tamaan), sekä Vaasaan, Ouluun ja Poriin. Yhdistetty Valdo- ja TUousvalio- 
kunta sai esitystä valmistella; anomuksista Yleinen Valitus valiokunta sitä vastoin 
antoi mietintönsä. Näillä valtiopäivillä ei vielä katsottu tarpeelliseksi asettaa 
erityistä valiokuntaa tuota tärkeätä ja laajaa rautadekysymystä varten. 



RAUTATEITTEBIME HISTORIAAN. 205 

Varsin onutuista on nykyään katsella niitä linjoja, jotka siihen aikaan 
käytiin, ja jotka epäilemättä silloin ainakin pääasiassa olisivat tulleet hyväk- 
sytyiksi, jos vaan olisi voitu paikalla varustaa Suomenmaata täydellisellä emä- 
rataverkolla. Nykyään kuollut etevä insinööri Knut Pipping oli tutkimukset 
tehnyt, ja tuskin kykenevämpää miestä silloin olisi voitu panna työhön. Mutta 
sittenkin tutkimusten tulos oli omituinen. Luulisipa melkein, ett'ei muuta 
ajateltu, kuin missä olisi huokein työ laskea ratapölkkyjä ja kiskoja luonnon 
rakentamalle pengermälle; asuttuja ja viljavia seutuja ja kaupunkeja oikein 
välttämällä vältettiin. Seutua Tampereelta Peräseinäjokeen oli jo ennen tut- 
kittu, ja se oli kyllä osaksi autio, mutta on tunnettu, ett'ei Pohjanmaalle 
pääse kulkematta erämaan taipaleen läpi. Vaan* sitten käytiin Kuortaneen ja 
Alajärven kautta koillispohjaan; koska rautatie „ vähimmällä vaivalla^ voisi 
tulla johdetuksi pitkin Maanselän koillispuolista rinnettä, niin käytiin sitä ta- 
sankoa myöten joka erottaa Pohjanmaan vedet Kokemäenjoen ja Kymijoen 
vesistöstä, — siis Perhon, Lestijärven ja Kärsämäen kautta Piippolaan. Pie- 
tarsaari ja Oulu olivat ainoat kaupungit, joihin rata ulottuisi; Vaasa oli väl- 
tetty. Samoin kuin Riihimäen — Pietarin rautatietä rakennettaessa oli etsitty 
Iitin, Valkealan ja Luumäen synkimpiä korpia ja vältetty Myrskylän, Anjalan 
ja Sippolan viljavia seutuja, missä kyllä vaikeudet olisivat olleet suuremmat, 
mutta missä liikenne epäilemättä olisi tullut aivan toisenlaiseksi, samoinpa 
nytkin pelättiin noita kalliita siltarakennuksia ja Pohjanmaan jokien suuresti 
vaihtelevaa vesimäärää, ja siksi aiottiin siirtää maakunnan emärata niin 
kauvas, että 70 — 80 % maakunnan väestöstä ainoastaan hankalasti olisi voinut 
sitä käyttää. Mitä Savon rataan tuli, arveltiin että paikalliset vaikeudet ja 
siitä seuraavat suuret kustannukset olivat ^selvä este^ Kaipiaisista Mikkelin 
kautta Kuopioon menevän rautatien rakentamiselle. Itä-Suomen emärata 
suunniteltiin alkavaksi Sainion tahi Galitsinan pysäyspaikoista Imatran, Ruoko- 
lahden, Paikkalan, Kiteen ja Kiihtelysvaaran kautta Joensuuhun, josta rata oli 
Kaavin ja pohjoisen Iisalmen läpi jatkettava Piippolaan. Keski-Suomen läpi 
olisi rautatie rakennettava Alajärveltä Jyväskylään ja sieltä joko Mikkelin ja 
Puumalan tahi Mikkelin, Savonlinnan ja Punkaharjun kautta Imatraan. Tie- 
JSL v^si-yhdistysten ylihallitus ehdotti pienempiä muutoksia tähän suunnitelmaan, 
vetäen linjat lähemmälle merta. Kaskiselle ehdotettiin myöskin hjaararata, mutta 
Vaasasta ei mainittu mitään; Turun rautatie oli ylihallituksen mielestä pa- 
remmin rakennettava Hyvinkään tienoilta. Keis. Majesteetti va^ti säätyjen 

3 



206 KATSAUS 

lausuntoa ^siihen katsoen, miten tärkeäksi, kysymys rautateiden rakentamisesta 
viimeisinä aikoina on tullut ja yhä vielä on tuleva^. 

Mitä rautatiekysymyksen periaatteelliseen puoleen tulee, olivat säätyjen 
eri valiokunnat jokseenkin yksimieliset. Mietinnössään n:o 5 Yleinen Valitus- 
valiokunta lausuu melkein samaan suuntaan kuin edellä on Valtio- ja Talous- 
valiokunnasta kerrottu, että valtion välitys rautateitten rakentamisessa Suo- 
messa oli välttämätön. Luottaminen ulkomaan pääomaan ja toimeliaisuuteen 
näytti valiokunnan mielestä arveluttavalta, koska Suomen tärkeimmät asiat 
siten jätettäisiin pörssiseikkailijain keinottelun esineeksi. Samassa valiokunta 
kuitenkin tunnusti yksityistenkin ratojen tärkeyttä, vieläpä tahtoi niitä suora- 
naisilla eduilla edistää; — valitusvalioknnnan kehotuksesta säädyt 1872 myös 
anoivat esitystä niistä ehdoista, joitten mukaan yksityisille sekä osakeyhtiöille 
sopisi myöntää lupaa rautatien rakentamiseen, mutta lakivaliokunnan kehoi- 
tuksesta hyljättiin esitys n:o 42 asetuksen hyväksymisestä, joka koski panttia 
rautatienlaitoksissa ja niihin kuuluvassa omaisuudessa. Lähtiessään tarkasta- 
maan anottujen rautateitten tärkeyttä valitusvaliokunta tahtoi asettaa ensisijaan 
sen periaatteen, että rautateitä ensiksi pitää rakentaa maan väkirikkaimpiin ja 
parhaiten viljeltyihin osiin, joissa suurin liikenne ja samassa suurimmat tulot- 
kin ovat odotettavina. Tuota periaatetta ei liene ennen esitetty yhtä ponte- 
vasti kuin silloin. Valtio- ja Talousvaliokunta lienee ainakin osaksi seisonut 
toisella kannalla, koska se ei sanonut huolivansa ruveta määrittelemään emä- 
radan käsitettä, oliko sillä sanalla tarkoitettava rataa, joka eteviä kauppapaik- 
koja yhdistää, vaiko sellaista, joka kävi väkirikkaitten seutujen läpi, — mikä 
kyllä viittaa periaatteelliseen erimielisyyteen. 

Kun tultiin yleisistä sanoista asiaan, olivat molemmat valiokunnat, niia 
ikään säädytkin, siitä yksimieliset, että rautatie Turkuun ja Tampereelle, — 
josta jo silloin oli syytä peljätä, ett*ei se Uhtomski ruhtinaan toimesta tulisi 
valmiiksi — oli valtion avulla rakennettava. Insinööri Kn. Pipping sekä pro- 
fessori Cleve ja A. Meurman olivat kuitenkin jo toista mieltä kuin valiokunnan 
enemmistö; se aika oli jo käsissä, jolloin yksityiset astuvat selvemmin näky- 
viin syystä, että säätyjen tarkastus käy syvemmälle kuin ennen. Mainitut 
miehet tahtoivat rakentaa Turun rataa Riihimäeltä Lopen ja Tammelan kautta, 
sekä Loimaalta rakentaa kaksi haaraa, toisen Auranjoen, toisen Loimijoen ja 
Kokemäen laaksoa myöten, joten Turku ja Pori olisivat saaneet lähempää 
yhteyttä Helsingin ja Pietarin kanssa. Tässä kohden ei kuitenkaan muutosta 



RAUTATETrrRMMB HISTORIAAN. 20? 

saatu aikaan, johon kaiked suuresti vaikutti se seikka, että tie Tampereelta 
Varsinais^Suomeen siten tulisi melkoisesti pidennetyksi. 

Pohjanmaan radan tärkeyttä molemmat valiokunnat tmmustiv^^t, ja Valtio- 
ja Talousvaliokunta puolusti pääasiassa Pippingin ehdotusta, koska muuten 
tie muka tulisi tavarankuljetukselle pitkäksi. Mutta siinä molemmat valiokun- 
nat poikkesivat esityksestä, että ne tunnustivat Vaasan tärkeyttä; paikalliset 
edut tässä siis saivat melkoisen parannuksen aikaan tuossa platoonillisessa 
emäratäverkossa, joka niin vähän otti viljelys- ja kauppasuhteet huomioon. 
Aatelissa hallituksen jäsenet von Born ja Molander puolustivat keskellä Poh- 
janmaata käyvää rataa ja saivat siinä enemmistönkin; porvarissääty samoin 
pyyhki pois ne sanat, jotka puolustivat pitkin vedenjakajaa käyvän suunnan 
erityistä tutkimista. Säädyt siis asettivat toiseen sijaan Pohjanmaanradan, sen 
suunnasta muuta lausumatta, kuin että sen tuli päättyä Vaasaan ja Ouluun, ja 
aateli, pappis- ja talonpoikaissääty sen lisäksi tahtoivat, että heti ryhdyttäi- 
siin sen rakentamiseen, jos varoja vaan liikkui Turun — Tampereen radan 
valmistuttua. Porvarissäädyn kielto ja vaarain puute kuitenkin siinä tulivat 
esteeksi. 

Muitten ratojen suhteen tyydyttiin hyvin yleisiin päätöksiin. Porin rata 
saisi odottaa; tutkimuksia piti tehdä kaikkien ehdotettujen linjojen kustan- 
nuksista; joirei voisi Kaq)iaisista tulla Kuopioon, piti Simolasta vetää rautatie 
Pieksämäen ja Jyväskylän kautta Alajärveen, tahi idempää, joko Puumalan 
tahi Savonlinnan kautta. Sen lisäksi pitäisi kuntien mieltä tiedustella, olivatko 
ne valmiit ottamaan maksaaksensa maanluovutuskustannukset sekä antamaan 
apulisiä päivätöiden, rakennus-aineiden ja muiden luonnossa-suorittamisten 
muodossa. 

Vaikka valiokuntien puolesta kyllä oli selitetty, että nämä laajat tuumat 
osaksi olivat kaukaisen tulevaisuuden toteutettavana, herättivät itse tuumatkin 
paljon harrastusta yleisössä. Ne viisi vuotta, jotka kuluivat ennenkuin säädyt 
uudestaan kokoontuivat, riittivät monen tuuman pohtamiseen. Sen ohessa oli 
Suomen rautatieverkko väliajalla suuresti kasvanutkin. Turun — Tampereen 
rautatie oli valmistunut ja 2^ päiy. Kesäk. 1876 tullut säännölliselle liikkeelle 
avatuksi. Työhön oli silloin pantu 19V2 miljoonaa, siis virstalta vähän yli 
101,000 markkaa, mutta niinpä olikin suurempia vastuksia tällä kertaa 
ollut voitettavana kuin Riihimäen — Pietarin radalla. Toinen seikka, joka ai- 
koinaan oli herättänyt vielä enemmän huomiota, oli Hyvinkään — Hankoniemen 



Q08 KATSAUS 

radan osto. Yksitymeii osakeyhtiö, joka oli oltamit sen rakenettavakseen, oli 
näet joutunut sellaiseen taloudeUiseen ahdinkoon» että sen täytyi tarjota arattu 
vaikVoi ih^ vahnis rautatie myytäväksi. Hallitus päätti silloin ostaa mainitun 
tien valtiolle, ja kauppakirja tehtiin 19 päiv. Toukok. 1875. Hinta oli alhainen: 
64,748 markkaa tahi tasaisessa summassa 70,000 markkaa virstalta, koska 
välttämättömiä lisäkustannuksia vielä täytyi tehdä. Säädyille annettiin jäljestä- 
päin asiasta tietoa; kuuluisa oikeudenkäynti syntyi ohligatsioonien omistajien 
ja Suomen valtion välillä, mikä kuitenkin päättyi jälkimmäisen eduksi. 

Rautatiekysymys tuli v. 1877 ^^^^^ suuremmassa määrässä kuin koskaan 
ennen huomio<Hi. Asianomaisen valiokunnan asiakirjat ja säätyjen keskustdnt 
paisuivat kymmenkertaiseen määrään siitä, mitä ennen oli tarvittu, ja silmin- 
nähtävästi kansan edustajat paljon itsenäisemmin ja tehokkaammin kuin kos- 
kaan ennen saattoivat päätökseen vaikuttaa; keskustelut ulkopuolella valdo- 
päiviä voittivat sen lisäksi merkityksen, joka usein näkyy asiakirjoissakin. In- 
sinöörit ja asioitsijat saivat ansaitun sijan niissä erityisissä valiokunnissa, jotka 
asetettiin rautatiekysymyksen valmistamista varten. Sen ohessa valtiovaliokunta 
tietysti antoi lausuntonsa rahanmääräyksistä sekä Hankoniemen rautatien ostosta. 

Emme tässä lyhyessä esityksessä voi keskusteluja lähemmin seurata; 
ainoastaan niiden tärkeimmät tulokset tulkoot mainituksi. Esitys n:o 26 sisälsi 
emärataverkon-ehdotuksen Suomelle. Ne insinöörit, joille valmistavain tutki- 
musten tekeminen oli ollut uskottuna, ehdottivat, ett'ei rakennettaisi mitään pit- 
kin Pohjanmaata 5 peninkulmaa rannikosta käyvää rataa, koska sellainen 
rautatie, ollen kilpailijana meren tarjoomalle kulkuväylälle, tuskin saisi liikettä. 
Siitä vastoin insinöörit olivat katsoneet tärkeäksi, että Vaasa ja Oulu tulisivat 
rautatiellä yhdistetyiksi edellinen Jyväskylän ja Mikkelin, jälkimmäinen Kuopion 
ja Joensuun kautta Riihimäen — Pietarin radan kanssa; niinpä myös että sen 
lisäksi rakennettaisiin kaksi yhdistysrataa, toinen Tampereelta Keuruun tienoille, 
toinen Kangasniemeltä Suonenjoen kautta Kuopioon. Tie* ja vesiyhdistysten 
ylihallitus muuten hyväksyi suunnitehnan, mutta katsoi velvolLisuudekaeen 
puolustaa sellaista rataa, joka kävisi Pohjanmaan keskikohdalla, Ylistarosta 
Frantsilan kautta Ouluun. Keis. esitys perustui siihen, että rautatiet olivat 
johdettavat maan eninunin asuttujen sisäosien kautta rannikon tärkeimpiin 
kauppapaikkoihin tahi muihin paikkoihin, joissa sisämaan tuotteet saisivat me- 
nekkiä. Siinä kohden radat Vaasa — Jyväskylä — ^Mikkeli — Taavetti sekä Oulu 
— Oulunjärvi — Kuopio— Joensuu — Viipuri olivat hallituksenkin mielestä tyydyt- 



RAUTATEITTIMiaC HISTORIAAN. 2O9 

tarvät; samom mokamat ehdotetut yhdbtysradat Sitä vastoin hallituskau ei 
kataoirat maan toddHsen edaa kanna yhtäpitäväksi rakentaa rautatiBtä piddn 
Fdhjuunaata, lotmasta koiniseen, joko sitten maanselkää mjdten tahi maa^ 
konnan jokien keskikohdalla. Niin kntsutta läntinen emärata näytti olevan 
kuolemaan tuomittu. 

Rautatievaliokunta antoi laajan mietinnön, jota seurasi monta vastalau^ 
setta. Emärataverkon suhteen valiokunta kannatti Taavetista Afikkelin ja Jy- 
väskylän kautta Vaasaan johdettua rataa; Tampereelta toinen emärata joko 
itä- tidii länsipuolitse Näsijärveä oli vedettävä Atsäriin ja sieltä Kärsämäen 
kautta Ouluun. Yhdistämällä osaksi näitä ratoja, ehdotettiin ensin rakennet* 
tavaksi rata Tampereelta Vaasaan. Sen lisäksi 6M Mikkelistä rakennettava 
rautatie Kuopion kautta Kärsämäkeen, joten Pohjanmaa saisi suorempaa tietä 
FfetarHn kuhx Joensuun kautta; Ätsäristä oli rata rakennettava Kokkolaan tahi 
Pietarsaareen. Itä Suomen emärata saisi päättyä Joensuuhun. 

Tämä suunnitelma tuli sitä ankaramman tarkastuksen alaiseksi, koska 
säädyt saivat erota kesäksi, kokoontuakseen uudestaan syksyllä v. 1877. Tuo 
asevelvollisuuden tuottama loma-aika kantoi paljon hedelmiä rautatietuumil- 
lekkin. Voimme jakaa keskustelua kolmen pääkohdan mukaan: keskusteltiin 
emäiataverkosta yleensä, edelleen Tampereen — Vaasan rautatien suunnasta 
sekä vihdoin rakennusjärjestelmästä. 

Viimemainittu kysymys oli' laillansa tärkein. Ehdotettu suuri emärata*^ 
verkko ei ollut muuta kuin hyvin kaukaisen tulevaisuuden unelma, joirei voisi 
huokeampaa rakennustapaa käyttää, kuin siihen asti. Silloin tunnetun alhai- 
sämmankin hinnan makaan nuo radat olisivat tulleet maksamaan yhteensä noin 
150 miljoonaa, siis kolme kertaa niin paljon kuin Helsingin — Hämeenlinnan 
— Pietarin rautatie, eikä niistä olisi voinut odottaa läheskään niinkään 
paljon tuloja. Valtio, jonka vuotuisten tulojen lof^usumma teki noin 20—30 
miljoonaa, ei voinut sellaista rautatieverkkoa rakentaa, siitä puhumatta, että 
aouret osat maata sittenkin vielä olisivat jääneet ulkopuolelle uuden ajan pa- 
raan kulkukeinon suoranaista vaikutusta, ja että alituiset uudet uhraukset itse 
liikenteen ylläpitämiseksi näyttivät luultavilta. Ennen kaikkea täytyi siis 
ajatella huokeampaa järjestelmää rakennukselle ja liikenteelle. Professori Pip- 
pingskökl, joka valtiopäivillä on suurella huolella harrastanut rautatiekysymyk- 
sen selvittämistä, ehdotti silloin vastalausessaan, että asiantuntevista mielistä 
kokoonpantu kommissiooni saisi ulkomailla tutkia helppohintaisempia rakennus- 



3 to KATSAUS r ' 

jäJTestelmiä seka teknilliseltä että asioimiskannalta» ennenkuin faalHtns mitään 
päättäisi rautatieverkon jatkamiselta, ja kapearatainen järjestelmä oli sillcMn 
etupäässä tarkoitettu. Tämän nojalla anottiinkin Toukokuulla 1877 en kom- 
missionin asettamista, jonka tuli antaa mietintönsä syksyllä uudestaan kojkoon-. 
tuville säädyille. 

Mainittu kotnnussiooni, johon kutsuttiin herrat G. Strömberg,. Alfred 
Wasastjema, Th. Tallqvist, A. F. Wasenius ja Fabian von Schantz antoivat 
määräajan kuluessa mietinnön, joka tekee käännekohdan rautateittemme his- 
toriassa. Ehdottelemalla useammanlaatuisia säästöjä rakennustavan ja liikenne* 
kustannusten suhteen, tultiin siihen päätökseen, että entistä rataleveyttäkin 
säilyttämällä, mutta kulkunopeutta vähentämällä, (joten voitiin tulla toimeen 
paljon keväämmällä päällysrakennuksella), saattoi rakennuskustannuksia lähes 
30 %:lla vähentää. Järjestelmä tuli hyväksytyksi säädyissä ja herätti suuria 
toiveita. Eipä kukaan tainnut sittenkään luottaa siihen, että kokemus voisi 
monenkertaisesti näitten laskujen pätevyyttä todistaa. Mutta kun Vaasan rau- 
tatie oli valmiiksi saatu, ja sen laskut selvillä, oli qaitä selvin todistus jokaisen 
käsissä, että oltiin oikealla tiellä ja että jäijestehnä oli saavutettu, joka ainakin 
pääasiassa oli köyhälle maalle sopiva: virstalta mainittu rata oli oK maksanut 
keskimäärin 53,218 markkaa 44 penniä, siis ainoastaan 38 % ^^^^^ mitä 
ensimmäinen rautatiemme Hämeenlinnaan oli maksanut. Liikenteen 
suhteen oli myöskin mahdollis^ tehdä melkoista säästöä. 

Ei siis kustannusten puolelta enää kohdannut niin suuria epäilyksiä, jos 
tahdottiin hyväksyä emärataverkko Suomelle. Mutta toisessa suhteessa ilmaan- 
tui painavia vaikeuksia; ne periaatteet^ joitä siihen asti pääasiassa rauti^teitten 
suuntaa määrätessä oli noudatettu, rupesivat horjumaaiL . Epäilykset ^erämaan 
ratoja** vastaan tulivat yleisemmiksi kuin koskaan ennetiv^ 30^^40 peninkulmaa 
rautatietä sellaisten seutujen läpi, joissa asui 2^9 asul^asta neligvirstalla, ei 
ollut houkuttelevaa, ja. 1877 vuoden rautatievaliokunnan kannattama. linja Ät- 
säristä Perhon kautta Kärsämäkeen, jota pari. kertaa «ennenkin oli ehdotettu, 
oli omiansa herättämään vastustusta. Valiokunnan jäsenistä herrat Y. von 
Alfthau, K. G. Standertskjöld, A. J. Hornborg, etenkin herrat E. Wasastjema 
ja Hj. Lagerborg, sekä sanomalehtikirjallisuudessa insinööri Th. Tallqvist 
nousivat taisteluun tuota Tataa ja sellaisia ratoja vastaan, ja selvemmin kuin 
ennen ruvettiin vaatimaan, että jolPei joku rata tarkoittanut, teollisuutensa ja 
kauppansa puolesta sangen eteväin palkkain lyhyintä yhdistämistä, niin se oli 



RAUTATEITrSMME HISTORIAAN. 211 



sellmsia . seutuja myöten johdettava, jotka olivat tiheimmin asutut sek^. vilje- 
lyksen, kaupan ja teollisuuden suhteen etevimmät. l!.ausuttiin suoraan, että 
rantatien vaikutusvoima oli arvattu liian suureksi, jos luultiin sen voivan yksi- 
nään oloja muuttaa, jotka vuosisatojen kuluessa olivat kefaiinneet ; muistutettiin, 
että 3e oli varojen ja voimien tuhlausta, johon ei semminkään köyhässä maassa 
voita suostua, jos ikään kuin suotta koetettiin luoda kaupalle ja teollisuudelle 
uusia uria syrjäyttämällä, mitä tähän asti on saatu aikaan. Ennen kaikkea 
olisi luonnotonta, jos 1877 vupden säädyt menisivät määräämään rautatie- 
veckjLoa, jonka valmistamiseen vasta tulevaisuus saisi varoja hankkia. Niinpä 
tulikin valtiosäätyjen päätökseksi, että ehdotettu emärata-verkko sillä kertaa 
jätettiin sikseen. 

. Sitä vastoin tultiin päätökseen siitä, mikä rata oli ensiksi rakennettava. 
Talonpoikaissääty tosin piti rataa Taavetissa Mikkeliin tärkeimpänä, ' mutta 
luopui sittemmin päätöksestään. Samoin säädyt yhtyivät määräykseen, että 
rata oli rakennettava itäpuolltse Näsijärveä, eikä länsipuolitse. Rahanmäaräyk- 
sestä sovittiin, ja työhön saattoi ryhtyä v. 1879. Mutta säätyjen punnitta- 
vaksi jätetyistä anomuksista ei 1877 vuoden valtiopäivillä tullut mitään. Rau- 
tatievaliokunta ehdotti turhaan 4 miljoonan antamista korottomana apurahana 
Oulun kaupungin ja Oulunjärven välillä käyvää rautatietä varten. Porin, Lappeen- 
rannan ja Kuopion edusmiesten anomus-ehdotukset raukesivat jo valiokunnassakin. 

Me lähestymme sitä aikaa, joka on verrattain tuoreessa muistossa, ja 
sitä lyhyemmäksi supistukoon esityksemme. 1882 vuoden valtiopäivillä rauta- 
tie-esityksiä oli kolme; kaksi kuului valtiövallokunnan, yksi raiitatievalio- 
kunnan alaan. Sen lisäksi useita anomuksia oli tehty,' jotka nekin tulivat 
rautatievaliokunnan valmisteltaviksi. Samalle pefustukselfe rakennettiin kuin 
edeUisillä valtiopäivillä^ mutta moni seikka osottaa, että yhä edistyttiin nopein 
askelin rautatiepolitiikin alalla. 

Mainitsemme ensiksi esityksen n:o 23 rahanmääräyksestä Tampereen—^ 
Vaaäan räutsdien valmistamiseksi. Säädyt olivat 1877 laskeneet, että siöien 
mefiisi 20,750,000 markkaa, josta osa jätettiin seuraavain valtiopäiväin myön- 
nettäväksi. Suurilla epäily kdllä hallitus työhön ryhtyi noin muka riittämättö- 
män kustannus-arvion perustuksella; ^tie- ja vesi-yhdistysten hallitus öli näet 
ärvanbut, että kustannukset tekisivät lähes 23 miljoonaa. Mutta 1882 sää- 
dyille saatiin sitten ilmoittaa, että ^suotuisain asianhaarain'' johdosta tultaisiin 
2o:llä miljoonalla toimeen, ja Valtiovaliokunta tiesi Toukokuulla kertoa, että 



212 KATSAUS 

i8 miljoonaa arvattavasti olisi aivan riittävä määrä. Olemme jo maininneet^ 
että säästö voitti rohkeimmatkin toiveet. Nykyään painettu kertomus tilineen 
osottaa, että koko mainittu rakennus 27 päiv. Toukok. 1884, (jolloin jo oli ehditty 
saada tuloja 97J92 markkaa 7 penniä liikenteestä) maksoi valtiolle 15,254,479 
markkaa 64 penniä, (rahanmääräykset muutamia parannuksiakin varten siihen luet- 
tuna). Edullisempaa tilipäätöstä tuskin minkään maan kulkuneuvohallitus voinee 
näyttää. 

Merkillinen osote rautatieliikenteen vakaantumisesta oli myöskin esitys 
n:o 22, tarkoittava sen apurahan takaisin maksamista, joka Venäjän valtio- 
rahasto V. 1867 oli antanut Pietarin — Riihimäen rautatierakennukselle. Tehdyn 
välipuheen mukaan oli ^/^ puhtaasta tulosta vuotuisesti Venäjälle suoritettava, 
mikä tietysti vaati laajaa kirjanpitoa, kun maamme rautatieverkko yhä laa- 
jentui, jos tämän radan asiat olivat erikseen hoidettavat. Ilmeisesti kohtuu- 
tonta se myöskin oli, että Suomi yhä sai panna varoja mainitun radan paran- 
tamiseen sekä uusien rakentamiseen, kun Venäjä sitä vastoin kerraksi annetun 
rahasumman perustuksella olisi yhä saanut vissin määrän voitosta kantaa. 
Yksimielisesti suostuttiinkin esitykseen ja nuo 10 miljoonaa tulivat vielä samana 
vuonna erityisen lainan avulla suoritetuksi. 

Paljon erimielisyyttä synnytti sitä vastoin esitys n:o 24 jatketusta rautatien 
rakennuksesta. Savon vai Pohjanmaanko rata ensiksi? — siinä kysymyksen 
edellinen osa. Hallitus oli Savon radan puolella, samoin 1879 vuoden rau- 
tatie-kommissiooni, 1 882 vuoden rautatievaliokunnan enemmistö ja aatelissaäty. 
Mutta valiokunnan vähemmistö puolusti Pohjanmaan radan etusijaa ja sai muut 
säädyt puolellensa, vihdoin aatelinkin. 

Mutta tärkeä kysymys oli silloin vielä ratkaisematta, siUä Pohjanmaalla 
käyvää rataa saattoi vetää pitkin Maanselän rinnettä, pitkin Pohjanlahtea tahi 
keskeltä Pohjanmaata. Ja nytpä vasta tuli oikein tarkastettavaksi, olivatko 
nykyiset olot etupäässä otettavat lukuun, vai pitikö rautatietä rakentaa par- 
haasta päästä tulevaisuuden tarvetta varten. Siinäkin kohden oli silloin pa- 
rempaa johtoa tarjona kuin ennen. Säätyjen pyynnöstä oli hallitus v. 1879 
määrännyt kommissioonin, jossa istuivat herrat J. Ekström, H. K. Nordensvan, 
K. G. Standertskjöld, W. Nysten, Edvin Nylander, Wilhelm Hackman ja K. 
Muttilainen. Tämä kommissiooni oli antanut ehdotuksen, millaisten periaat- 
teiden mukaan rautateitä pitäisi rakentaa, eikä niistä ole sittemmin poikettu. 
Etevimmät kaupungit ja suuret vesistöt olivat jo löytyvän emärataverkon kanssa 



RAUTATEITTBMMX HISTORIAAN. 2l3 

jhdtetettavat, väentibeys ja vOjelys myöskin huomattana ; uusien ratojen ei 
pitänyt entisten kanssa kilpailla, mutta kilpailua vesiväylien kanssa ei ollut sa* 
massa määrässä vältettävä, j. n. e. Pääasiassa nämä perustukset tulivatkin 
noudatetuiksi v. 1882. Puolustettiin kyllä sekä erämaanratoja että todellisia 
rannikkoratoja, mutta lopuksi kummankin puolueen vaatimukset johonkin mää- 
rin tulivat huomioon otetuiksi. Jos onkin hyvin helppoa tuominoista kompro- 
missirataa moittia, niin se sittenkin, semminkin kun tarkempi ratkaisu jätettiin 
hallitukselle, taisi tulla paremmaksi, kuin jos olisi yksistään toisen riitaveljen 
vaatimuksia noudatettu. *) Rahanmääräyksiä anottiin sen lisäksi Porin, Kotkan 
ja Lappeenrannan rautateille, mutta siitä tuli vain seuraukseksi, että rauta- 
tietä Simolasta Lappeenrantaan par'aikaa rakennetaan valtion varoilla. 

Vuoden 1882 valtiosäätyjen testamentti nykyisille valtiopäiville oli siinä, 
että varoja annettiin tutkimuksia varten, sekä että se huokeampi rakennus- ja 
liikennejärjestelmä, jota jo oli ruvettu noudattamaan, yhä tulikin parannetuksi 
pääasiassa sen mukaan, mitä uudet komiteat olivat tarkkojen tutkimusten joh- 
dosta ehdottaneet. Olivatpa 1882 vuoden säädyt myöskin jättäneet seuraa- 
jainsa velvollisuudeksi päättää Savon radan rakentamisesta. Sekin on jo tehty, 
mutta eilispäivän tapauksia ei tarvitse tässä kertoa. Muutaman vuoden jäl- 
keen päästään Kuopiosta päivässä Helsinkiin tahi Pietariin, ja radan suunnan 
suhteen on mahdollisuuden mukaan noudatettu maakunnan väestön toivomuksia. 
Nyt päätetyn radan kustannukset tekevät keskimäärin 67,000, paikoittain 49 — 
50,000 markkaa virstalta, vaikka rata osaksi kulkee sellaisten seutujen läpi, 
joille insinöörit 13 vuotta sitten eivät luulleet voivansa ensinkään ehdottaa 
rautatietä. 

Samassa taivas selkenee muillekin osille Suomen maata, Itä-Suomelle 
kenties ensiksi. Toivottavasti v. 1888 keskustellaan emäradasta, joka yhdistää 
rantamaat ja Pielisten kaukaiset seudut muun Suomen kanssa. Eipä myöskään 
ole muuta kuin kysymys ajasta, milloin Jyväskylä, Pori, Kotka, Kristiinankau- 
punki ja Raahe liittyvät valmiisen rautatieverkkoomme, muista yrityksistä pu- 
humatta. Ja vielä kaksi pitkää askelta silloin on jäljellä, jos tahdomme suuren 
kauppaliikkeen tarpeita ajatella. Kun ruotsalais-norjalainen rata ulottuu Haa- 
parantaan, täytyy meidän tulla Tornioon, ja se tehtävä on verrattain helppo. 
Vaikeampi on saada Joensuusta rataa Vienanmerelle; siihen tarvitaan apua 

*) Emme tässä esitä silloisia keskusteluja, koska Valvoja itse valtiopäiväin aikana antoi 
laajan kertomuksen rautatieasian menosta, ks. Valvojaa 1882, sivv. 235 — 240. 



214 KATSAUS KAUTATEITTEMICE HISTQi^IAAN. 

mailalta. Mutta niiden ratojen avulla voisi Raijan, tavarat talla suoraa tietä 
Pietariin> ja Vienan seutujen kaappa käy da Suomen kau^ mikä kumpikin 
on tulevaisuuden tarpeita. Niin rohkeita yrityksiä ei, kukaan kolmekymmentä, 
vuotta sitten olisi voinut puolustaa; kolmenkymmenen vuoden päästä, ne ken* 
ties jo ovat olemassa valmiina kuljetusteina. , 

Kun J. V. Snellman Helmikuulla 1857 kirjoitti kirjoituksensa ^Tulevasta 
rautatieverkosta^, kertoo haamuun muassa, että oli laskettu 4V9 Vo tuloa 
yrityksestä, mutta epäili, tulisivatko sellaiset toiveet toteutumaan. Omasta puo- 
lestaan kirjoittaja arveli, että jos juoksevatkin kustannukset tuli9ivat korvatuiksi, 
niin siinä oli aivan kyllin, koska välillinen hyötv oli pääasia. Tämä pessi- 
mismi ja heikko luottamus rautateitten tuottavaisuuteen ei vieläkään ole outo 
meidän maassamme. Moni puhuu tänäkin päivänä moittivasti noista suurellaisista 
yrityksistä, jotka muka eivät ole maamme taloudellisen tilan kanssa sopusoinnussa. 

Ne tarkat ja valaisevat kertomukset, jotka rautatiehallituksemme julkaisee, 
osottavat kuitenkin, että tässä kohden paljon suotuisammat olot vallitsevat 
kuin* yleisö luuleekaan. Eipä totta tosiaankaan muuten olisi voitu raken- 
taa toistasataa peninkulmaa rautatietä 6o:nen ja 65 :nen leveys-asteen välillä. 
Rautatiehallituksen nykyään ilip^styneestä kertomuksesta otamme seuraavat 
tiedot. Helsingin — Hämeenlinnan — Pietarin rautatiellä on vuosina 1871 — 83 
puhdas voitto tehnyt 2^ Y^ miljoonaa, joka alkuperäisen rakennuspääoman 
mukaan olisi 4,29 Vo» n^utta enentyneelle rakennuspääomalle 3,33 %. Han- 
koniemen — Hyvinkään rautatie . sitä vastoin on vuosina 1875 — 83 antanut tap- 
piota vähän päälle 1V9 miljoonaa. .Turun — Tampereen — Hämeenlinnan rau- 
tatie on VV. 187 6*- 83 tuottanut puhdasta tuloa lähes 3 miljoonaa, mikä tekee 
lähimmiten 2 % rakennukseen pannulle pääomalle. Vaasan rautatiestä ei 
voi vielä mitään sanoa, mutta odottamatonta on, että peljätyn tappion sijasta 
V. 1884 saatiin voittoa 56,688 markkaa 9 penniä. Rautatieyaliokunnan mie- 
tinnön kahdeksannesta liitteest^L selviää, että rautatiet meillä v. 1884 antoivat 
puhdasta tuloa 2,324,542 markkaa 32 penniä, vaikka silloin on otettu lukuun 
sekä Hankoniemen radan . tappio että muutamia Vaasan rautatiehen pantuja 
kustannuksia sisäkalujen ja raaka-aineiden ostoon y. m. Kun verrattain kal- 
liista rautateistämme säästäväisen liikennejäijestelmän avulla on voitu niin 

hyvää tuloa saada, niin on tietysti syytä siihen toivoon, että vuosikymmenen 

... • • ■ ■ ^ / . 

jälkeen, kun uudet ja huokeahintaiset radat ovat saaneet säännöllisen liiken- 
teensä, tulot koko emärataverkostamme tulevat olemaan 3 — 4 Vo» aikoinaan 



KOTUCAAN KIRJAZXISVUTTA. 215 

vieGL' ftriemman^ Silloin hedBlmat tämäft ajan tjöstä vasta . tulevat ^ oikein 
näkyviin. - ^ 

Matta siihen päättjäksemme, josta alotimme: kun kerrassaan katselemme 
näitä vaihtelevia tuumia ja eriäviä mielipiteita, joita rautatiekysym^ksen ' pin- 
tapaolinenkin tarkastus kuvailee, tunkeutuu kaksi loppupäätöstä väkisinkin 
mieleemme. Ensiksi näemme, että jos yhä vielä, monessa kohden voipi ereb- 
tyäkkin, niin päätökset kuitenkin tehdään nykyään aivani toisin kuin viime 
vaosikjrmmenillä, jolloin saatiin jotenkin umpimähkään liikkua.. Ja toiseksi 
täytyy iloita, ett*ei tämä asia, joka niin läheisesti ja syvästi vaikuttaa maamme 
ja kansamme koko tulevaisuuteen, ole riippunut yhden tahi fiarvojen päätök- 
sestä. Etevimmätkin miehet voivat piintyä yksipuolisiin mielipitelhin, paraatkin 
virastot, saati tavalliset, voivat jäädä takapajulle aikansa eteneminen suhteen. 
Ainoastaan kaikkien valistuAeiden kansalaisten: harras myötävaikutus tarjoaa 
takeita siitä, ^tä yhä. tiedetään vanhentunutta jättää sekä nute^i ja parein* 
paan ryhtyä. Ja rantatiepolitiikiti alalla on apua . saatu kaikilta haaroilta. Hal- 
lituksen ja virastojen osallisuutta väheksimättä täytyy sanoa, että unhottumat- 
tomia ansioita tällä alalla tulee niille joko säätyjen tahi halUtuksen määrää- 
mille valiokunnille ja kommissioöneille, jotka ovat keksineet; neuvoa taloudel* 
listen ja teknillisten vaikeuksien voittamiseksi ja saaneet aikaan, että meillä 
nykyjään on oma ja itsenäisesti muodostettu, köyhän maamme oloihin sovel- 
tuva rautaticjärjestelma. 

^ E. G. Palmin. 



Kptiniaan kirjallisuutta, 

HistorialUnen Arkisto. Toimittanut SUomea HistoHalUnen Seura. VIII osa. Heisin 
gissä igg4. 444 sivua, kartta jli 3 kuvalehteA, Hinta: 4 m. 

Se uusi osa Historiallista Arkistoa, joka viime vuoden lopulla ilmestyi, 
tuo varsin arvokkaat ja vaihtelevat Iisat historialliseen kirjallisuuteemme. To- 
distuksena tarvitsisi ainoastaan mainita, , että muiden muassa Yrjö Koskinen, 
J. R. Aspelin, Z. Topelius, E. G. Palman ja V; Vasenius ovat siihen anta- 
neet kirjoituksia. Pyydän kumminkin vähän likemmältä saada esittää Arkis- 
ton sisällystä yleisölle, varsinkin osottaakseni niiden erehdystä, jotka mahdol- 
lisesti ovat kirjasta kääntyneet pois arvellen „gra^ca sunt, non leguntur.** 

Topeliuksen esitelmä Fr. Cygnaeuksesta ja hänen historiallisista teoksis- 



2l6 KOTIHAAN URJALLISinmA. 



taan <m aatehikkaimpia, mitkä ovat lähteneet mainion tekijänsä kjniata. Tu- 
tustuminen tähän rikkaasen ja ominaiseen luonteesen Z. Topeliuksen johdolla 
ei pitäisi keltakaan jäädä tekemättä. Sattuva vertaus Cygnaeuksen ja Snell- 
manin välillä, joille oli yhteistä tuo Kulnewin taito ^rakastaa ja tappaa sa- 
malla lämpimällä mielellä»"^ esitys Cygnaeuksen kirjailija-vaikutuksesta, etenkin 
historian alalla, jossa hänen koko katsantokantansa välttämättömyydellä saattoi 
hänet liiaksi arvaamaan yksilön merkitystä — Suomen kansan historiana oli sen 
eteväin miesten vaiheet — ja kuvaus palavasta, sammumattomasta isänmaan- 
rakkaudesta, joka oli tuon suuren hengen elin-ehto, ja joka puhkesi kaundm- 
paan kukkaansa v,Maamme^ laulun julistuksessa Suomen kansanlauluksi 
1848, 13 p. toukok., eivät voi jättää ketään, jolla sydän on rinnassaan, kyl- 
mäksi. — Toinen kirjoitus, joka samoin, ja vielä suuremmassa määrässä kuin 
nyt mainittu, liikkuu kirjallishistorian alalla on V. Vaseniuksen esitys Jaakko 
Fresestä. Ilmi on tässä tuotu koko joukko uusia tietoja, varsinkin niistä li- 
keisistä suhteista, joissa tämä ensimmäinen etevämpi runoilijamme ruotsin kie- 
lellä oli siihen aikaan vallitsevaan pietisdläis-liikkeesen ja tämän vaikutuksesta 
hänen runoussuuntansa kehitykseen. Myöskin suuremmalle yleisölle tarjoo 
esitys varsin hauskoja kohtia. Pari väärää tietoa Jaakko Fresen syntyperästä 
on tässä lopullisesti oikaistu: hän oli näet kauppiaan Jaakkima Fresen 
poika, nähtävästi syntynyt noin v. 1689, ja suku oli jo vuosisadan alussa 
Viipuriin kodlstunut. Ehkä täydellisesd olen tekijän mieltä, että viipurilainen 
Frese-suku oli Saksasta saapunut, olisi sopinut mainita, että keskiaj^la Tu- 
russa tavataan Frees ninunen porvarissuku. 

Ensimmäisenä tavataan kirjassa Yrjö Koskisen kirjoitus ^Suomen keski- 
aikaisesta aatelistosta, "" mikä antaa useita erinomaisen valaisevia tietoja keski- 
ajan sivistys-oloista, oikeuslaitoksista y. m. Suomessa. Erittäin huomattava on 
tuo hauska esitys ruotsalaisen oikeusjärjestelmän vaikutuksesta kotimaisen aa- 
teliston syntymiseen. Ne sukutaulut, jotka ovat kirjoitukseen liitetyt, antavat 
selvän kuvan mainioimmista aatelissuvuista keskiaikana sekä tarjoavat tutkijalle 
rikkaan tietoaitan. Muutamat lisättävät, joita olen muistoon pannut, tahdon 
tässä mainita. Että Niilo Tavast vanh. on kuolleena jo v. 1439 ^^^ päät- 
tää piispa Maunu Tavastin testamentista (Arvidsson V.), missä myöskin mai- 
nitaan eräs Lucia Niilontytär; eräs Olavi Tavast mainitaan v; 1470 Hämeessä 
ja 1496 (Hausen, Bidrag, Arv. I) ja voinee jonkunlaisella varmuudella pitää 
häntä Olavi Tavast nuoremman poikana. Luultavasti myöskin asemies ja ka- 
ninkaan neuvos Jussi Olavinpoika, Karinkylän herra (1447 — 75> Arv. HI, V), 
ja Olavi Juhonpoika, joka v. 1492 mainitaan Porkkalan herrana ja 1500 pai- 
koilla Sääksmäen kihlakunnan tuomarina (Hausen), ovat mahtavaan ja lukui- 
saan Tavastien sukuun kuuluneet; huomattava on vielä se Niklis Maununpoika 
[TavastJ, josta on puhetta Hist. Ark. III s. 136. — Luettelossa Diekn'eistä, 
joiden sukulaissuhteet vielä ovat varsin hämärässä, on jätetty pois moniaat 



KOTIMAAN KIRJALUSUUTTA. 217 



Porthanin mainitsemat, niin punttuvat esim. Nicoktus Diägn de Mäskyalnm 
(1329), Jaakko Diägn (1345 — 48) y. m.; Martti (Abrahaminpoika) Diekn eli 
vielä 1431 Ahvenassa (Arv. II), Björn Diekn mainitaan 1430 Viipurissa (Arv. 
II). — Yhdessä Finnilän siivmx kanssa olisi sopinut muistaa Arvidssonin to- 
distuskappaleissa usein mainittu Isänkylän (eli Isokylän) suku: asaoues 
Filppu Juhonpoika mainitaan vv. 1437^57» vainajana 1466, oli nainut Pie- 
tari Dansken tyttären Margitin ja oli siis Finvid Juhgnpojan Finoilässä laako 
(olisivatko olleet veljeksiä?); hänen lapsiansa olivat asemiehet Juho Filpun* 
poika, Naantalin luostarin asiamies 1473—98, ja Martti Filpunpoika 1485 — 
1505 sekä Birgitta, nunna Naantalissa. — Toinen asemies-suku oli Vii lilan 
suku, joka oli ulkomaista sukuperää koska kanta-isä oli eräs Hannes von Ar- 
sten, nainut Anna Torkilintyttären; poika Juho Hannunpoika ViUilästä (1437 
— 57) oli asemies ja Naantalin luostarin asiamies; tytär oli naitu Juho Jarlin- 
pojalle; pojanpoika Lauri Juhonpoika mainitaan v. 1485; eräs Pietari Villilä 
tavataan v. 1437. 

Varsin valaiseva on kenraliluutnantin Yrjö Henrik Jägerhornin (s. 1747, 
k. 1826) oma kirjoittama elämäkerta; c^tupäässä se sisältää kertomuksia niistä 
otteluista, joihin Jägerhom otti osaa 1789 — 90 vuosien sodassa, vaan valaisee 
myöskin edellisiä tapauksia Suomen maassa. Toisen Jägerhornin, Juhana Antin, te- 
kemä on £. G. Paimenin painattama v. 1 809 Suomelle ehdotettu uusi perus- 
sääntö; tämä, joka tuottaa Anjalan liitossa osalliselle tekijällensä kaikkea kun- 
niaa, on jo ennaltaan tuttu Valvojan lukijoille viime vuoden Helmikuun nu- 
merosta. 

J. R. Aspelin on tunnetulla tarkkuudellaan ja huolellaan koonnut 
^muistoonpanoja taiteilijoista Suomessa ennen aikaan^ painetuista ja paina- 
mattomista lähteistä. Huvittava on etenkin esitys taiteellisuuden ensimmäisistä 
oireista Suomessa I4:llä ja I5:llä sataluvuilla, ^rakennusmestareista,^ ,,maala- 
reistä^ ja pyhäin kuvain veistäjistä. — Kun vielä mainitsen nuorena kuolleen 
Garibaldi Nyströmin tutkimuksen Saarion pitäjästä v. 1539—72 sekä A. G. 
Fontellin antamat tiedot noitain tutkinnoista Pohjanmaalla 1670 luvulla, olen 
esittänyt kaikki tässä Arkiston osassa olevat kirjoitukset. Likempi tutustumi- 
nen jää lukijan omaan valtaan. Tahdon ainoasti vielä huomauttaa että tä- 
hän, samoin kuin edellisiin osiin, painetut Historiallisen Seuran pöytäkirjat si- 
sältävät monta uutta ja hauskaa kohtaa. 

G--t 

Runotar, Neron tuotteita maailman kirjallisuudesta. //. fansL J. W. Göthen teke- 
mä murhenäytelmä. l:Den Osa. Kaarlo Forsmanein suomentama. Ynnä tekijän elämäkerran 
ja muotokuvan kanssa. Porvoossa 1884. G. L. Söderström, kustantaja. 

Saksan kirjallisuuden kaunein kukka, tuo kauttaaltaan runopukuinen, 
loppusointuinen ^protestantismin Divina Commedia^ muutettuna suomalaiseen 



2 1 8 KOttMAAN, KIRJALUSTTUTTA. 

pukuun, on ilmiö, joka vaatii kirjaUisen aikakftuskirjan suurinta huomiota sekä 
originaalin arvollisuuden tähden että kääntäjän voitettavina olleiden äärettö- 
mien vaikeuksien vuoksi. 

Jos siis ensin käymme tarkastamaan runopukua, niin pintapuolinenkin 
silmänluonti tuottaa meille vakaumuksen^ että Faustin käännös siinä suhteessa 
vetää vertoja parhaille suomalaisille runotuotteille. Loppusoinnuissa on 
kokonainen aarreaitta : ne ovat itsessään sointuvia, täysiäänisia ja toisiansa 
täydelleen vastaavia — osaksi paremmin kuin originaalissa — ja niitä on 
paljo uusia, ennen keksimättömiä ; ainoastaan siellä täällä tapaa aivan samai- 
laisia tavulta toisiansa vastaamassa, esim. 5 s. autellen — Saksailen, 
27 8. runtelee — vaihtelee, 32 s. saarnaten ^- luvaten — löydät- 
ten, 66 s. kuolin ke Ho — kello, tai vaillinaisia sointuja, niinkuin 30 s. 
nestein — pesten, 47 s. uinahtavi — rinnassani, 83 s. koin — soi, 
113 s. ei — käy. Paikoin syntyy yksitoikkoisuutta siitä, että samat loppu- 
soinnut liian usein tulevat näkyviin, esim. tuossa Margareetan kauniissa lau- 
lussa: Pois riemu jäi j. n. e. 150, 151 ss. on loppusoinnut on — ton 
kaikissa säejaksoissa paitsi kolmessa. 

Siltä tavasta, jolla hra Forsman runomittaan sovittaa Suonien kielen, 
tekisi mieli käyttää Raudan synnyn sanoja : 

«Raula vellioa vinivi, 
Kuonana kohaelevi. 
Venyi vehnäisnä tahasna, 
Rukihisna taikinana 
Sepon suurissa tulissa 
Ilmivalkean vaessft.** 

Poljento on säännöllinen ja sen kautta sujuva, niin että lukija harvoin 
takertuu, mutta samassa on mitta erittäin vilkas ja vaihtelevainen samoin kuin 
originaalissakin. Tämä vaihtelevaisuus saavutetaan sen kautta, että käytetään 
kolmitavuisia runopolvia kaksitavuisten keskellä; esim. 
2 s. Ja eloni harhakkaita mutkateitä; 
17 „ Ah, filosofiiaa oon ma siis; 
79 ^ Kyir jumalankaltaisuutes viel* sua kauhistaa; 
133 „ Niin varmaan — Kuule sanani viimeisin; — 
10 n Kun miekat soi, sota jyrlseepi; 
8 „ Sulo sointu se on, mi lens hänen sielustansa; 
164 n Hei! hei! kilinää ja kalinaa. 

Kauvan on jo ollut Suomen runous-opissa sääntönä, että jambisen sä- 
keen alussa sopii käyttää kolmi- tai useampitavuisen sanan kahta ensimmäistä 
tavuuta, joten ensimmäisen sanan pääkorko joutuu polkeuksiin» esim. 
Lisäksi siihen tuhannet. 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 219 



Hra Forsman liikkuu paljoa vapaammin, käyttäen 

a) alassa kaksitavuisia sanoja jambeina, esim. 

12 s. S ai a 8 s* on ihmeen syyt ja juuret; 

13 ^Meretja vuoret tempautuu; 

13^1 n Hyvin! — Jotainpa meiltäkin nyt vaaditaan; 
197 ^ Vapaa olen. Ken mua estää saa. 

b) alussa kolmitavuisia sanoja anapesteina, esim. 

35 s. Välehenl tai riista liukuu liesuhun; 

59 n Syvähän hänt* tuuditelkaa; 

60 n Sisähän, ken kolkuttaa; 

165 „ Samaten mun sielun* ; ^ 

171 n Etehen tään alttarin; 
183 n Esi hi n ma käyn ja sunki esitän. 

Tätä ei ole syytä moittia, kun tämmöiset jalat ovat laajuudeltaan moit- 
teettomia ja seuraavat ovat niin rakennettuja, että ne välttämättömästi saatta* 
vat lukijan oikeaan poljentoon; samoilla ehdoilla sopii myös puolustaa täm- 
möisen vapauden käyttämistä säkeen jälkiosan alussa, esim. 
15 s. Vaan en 00 kuollehen tavattavissa; 
26 „ Ens* elon antajat, pyhimmät tuntehemme; 
„ M Ne hyytää huoli maan, alhaiset askareemme; 
41 M Ja luulin kyynelin rukoilemalla; 
142 ^ Hän tulee. — Veitikas, ivaatko mua. 
Sitä vastoin pidämme arveluttavina tämmöisiä jambisia säkeitä: 
17 „ Laki- ja lääketiedelmää; 
136 n Veli on sotilas; 
163 y, Sydämen on pakahtaa; 
78 „ Parantaa voip' yhdeltä kohtaa; 
105 „ Häjystä pääsivät, häjyt viel* eleskelee; 
niinkuin myös seuraavia, joiden alussa on kahden lyhyen tavuun asemesta 
pitkä tai keskiarvoinen ja lyhyt tai keskiarvoinen : 

21 s. Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain; 

22 „ Synty, hauta oon; 
49 n Henkilauma rieha; 

148 „ Että vaill' ei oltais tilaisuutta; 

153 „ Eikö alla makaa vankka maa; 
vaikka tosin originaalissa kyllä on samantapaisia säkeen-alkuja: Meine Stim- 
me; VVebe hin und her; Liebe Puppe j. n. e. 

Kieli on erittäin kaunista ja rikasta, mutta osittain murteellista. Kirja- 
kielelle uusia, hyviä sanoja ovat esim. haipua, hävitä, hälvetä, sana stel la vaih- 
della sanoja, katsomo näyttämö, riemastaa riemastuttaa, veitikas veitikka, 
veidkkamainen, mailmuri maailman-mies, palvekuva Andachtsbild. 



2.30 ]&OTIBCAAN KIRJALLISUUTTA. 



C4iLy 



Epäiltävältä näyttävät sitä vastoin esim. Uu9*-testamentissa, siepal- 
taa sieppaista, sanansaaja s:saattaja, s ai ma kaiku, hartoa harrastaa, ha« 
luta, yläkirkko korkea k.? toikko vuosi des Jahres Einerlei, p esiko i- 
da pesiä. 

Päämuistutus, mikä on tehtävä kieltä vastaan, koskee suffiksien poisjät- 
tämistä semmoisten sanain jäljestä, joilla on personaalipronomini attributiivina; 
tämä omituisuus on nim. niin harvinainen ja hjljatt y nykyisessä kirjakielessä, 
itse runollisessakin, että se loukkaa tuntuvasti esim. tämän kirjoittajan kor- 
vaa, vaikka se on hänen kotimurteensa mukainen. Esimerkeistä, joita on 
kymmenittäin, mainittakoon seuraavat: 13 s. mun pathos, 16 s. mun koko 
sydämestä, 19 mun hyrsky, 36 mun sulho, 38 mun kauhu, 133 mun 
hehkuu mieli, 134 mun juttu parka, 156 mun lemp* on, 179 mun nah- 
kaa, 201 mun toivo; 18 s. Sun kirkastaissa, 116 Sun halua; 16 s. hä- 
nen mieltä, 197 hänen rintaa vasten. 

Toiuen yleinen muistutus koskee sanojen lyhennyksiä, joissa kääntäjä 
menettelee vupaammin kuin useimmat muut nykyajan kirjaili/at, esim. 18 s. ää- 
ress* työssä, 24 miss* kuvastuu, 29 täss* neste, 34 vieress'käy; iSsielT 
heilua, 78 KylT saatte, 79 K yli' jumalankaltaisuutes vieV sua kauhistaa, 
85 pojiir juhla, 171 Jumal* sydämessä. 

Sanoja on joskus käytetty mielestämme sopimattomasti tai väärinkin, 
esim. 12 s. Tai synkkä yöhyt hirmuinen, I5 s. Mun vaan Herra siedä 
(—salli) Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä, 16 s. Hengistä kieltävistä vähimmin 
Mua vaivannut on konsaan veitikas, 2^ s. Torvi kun soittaa (=soi), 
38 s. Kaikk* ahtavi (= ahtautuu, tunkeutuu) päivän paistehesen, 54 Niin 
huUuutenpa miltei suistan (= suistun), 39 s. Ja sulho valat nieli (= söi 
sanansa), 65 Tää mailma ensin raunioiksi raista (= särje), 74 s. Teit' äl- 
köön siinä mikään hajoitelko (= häiritkö), 82 s. Mä ainakin sen luen 
saalihiksi (= voitoksi). Etten 00 tullut Keisariks' — — , ii7 s. Tääll* on 
niin kuuma, raskas sää (= ilma, huoneessa), 117 s. Kun huulilleen sen (mal- 
jan) loi (= nosti), 121 s. tarmoni alta (t. takaa), 145 s. Mun yhtenään on 
puuha karvas, saks. Den ganzen Tag hat man die Hände voll, 179 s. No, 
saakeli soita (= soikoon). 

Sanojen järjestys on tosin runoudessa hyvin vapaa, kuitenkin se tuntuu 
seuraavan laisissa esimerkeissä liian luonnottomalta: 98 s. Sa voithan keit- 
tää, 160 s. Hän hullupa ois, 26 s. Sua pysyttää — sit* enpä voinutkaan, 
ja parissa paikassa on sanain luonnottoman järjestyksen kautta koko lause 
käynyt sekavaksi: 

40 s. Kovia näitte, korkeimmalta 
Sai aulis avun auttajalta, 

ja 162 „ Luo silmäs puoleen 
Mun tuskan huoleen. 



KOTIMAAN KIRJALLISUmTA. 221 

Mielestämme luvattomia elUpsia on esim. seuraavissa lauseissa: 141 s. 
Ja meidän täytyy pois, 148 Pitäähän teidän neitolaan. 

Nominimuotoja on joskus käytetty sopimattomasti: 34 s. Sy hyykö sel- 
kääs kolmannesti, 39 Ja sysää yhteen impehen (mitä?), saks. Da stiess' 
er an ein Mädchen an, 46 Se etsii isäntään, 69 Meit' usko yht', saks. 
Glaub' unser einem, 148 Mun lämmetä suo hänen helmoissansa (sylissään, 
helmassansa), 169 Kun oot nyt kerran huora, Sit' (= se) ole kelpo-lailla, 
198 s. Ja lehto, jonka kalvehella Niin hausk' oli ennen armastella. Outo 
superl. viimeisin tavataan paikoin. 

Lauseesen sopimattomia verbimuotoja on esim. 25 s. Ne harvat 

£i voineet — — ja uskoi, 38 s. He salaa sentään suudellaan, 68 Mua 
tieto jo kauvan ilvottaa (on ilvottanut), 143 s. Kaikk' aattelee ja kaikki 
ties (tietää), 162 s. Ken tuntoo — runtoo, 176 s. Ällös siellä häntä visko 
(viskoko), 194 s. Sohivat sekä loihtii (loihtivat). 

Muuten virheeUisiä lauseita ovat esim. 40 s. Se oikein teiltä, toh- 
tor' on, 102 s. Kruunua vielä vajaan (Kruunu vielä minnha vajaa), 108 
Myötä reunojen (reunoja myöten), 197 Ken pyys* sitä heidän selvit- 
tää (k. p. heitä sitä selvittämään). 

Vääriä muotoja ovat: 156 s. kuolion (kuolon)* ja pakottaida (pa- 
kotaida). 

Kuitenkin tulee mainita, että moni kieliseikka, jota vastaan tässä ylem- 
pänä on muistutettu, tavataan muussakin nykyaikaisessa kirjallisuudessa, vaikka^ 
se sotii vastoin kafksan kieltä, sen mukaan kuin allek. tämän tuntee, ja että 
useimpia moitteen-alaisia kohtia saattanee puolustaa ainakin ^licentia poeti- 
can^ tai murteen avulla, koska eivät ole suorastaan virheelli^. Verraten 
teoksen laveuteen ovatkin muistutukset niin harvat, että kauneuden ja rik- 
kauden lisäksi saatamme tämän käännöksen kielen tunnusmerkiksi panna 
puhtaudenkin. 

Siitä mitä tähän saakka on mainittu, saattaa jo päättää minkälaisen vai- 
kutuksen Faust'in käännös ylimalkaan tekee: mitan sujuvuuden, loppusointujen 
täysinäisyyden, kielen mocdpuolisen etevyyden viehättämänä lukija y l i m a lk a an 
harvoin muistaa käännöstä lukevansa, sillä Hra Forsman on onnellisesti 
täyttänyt runollisen kääntäjän päävelvollisuuden: hän on suomeksi runoillut 
Faust m uudestaan. Runolliselta kääntäjältä ei nim. nuelestämsne saa vaatia 
käännöksen tarkkuuden suhteen muuta, kuin että hän selvästi lausuu sa- 
mat ajatukset kuin originaali sisältää, lisäämättä tai pois jättämättä 
mitään, joka ei ole aivan vähäpätöistä. Tässä suhteessa hra Forsman kuiten- 
kin on usein meoetelljrt ehkä liian vapaasti; ainakin enimmät muistutuksemme 
koskevat käännöksen ja käännettävän keskinäistä suhdetta. Tärkeimmät niis- 
täkin saakoot vielä sijansa tässä. 



222 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



Epäselviä, osaksi sen kautta että yhteenkuuluvia sanoja on erotetta 
toisistaan, ovat esim. 

9 8. Ken halvat lehvät palmikoida 

Joka ansiolle seppeleiksi saa; 
12 „ Ken? Ihmisnero, jonk* ilmi runoja saa; 
M n Sen (nim. maan) päällä päivä kirkas kierii 

Tai synkkä yöhyt hirmuinen; 
15 M Jos palvelus maan öihin hairahtuu; 
22 n Kaikk' ilmestykset suuret multa 

Filaapi kuivan imarrus; 
27 ^ Sorassa*eläjän ja -syöjän, kun 

Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun; 
M n Haitanne haarakas, vaan siir ei taitu salvat; 
31 n Luominen sielläkö 

SuU* ilon antavi? 

Kurjia vieläkö 

Maan povi kantavi? 
35 M On kerjääjänkin sydän lievä. 

Jos suotte hälle antimet; 
„ „ Iloinen antaja vaan on; 
48 „ Vesille elon sielu halaa 
* 41 „ Näkisit, ettei suurin voi 

£i poikaa eikä isää ylistellä; 
56 „ £n minä suinkaan väijynyt sua ois; 

Ken käski pistää ansaan kaulaas? 

Kun pirun sait, hänt' älä laske pois 

(Sua ja sait eivät tarkoita samaa henkilöä); 
58 „ Nurmella, maali' on 

Toisia; hyörii 

Karkelo, pyörii; 
61 „ Ja toivomatta (ohne Wun$ch) jäämään liian nuori; 
„ „ Oi kielly (= kieltäydy); 
63 M Ja hurskaat 

Soi itkuvirret kaunihista; 
65 w — jo toisellen 

Sulholle lemmen silmiä loi ja huoli; 
103 s. Ja runoja käen, 

113 ^ Heti lahjat. Niin hän kiinni saa tuon tähden; 
121 M Ota naapur-akka liittoihini 

Ja muista: koruja hän (= Gretchen) on vailla! 
177 „ Taas vuona juosten helmakkain; 



KOTIMAAN KIRJALLIStTUTTA. 223 

i88 8. Ken. huolii tuommoisista paimenissa (S. in einer Schäferstunde). 

Lisätty on lauselmia, joita ei ole originaalissa, esim. 
9 s. Keväältä kaikki kaunokukat ostaa; 
i8 M Se mailmas! ah, sa hourailet! 
2^ „ Ja kaukosilmin, hajamielin; 
27 ^ Sulimet, putket, rattahat ja kalvat 

(Mit Rad und Kämmen, Walz' und Bugel); 

38 M Kylästä jo riemun melskeen kuulet: 
Tää kansan taivas! — vai mitä luulet . . . ? 

41 n Levähtää saamme hiukan kangasalla 

47 „ Valaisee usko poveani. 
Parempi ^minuus^ ilmaiksen; 

Pois jätetty on lauseen*osia, esim. 

16 s. Tomua syöpä hän on ruokanaan (S. Staub soll er fressen, und 
mit Lust); 

17 s. Ja kymmenen vuotta jo suistelin 
YFoppilaitani oikeaan (An der Nase kääntämättä); 

139 14 s. Paremmin mullassaan hän ehkä vois, 

Jos taivaan tult* el hälle suotu ois (S. Hätt'st du ihm nicht 
den Schein des Himmelslichts gegeben); 

15 s. Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen (S. Ein guter Mensch — ); 

Käännös paikoin ei ole tarkka, ei hyvin vastaa originaalia^ esim. 

18 s. Medelläs (kuun medellä!) juottaa sieluani (S. In deinem Thau 
gesund mich baden); 

23 „ Se alkuvoiman aateselko (S. Und mit urkräftigem Behagen); 

I „ ^ Ei auta häntä vilpin kieP, 

I Hän kalskukaapun nisukaan (S. Er =te); 

! 36 n Tulevan sulhoni nähdä haamussansa (S. leiblich); 

I 37 n Niin sotajoukko 

Käy kotihin (S. Und die soldaten Ziehen davon); 

39 n Siit eihän eukot kieli (S. Und Hiift' an Ellenbogen); 
I 44 „ Ruijasta (S. von Norden); 

45 n Kutenka koirat vainunee (S. aufseineWeise; konsessiivi sopimaton); 

46 „ Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa, 

Sen eestä kun vaan oudot tavattiin (S. statt seines Herm); 

48 s. Sen (= Uuden testamentin) alkusanat lukea ma mielin (S. 
Grundtext; kohta alempana on käännöksessä: „Alussa oli sana,^ jotka ei- 
vät olekkaan U. T:n alkusanoja); 

51 s. Vai tuoko koirast' irti lähti (Das also war des Pudels Kem); 

52 ^ Ma osittain oon voima tuo (S. ich bin Ein Theil von jener Kraft); 



234 KOTIMAAN KIRJALLISUUrrA. 

64 M £t aaa sä olla tnskas teuras (S. Hör auf mit deinexn Gram zu 
spielen); 

84 „ Ja hiiren maailma soukaks jää (S. Da ward 's so eng ihr in der 
Welt); 

92 n No kuinkas (= ei suinkaan)! purra vois se omaa nilkkaa (S.Wär* 
es ein bischen viel g6wagt); 

105 s. Mutt' ihmiset ei siitä paranneet (S. Allein die Menschen sind 
nicht besser dran); 

119 s. No kautta hylky-lemmen (S. verscbmähten Liebe); 

169 n Oi veikko! Jumala, lankesin! (S. Mein Bruder! Gott! Was 
soll mir das?); 

Margareetan nimen lyhennys Kreeta on julman ruma eikä ollenkaan 
tee samaa vaikutusta kuin Gretchen. Eiköhän olisi sopinut käyttää Kerttu 
muotoa, vaikka oikeastaan onkin = Gertrud. 

Moni paikka originaalissa on semmoinen, ett'ei sitä kääntämällä saa sel- 
väksi; esimerkiksi mainitsemme vaan 41 s. venerabileen, 49 s. Salomo- 
nin avain, 87 s. Rippach, Hannu herra j. n. e. j. n. e. Sentähden 
olisi ollut välttämätön varustaa käännös selityksillä, esim. samantapaisilla kuin 
löytyy J. Anderssonein ruotsalaisen käännöksen liitteenä. 

Painovirheitä on liiemmäksi, vaikk'ei juuri erehdyttäviä; semmoisista kuin 
yktäläinen (13 s.) kokta (93), Läpyttäväni (= lep.) taivaan jumalaa (41) 
sopii päättää, että Porvoossa on puute Suomalaisista latojista, joka seikka 
varmaan haittaa hrain Söderström'ien kustantajatointa. 

A. G. 



Kirjallisia tietoja. 

^Duodecim, kirjoituksia lääketieteen ja lääkärintoiminnan alalta^^ nimistä 
aikakauskirjaa, jota muutamat suomen kieltä harrastavat nuoret lääkärit tämän 
vuoden alusta rupesivat toimittamaan, on nyt ilmestynyt kolme vihkoa. Kir- 
joitukset siinä, esim. Paikkakunnan-lääkärinviroista, Tupakoimisesta, Suomen 
kielen käyttämisestä lääketieteellisissä kirjoituksissa, ovat kansantajuisesti ja 
hauskasti esitetyt. Aikakauskirjaa seuraava lääketieteellinen suomalainen sa- 
nasto on nyt ehtinyt D-kizjaimen alkuun. Toivomme että yleisö suo tälle 
yritykselle kannatustansa, jota se hyvin ansaitsee. 



Huomautamme lukijoiUemme ^Ny svensk tidskrift" nimisen aikakauskir- 
jan helmikuun numerossa olevaa ansiokasta kirjoitusta ^nykyaikaisesta ra- 



KIRJALLISIA TIBTOJA. 225 



nottdesta ja sen taipumuksesta tautikuvauksiin" S. Ribbing^ilta; sama numero 
sisältää myöskin uuden runoelman Carl Snoilskyltä nimeltä nKlabanterman,'' 
joka perustuu hollantilaiseen kansantaruun sea nimisestä meripeikosta. — 
Aikakauskirjan maaliskuun numerossa luetaan m. m. varsin kiittävä arvostelu 
salanimen Daniel Stenin novellisarjasta ^Bland ödebygder och skär, berättel- 
ser fran Finland." Daniel Stexun takana piilee, niinkuin useat lukijamme tie- 
täneväty Suomesta kotoisin oleva, nykyään Ruotsissa asuva kirjailijatar. 



Kristianiassa ilmestyvän ^Ny Tidskriftin" toinen vihko sisältää m. m. 
esityksen ^amerikkalaisesta jury-laitoksesta** N. Greostadilta. 



Aikakauskirjassa ^Magazin fur die Litteratur des In und Auslandes^ ta- 
vataan viime numeroissa lukemista ansaitsevat kirjoitukset ^pessimismi kirjal- 
lisuudessa'' ja ,,franskalaisia runoilijoita maakunnista" sekä Bacon of Verula- 
min merkityksestä filosofian historiassa, uusi tutkimus, jossa koetetaan näyttää, 
että tätä merkitystä usein on liialliseksi arvattu. 



Kaikkien Pohjoismaiden kirjallishistorian harrastajain suosioon suljemme 
Georg Brandesin Holbergin 200-vuotisen muistojuhlan kunniaksi julkaiseman 
mainion „Ludvig Holberg, et festskrift." 



Venäläinen ruhtinas Meshtshersky julkaisee par^aikaa saksaksi moniosais- 
ta romaania »Naiset Pietarin seuraelämässä.*^ 



Tunnettu kirjallishistorioitsija J. Scherr on äsken kirjoittanut teoksen ni- 
meltä »Die Nihilisten,** jossa hän kannaltaan kuvaa tämän kumouspuolueen 
syntyä ja eri kehitys-asteita. 



Leipzigissä ilmestyi 1884 v:n lopussa erään nuoren kirjailijan W. Wal- 
lothin tekemä historiallinen roBiaani „Octavia,'' joka tapahtuu Romassa kei- 
sari Neron aikana ja on saavuttanut saksalaisten arvostelijain kiitosta, vaik- 
kapa tekijä liian vapaasti muodostelee historiallisia tapauksia. 



„Im Kampf um Gott" on nimenä eräällä Berlinissä v. 1885 ihnesty- 
neellä teoksella, joka kertomuksen muodossa koettaa esittää erästä aikamme 



226 KIRJALLISIA TIETOJA. 



henkikysymysta, kuinka ajatteleminen» hävitettyäan tiedottoman uskonnollisen 
tunteen, on itsetietoiseksi eläväksi uskonnoksi kehkeävä. Tämän merkillisen 
kirjan tekijä käyttää salanimeä Henri Lou, jonka alla kuuluu piilevän eräs 
naiskirjailija. 

Prof. W. Schwartz Berlinissä on julkaissut varsin viehättävän lisän Ger- 
maanein uskonnonhistoriaan entis-aikoina ,,Indogermanischer Volksglaube/' 



K. Th. Gaedertz, joka v. 1884 julkaisi ,,historian Ala-Saksan näytelmäs 
taiteesta*' on Hamburgin kaupungin senaatilta saanut vastaan-ottaa Kunnialah- 
jan, 1000 saksan markkaa. 



Saksassa on äsken päättynyt yleinen kilpailu paraimmasta saksalaisesta 
ylioppilaslaulusta» ja huomattiin nimilippuja avattaessa, että eräs nainen, neiti 
Frida Schanz Dresdenistä, oli ensimmäisen palkinnon saaneen runoelman ,, Am 
Rhein!" sepittäjä. 



Franskassa ilmestyy yhä uusia esityksiä Saksan ja Franskan sodasta 
1870—71. Varsin ansiokkaat ovat kreivi d'Herissonin , Journal d' un oflfider 
d'ordonnance" ja kenraali Ambertin „Recits militaires/' joiden kolmas osa 
„Le Loire et TEst" on nyt painosta tullut. Vilkkaasti kerrottu on samoin 
„Guerre Franco-Allemande, notes et souvenirs d'un cur6" J. P. Derameyltä. 



P. Hunfalvy on Pestissä 1885 unkariksi julkaissut erään tutkimuksen 
»yKuinka tehdään historiata?'', jossa hän useilla esimerkeillä näyttää, miten 
Rumanialaiset kirjailijat ovat historiallisia tosiasioita väännelleet herättäaksensä 
vihaa Ukarilaisia vastaan. 



^o^ 



Suomalainen Teaatteri. 

Hamlet kuuluu niihin kappaleihin, joita näytettyään suomalainen teaat- 
teri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunnial- 
lisen voiton voitetuksi. £i niin paljon ulkonaisesti, kuin niin sanoakseni si- 
sällisesti. Sillä Hamlet-näytäntöjen menestys tosin ei ollut niin suuri, kuin 
moni entisen kansallisen teaatterin voitto. Vaan teaatteri on kaikissa tapsLvk' 



SUOMALAINEN T£AATTERI. 22? 

sissa tullut toimeen tässä arvokkaassa tehtävässä ja liittäen kappaleen 
näytelmälistoihinsa, vahvistanut pohjaansa. Kun Hamlet on edes siinä mää- 
rässä onnistunut, kuin nyt suomalaisella näyttämöllä, niin kasvaa näyttelijäin 
luottamus melkoisesti ja samalla kertaa laajenee myöskin koko teaatterin näkö- 
ala sekä vaikutuspiiri yhä kauvemmaksi. 

Olisiko muutama vuosi sitten, kun hra Ahlberg ei millään tavalla 
saanut valtaa uppiniskaisen näyttelijäntoimeen jotenkin sopimattoman ruu- 
miinsa sekä väärään suuntaan pelottavasti taipuvan lausumatapansa yli ja 
jolloin hra Sala ensin esiintyi horjuvin askelin ja ääni sorroksissa, olisiko 
silloin voinut luulla, että kumpanenkin näin lyhyen ajan kuluttua saattaisi 
jotenkin tyydyttävällä tavalla suorittaa näyttelijätaiteen ehkä vaikeimman teh- 
tävän, Hamletin esittämisen? Siinä on ollut heille kovaa työtä kylliksi ja se 
seikka on otettava lukuun, kun arvostelee tulosta. 

Tilaisuus kieltää tarkastamasta perinpohjin, kuten olisimme suoneet, hra 
Ahlbergin ja hra Salan eri käsitystä sekä sen esittämistä. Lausuttakoon 
ainoastaan muuan vaikutus näytännöistä. 

Hamlet-luonteen käsittämiseen on runoilija antanut näyttelijälle erin- 
omaisen lavean vapauden. Rooli kuuluu niihin, joita runoilija ja näyttelijä 
yhdessä luovat Sentähden on se niin vaarallinen koetinkivi näyttelijälle, sen- 
tähden riippuu melkein yksinomaan hänestä, josko Hamlet esiintyy heikkona, 
vaimollisena haaveksijana vaiko kylmästi suunnittelevana filosoofina vaiko 
tahdoltaan voimallisena ritarina. Vaan sentähden myöskään ei voi tuomita, 
toisen eikä toisen näyttelijän käsitystapaa ehdottomasti vääräksi. Runoili- 
jan kuva ei ole niin määrälleen ohjattu mihinkään varmaan suuntaan, että 
tekisi oikein, jos halveksisi näyttelijän luomaa luonnetta, kun se vain on 
itsenäisen työn hedelmä sekä selvästi ja johdonmukaisesti tehty. 

Ja sitä oli hra Salan Hamlet epäilemättä. Myönnämme kyllä, että näyt- 
telijä ehkä olisi voinut olla vähemmän mietona muutamassa kohtauksessa. 
Vaan tämän heikkouden melkein unhotti, kun joka kohdassa tuli näkemään, 
miten näyttelijä oli käsittänyt tehtävänsä totiselta kannalta, kuinka hän oli 
työskennellyt saadaksensa vähimmätkin vivahdukset ilmi, ja kuinka hän siten 
oli ikään kuin voittanut itselleen Hamlet-kuvansa. Tarkasti ajateltuna pienim- 
äissäkin kohdissa oli hra Salan esittely myöskin sangen hieno ja miellyttävä 
sekä katsottava isoksi edistys-askeleeksi näyttelijän kehityksessä. 

Hra Ahlbergin käsitys Hamletista näytti olevan aivan toisellainen kuin 
hra Salan, miksei vastakohtainen sille. Kuohuvan voiman, hillitsemättömän 
innon näyttää hra A. pitävän Hamletin pääasiallisena luonteenmerkkinä, vaan 
antaa niiden ohessa myös muille vaikutuksille tilaa. Tämä katsantotapa voi 
kyllä olla oikea sekin, mutta jos tahtoo onnistua sen esille saamisessa, niin 
täytyy tarkalla älyllä sovittaa kaikki erilaiset luonteenhaarat yhteen, niin että 
hetken vaikutuksien takana aina vivahtaa sama henkilö. Ja tätä hra A. mie- 



228 SUOMALAINEN TBAATTRBI. 



Iestämme ei voinut tehdä. Hän koetteli esim. ylimalkaan välttää liiallista 
hellyyttä, vaan oli kuitenkin alussa perin hento, milt'ei raukkaodainen. Kun 
voimat eivät vielä riitä Hamletin kokonaisen luonteen käsittelemiseen, niin on 
parempi tehdä niinkuin hra Sala, s. o. hakea joku osa siitä ja sen nojassa 
valmistaa koko henkilö. 

Hra Ahlberg ei vielä ole täydelleen voinut unhottaa entisiä huonoja 
tapojaan. Väliin oli hänen lausuntonsa väärä ja hänen liikuntonsa jäykät — 
niin esim. käveli hra A. usein pitkin askelin edestakaisin yli näyttämön hy- 
vin epäkauniilla tavalla ja usein tapahtui, mitä jotensakin kehittyneeltä näyt- 
telijältä ei olisi odottanut, että hra A. lausui repUikkejään teaatterin yleisöön 
päin kääntyneenä. 

Riittäkööt täksi kerraksi nämät huomautukset Toivomme vasfedes ehkä 
saavamme tilaisuutta lausumaan enenmiän i^den molempain näyttelijäin esnn- 
tymisestä Hamletin vaikeassa osassa. 

Kappaleen muut roolit ovat sivu-rooleja.^ Ainoastaan Ofelialle on ru- 
noilija yhdessä kohtauksessa antanut suuremman meridtyksen. Miten neiti 
Aalberg tässä kohtauksessa saattoi loistavan kykynsä ilmi, siitä ei ole voi- 
nut olla kahta mieltä. Mikä enimmin meitä ilahutti oli se, että näyttelijätär 
ei silmänräpäykseksikään mennyt liiallisuuteen. Tähän kohtaukseen loi neiti 
A. aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan, jalon vaikutuksen ihmeen hi^iosta 
taiteilijahengestään. ^ Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Ofelia esiintyy, skä 
vastoin emme voineet käsittää neiti Aalbergin kasvojenliikuntoja. 

Poloniuksena oli hra Aspegren samanlainen kuin jokaisessa muus- 
sakin roolissaan. Hänellä on isossa määrin taipumusta lausua suoraan ylei- 
sölle kaikki, mitä hänellä on lausuttavana. Rouva Aspegrenin kuningatta- 
resta puuttui voimaa ja ylevyyttä. Hra Leino esitti nuhteettomasti kuninkaan 
osan, vaikk'ei hän juuri näyttänyt isompaa mielihalua tehtäväänsä. Hra Veck- 
man oli hurja kuin tuuliaispää ja hra Böök kaunis koristus. 

W. Söderhjebn. 



Heltingltift, 8aom«lftite« KifJalUftuaden SAuraa kiijapalaoMa, 1886. 



Minna Canthin teokset! 



Werner Söder Strömin kustannuksella on nyt ilmest>'nyt: 

Työmiehen Vaimo, 

Näytelmä viidessä näytöksessä. 
Kirjoittanut ACinna. Oantli. 

Hinta: S m. ÄÖ /. 



S^SHlltM 141tSg)4« 



Näytelmä kolmessa näytöksessä. 
Kirjoittanut AJUiiiia. O&iitli. 

Hinta: 1 w. BO /. 



Ennen on ilmestynyt: 




Näytelmä viidessä kuvauksessa. 
Kirjoittanut Miniia. Oa^ntli. 

Hinta: 1 m, 86 /. 



Werner Söderströmin kustannuksella on yht'aikaa tämän vihkon kanssa il 
mestynyt: 

3:as (eli viimeinen) vihko. 




Kirjoittanut 
Juho It^ijonen. 

VMon hinta: 1 m, 25 p. — Yhteensä kolme vihkoa. — Yksityisiä rik- 
koja ei myödä^ vaan on jokaisen ostajan velvollisuus lunastaa koko teos. 
Teoksessa ovat seuraavat kertomukset: Ensimäiset ystäväni. — Uuron Kössi. — 
Lohdutus. -*- Mikä siihen oli syynä. — Maisteriko vai Kirkkoherra? — Sokea 
Pietari. — Kaaperin kosint*. — Odotuskallio. — Lautta-Jussin tyiiö, — Yh- 
tymys. — Ystävykset. — Tyttö. — Tuulivaaraläiset. — Kanat, -r- Huonona 
aikana. — Muistelma Savosta. — Koskelan ukko. — Ainoa rakkauteni — 
Vihkimäkengät. — Merkilliset miehet. 
Sanomalehtien arvosteluista painettakoon tähän seuraavat: 

„Varsin miellyttäviä ovat nämät pienet kertomukset eli novellit. Näitft lukiessa viehättyy crit-j 
tainkin puhtaasta ja uhkuvasta kansan kielestä^ jota kirjailija osaa aivan teeskentelemättömän luon* 
nollisesti käyttää . . . 

. . . — ijo — n kynästä lähteneiden novellien joukossa löytyy meidän maamme parhaimpia 
tuotteita tältä kirjallisuuden alalta. Paitse puhtaasti stiilillisiä etuja, on jo itse suuntakin, johoB 
hänen taipumuksensa kulkee, uudenaikainen ja alkuperäinen . . .'^ 

(V^alvoja.) 

„. . . Nuo kertoelmat, jotka nyt ovat kolmena vihkona painosta ilmestyneet, ovatkin ^tä iaa 
tua, että hyvin ovat ansainneet astua ulommaksikin sitä piiriä, mihin ne ensimmältä näyttivit 
jäävänkin, nimittäin aikakauskirjoihin ja kalentereihin. Ja sitä ilahuttavampi on ennen julkaistujen 
ilmaantuminen, kun niiden seasta pistää päänsä muutama uusikin edistyksestä puhuva kyhäelmä . . . 
— ... Ne kertovat melkein yksinomaan kaikellaisia sekä leikillisiä että surullisia pieniä huomioita, 
joita kirjailija on ollut tilaisuudessa tekemään, ja kertovat noita ylipäänsä hyvin tyydyttävällä tavalla, 
välistä niinkin hyvin, että muistuu mieleen ranskalainen sana esprit. Mainittakoon esimerkeUcsi siini 
suhteessa kertomukset ^Ensimäiset ystäväni" ja «Maisteriko vai kirkkoherra.*' Sekä näissä että yli- 
päänsä useissa muissakin näistä kertoelmista näkyy selviä merkkiä esim. Andersenin ja BjÖrnsonia 
vaikutuksesta kirjoitustapaan, joiden molempien tunnusmerkkinä on keveys ja hieaous. Semmoisen 
kirjoitustavan sovittaminen meidän kieleemme on hyvin tervetullut, kun vaaa otetaan huomioon suo- 
menkielen omituiset vaatimukset, niinkuin hra Reijonen on tehnytkin. 

Paitse stiilinsä puolesta ovat jo mainitut kaksi kertomusta myöskin aineensa omituisuuden ta-' 
kia hyiin alkuperäisiä ja somia. Ja se ylipäänsä onkin näiden kertoelmain parhaimpia puolia, etti* 
aine useimmissa on jotenkin alkuperäinen ja suomalainen . . .'* U. S. 

„Nä^stä kertomuksista, jotka ovat kirjoitetut sujuvalla Suomen kielellä ja kaikin puolin arvdr- 
kaat, niin muodon kuin sisällön puolesta huokuu tuo leikillinen hyvänsuopea henki« joka on suonu» 
laiselle kansallisluonteelle aivan omituinen. Niitä huvikseen lukee*'. (Kaiku.) 

Tekijä, Buori pappi, kuvaa näissä kertoelmissaan teeskentelemättömällä, sujuvalla ja kansan si- 
sästä lähteneellä kielellä joukon pieniä kohtauksia, mitkä suuresti lukijaa miellyttävät 

(Kyläk. Kuvalehti.) 

„Uerra Keijosen Kertodmai ovat kaikkiaalla maamme suomenkieltä lukevissa piireissä saavut- 
taneet mitä suurinta suosioa ja sen ne kyllä ansaitsevatkin puhtaan, mehuisan, jopa leikillisenkin esit- 
telyn ja useimmiten kansan elämästä otetun sisältönsä puolesta. Kaikki tämä tekee mainitut ker* 
todmat eniiäin miellyUäviksi, (Tamp. Sanomat.) 

ir 1^0*1 




--.--■„ - -■■ p 



VA lY O JA. 



i'$i 



Th. Rein. J. R. Danielson. Kust. Grotenfelt. 

EdY. Hjelt. E. G. Falmän. W. Söderhjelm. 

O. E. Tudeer. 



Viides vuosikerta. 
Viides vihko. 

■i Toukokuulla 1885. ^^ 




HARVARD^ 

UNIVHRSiTY) 

LIBRARY I 

MAH221960 J 

Enstantaja: Werner Södcrstrftm. 

Helsingisaii, Suomalaisen Kiijallkuuden Seuran kirjapidnossa, 
1885. 



SISÄLLYS: 

Surkastuneista elimistä. Kirjoitti J. A. Palm^D. 

Kuvaelmia Pohjois-Norjasta ja Norjan-Lapista. Kirj. Magdaleena Thoresen. (KÄHnnös). 

Kaksi runoelmaa. Sepitti V. Kilpinen. 

Valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista Elsass-Lothringissa. Kirj. Edv. Hjelt. 

Kotimaan kirjallisuutta: 

Zaengerle, M., Kemian alkeet. Arv. Hjalmar Gylling. 

Päivärinta, P., Minä ja muut. Arv. G — t. 

Aarne, Strän, Arv. Th. Rein. 

Thoresen, M., Uusia kertoniuksia. Arv. — i — t. 
Suomalainen Teaatteri. Faust. Arv. Kust. Grotenfelt. 
Uusien kirjain luettelo. 



Surkastuneista elimistä eläinkunnassa. 

Yleisena sääntönä on, että kaikki ruumiin osat keskenään sopivat yh- 
teen kuin hampaat myllyn rattaissa» niin ett^ei mikään niistä ole tarpeeton; 
tämän mukaan ei siis pitäisi löytyä elimiä, joita ei ruumis palveluksessaan 
tarvitsisi, ja tietysti vielä vähemmin sellaisia, jotka olisivat esteenä toisten eli- 
mien toiminnalle. Mutta todellisuudessa löytyy tästä säännöstä sentään poik- 
keuksia, sillä tunnetaan ruumiin-osia, jotka ovat, sen verran kuin voimme ar- 
vostella, epätäydellisesti kehittyneitä ja tuskin miksikään hyödyksi, ovatpa ko- 
konaan tarpeettomiakin ja saattavat puuttua. Tällaiset muodostumat ovat pal- 
joa yleisempiäkin, kuin mitä ensi silmäyksellä voisi luulla, sillä kaikilla olen- 
noilla, etenkin ylhäisemmillä, tapaamme jälkiä tällaisista n. s. surkastu- 
neista elimistä. 

Ennenkuin lähdemme näitä ruumiin-osia lähemmin tarkastamaan, otta- 
kaamme ensin muutamia esimerkkiä itse luonnosta. 

Kuten tunnettu ovat silmät useilla vastasyntyneillä nisäkkäillä jonkun 
aikaa suljettuja. Jos jollakulla koiran pennulla sattuisi silmäluomien reunat 
todellakin olemaan yhteenkasvettuneita, niin ett' ei niitä voisi toisistaan irroit- 
taa, vaan että ne muodostaisivat yhtenäisen ihopeitteen silmän yli, niin sa- 
noisimme tätä abnormiseksi (poikkeus-) tapaukseksi, eikä kukaan epäilisi, ett ei 
tuon ihopeitteen alla olevat silmämunat sentään ole muodostuneet näkemistä 
varten, toisin sanoen että niissä on mykiö (kristalli linssi), lasiainen (lasi- 
neste), hermokalvo ja näköhermo kuten muittenkin koirain silmässä. Tässä 
erityisessä tapauksessa ei tosin kukaan ihmettelisi, että konto niin sanoak- 
semme tarpeettomasti on tuhlannut voimiaan kehittääkseen tuollaisen moni- 
mutkaisen elimen, josta sen omistajalle ei sentään ole mitään hyötyä. Mutta 
entä jos näin olisi laita säännöllisesti jok'ainoan samaan eläiu-lajiin kuuluvan 



230 SURKASTUNEISTA ELIMISTÄ 



yksilön; silloinpa tuo ehkä sentään näyttäisi vähän kummalliserta. Ja mel- 
keinpä niin onkin laita erään vesiliskon (P ro teus), joka elää kallion rotkoissa 
Krainissa; sen silmät ovat nimittäin pienet ja kehittymättömässä tilassa sekä 
ihon peitossa. Eläin ehkä erottaa päivän yöstä, matta tuskin mitään sen 
tarkempaa. 

Vieläkin pätevämpiä esimerkkiä löytyy. Tavallisella myyrällämme (Talp a 
europaea) on säännöllisesti muodostuneet näkö-elimet, mutta sen likeisin 
sukulainen etelä-Euroopassa (Ta lp a coeca) on sokea ; tosin on silläkin silmät, 
mutta ne ovat paksun tiheäkarvaisen nahan peitossa kuten ruumiskin. Silmä, 
joka ei voi ainoallakaan saman lajin yksilöllä olla näkemisen välittimenä, on 
siis kieltämättä yksistään ylellis>7Stavaraa, varsinkin koska sillä sen verran 
kuin tiedetään ei ole mitään muutakaan tarkoitusta täytettävänä; eläin voisi 
nähtävästi vallan hyvin tulla toimeen ilmankin sitä. Samoin on myös laita 
erään pieneen kalan (Amblyopsis spelaeus), joka elää synkimmässä pi- 
meydessä Mammut-luolassa Kentuckyssä ja on vallan sokea. 

Muutamia muita esimerkkiä surkastuneista elimistä voimme saada lähem- 
pää. Kuten helposti käsittää täytyisi ruumiin-osan välttämä ttomästi jäädä vail- 
linaisesti kehittyneeksi, jos estettäisiin sitä saamasta ravintonestettä. Jos teki- 
simme tämän jo silloin, kun elin vasta on aiheella, niin voisi koko el(n jou- 
tua hukkaan ja puuttuisi täysikasvuiselta eläimeltä. Toden teolla tapahtuukin 
joskus, vaikka tosin hyvin harvoin, että joltakulta nisäkkäältä puuttuu joku 
elin, joka sen lajin eläimillä tavallisesti löytyy, esimerkiksi joku varvas tai eh- 
käpä koko ulotinkin. Mutta tällainen poikkeus koskisi ainoastaan tätä yhtä 
yksilöä ja olisi vaan samanlainen poikkeustapaus kuin tuo äskeinenkin, jol- 
loin nahka oli kasvanut yli näkö-elimen. Mutta tämä viimeksi mainittu va- 
janaisuus voi, kuten ensin mainittukin, tulla säännöksi eräillä eläin- lajeilla. 
Varvasten luku on usein, kuten tietty, 5 kussakin jalassa niinkuin esimerkiksi 
kissa-eläimillä ja koirien etu-ulottimissa; mutta jo viimeksi mainituilla eläi- 
millä on takajaloissa ainoastaan 4 täysin kehittynyttä varvasta ja sama määrä 
on sialla kaikissa jaloissa. Sen lisäksi on sialla vielä molemmat ulko- 
sorkat niin pienet, ett'ei eläin niistä voi saada mitään tukea ruumiilleen. 
Sarviraavailla ovat nämät n. s. lisävarpaat vielä pienemmät ja kameleilta ne 
katoavat tykkänään ja ainoastaan 2 vankkaa sorkkakaviota jää jäljelle. He- 
vosella vihdoin on ainoastaan yksi varvas kehittynyt, mutta sen sijaan sano- 
mattoman vahvaksi. 



ELÄINKUNNASSA. 23 1 

Joskus voi täysikasvuisilla eläimillä olla kokonainen ulotin surkastunut 
tai kadonnut. Tiedämme, että liskot usein liikkuvat siten, että ruumis on 
suorastaan maassa ja etenee vähä vähältä sen kautta, että eläin ulottamillaan 
potkaisee ulospäin. Mutta jos ruumis itse omin neuvoin voi kiemurrellen 
päästä eteenpäin, niin silloin tulevat ulottimet tarpeettomiksi, jopa olisivat suo- 
rastaan esteeksikin. Siitäpä syystä ovatkin ne useilla ulkomaalaisilla liskoilla 
verrattoman pieniä, ja eräillä, esimerkiksi meidän vaskikäärmeellä, ovat ne 
surkastuneet siihen määrään, että ainoastaan nahan alla voi havaita jälkiä har- 
tian luista, joissa ulottimien kuten tavallista tulisi olla kiinni. Todellisilla käär- 
meillä katoaa tämäkin jäännös, sillä ainoastaan muutamilla harvoilla, esimer- 
kiksi jättiläiskäärmeellä tavataan vaan hieman jälkiä ulottimista. 

Samalla tavoin tekee valailla pursto-evä taka-ulotinten virkaa. Nykyään 
elävillä valailla on nimittäin ainoastaan surkastuneita jäännöksiä lantiosta ja 
joskus, mutta sangen harvoin, vielä lisäksi eräs pieni luu, jota on arveltu 
reisiluuksi. Mutta eräällä maadunnaisella valaalla, Halitheriumilla, joka 
niin muodoin oikeastaan on luettava Sireeni-eläimiin, oli selvä lantio ja li- 
säksi vielä nivelkuopat reisiluita varten, joten sillä siis myös on ollut taka- 
raajatkin. 

Samoin jää myös eräillä eläinlajeilla säännöllisesti joku osa hampaita 
kehittymättä. Jokainen tietää, ett'ei märehtijöillä ole etuhampaita yläleuassa; 
mutta märehtijäin aiheellisessa hammas-järjestössä löytyy kyllä etuhampaitten- 
kin aiheet. Niin ikään on hetulavalailla kuten niiden sukulaisilla hammasva- 
laillakin ensi aikoina aihe täydelliseen hampaistoon, mutta ensinmaini tuilla 
lakkaavat ne kehittymästä jo ennenkuin ovat puhjenneet ikenistä esille, ja 
surkastuvat; niitten siaan kehittyvät hetulat (valaskalanluut), joista eläimellä 
sittemmin ravintoa tavottaessaan on todellista hyötyä. 

Nämät esimerkit olemme tahallamme ottaneet ainoastaan sellaisista eläi- 
mistä, jotka kukin jokapäiväisestä elämästä tuntee, mutta tuskin tarvinnee erit- 
täin huomauttaa, että laita on samallainen muittenkin ruumiin-osien, joita ei 
yleensä ole niin helppo tarkastella. Kun jättiläiskäärmeellä samoinkuin lis- 
koilla ja useimmilla ilmaa hengittävillä eläimillä on 2 keuhkoa, niin ei kyy- 
käärmeellä sitävastoin ole toisesta keuhkostaan paljon apua, se kun on pe- 
räti pieni ja surkastunut. Niistä kahdesta aorta-(pää valtimo-) kaaresta, jotka 
alkuaan lähtevät sydämmestä, toinen oikealle toinen vasemmalle puolelle, ja 
jotka sittemmin alempana yhtyvät ja muodostavat pitkin selkärangan sisäsivua 



232 SURKASTUNEISTA BUMISTÄ 



yhden ainoan yhteisen aortan, kehittyy nisäkkäillä ainoastaan vasemman puo- 
leinen, linnuilla taas oikeanpuoleinen; vastaisen puolen aorta lähettää haaroja 
ainoastaan kaulaan ja ulotUmiin, mutta ei ota osaa yhteisen aortan muodos- 
tamiseen. 

Runsaimmin tapaamme esimerkkiä kehittymättä jääneistä elimistä alhai- 
semmilla eläimillä. Useimmilla kovakuoriaisilla on lenninsiivet, mutta useilta 
jäävät ne myös kehittymättä niinkuin esimerkiksi maakiitäjältä Carabus, joka 
on yleinen maanteillä ja puutarhoissamme. Useimmille m'istä hyönteisistä, 
jotka elävät loisina toisten eläinten iholla, ei kehity siipiä lainkaan, vaikka 
niitten lähimmillä vapaina elävillä sukulaisilla on sellaiset. Useimmilta lois- 
äyriäisiltä surkastuu niin ikään kaikki jalat samalla kun ruumis siihen määrään 
muuttuu, ett'ei kukaan voisi tuntea niitä niveljalkaisiksi eläimiksi, eireivät niit- 
ten toukat liiankin tuntuvasti muistuttaisi heidän sukulaisuudestaan säännölli- 
sesti kehittyneitten äyriäis-eläinten kanssa. 

Voisimme luetella useampiakin esimerkkiä, mutta tilan ahtaus kiel- 
tää meitä sitä tekemästä eikä tämän kirjoituksen tarkoituskaan anna siihen 
aihetta. 

Voipa nyt itsekseen kysyä: miten on käsitettävä ja selitettävä tuollainen 
merkillinen ilmiö, kun luonto eräille eläimille runsaalla kädellä jakelee elimiä, 
joita ne eivät voi lainkaan käyttää, mutta toiselta puolen taas kitsaana ka- 
dehtii eräiltä eläimiltä elimiä, jotka kuitenkin useimmilla ovat näyttäneet ole- 
van sangen hyödyllisiä. Miten on selitettävä tällaiset surkastuneet elimet? 

Ennenkuin rupeamme kysymykseen vastaamaan pyydämme mieleen joh- 
dattaa erästä asianhaaraa^ Kieltämättä perustuu jokaisen lausunto asiassa 
missä hyvänsä siihen näkökantaan, mikä hänellä asiassa on. Taideniekka kat- 
selee metsää peräti toisilla silmillä kuin tukkikauppias, ja molemmat taas toi- 
sin kuin nyky-ajan järjellinen maanviljelijä tai luonnontutkija; lapsella on siitä 
toinen käsitys kuin täysikasvuisella ja ainoastaan ajattelematon ei ajattele siitä 
mitään.] Kukin voi omalta kannaltaan olla oikeassa, jos hän vaan johdonmu- 
kaisesti tätä katsantotapaansa seuraa saattamatta sitä liian yksipuoliseksi ja si- 
ten ristiriitaisuuteen muitten katsantokannan kanssa. 

Niinpä on surkastuneita elimiäkin käsitetty vallan eri lailla aina sen 
mukaan, miltä kannalta niitä on katsottu, ja seurauksena tästä on ollut, että 
niille on annettu milloin minkäkin verran arvoa. 

Yleisö, joka ei kysymyksessä olevia elimiä tarkemmin tunne^ ei niihin 



ELÄINKUNNASSA. 233 



silta syjstä pane huomiotansakaan, jos eivät ne jollakin tuntuvalla tavalla, 
esimerkiksi epämuodostumina, pistä silmään. Suurinta huomiota herättävät 
silloin kaikki satunnaiset epäsäännöllisyydet, etenkin jos joku yleensä tuttu 
ia tärkeä ruumiin-osa kokonaan puuttuu ja jos elämä siten joutuu vaaraan. 

Toisin on laita tutkijain, vaikka eivät hekään kaikki pane niihin saman 
verran huomiota. 

Kokeita tekevä fysioloogi, joka tahtoo seurata elimien toimintaa pienim- 
päänkin sivuseikkaan saakka, ottaa helposti käsitettävistä syistä vasta toisessa 
sijassa huomioonsa tuollaiset elimet, jotka toimivat epätasaisesti ja huonosti. 
Ainoastaan silloin kannattaa niitä tarkastella, kun elimen toimen häiriytymi- 
seen suorastaan on syynä joku puutteellisuus elimen rakenteessa ja kun tä- 
män nojalla voi saada selville elimen säännöllisen toimen. Kokonaan puut- 
tuvat elimet ovat tietysti fysioloogille vallan arvottomia; hän ottaa silloin yk- 
dn-omaan tutkiakseen niitä elimiä, jotka ovat tällaisten puuttuvain sijassa ja 
hoitavat niitten toimia. 

Tärkeämpiä ovat sitä vastoin kysymyksessä olevat elimet luonnontutki- 
jalle. Tuskin tarvitsee huomauttaa, mitenkä juuri tuo eri määrä, jossa elimet 
surkastuvat toisten sen sijaan kehittyessä yksipuolisesti, antaa enemmän vaih- 
televaisuutta olentojen ruumiinrakennukselle, joita sentään voi erottaa useam- 
pia eri laatuja. Jokainen tuntee, miten varpaitten ja hammasten laatu ja 
lukumäärä ovat läpensä omituiset lajeille, suvuille, heimoille jopa suuremmil- 
lekin nisäkäsryhmille. Silloinkin, kun joku tärkeä elin kokonaan on hävin- 
nyt, on juuri tuo puute omituinen ehkäpä koko suurelle joukolle lajeja. 

Suurimman arvonsa saavat surkastuneet elimet epäilemättä sillä luon- 
nontieteellisen tutkimuksen alalla, jota nimitetään morfologiaksi. Fysiologiassa 
oli elimen toiminta pääasia, mutta morfologiassa ei siihen panna lainkaan 
mitään arvoa, sillä tässä ovat ratkaisevina ainoastaan elimen kehityshistoria, 
sen anatoominen rakennus ja sen asema muihin ruumiin-osiin verraten. Jos 
siitä syystä embryologia (alkio-oppi) ja vertaileva anatomia ovat tulleet siihen 
päätökseen, että eräät osat kahdella eläimellä täydelleen vastaavat toisiaan 
eli ovat homoloogeja, niinkuin sanotaan, niin ovat ne myös homoloogeja aina, 
olkoon tämä elin toisella eläimellä muodostunut miten tahansa, olkoon se 
vankka- tai heikko-kasvuinen. 

Tässä on etenkin yksi seikka sangen tärkeä. Kokemus osottaa, että 
kaikki vastaavaiset elimet aihetilassaan ovat keskenään yhdenlaiset tai kum- 



234 SURKASTUNEISTA ELIMISTÄ 



minkin melkein yhtäläisiä, surkastuneet tai katoavat elimet siis aiheellisina sa- 
mallaisia kuin vastaavat täysin-kehittyvätkin. Niinpä on 4- ia 3-varpaisilIa 
eläimillä aikaisempana kehityskautenaan aiheita viiteen varpaasen ; jok'ainoalla 
hevosella on jalan-aiheessaan ollut useampia varpaita kuin tuo yksi, joka lo- 
pullisesti jää jäljelle — yleensä otaksutaan niitä olevan 5. Vaskikäärmeen al- 
kiolla on ulottimien, märehtijöillä yläleuan etuhampaitten ja hetulavalaiUa täy- 
dellisen hampaiston aiheet. Kyykäärmeen sikiöllä on 2 aiheellista keuhkoa 
ja sekä nisäkkäillä että linnuilla on alkuaan aiheita kahteen aortakaareen, toi- 
seen vasemmalle ja toiseen oikealle. Nämät embryologian totuudet on usea 
koettanut selittää Mten, että on tuonut esiin itse tosi-asian vaan toisilla sa- 
noilla: surkastuneet elimet olisivat kehkeytymis-aikana olemassa muka vaan 
symmetrian vuoksi ; mutta tällaisen selityksen tyhjäperäisyyttä tuskin tarvinnee 
huomauttaa, se pyrkii kyllä itsestään ilmi. 

Toisin ratkaisee asian morfologia. Olemme jo ennen huomauttaneet, 
että surkastuneilla elimillä tarkoitamme sellaisia elimiä, jotka vielä aiheellisina 
ollessaan ovat lakanneet kehittymästä ja jotka siitä syystä toimivat vajanai- 
sesti tai ei ollenkaan. Jonkun yksilön satunnaista epämuodostumaa voisi niin- 
muodoin selittää siten, että elimen kehittyminen on sattumalta tullut häiri- 
tyksi; ja voipa tällaisen häiriön kokeellisestikin saada aikaan: jos kalan mä- 
tiä sen kehittymis-aikana yhtämittaa hiljaa huljuttelee, esim. kuljettamalla sitä 
rautatievaunussa, niin kehittyvät useat yksilöt epämuotoisiksi. Mutta eihän 
tässä nyt enää olekkaan kysymystä tuollaisista yksinäisistä, ainoastaan eräitä 
yksilöitä koskevista tapauksista; kysymys on sellaisista kun jonkun lajin jok*- 
ainoa yksilö vallan säännönmukaisesti saa aiheellisia elimiä, jotka sitte yhtä 
säännönmukaisesti lakkaavat kehittymästä tai katoavat kokonaan. Näin ylei- 
sellä säännöllä täytyy löytyä vastaava yhtä yleinen perussyy. Morfologia se- 
littää meille, ett' ei tällaisen elimen kehittyminen olekkaan tauonnut vasta tä- 
män eläin-yksilön alkiotilassa ollessa, vaan että se on tauonnut jo silloin, 
kun koko tämä eläinlaji kehittyi. 

Morfologiassa selitetään surkastuneet elimet sellaisiksi ruumiin-osiksi, jotka 
entisinä aikakausina ovat olleet täysin kehittyneitä mutta jotka sittemmin ovat 
joutuneet viralta ja siitä syystä nykyjään, eläimelle vähemmän hyödyllisinä, 
saaneet tyytyä ainoastaan vähäiseen kehitykseen. Ne ovat joutuneet toimet- 
tomiksi sen kautta, että jotkut toiset elimet ovat ruvenneet samaa virkaa hoi- 
tamaan, mutta suorittaneet tämän tehtävän paremmin kuin nuo entiset virka- 



SLÄIHl^UKHikSS A . 23c 



miehet ja siitä syystä 9vat dg saau^etkia kehittyä vahvemmiksi. Tällainen 
viranmuutos on tapahtunut tietysti vähitellen, sillä vasta jokapäiväisen harjoi- 
tuksen kautta sukupolvesta toiseen sa^ elin tarpeellisen sukevuuden. Mutta 
olkoon, että tottumus voikin tulla toiseksi luonnoksi, niin perinnöllinen ruu- 
miinrakenne on sentään ensimmäinen. Perimyslaki on organismeilla niin 
järkähtämätön, että joku elin vasta pitkän ajan kuluttua voi joutua viralta 
pois; mutta vielä paljoa k^emo^an aikaa sen jälkeen muodostuu yhä aihe 
tuohon elimeen, vaikka ei se sittemmiA enää kehity kkään. Näyttää siltä kuin 
luonto tahtoisi varmuuden vuoksi pitää takaisinpääsön auki tuolle entiselle vi- 
ranhoitajalle, joll'ei koe onnistuisikaan tyydyttävästi. Sillävälin ovat kuiten- 
kin nuo uudet virantoimittajat valtavasti kehittyneet ja muutkin elimet verran- 
nollisesti muuttuneet. Eläinlaji ei ole enää sama kuin ennen — se on enti- 
sestään erilaistunut (differentsieeraantunut) kuten sanotaan. Juuri tällöia, la- 
jin näin kehittyessä, on näitten, sille nyt omituisten elimien kehitys tullut eh- 
käistyksi, elimet ovat surkastuneet. 

Lienee siis nyt jokaiselle selvää, ett*emme saa otaksua tällaisten elinten 
lakkaavan kehittymästä — joka nyt tapahtui niitten vielä aiheellisina ollessa 
— ainoastaan siitä syystä, että joku yksinkertainen mekaaninen vaikutus es- 
täisi ravintonestettä niihin virtaainasta ; ja eihän yleensä olekkaan luvallista fy- 
sioloogisia iliniöitä selittäessä turvautua yksistään fyysillisiin ja kemiallisiin voi- 
miin. Tässä täytyy nieidän olettaa tuon taukoomisen syiksi jotkut syvemmät 
meille vielä hämärät bioloogiset vaikuttimet, jotka ovat mitä likeisimmassä 
yhteydessä tuon suuren perimyslain kaivssa, joka eleellisessä luonnossa on 
kaikkialla voimassa. Mutta tämäpä ' peruslaki onkin liian laaja, jotta vielä 
tähän aikaan tuntisipame likipitäinkään sen syyt, ja eipä luonnontieteen tulek- 
kaan yksin sen ^plvittämiseksi työskennellä. 

Vaan ehkäpä nyt joku liysyy, tokko luonnosta todellakin voi saada esi- 
merkkiä elimestä, jonka surkastui^inen ja sen sijaan jonkun toisen elimen 
vaurakkaammaksi kehittyminen olisi historiallisesti todistettu. Voi kyllä, aina- 
kin jossakin määrässä, sillä es^m. hevosen kehkiämishistoria tunnetaan kum- 
minkin päapMrteiltään. Niinsanotun maailmanhistorian kehykseen tämä histo- 
rian palanen sentään ei mahdu; sillä lu(mnossa ei tapahdu muutokset niin 
äkkiä ja mielivaltaisesti, kuin muotimaailmassa, päinvastoin kuluu niihin pit- 
kän pitkiä aikakausia. Tietolähteinä ja aikakirjoina käytämme tällöin geoloo- 



236 SURKASTUNEISTA ELIMISTÄ 



gisten aikavaiheitten maistomerkkejä, noita luonnon hieroglyjfejä ja nuolen- 
pää^kirjoituksia, joita tutkijat par^aikali selittelevät 

Tapahtuu joskus, vaikka harvoin, että aiheellinen elin, jonka tulisi sur- 
kastua, ei sitä teekkaän, vaan jatkaa kehittymistään. Tänm elin on silloin 
kuni kummitus muinois-maailmasta ja koko ilmiötä sanomme atavismiksi 
eli taantumiseksi. 

Siten saattaa hevosen kolmesta aiheellisesta varpaasta joskus tuon ta- 
vallisen ja säännönmukaisen varpaan rinnalle kehittyä yksi tai kaksikin, vaikka 
ne silloin tosin ovat tavallisesti pieniä. Meidän aikana on niitä hyvin tar- 
koin tutkittu, ja tunnetaanpa jo klassilliselta muinaisajaltakin yksi sellainen ta- 
paus: Julius Caesarin mielikki-hevosella, jolle hän pystytti muistopatsaankin, 
oli 3 varvasta kussakin jalassa. Tällainen atavismi on tähän maailman aikaan, 
kuten sanoimme, hyvin harvinainen; mutta toisin oli laita sillä aikakaudella, 
jolta meillä on ensimmäiset todisteet ihmisen olemassa olosta. Solutren luona 
likellä Lyonia on tutkittu erästä erin-omaisen runsasta luukokoa, jossa oli sa- 
doin tuhansin hevosien luurankoja quaternääri-aikakaudelta ja siinä oli näh- 
tävinä jos jonkinlaisia välimuotoja hevoseen, jolla oli 2 lisäkaviota pääkavion 
vieressä. Hevosen likeisimmällä paleontoloogisella edeltäjällä. Kreikan maasta 
löydetyllä Hipparionilla — ^ nuoremmalta mioceeni-aikakaudelta — oli 2 
säännöllisesti muodostunutta, vaikka pienempää, lisäkaviota. Suurempia oli- 
vat ne vanhemman mioceeni-aikakauden hevosella Miohippuksella; sitäkin 
vanhemmalla Mesohippuksella oli lisäksi vielä neljäskin surkastunut var- 
vas etujalassa. Tämä neljäs varvaskin on ollut täydelleen kehittynyt kaikkia 
edellisiä vanhemmalla Orohippuksella; ja vanhimmalla tunnetulla £0 hip- 
pu ks el la oli näitten neljän täysin kehittyneen varpaan lisäksi vielä viides 
surkastunut varvas etujalassa, mutta takajalassa kaikkiaan ainoastaan 3. 

Käsikädessä tämän kaikkien sivuvarvasten surkastumisen kanssa hevosen 
geoloogisen kehittymisen aikana käy toiselta puolen keskivarpaan nivelvälien 
ja kynnen yhä täydellisempi ja yksipuolisempi vaurastuminen, kunnes siitä vä- 
hitellen muodostuu meidän aikamme hevosen kavio. Samalla kun keskivarvas 
näin yhä vahvistuu, yhtyvät myös ulottimien muut luut lujemmin toisiinsa, ja 
eläin tulee kooltaan yhä suuremmaksi: hevosryhmän vanhin ja pienin edus- 
taja oli näet vaan ketun kokoinen. Itseselväsd ovat näitten omituisuuksien 
muuttuessa suhteellisesti myöskin kaikki muut elimet muuttuneet, etenkin on 
tämä saatu selville mitä tulee hammasrakennukseen. 



ELÄINKUNNASSA. 237 



Lopnksi on vielä mainittava eräs eritjinen ryhmä ehkäistyjä elimiä, jotka 
tähän asti selitettyihin varsinaisiin surkastuneisin elimiin ovat omituisessa 
suhteessa. 

Eräät osat organismissa voivat, ensin aiheelle päästyään, jäädä jonkun 
aikaa kehittymättä, mutta kehittyä sittemmin sentään täydellisiksi. Voisimme 
mainita monta esimerkkiä korkeammista eläimistä, mutta otamme tässä 
kemaammin esimerkkejä etupäässä hyönteismaailmasta. Viime keväänä teim- 
me eräässä tilaisuudessa tiliä siitä, miten erästen hyönteisten, esim. tavallisen 
huonekärpäsen^ ulottimet eläimen koko toukkanaolo-ajan ovat vallan kehitty» 
mättömiä, mutta miten ne sitten koteloaikana rupeavat kehittymään ja ovat 
täysin kehittyneitä valmiilla hyönteisellä (imagolla). Samoin on laita koko 
päänkin. Löytyypä myös hyönteisiä, joilla toukkana ollessaan on hyvin ke- 
hittynyt ilmaputkisto; mutta itse ilmaputkien suut eli stigmat ovat kehittymät- 
tömiä ja suljetuita eivätkä aukea ennenkuin vasta imago-ajaksi. Nämät mo- 
lemmat esimerkit voimme selittää samaan tapaan kuin ylempänä morfologian 
kannalta selitimme surkastuneet elimet, sillä erotuksella vaan, että tässä on 
kysymys elimistä, joiden kehitys ainoastaan toistaiseksi, temporäärisesti on la- 
kannut: toukat elävät nimittäin toisissa olosuhteissa kuin täysinkehittyneet eläi- 
met ja tämäpä seikka onkin painanut tuohon ensimmäiseen elinjaksoon omi- 
tuisen leimansa. 

Jos' tahtoo tällaisiakin elimiä sanoa surkastuneiksi, niin on silloin kum- 
minkin aina pidettävä mielessä, että ne ovat todellakin aiotut elimiksi ja ovat 
vielä sangen lupaavia, vaikkapa ne vaan odottavat aikaansa — siis ovat ne 
oikeastfian peräti toisenlaisia, kuin sellaiset elimet, jotka organismi antaa aut- 
tamatta perikadolle alttiiksi. 

Mutta vaikkapa ero näinmuodoin oikeastaan onkin suuri kyllä, niin on 
itse teossa raja niitten välillä hyvin vaikea määrätä. Sillä jos tarkastamme 
jonkun elimen surkastumista, niin huomaamme erään kriitillisen ajankohdan, 
jolloin juuri on kysymyksessä, voiko pysyä pystyssä, vai täytyykö sortua. Ha- 
vainnollisesti voimme nähdä tämän sellaisessa elimessä, joka muutamilla yksi- 
löillä on tuon koetuksen voittanut ja jatkaa kehittymistään, mutta toisilla taas 
on joutunut tappiolle ja surkastuu. Voimmepa tässä saada esimerkin ihmi- 
sestäkin. Takimmaiset poskihampaat tulevat kyllä aiheelle samaan aikaan 
kuin muutkin hampaat, mutta ne puhkeavat esille vasta ihmisen täysi-ikään 
joutuessa, jostapa syystä niitä usein sanotaankin ikähampaiksi. Mutta usein 



238 SUKKASTUNBISPA SUMISTA ELÄINKUNNASSA. 



saättna yhden tai pam niistä esille pääseminen vtivähtyä, voivala joskus 
jäädä kokonaan esiin puhkeamattakin. Samalla henkilöllä voi siis olla näitä 
molemmanlaatuisia hampaita, jotka oikeastaan keskenään ovat vallan eri- 
laatuisia. 

Jos asetumme morfologian kannalle ja otamme tarkastettavakscihriie mu* 
miinrakennuksen koko eläinsaijassa» niin huomaamme helposti vielä erään par- 
ven elimiä, joita usein kyllä sanotaan surkastuneiksi» mutta vallan väärin. Jol- 
lakulla alenmialla eläinluokalla, josta morfologia on huomannut erään toisen 
ylemmän eläinluokan suorastaan kehittyneeksi, löytyy usein monta yksinker- 
taista osaa, jotka vähän erilaistuttuaan antavat aihetta vastaavalle ruumiin- 
osalle tuossa korkeammassa eläinluokassa. Alhaisemmilla kaloilla — n. s. 
rustokaloilla -* on esim. rustoinen luuranko, joka vastaa korkeampien kalo- 
jen aiheellista rustorankoa, tuota n. s. primordiaalirankoa, joka myös ottaa 
osaa lopullisen luurangon muodostamiseen. Jos nyt tahtoisi nimittää rusto- 
kalojen rankoa surkastuneeksi, niin ei se olisi oikein. Tämä rustoranko on 
tosin suhteellisesti alemmalla kehityskannalla, kuin korkeampien eläinten luu- 
ranko, mutta se ei ole sentään mikään ehkäisty elin, koska se myöhemmin 
kehittyy luurangon yhdeksi osaksi. Mutta jos jonkun korkeamman eläimen 
luuranko alusta pitäin jäisi rustomaiseksi eikä luutuisikaan, niin silloin saisim- 
me sanoa sitä surkastuneeksi, jollei sen ehkäistystä vaikuttaisi joku patoloo- 
ginen häiriö. 

Niinkuin helposti havaitsemme, antaa tämä morfologian käsitys surkas- 
tuneista etimistä tutkijalle runsaasti työtä ja suuria toiveita päästä eteenpäin, 
sillä kaikkialla löytyy tällaisia muodostumia ja kaikkialla on teroitettava silmä 
tarkaksi ja kriitilliseksi, ett'eivät selitykset joutuisi väärälle tolalle. Jokainen 
oikein tehty morfolooginen johtopäätös vaikuttaa näet sangen suuresti useit- 
ten tärkeitten tieteellisten kysymysten ratkaisuun. Jokainen morfoloogiassa 
saatu varma päätös vie meidät tietysti etupäässä morfologian omaa päämaa- 
Ha kohti, mutta sitä paitsi se edistää myöskin eläinlajien ja eläinryhmien kes- 
kinäisten sukulaisuus-suhteitten selville saamista ja on. siten tärkeänä apukei- 
nona geneetisen (kehitykseen nojautuvan) eläinjärjestön luomisessa. 

Tässä tietysti enune ole voineet muuta kuin lyhimmiten käsitellä tätä 
laajaperäistä ainetta. 

Ennenkuin lopetamme, tahdomme vielä lyhyesti viitata, mitenkä muit- 
tenkin tieteitten aloilla löytyy niin sanoaksemme surkastuneita elimiä. Jokai- 



KUVAELMIA PObj.-NORJÄSTA jA NORJAN-LAPISTA. 239 



nen tuntee, miten sanoja johdettaessa ja eräitä päätteitä muodostettaessa useas* 
tikin kiijoitetiissa sanassa tulee löytymään yksityisiä: kirjaimia, joita puhekie- 
lessä ei äännetä; ennen ovat kyllä nekin äännetyt, mutta nyt ovat ne arvot- 
tomia ja katoavat vihdoin kirjakielestäkin. Kansan tavoissa ja puvuissa voimme 
huomata jotakin samanlaatuista, sillä usea entisinä aikoina kylläkin tärkeä toi- 
mitus, usea ennen kyllä luonnollinen järjestys puvussa on vähitellen kadotta- 
nut arvonsa, tnutta siitä huolimaita säilyy se usein jossakin määrässä myö- 
bempiinkin aikoihin, vaikk'ei sen alkuperäisestä merkityksestä monella ole aa- 
vistustakaan. Myöskin sivistyslaitoksissa voi huomata tällaisia paljaita muo* 
doUisuuksia; ja useita muinoin ehkä tärkeitä kappaleita pidetään vielä nyky- 
aikana, vaikka ne ovatkin vaan tarpeettomia lisiä, joilla ei ole arvoa muuta 
koin jonkunlaisina tunnusmerkkeinä, ja pitääpä niitä usea sellainenkin, joka 
ilman niitä tulisi yhtä h3n^in toimeen. 

S}'ntyypä siis tuollaisia surkastuneita elimiä muuallakin kuin vaan luon- 
nossa, syntyypä niitä myös sivistys-^elämässä ja on niillä silloinkin omituinen 
morfolooginen merkityksensä. 

y. A. Pahiten. 



Kuvaelmia Pohjois-Norjasta ja Norjan-Lapista. 

Kirj. Magdalena Thoresen, 
Käännös „NytTidskrift istä". 

Kun joskus lähtee Trondhjemista, Olavi Trygvenpojan muinaisesta ku- 
ninkaan linnasta, ja ohjaa kulkunsa kohti pohjan periä, niin tekee sen suu- 
rissa toiveissa, jopa pelkäävinkin tuntein. — Pohjois-Norjan ja Ruijan ranni- 
koilla on tarunsa, joka ei aina olekkaan auringon säteiden piirtämää kimelte- 
levään meren kalvoon. Mielikuvitus ei voi pysähtyä, sen täytyy alituisesti rien- 
tää kokemuksen edelle ja siten se jo osittain on edeltäpäin nähnyt sen mikä 
on tulossa — on ihaillut ja innostunut, ja odottaa nyt, "että todellisuus an- 
taisi lisää mielikuvitukselle, vaan matkan alussa ei tämä toivo toteennu. Päin- 
vastoin haihtuu suuri osa mielikuvituksen liiallista kaunistelua ja jon- 
kunlainen laimea jokapäiväisyys astuu sen sijaan. Vaan tietäähän olevansa 
matkalla suurenmoisten näköalojen maille, ja vaikkeivät mielikuvituksen kaikki 



240 KUVAELMIA POHJ.-NORJASTA 



toiveet toteutuisikaan, niin oikeuttaa kuitenkin seudun maine vaatimuk- 
siin, joita todellisuus tosin voipi muuntaa, vaan ei kokonaan saada ole- 
mattomiksi. 

Juhannus-aika läheni. Trondhjemin vuonon ihanilla rantamilla metsä oli 
vihantana ja kaikki järvet ja joet kimeltelivät lämpimästi korkealla kaartelevan 
auringon valossa. Vähitellen, mikäli matka kului, katosivat silmistä kesän ku- 
koistavat jäljet, — alaston tunturirannikko kohosi ykstoikkoisena harmaakivi- 
selänteenä idässä, ja lännessä lukuisat saaret ja luodot muodostivat tokeen 
merta vastaan. Luonnossa ei ollut hitustakaan, joka olisi kiihoittanut tunteita 
innostumaan — ja semmoisena se ei piiellytä, vaikka alati hymyilisikin meitä 
kohtaan niinkuin täysikuu. Ensimmäinen esine, joka vetää huomion puo- 
leensa, on kari majakkoineen. Se ilmoittaa samalla vaaraa ja pelastusta näillä 
myrskyisillä, ahtailla vesillä, joilla laiva lakkaamatta heittelehtii — siitäpä 
sillä tuo korkea asema ja niin omituinen sija yhteiskunnassa. Merikotkan 
pesä vuorenhalkeamassa ei ole sen autiompi. Ja tavallisesti istuu täällä vanha 
merimies vartijana; päätettyään vaaralliset retkensä merellä, on hän ottanut 
tähän tyyssijansa levätäksensä ! Myrskyn aikana saa hän kestää meren alino- 
maista raivoa, tyvenellä ympäröipi häntä kuolontapainen hiljaisuus. Se on ta- 
vaton yhteiskunnallinen asema, jonka erakko-luonne kyllä voisi vaatia aineel- 
lisia etuja. Suurenmoinen luonto vaatii paljon kansaltaan, vaan toisinaan 
on heidän välillänsä epäsuhde, jota vastaan kaikki, mikä on ylevää, on 
voimaton. 

Kun on kuljettu aavan tyrskyisen vuonon yli, käännytään pienem- 
pään lahdekkeesen, jossa vihdoinkin lasketaan ankkuri ensimäisen kaupungin, 
Namsos'in, edustalle. Se on kauniilla paikalla ja tuntuu rauhalliselta ja le- 
volliselta. 

Mikä tuolla Trondhjemissa osotti täyttä suvea, ei täällä ole ehtinyt 
edemmäs, kuin alkavan kevään kiistaan poistuvan talven itsepäisyyttä vastaan. 

Rannikko-kaupungin ulkomuoto pistää aivan elävästi esiin, kun näin 
höyrylaiva tulee rantaan; sillä silloin täytyy välttämättömästi pitää ajatuksensa 
koossa. Tavarain purkaminen ja lastaaminen kokoo nopeasti suuren joukon 
erilaisia ihmisiä: käytökseltään vakavaa vakinaista työväkeä, kätyrejä, jotka 
kurkistelevat laivasi puoleen, kädet valmiina työhön ryhtymään. — Siinä on 
konttooripalvelija, jolla on oikea Januksen katsanto, yhtähaavaa lukua- las- 
keva, hintaa-määrivä, mittaileva — siinä tullivirkamiehet, naamassa tuo tun- 



JA NORJAN-LAPISTA, 24 1 



nettu epäluuloisuus — toriakkoja, juoksupoikia ja töUiBteleviä pikkulapsia, to« 
tisen, taikka tyytyväisen näköisiä matkustajia ja lopuksi joutenolijoita kaiken- 
moisia, joiden huoleton parvi on kuten pohjana kuvassa, toimivan elämän 
muodostaessa sen edustan. 

Vaan aika on lyhyt, ja liikettä ohjaa kaikkea edeltäpäin arvaava älyk- 
käisyys; tässä ei tehdä työtä nurinpäisesti, tässä ei törmätä tiellä oleviin esi- 
neisiin, silla jos niitä on, niin juostaan niiden yli, tahi viedään ne viipymättä 
tieltä pois — ja kaikki tapahtuu ilman noita vanhanaikuisia komentohuutoja, 
jotka saivat sivultakatsojankin vavahtamaan. 

Sitte taukoo työ, kiireinen homma huoahtaa, ja nyt syntyy lomahetki, 
jolloin myöhästyneet kiitävät joukon läpi kuin raketit — viimein taltuu kaikki, 
kuten kiehuva vesi jäähtyessään, ja laivan vitkalleen uidessa laiturilta pois, 
vaipuu kuva jälleen tuohon velttouteen, joka seuraa jokaista ponnistavaa 
pauhaa. 

Ja eteenpäin käy matka, mielikuvituksen mukaan yhä ylemmäksi. Py- 
sähdyspaikat vaihtelevat, vaan luonto pysyy melkein samanlaisena. Odotus 
käy ärsyttäväksi; jo tekee mieli kutsua esiin luonnon haltijoita. Jouten ollen 
alkaa tutkistella laivan suuruutta ja tukevuutta. Sillä on tuo ystävällinen avu- 
liaisuus ja taipumaton lujuus, jotka usein tapaa yhtahaavaa kovin koetelluissa 
luonteissa: se kulkee niinkuin hetki käskee, milloin mukavasti, milloin kamp- 
paillen elämästä ja kuolemasta. 

Vihdoin kuljetaan suurenlaisen vuonon poikki, ja meren tyrsky kohisee 
laivan kokassa. Samassa taivas pimenee, ja muutamia suuria lumihiuteita 
väippyy alas, ikäänkuin valkoisia ruusunlehtiä. Luonto on vähitellen riisunut 
yltänsä sekä kesän että kevään koristukset, ja on nyt täydessä talvipuvus- 
saan. Se muuttaa muiston milt'ei valheeksi: mitä siitä, että on nähnyt ke- 
sän, olisihan tuo yhtä hyvin saattanut olla menneen vuoden kesä. Lumival- 
koinen tunturirannikko, jota tummansinisen meren aallot huuhtelevat, ei kärsi 
mitään kevytmielisiä kesäntunteita läheisyydessään — ei hymyä, ei mitään 
kaikesta siitä raittiista elämänkyllyydestä, jolla kesälinnut, niityn kukat ja tuok- 
suvat lehdet elähyttävät sielua. Nyt on vain tyytyminen tilaansa ja unhotta- 
minen entiset. Synkistä laineista nostavat karit mustia paitansa. Niillä istuu 
joukottain suuria merilintuja, muutamat räpyttelevät läpikastuneita siipiänsä, 
suoriutuen uudestaan lentoon — toiset seisovat tuossa kuten haaksirikkoiset, jotka 



342 KUVAELMIA POHJ.-NORJASTA 



kovan taistelan kestettyään vihdoin ovat pelastuneet maalle, vaan vielä ovat 
vaaran suossa. 

Vähitellen pistäyvät nyt mahtavat tunt;uriharjat esiin. Komeana kohoaa 
luminen ranta aalloista, jotka yhä mustenevat ilman synkkyydestä. Taivas 
näyttää todellakin uhkaavalta. Äkilliset tuulen pupskaukset k^tävät vinkuen 
laivan köysissä ja eimustavat myrskyä merellä; ja raskaasti^ voipi sanoa läähät- 
täen, käy kulku eteenpäin sen valtavan tunturin ohitse, jonka hartioilla on 
Svartisen, Norjan kauniimpia jäätiköitä. 

Tuota suunnatonta jääkenttää ei kuitenkaan näe muuta, kuin ainoastaan 
siellä täällä vilahduksen meren puolelta, paljasta lunta vaan, vuoren juurelta 
sen huippuun saakka. 

Siis vihdoinkin lähestytään napapiiriä ja se herättää kunnioitusta. £i 
kukaan enää vaadi luonnon haltijoita taisteluun. Kumpahan vaan niiden nuk- 
kuessa voisi hiipiä etuvartijain ohitse, tarvitsematta päästä likemmin noi- 
den hauskaan tuttavuuteen. £i ole niinkään leikintekoa joutua suurien 
voimien valtaan; mielikuvitukselle käy se kyllä laatuun, vaan todellisuus on 
toista. Yhä jylhemmäksi käy nyt rannikko, vaikka sen halenneet ja louhuiset 
kukkulat peittyvätkin pehmeään lumivaippaan. Tuossa on S alt en syvälle si- 
sämaahan pistävine vuonoinecn, mainioine kuljuineen ja pyörteineen, jotka 
kuuluvat voittavan yksin kehutun Lofot'inkin nielun raivoisan voiman. Vuo- 
non aukosta näkee sisämaan mahtavien tunturinhuippujen kummitusten tavoin 
häämöttävän läpi kimaltelevilla lumikiteillä täytetyn ilman, ja vihdoin saa- 
vumme lähimmän kaupungin, Bodön, rantaan. 

Sillä ei ole mitään omituista ulkonäössään. Muinaisista ajoista sillä to- 
sin on historiallisia muistoja, jotka voisivat huvittaakin; nykyaikaan kertoo 
koko sen ulkomuoto vain elämän jokapäiväisiä pyrinnöltä. Kumminkin ympäröi 
Bodötä suurenmoinen luonto, ja jos pitää kaupunkia ainoastaan asemana, josta 
katselee laveita näköaloja läusivuonon suulla ja ihania tuntureita, jotka osaksi 
läheisiltä saarilta ja manterelta kohoilevat huimaavan korkealle ja osaksi siin- 
tävällä ilmanrannalla aaveenmoisina pistävät päitään merestä, silloin saa se 
toisen ja suuremman arvon. 

Bodön jäätyä, kohtaa meitä eräs noita nimiä, joita tavantakaa tapaa vaa- 
rallisilla seuduilla pitkin koko rannikkoa ylöspäin. Se on saari Lande-gode, 
hyvämaa. Jokainen uloneva kärki, joka onnettomuuden hetkenä on näyttä- 
nyt pelastuksen tietä tai ollut levähdyspaikkana, saa merimiehellä hyvän-ni- 



JA NORJAN-LAFfSTA. 2^3 



Otihan se sana aivan paikallansa. Vaan Lande-godesta» el ole kau- 
«an SQOjaa. LäBsitnali puhuu vinhana vastaamme iil^>alta hajoittaen lumi- 
pilveL Laiva on jättänyt raskaan kulkunsa ja rientää ylpeänä läpi meren 
lakkapäitten aaltojen — nyt on sen tilaisuus käyttää voimiansa ja uljaasti se 
sen tekeekin. Tuosta tullaan kuuluisalle Länstvuonolle, joka kuohuu Lofotin 
kallioseinän ja Hammersaaren välitse ja tyrskyää leveässä väylässään useinkin 
mahtavana kuin valtameri. 

Varustautaan vastarintaan, sillä väistyminenhän on mahdotonta — ja 
ketä vaara ei peloita» sille se antaa rohkeutta. Vasten tahtoansakin kääntyy 
tarkastelemaan kärsimyksen kumppaneitaan. Äänettömiä ryhmiä kaikensää- 
tyistä väkeä istuu ja seisoo missä vaan on tuulensuojaa» ovatpa jotkut sen* 
tään asettuneet suoraan meren ja myrskyn puuskia vastaan. Alakuloisuutta 
ei kenenkään kasvot ilmaise, — tunteet ovat erilaisia, vaan mielenlujuus on 
kaikkein pääluonne. Tarkemmin tutkistellen voisi varsin täsmälleen lukea 
rannikon historian noiden ihmisten olennosta, ihan niinkuin jonkun perheen* 
historian taulukokoelmasta. 

Eräs satunnainen lause toteutti tämän ajatuksen. Erilaisten luonteiden 
ilmaukset ovat aina huvittavia, joko sitte koko kansoissa taikka vain yksityi- 
sissä henkilöissä. 

Tuossa nousi mies, henkilö rannikon kuvakokoelmasta. Hän oli hyvin* 
voipa ja tyytyväisenä; hän sen myönsikin. 

^Minä olen nykyään niitä miehiä, jotka ovat päässeet perille^ hän virk- 
koi. — ^Kaikkein meidän on näillä mailla ponnisteleminen vaaroja ja vai- 
voja vastaan. Vaan kylläpä on voittokin kuinka kulloinkin. Toiset saapuvat 
eheinä tyyneen veteen, toiset taas elävät ja kuolevat ulkopuolella kareja, — 
minä olen, kiitos Jumalan, noita edellisiä.^ 

Mieli teki miestä tarkemmin silmäillä. Hän oli noin viidenkymmenen 
ijässä. Kasvot leveät, katsanto suora ja hieman sukkeluutta osottava. Vuo- 
det olivat hänen olentoansa tasottaneet ja kokemus oli hänen sivistyksensä» 
Muuten oli hän rannikkoelämän mies, sen huomasi yhtähyvin, kuin mitä mer- 
kitsi nuot sanat : perille päässyt. Hän jatkoi puhettansa jonkunlaisella har- 
taudella. ^Niin, te saatatte jotensakin arvata mille kannalle olen päässyt» 
vaan enpä luule teidän säntilleen käsittävän asiata. Pian saavumme pysäys- 
paikkaan, missä voin antaa enemmän todisteita, sillä siellä olen asuntoa. — 
Se on kovasäinen seutu, vaan kun kerran suvi saa tulleeksi, niin on se var- 



244 KUVAELMIA POHJ. -NORJASTA 

ain kaunis -* ja 8e on tuottava. — Siellä asuu useita kalastajia likitienoilla 
ja he ovat kaikki kaupoissa minun kanssani. Sitäpaitsi varustan itsekkin joitar 
kuita venekuntia ja vuokraan sekä aluksia että useita tilavia kalastaja* 
mökkejä.'' 

^Puolen neliökyynärän alan kunkin hengen osalle?'^ 

^£i maar, tulee sitä vähän enemmän. Vaan paljonko te vaadittekaan, 
kalastus-aikaan tilat ovat ahtaalla.^ 

n Vaan sen vfljemmältä tauteja ja kurjuutta!^ 

^Totta kyllä. £i meillä pyyt paistettuina suuhun pyörähtele."* Samassa 
katsahti hän ympärilleen ikäänkuin pyytäen luontoa todistamaan hänen sa- 
nojansa — ja sattuvan kuvan se antoikin. ^Minä olen nyt,** jatkoi hän, «toi- 
meentuleva mies, vaan olenpa tehu}^ työtäkin.'' 

^Mitä siitä, kun se on onnistunut. "^ 

v,Se on totta. Tahdon kumminkin huomauttaa että kun vähän yli kolme- 
kymmentä vuotta takaperin tulin tänne ja otin haltuuni rappiolla olevan maa- 
kaupan — lainarahat kukkarossa, — niin eipä ollut silloin suuria toiveita, 
vaikka minulla oli koko Jäämeri kauppaa käydä. Ensimäiset kymmenen vuotta 
meni suurin osa ansiotani Bergeniläisten kukkaroon ; sillä maakaupasta olivat 
velat suoritettavat ja melkein kaikki kalat, mitkä sain laivatuksi, menivät Ber- 
geniin, jossa vanhan tavan mukaan sain hintaa sen kuin velkojani itse mää- 
räsivät. — Samaan aikaan joutui kolmena talvena peräkkäin aina yksi ja kaksi 
venekuntaa haaksirikkoon, ja kun olinmilt^en yksinäni varustanut ne, niin oli 
tuosta tuntuva kolaus, uskokaa pois. Mutta kun sitte vaimoni kuoli, olin vä- 
hällä sortua, en ainoastaan sentähden että hän oli ollut hyvänä apunani 
maailmassa, vaan kun menetin hänet niin kauhealla tavalla.^ 

Hän mietti hetkisen ja silmäsi uudestaan maata ja merta hyvin ou- 
dolla katseella. Siinä oli tuota järkevyyttä, rohkeutta ja varovaista arvelua, 
jota aina tapaa sekaantuneena pedonkesyttäjän lujaan silmäykseen. 

„Hän hukkui mereen,** jatkoi hän vihdoin. .«Täällä on, näettekö luon- 
nossa jotain kauhistavaa, se on kuin väijyvä pahansuopa voima. Jäämerta ei 
voi edeltäpäin arvata. Sillä on oikkunsa, en tahdo sanoa kuten naisväellä, 
koska se pikemmin on joku noita hirmuvaltiaita, joiden kerrotaan tulleen mah- 
distaan mielipuoliksi." Taaskin silmäili hän ympärilleen tuolla oudolla kat- 
seella, hänen suupielissään näkyi karkeanlainen juonne, joka kuitenkin muuttui 
vähitellen surumieliseksi. „ Vaimoni kävipä näin," jatkoi hän, ^olimme vie- 



JA NORJAN-LAVISTA. 245 



rassa erään perheen Inona parin peninkulman päässä meistä. Ilma oli sääl- 
linen, kon ilCapnoleen laskimme rannasta palataksemme kotia kohden, ja kuu 
oli nousemallaan, d meitä arveluttanut, vaikka ehtookin meidät matkalla olisi 
saavuttanut. Vaan olimme, kuten sanotaan, tehneet laskumme isäntää kysy- 
mättä; ja isäntänä oli täällä Jäämeri, sen saimme pian kokea. Silmänräpäyk- 
sessä pimeni ilma, ja lumipyry tulla kohautti tuulenpuuskissa lounaasta, ihan 
niinkuin tnonaan itse saitte nähdä, hiukan vinhemmin vaan. Minulla oli kaksi 
ravakkaa miestä leuassa, ja kun tuuli oli myötäinen, pidimme hetken aikaa 
kaksi kokkapurjetta yläällä, ja vaikk'emme heittäneet luottia käsistämme, niin 
hädin tuskin taisimme estää venettä vedellä täyttymästä. Vaan mitäpä se 
auttoi. TuQta pikaa oli vene kumossa ja aallot loiskahdvat ylitsemme. Kum- 
minkin pääsimme kaikki neljä tuossa lumituiskussa onnellisesd veneen selkään. 
Vaimoni oli uuvuksissa ja minä tu'in häntä niin paljon kuin jaksoin; vaan 
vene oli tuulen-ajona eikä maata ollut näkyvissä. Näin ajelimme kaiken yötä 
ja koetimme, mikäli suinkin taisimme, rohkaista toisiamme. Toinen miehistä 
alkoi veisata virttä. Ehkäpä olisin maalla kieltänyt häntä parkumasta; vaan 
Jomala siunatkoon sekä häntä että virttä, hädän hetkenä kuului se lohdutta- 
valta ja kauniiltakin. Olen sittemmin usein muistellut virren veisuuta tuona 
hirveäna yönä, lukeissani että uskonto aiotaan hävittää. Armahda Jumala! 
olen ajatellut — joudntaanpa vaan yönaikaan ajelemaan tuollaisessa venehy- 
lyssä aavalla merellä, niin ehkäpä otetaan Herra taas annoihin. Niin, tekee 
hyvää, kun saa katsella kuolemaa silmästä silmään. 

Vihdoinkin koitti päivä idästä. Näin, ett'ei vaimoni enää voinut kestää. 
Hän ei lausunut sanaakaan koko yönä, kauhistus ja kylmä olivat hänet tyr- 
mistyttäneet. Kun aurinko pilkisti pilvestä luoden punervaa valoansa meren 
kalvoon, käänsi hän silmänsä minua kohti kuten sanoaksensa jotakin, sitte um- 
misti hän ne taas, hellitti kätensä ja vaipui hautaansa. 

Jonkun tunnin päästä tuli veneitä merelle ja ne pelastivat meidät. Toi- 
lien pojista oli pidellyt minua venehylyn selässä, muutoin olisin seurannut 
vaimoani, sillä oikein tunnoillani en ollut.** 

Vilusta hytistäin nousi hän seisaalleen ja käyskeli ravakasti kannella. Het- 
ken kuluttua seisahtui hän ja jatkoi kirkastunein katsein: ««Huomaatte kai, että 
elämässäni on kaksi puolta ja että nyt olen näyttänyt teille synkemmän puo- 
len. Saattaa tapahtua että juuri raskaina aikoina pystytetään tienviitta, josta 
kohtalo niin sanoakseni kääntyy ja poikkee toiselle uralle; niin ainakin mi- 






1^ KUVAELMIA POHJ.-190RJASTA 



non on käynyt. Tuosta onnettomuuden yöstä asti ounistoi kaiUu minulta {mi- 
remmin. Sain velkani maksoon ja uuden takm rakennetnkai — - menin nai« 
nusiin Jonkun vuoden päästä ja istun nyt» kuten toonaan lausuin» sisapuO" 
lella kareja, kelpo vaimon, kahden reippaan po^ kera tuottavassa toinan- 
nftgfffl — -^.^ 

„Ja muistoinenne?'' 

^Tietysti. Jos kyynel silloin tällöin herahtaaUn silmääni, niin kirka»- 
tuuban se siitä vaan. Näettekö miestä tuolla, tuota joka istun kädet leoan alla. 
Hän on toinen niistä miehistä, jotka istuivat kanssani veneen-anturalla, mutta 
hän ei ole se joka veisasi. Nikol ei ylimalkaan ole oikein hyvässä sovnss» 
Luojamme kanssa: hän on niitä, jotka huokailevat, ja meillä on .täällä pohjoi- 
sessa paljon hänen moisiansa. Onneton mies saa usein kärsiä syyttansakin. 
Ja kun hän nyt lujasti uskoo Luojan harkkivan ja määräävän edeltäpäin, 
mitä on tapahtuva, niin vertailee hän kohtalcm vaiheita ja silloin, kuten 
sanottu, huokailee hän.* 

„Hän näkyy olevan noita jotka vielä ovat ulapalla.** 

nNiin hän onkin. Ensiksi pakotti kohtalo hänet siihen, nyt pakottaa 
hän itse itsensä.** 

^Hän voisi siis pitää hyviä päiviä, vaan ei tahdo? Se on omituista.** 

^On todella. Omituinen hän onkin. Näillä seuduin syntyy paljo omi- 
tuisia ihmisiä, vaan mitä siitä, kalastajina he sittenkin elävät ja kuolevat! Tuo 
Nikol on ollut oiva kalamies. Nuorena kalasteli hän koukuilla ja se vaatii 
kelpo miestä. Sitte nai hän ja asettui asumaan niille paikkeille, missä minä- 
kin, ja seurasi minun venekuntiani. Hänellä oli kunnon vaimo ja kaksi kau- 
nista poikaa, senlisäksi piti hän vanhaa isäänsä luonansa. Tämäkin oli ollut 
nuorena roteva mies, nyt oli hän työstä hivunut eikä saanut kokoon edes 
senkään vertaa, että olisi päässyt vanhoilla päivillään armoleipää syömästä, ja 
tuo tuntuu katkeralta kuten tiedetään.** 

nNiin tuntuu. Se täytyy siunata kahdesti.** 

n Vaan niin käy harvoin, hyvin harvoin!** puhkesi hän puhumaan* Sa- 
massa tapasi hänen silmänsä Nikolin synkän katseen. Tämä istui tuossa näyt- 
täen aavistavan tuon silmäyksen merkityksen. Hän nousikin ylös ja katosi 
johonkin noiden monien kannelle pinottujen tavarakasain taakse. «Se oli Ni- 
kolin onnettomuudeksi,** jatkoi mies, nett'ei hän, ehkä tekikin halusta työtä 
ajalleen hankkiakseen perheen tarpeet, voinut olla työstään puhumatta juuri- 



JA NORJAN*LAPXSTA. 



koin punnitsisi leivän heidän käteensä, vaikk'ei hän lainkaan sitatarko' 
£i voi sanoa Nikolin perhe-elämää onnettomaksi, vaan ei se jmiri l 
oliot. Vaimo oli ylen arkeillaan kaikista talontarpeista ja vanhus — niin, hän 
söi armoleipäänsä eikä se mahtanut hyvältä maistua. 

Eräänä iltana sattui Nikol tulemaan myöhäseen kotia mereltä. Hän 
oli väsynyt ja kyllästyksissään ja kun isä mainitsi jotakin veneestä, joka oli 
jäänyt ankkuriin valkaman suuhun, se kun hänen mielestään voisi käydä vaa- 
ralliseksi, jos tuuli kääntyisi, niin antoi poika hänelle äreän vastauk- 
sen. Vanhus oli tapansa mukaan vaiti ja meni huoneesensa ja muut panivat 
levolle. 

Yön kuluessa kääntyikin tuuli ja puhalsi vinhasti meren puolelta. Jos 
tahtoi estää venettä musertumasta rantaa vastaan oli se soudettava valkamaan 
ja vedettävä kuivalle. Tätä juuri oli ukko aavistanut ja puhumatta muille mi- 
tään kömpi hän alas satamaan. Täällä tapasi hän sen miehen, joka oli ollut 
Nikolin kanssa merellä ja jolla oli myös osaa veneessä. Hän oli juuri me- 
nossa hakemaan Nikolla avukseen ja hän suostui vastahakoisesti ottamaan 
vanhuksen Nikolin sijaan, vaan kun tämä väitti pojan olevan kipeän ja tar- 
vitsevan lepoa, niin ei vihdoin muu auttanut. He astuivat sitte yhdessä ve- 
neelle, joka hankasi jo rantakiviin niin että liitteet kitisivät 

Minä juttelin sittemmin asiasta tuon miehen kanssa ja hän vakuutti 
ukon panneen väkeä kahdenkin edestä ja kun he viimein saivat veneen sou- 
detuksi valkamaan ja kun se oli vedettävä kuivalle oli hän työntänyt selällään 
sitä hiekkatöyräälle niinkuin kelkkaa lykätään ylös laak^. Sitte oli nuorempi 
mennyt viemään jotakin nuottalatoon ja kun ei hän palatessaan tavannut uk- 
koa, niin arveli hän tämän menneen ehkä kotiin, eikä tuota sen enempää aja- 
tellut. Aamusta päivää oli Nikol itse rannassa ja puhui toverinsa kanssa ja 
kuultuansa asian kiirehti hän takaisin isäänsä katsomaan. Vaan häntä ei ol- 
lut sisällä eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. — Kun poika tuli rantaan koh- 
tasi häntä tuo surkea sanoma, että vanhus oli löydetty — kuolleena veneen 
alta. Ukkoraiska! hän oli ponnistanut yli voimainsa ja, kuten täällä sanotaan, 
antanut kuitin elämästään. 

Kaiken päivää istui Nikol ruumiin vieressä — juuri ihan kuin äsken 
näitte hänen istuvan tuolla, kädet leuan alla, tupakkaa purren. Minä ja muut- 
kin olimme hänen puheillansa koettaen saada häntä jäijilleen vaan yhtä hy- 
vin olisimme voineet saada vuoret tottelemaan. Vaimo kävi sitte poikineen 



248 KUVASLMIA POHJ.- NORJASTA 

istumaan hänen viereensä ja illan snossa saimme vihdoinkin hänet aattamaan 
meitä ruumista korjaamaan. — I*^olin oli vaikea tointua tuosta tapauksesta 
eikä hän siitä tointunutkaan, pikemmin voisi sanoa hänen piitjneen siihen. 
Ei tunnu hyvältä jäädä kuolleelle velkaa, ja voipa se olla niinkin tukalaa, ett*ei 
ftlinaikanaan siitä pääse. 

Vuosi sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa. Se ei näjrttänyt kovinkaan 
häneen koskevan — luulenpa hänen niin paatuneen tuosta raskaasta is- 
kusta, jonka sai isänsä kuollessa; hän ei siitä välittänyt. Vaan kahdeksan 
vuotta myöhemmin, kun molemmat hänen reippaat poikansa hukkuivat sa- 
massa haahdessa, silloin, vakuutan sen, tunsi hän iskun. Muistan hänen eräänä 
päivänä kohta tapaturman jälkeen tulleen puotiin ja ostaneen pullon palovii- 
naa. Minä seisoin juuri puotikamarissani ja näin hänen menevän sen kera 
matkaansa. Utapuolella tavattiin hän makaamasta venevalkamalla tunnotto- 
mana päissään. Samoin kävi kahtena seuraavana päivänä ja silloin tajusin 
hänen olevan huonolla laidalla ja aloin pitää hänelle järkevää puhetta. 

Kummallista se oli — en ollut koskaan huomannut Jumalan sanan pys- 
tyneen häneen. Hän kävi kyllä kirkossa niinkuin muutkin, se kun kerran oli 
tuUut tavaksi, vaan siitä ei näkynyt jälkiä ei sanoissa eikä töissä, — ja kum- 
minkin juuri uskonnon avulla sain hänet vähän parantumaan. £n tosin ole 
mikään palkattu pappi, vaan tunnemmehan me kaikki Jumalan sanan, ja minä 
puhelin niin hyvin kuin taisin. Kun olin jo puhunut loppuun kaikki, mitä 
tiesin, juolahtivat mieleeni nuot yksinkertaiset sanat: Pitäähän sinunkin ^^ol, 
toki muistaa, että sinun on vastaaminen kuolemattomasta sielustasi. 

Sanat sattuivat hänen sydämmeensä, sen taisin havaita hänestä. Älkaät 
luulko, että hän minulle sanaakaan vastasi, mutta hän ei juonut enään ja oli- 
han sekin vastaus, ja siitä asti on hän käytäinnyt kuin kunnon mies ainakin.** 

nVaan te olette vielä velkaa todistuksen siitä, että hän pääsisi onnelli- 
sesti satamaan, jos tahtoisi. Hänen kohtalonsa näkyy sentään pidättäneen 
häntä etäällä tyynestä kotirannasta.** 

nSe kohtalo, jota hän on kokenut,, tulee näillä mailla monen osaksi; 
jos he nyt kaikki syyttäisivät siitä Luojaaoune niin olisivat asiat huonolla kan- 
nalla, vaan se juuri on, kuten teille sanoin, Nikolin pää-onnettomuus. Hän 
voisi nyt olla toimeentuleva mies, vaan hän ei tee mitään sen eteen, hän, 
niin sanoakseni, ei ota vastaan mitä Herra hänelle tarjoo. Hän kieltää itsel- 
tään sen onnen, iota voisi nauttia — ehkäpä tahtoo hän täten sovittaa enti- 



JA NORJAN-LAPISTA. 349 



set rikoksenaav vaan sUloin menettelee hän Herraa kohtaan varsin niinkaiH 
isavainajatansa: hän suorittaa velkansa — vaan vaatii siitä kuitin. Mydnoatte 
toki, ett'ei siten käy tekeminen tiliä Herramme kanssa.** 

„£i suinkaan. — Niin vaipuu kai hänkin tuohon samaan suureen hau- 
taan kuin poikansakin!^ 

nNiin kjllä hänenkin käy. Mitäpä siitä! Meri tazjoo useinkin parem- 
man vanhuudenturvan kuin vaivaishoito. Vanhalla, riutuneella kalastajalla on 
tavallisesti vaan armoleipä, ja olimmehan äsken samaa mieltä: se maistuu usein 
katkeralta. "^ 

^Onneksi ei siinä säätyluokassa olla juuri hienotunteisia.** 

«Oh, hienotunteisuus on kukka, joka itää kaikissa säätyluokissa. Minä 
puolestani olen sen tavannut yhtä usein alhaisemmissa, kuin ylhäisemmissäkin 
piireissä. Tiesi Herra, eikö ihminen voine siihen määrään hienoksi tulla, 
että hienotunteisuus katoaa.** 

nja hän itse syntyy uudestaan keinotekoisena, niinkuin kuihtunut ruusu 
haju-ruukussa?** 

n Aivan niin! Vaan minusta tuo meriläisen hienotunteisaus, johon olen 
tutustunut, on parempaa laatua — se ei ainakaan tiedä mitään itsestään. 
Mutta — pysyäkseni vertauksissa — eihän kukkakaan tiedä tuoksuvansa?** 

Tämän sanottuaan käyskeli tuo vikkelä kauppias vilkkaasti edestakaisin 
kannella, myhäilevänä nyökytellen päätänsä, ja seisahtui komentosillalle täh- 
dystellen luotsin kiikarilla. — Niin, hän oli satamaan saapunut, se oli varma, 
ja kyllä hän sen ansaitsikin. Vaan tuo ulkopuolelle karia jäänyt mies? — 
Tuolla sivukannella nojausi tuo ahavoittunut olento heinäkasaan ja hänen pie- 
net, rauhattomat silmänsä harhailivat sinne tänne. Hänen ohuilla haulillaan 
sitä vastoin oli nyreän ty3rtymättömyyden juonne, joka varmaan ei ilmoisna 
ikänä niistä muuttanut pois. Se, joka oli kuullut jotakin hänen vaiheistansa, 
taisi selvästi lukea näillä kasvoilla: «iSyntiluettelo on minulla niinkuin muilla- 
kin, vaan minä olen siitä osan sovittanut ja olen sitä tehdessäni kaikki me- 
nettän3rt — missä nyt on kuitti?** — Oliko siinä: kiitoksella maksetuksi myön- 
netään? — £i, sitä ei siinä ollut Herra ei tee kuittiansa siihen tapaan. 

Vaan kovaapa sai ihminen kestää näillä mailla taistelussaan luontoa vas- 
taan. Merimiesten kesken käy se vanha sanantapa että mereenhukkuneet tu- 
levat autuaiksi. Mistä tuo luulo tulee? Uskonkappale ei* se ole. Pikemmin 
on se saanut alkunsa hellästä suhteesta Jumalan ja ihmisen. Isän ja lapsen 



350 KUVAELMIA POHJ. -NORJASTA 

välillä. Sillä miMä Jumalan sanaa d kuulla eikä käsitetä, siellä kuiskaa Hän 
pyittä ilmoituksiaan sieluun. — Niinpä on kentiesi meren rannalla seisova vai- 
mo, tuon meren joka on niellyt hänen armaat omaisensa, kerran kuullut 
nuot sanat sielussaan silloin kun kaikki muut sanat vaikenivat; ja hän on saa- 
nut niistä lohdutusta — ja kauhea rätinki on kuitattu. 

Nyt syntyi laivankannella liikettä, me lähenimme pysäyspaikkaa, höyry- 
pilli Vihelsi ja laiva seisahtui. Kaksi venettä sousi nopeaan ^en sivulle, toi- 
sessa niistä seisoi kaksi nuorta miestä viipotellen hatullansa tervetuloa, johon 
kauppias innokkaasti vastasi ja helppo oli arvata heidät pojiksi, joista oli pu- 
huttu. Niin reippaasti, kuin mikä vaan taisi, olivat he kiivenneet ylös lai- 
vaan, ja vaikka heitä oli vaan kaksi, näyttivät he vilkkaassa innossaan ja hel- 
lyydessään ympäröivän isänsä joka taholta; sillä kilvan kiirehtivät he kaik- 
kialla hänen apuunsa. Köysiportaita alas astuttaissa kävi toinen hänen edel- 
Jään toinen jäljessään ja veneessä ympäröivät he häntä samalla tapaa. Sitte 
viittaus Nikoliile ja sanaakaan sanomatta totteli tämä viittausta, töyttäsi alas 
portaista, asettui tuhdolle ja lykkäsi airot veteen. Hänen ensi tempauksensa 
antoi veneelle kelpo nytkähdyksen — ehkäpä siksi että hän sousi toisen on- 
nea rantaan — vai ehkä hän näin karkoitti mielestään muiston noista kah- 
desta uljaasta pojastaan, joita ei meri milloinkaan antanut takaisin? Varmaa 
vaan on, että noista miehistä toisen kasvot kuvastelivat riemua siitä, kun oli 
päässyt ohitse karien, ja että toinen oli iäksi jäävä niiden ulkopuolelle. 

Vihdoinkin nostaa lumipilvi raskaat liepeensä ja yli vesien luo aurinko 
välkkyvän silmänsä. Kaikkialla kimaltelee ja säteilee seutu etäälle silmikan- 
non päähän ja Lofotin kallioseinä näyttää suuremmalta ja selvemmältä hohta- 
valla ilmanrannalla. Se ennustaa hyvää säätä. 

On komeata katsella ruijalaisen veneen kiitävän täysin purjein pit- 
kin Länsivuonoa. Sen on täysi työ; sillä vaikka meri onkin tyynehkö, 
niin se keikuttaa tuollaista venettä kelpo lailla. Vaan veneen koko 
muoto osottaa vankkaa merenkulkijaa. Sen kokka on tavattoman korkea ja 
jyrkkät^peinen, laidat ihan päinvastoin matalat, niin että kohoavat tuskin 
puolta kyynärää vedenpinnasta. Kokonaisuudessaan on se ku mminkin luon- 
teva, eikä voi nähdä merellä sirotekoisempaa kalua kuin ruijalainen vene 
kellutellen ylös ja alas korkeita aallonharjoja, tuulen pullistama, neli- 
kulmainen purje mastossa. Omituiset nähdä ovat sen temput laineilla. 
Toisinaan töyttää se suoraan niitä vastaan, halaisten ne etukeulallaan ja häm- 



JA NOHJAN-UIPISTA. 35 1 



mSstyUsaään unohtavat ne hyökätä yli matalain laitain, toisinaan koittaa se 
lähestyä kyDd edeliä niin liki aaltoa että tämä kohottaa sen selkäänsä ja kan- 
taa dtä harfallaan / toisen matalamman laineen päälle. Ruijalalnen vene 
on omilninen, rannikon henkisen edistymisen synnyttämä tuote, ja sitä kat- 
sellessaan ihmettelee, ett'ei asumuksissa ilmaannu myöskin sama hyödyn ja 
kauneuden aisti; namät ovat, näet, kaikki yhtä muodottomia ja rumiakin, 
tuhmannäkdisinä töUistellen suurenmoista luontoa, jonka yhteyteen ne ovat 
asetetut Ne täyttävät ainoastaan tarpeen. Vaan sen tekee venekin ja kui- 
tenkin on se tämän ohessa rannikon kaunistukseksi ja soveltuu niin hyvin sen 
luontoon. 

Eikä ainoastaan luontoon, vaan ihmininkin; ruijalainen on, näet^ var- 
reltaan tanakka, ryntevä ja hartiokas ja sen ohessa sekä sukkelatuumainen 
että suora. Tuo alituinen veneessä-istuminen kehittää etupäässä yläruumista 
alaruumiin haitaksi, vaan merihän onkin hänen valtatiensä! Kun hän ohjaa 
venettänsä, varsinkin jos hän on perämies, joksi aina valitaan uljahin ja ko- 
kenein, loistavat hänen silmänsä uhkamielisinä ja terävinä, hänen olonsa osot- 
taa niin järkevää rohkeutta, että vaikka hän näyttäisikin menettelevän kuinka 
hurjasti tahansa, kaikki näyttää edeltäpäin vakavassa neuvottelussa toimitulta. 
Mutta niin ei ole laita; se on vaan seuraus hauen äärettömästä kuolonhalvek- 
sunisestansa. Vaikka päivää ennen jotkut hänen omaisistansa tai ystävistänsä 
ovat lähettäneet viimeisen viestinsä: tyhjän, vesillä ajelevan venehylyn, menee 
hän sittenkin merille — samaan tuuleen, samaa tietä, kohti samaa päämää- 
rää. Oikea Ruijan perämies jättää höyrylaivankin jälkeensä, ja purjehtii 
penikulmia aavalle merelle rajussa myrskyssä, kun tavalhset alukset saavat 
katsoa, että saavat purjeensa korjuusen. 

Vaan vielä on kolmas omituisuus rannikon luonteessa ja se on sen kau- 
niit linnut, varsinkin kajavat. 

Rannasta lähtee kajavaparvi uiden ulapalle, kaikki samankokoisia, yhtä 
valkeita, yhtä puhtaita, kuin tunturin häikäsevä lumi. Ne eivät ole kalan- 
pyynnillä; tasaisesti kellutellen uiskentelee koko seura pitkin meren tumman- 
nnistä pintaa. Ne ovat poikasia, jotka myrskyjen lomassa uskaltavat lähteä 
umaharjotukselle. Omituista on katsella täysikasvuisten liehuvan ilmassa nii- 
den pään päällä; he eivät ole saaliin haussa, pikemmin huvimatkalla. Var- 
tioitsevatko ne noita, vai näytteleTätkö heille vainen temppujansa? — Ko- 
mealta näyttää kun suuri kajava levittää siipensä ja kiitää äkkiä korkealle il- 



253 MORSIAN. 

maan, pyöräyttää laajan kaarroksen ja tekee temppuja kylkimyyryä ja taka- 
peroa hdttäj^yen aivan koin taitava luistelija jäällä. Vaan eipä ilo vatsat 
täytä — ja niinpä muuttuukin näytös toiseksi. Niemen kärjestä, jonka yli 
laineet loiskivat, kuuluu kimeä, nälkäinen kirkuna ja kolme, neljä kajavaa ai- 
kaa kiertää ilmassa yhä tarkasti pitäen silmällä meren pintaa. Lento on iis- 
kas ja horjuva ja siivet räpyttävät taajaan ja väristen samalla kuin kaula ko- 
rottaa kohti saalista. Pieni kaliq)arvi ui veden kalvossa ja yht'äkkiä tekee ka- 
java hajalla siivin suuren kaarroksen, sitte kierukan tapainen keikaus ja nuo- 
lena syöksyy se alas kalan niskaan. 

• Nämat ovat nyt rannikon kolme pääilmiötä, joita taivas, maa ja meri 
ovat luoneet taululleen ja jotka eivät milloinkaan katoa niinkauvan kuin syystä 

johtuu vaikutus. 

Gatket.) 



Morsian. 

Pulska poika Antti omi oivan talon Isolan; 
Penikulman psfessa^ kukki, vlht^ neiti Vsdhadlsen: 
Ihana siveie Sima, Antin sulo-morsian, 
Aina ahkera, van varsin hasitftn valmistaissa nyt. 
Antti slvo, syda^n kulta, kovin tuittu-padin enkin, 
Sdttui, tulta iski, kun ei hsdjfUd saanut ennemmin. 

Hft-pasivae jo ilta-ruskot ihanasti levittApi 
laivalle. Jo hA-talossa ktren touhut t^t^ t^ten. 
Morsian se itseksensas iloits^pi ihannellen 
Hseiden, illan ihandtta, hymyin bilj& lausuellen: 
„ Antti armas ka^vi tAllas, koko kiikaus sltas on, 
„Sillon isao hyvas p&tti laitta tasnAn meille h&t. 
„Kylla3 kohta tulft Antti; eiksAmn jo naökyne"?! 

Kaikki kutsu-vörat kdssa; Pappikin jo onpi tullut, 
LeukinSt sen leuan alla vaM lumi-valkoisina, 



I 



MORSIAN. 253 

Musta selkine setessiB rtppil poimuissa somasti; 
Mat ei n8B'y ori sulhon, tnli-silm», toleyan. 

Vlmen sulhon vlpymist» Pappi paheksl pakisten: 
„Sumu-s^ tok sulhon est& hsoihinsae nyt sapumasta, 
„Sana sille laitetttnkin, yän se eitt& tuleyansa/ 

Morsian nyt Y&Ien6 ja höka, hilja välittä: 
.Antti antoi auvon, onnen suloisimman, 
»Minut kihlasi kas! morsiameksen, . 
ifSydaen sykki sulo-toiveista, h£t valmit, 
»PAni seppeloitty, slstitty hasnelle. 

.Hasndn lltyn kunnes kolo kätkö sitdtt 

»Mut ei kiilu Anttia onko kadonnut? 

nSj^nyt sanansa, mun hyla^nnyt katala?! 

»non, ihanten *), ha^n romun toi minulle, 

»M61ut, ihant£t vei kaikki multa nyt! 

»Armas — ovela oi! mua onnetonta 

»Miten mustd, mitastent^ mfeleni!** 

Morsiuttan impi iloitsi, ihanteli; 
Mut ihanne miittui mustaksi muroksi, 
Mure mät» mursi, jaorki jalo sammui, 
Sulho, tdli-vlri, kun ei tullutkin. 



Sitoi seppelen suruisen, 
Kehkuran kutoi mureisen 
Soreista sanoista Sömen, 
Jalo-kölen kukkasista. 
Tunteista tosi-pyhistas, 
Sivdn immen sydaemestas, 



*) Ihaooe on tyni viaton syve m^li-hyvse, ilo. 



254 YLILB. 



Jonka taittoi tuittn- psBiiMii. — 
T611 Sitoi solakka poika: 
Nimi min omi tekise 
Palskasti, kauntsti kaikd: 
Uljas Vöri Viirllso-M&kka. 



Ylile.*) 



Yli le to m61i-kuva jalo-ylevin, 
Hengen töma, sointua ja ihanutta tseynnse; 
Jolle taema9 taivän iki-lapsi tsehteil^, 
Sille se suloa, ihannetta sseteile, 
R6mua sanomatonta stben se sytytti; 
Kaikki tomun tuskat tyten unehtuileyat. 
Mästa matalasta Ylile ylenti solun 
Tönne taiväsdn ainoisSn auvön, aututen. 



Batoks^D taemsen tekassi, 
Soksen, ihanteheksSn 
Uinun ukko uineloinen, 
Kyssae-selkffi, sammal-näma. 
Sanonko nimen? No menkön! 
Se nimi suläpi sössa: 
Veno Voin-völia Si&jaö. 



♦) Ylile, idcÄli. 



VALT. JA YHTKISKUNN. OLOISTA ELSASS-LOTHRINGISSA. 255 



Valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista Elsass- 
Lothringissa. 

Napoleon in:nen kev3rtmielinen sotajulistus heinäkuun 15 p:nä 1870 he- 
rätti suurta levottomuutta Ranskanmaan läntisissä departementeissa. Sillä ai- 
kaa kuin kansa muualla Ranskassa riemahti innokkaassa ilossa, ja sitä hur- 
mäntti tulevan voiton ja kunnian ajatus, katseltiin Elsass-Lothringissa tulevai- 
suutta mitä suurimmalla pelolla. Siellä, paremmin kuin muualla Ranskassa, 
tunnettiin vihaa kantava itäinen naapuri ja isänmaalliset lauseparret eivät sen- 
tään riittäneet pelon asettamiseen. Asujamet entisissä saksalaismaakunnissa 
tiesivät sitä paitse sangen hyvin, mitä vihollinen, jos hän voittaisi, olisi palk- 
kioksi vaativa. Jo vuonna 1813 oli Saksa vaikka tehotta esiintuonut evätyn 
oikeutensa Elsass-Lothringiin ja vuoden 1866 jälkeen, kun Saksa jo oli edis- 
tynyt melkoisen askeleen kansallisyhteyttä kohti, juurtui se ajatus yhä enem- 
män Saksalaisten mieleen, että maan luonnollisena rajana idässä oli oleva 
Vogesit eikä Rhein. Saksan sanomalehdet käyttivät liian selvää kieltä jott'ei 
aie, sopivassa tilaisuudessa yhdistää Elsass-Lothringi Saksaan, olisi ollut il- 
meinen. '*') Kokonaisen vuosituhannen on Elsass muodostanut osan kansakun- 
taamme sekä ollut Saksanmaan vahvana muurina tuota rauhatonta ranska- 
laista naapurikansaa vastaan. Miksikä on tämä Elsass tullut? Nykyään 
se ei ole muuta kuin kukistettu maakunta, jossa jokaista itsenäistä pyrintöä, 
saksan kielen ja saksalaisten tapojen hyväksi, ehkäistään. Tosin olette elsas- 
silaiset Ranskan alamaisina syntyneet, vaan oletteko sentähden kansallisuu- 
tenne puolesta ranskalaisia? Eikö saksalainen Rhein, eivätkö Saksan kirkot 
ja Saksan laulut joka päivä huudahda teille: Te olette saksalaisia? Vaan vä- 
kisin tahdotte olla ranskalaisia ja laulatte: ^Oh France, oh ma patrie,^ mei- 
dän «Deutschland uber alles, uber alles in der Welt" sijasta. Näin yhä kai- 
kui vaihtelevissa toisinnoissa Saksan sanomalehtikirjallisuudessa. Saksalaisten 
kansoittamien ranskalaismaakuntien valloittamista ei katsottu anastamiseksi, 
vaan ryöstetyn laillisen omaisuuden jälleen hankkimiseksi. Saksalaisten har- 



*) Useimmat yksityistiedot ovat otetut A. v. Rappoltsteinin kirjasta, Elsass-Lothringen 
1870-1884, Basel 1884. 



256 VALTIOLL. JA THTEISKUM9ALL. OLOISTA 

taat toiveet toteutuivat vihdoin. Rauhaa hieromisessa tammikuussa 1871 
vaati Saksa Elsass-Lothringin luovuttamista ja voipuneen Ranskan tajtji vih- 
doin suostua tähän. Ainoastaan vähäinen osa Elsassista, Belfortin linnoitus ja 
sitä lähinnä ympäröivä seutu, pelastui Thiers'in diplomatian avulla Rans- 
kalle. Entiset Ranskan maakunnat olivat nyt Saksan omaisuutena. Saksa 
^das grosse Vaterland^ riemuitsi, vaan uudessa maakunnassa tämä riemu 
ei saavuttanut kajahusta. Vapautetussa ja uudestaan valloitetussa Elsass-Lot- 
hringissa näkyi kyky käsittää saksalaisten rajua veljeisrakkautta peräti puut- 
tuvan. 

Jo ennenkuin julkinen yhdistäminen tapahtui oli saksalaishallinto omis- 
tanut ratkaisevan luonteen sekä alkanut johdonmukaisen saksalaistuttamistyön. 
Strassburg oli antautunut syysk. 28 p:nä ja lokak. i p:nä asettautui kenraali- 
kuvernööri Bismarck-Bohlen samaan kaupunkiin. Jo syysk. 21 p:nä olivat kou- 
lut asetetut saksalaishallinnon alaisiksi ja huhtikuun 14 p:nä 1871 määrättiin 
koulupakko alemmalle opetukselle ja saksan kieli säädettiin käytettäväksi seka 
pientenlasten- että alkeiskouluissa. Syyskuussa 1870 pantiin saksalaismielisia 
sanomalehtiä voimaan, ja niiden välityksellä koetti hallinto virittää propagan- 
daa uuden aseman hyväksi, sekä levitteli runsaita lupauksia onnellisesta tule- 
vaisuudesta, sotapalveluksen vapaaksi asettamisesta, itsenäisistä laitoksista, it- 
senäishallinnosta syntyperäisten miesten kautta j. n. e., lupauksia, joita ei lai- 
sinkaan täj^etty. Väliaikaisen hallinnon toimet olivat aluksi jotensakin lem- 
peät. M^lsassin kunniaksi olemme pukeutuneet hienoihin hansikkaihin,^ lau- 
sui muuan korkea-arvoinen saksalainen sotaherra* 

Kesäkuun 9 p:nä 1871 säädettiin järjestetty laki Elsass-Lothringia var- 
ten. Äsken valloitettu nmakunta, ^voittopalkinto niistä taisteluista, joissa 
kaikki saksalaisheimokunnat yhteisesti olivat vertansa vuodattaneet^, ei ollut 
kuuluva mihinkään erityiseen liittovaltioon vaan koko Saksan valtakuntaan 
^als untrennbares Ganzes dem ganzen Reiche einverleibt, nicht einem Bon- 
desstaate uberantwortet, nicht unter mehreren getheilt werden.^ Sen tuli 
muodostaa valtiomaan, jossa valtakunta keisarin kautta käskee ja hallitsee. 
Perustuslaki oli voimaan astuva vasta tanunik. i p:nä 1873. Lakia säätävää 
valtaa tuli keisarin, liittoneuvoskunnan (Bundesrath) ja valtiopäivien väliaikai- 
sesti toimittaa, muu valta annettiin keisarille. Hallituksen esimieheksi Berli- 
niin määrättiin ylipresidentti, jota virkaa v. Möller vuosina 1872 — 1879 toi- 



ELSASS-LOTHRINGISSA. 257 



xnitti. Kaikkialla paitse kunnissa, joidenka asiat valitut yhteiskuntaneuvokset 
nimeltä ^Gemeinderäthe** ratkaisivat, oli hallinto itsevaltainen. 

Lempeä hallitus muuttui nyt päinvastaiseksi. Nuoret miehet asetettiin 
ehdottomasti sotapalvelukseen. Ne, jotka olivat ilmoittaneet tahtonsa (optee- 
ranneet) siirtyä. Ranskaan, käskettiin kohta maasta muuttamaan. ^Gemeinde- 
rath** Strassburgissa hajoitettiin ranskanmielisyytensä tähden. Uudet saksa- 
laiset virkamiehet vainosivat innokkaasti kaikkea, mikä muistutti ranskalaisia 
oloja ja oikeudenistuimet menettelivät ankarasti kotoperäistä väestöä vastaan. 
Kaikilta, jotka virastoihin tahi oikeustoihin pyrkivät, vaadittiin valtiollisen valan 
teko. Seurauksena kaikesta tästä oli syvä mielipaha, joka muun muassa il- 
maantui siinä, että puolestatoista miljoonasta asukkaasta 400,000 opteerasi 
Ranskan hyväksi. Vaikka suuri osa näitä optioneja julistettiin laittomiksi oli 
kuitenkin laillistenkin luku suuri. Syntyi varsinainen vaellus Ranskaan. Useim- 
mat nuorukaiset, joiden piti astua saksalaisrykmentteihin, menivät rajan yli. 

Vuonna 1874 otd Elsass-Lothringi ensi kerran osaa valtiopäivävaaliin^ 
Kaikki ehdokkaat otettiin n. s. protesti-puolueesta. Tämän puolueen ohessa, 
joka vastustaa yhdistämistä, löytyi jo tähän aikaan syntyperäisen kansan kes- 
ken toinenkin puolue nimittäin itsehallitusta vaativa (autonomisti)-puolue. £i 
tämäkään puolue ole vähimmässä määrässä saksanmielinen, mutta se tunnus- 
taa kuitenkin Frankfurtissa tehdyn sopimuksen sekä vaatii itsenäistä asemaa 
EIsass-Lothringille ja kotimaisia miehiä hallitukseen sekä edusmiestä liittoneu- 
vostoon. Autonomisti-puolue syntyi vuonna 1 874 kun ^Landesausschuss** ase- 
tettiin. Sen etevimmät miehet olivat Klein, Köchlin ja F. Schneegaus. Hal- 
litus, joka puolueen perustamisessa näki saksanmielisyyttä, suosi sitä, jonka 
vuoksi tämän puolueen onnistui päästä melkoiseen valtaan, onnistuipa sen 
vielä valtiopäiville 1877 saada muutamia ehdokkaitansa valituksi. Toiveet it- 
senäishallinnon suhteen, jotka osittain perustuivat hallituksen turhiin uskotte- 
luihin, pettyivät kun vuoden 1879 asetus säädettiin. Itsenäishallintoa vaati- 
van puolueen arvo aleni jälleen ja, vaikka yksityiset vielä suosivat sen pyrin- 
töjä ja toiveita, lienee se jo melkein herennyt olemasta järjestettynä puo- 
lueena protestipuolueen rinnalla. Viime valtiopäivävaalissa (1884) eivät auto- 
nomistit ensinkään vaaliin asettaneet omia ehdokkaitansa, vaan kotimainen 
kansa äänesti joka mies protestipuoluelaisia. Strassburgissa, josta vuonna 1877 
oli lähetetty autonomisti Bergmann valtiopäiville, pääsi protestipuolueen ete- 
vin mies Kabl6 suurella enemmistöllä voitolle. 



258 VALT. JA YHTEISKUNN. OLOISTA EL5ASS-LOTHRINGISSA. 

Vastamainittu nykyään voimassa oleva laki vuodelta 1879 sisältää seu- 
raavat tärkeämmät määräykset. Elsass-Lothringilainen osasto valtakansliiassa 
ja nOberpresidium^ Strassburgissa hajoitetaan. Valtiomaan hallituksella on is- 
tuimensa Strassburgissa. Keisari luovuttaa itsevaltaisen oikeutensa maaher- 
ralle, jonka ohessa perustetaan ministeristö, joka on jaettuna neljään osastoon, 
joista ministeri johtaa yhtä, muut ovat ala- valtiosihteerien johdonalaisia. Eräs 
valtaneuvosto antaa lausuntonsa lakiehdotuksista ja sääntöohjeista. Valtanen* 
vostoon kuuluvat ministeri, alavaltiosihteerit, presidentti, valtion asiamies yli- 
oikeustossa sekä 8 jopa I2:kin keisarin määräämää jäsentä, joista 3 on Lan- 
desausschuss'in ehdottamana. Maa on jaettuna kolmeen ^Bezirk^iin ja 22 
piiriin, joita johtavat Bezirki-presidentit ja piiri-esimiehet. Paikallinen edus- 
kunta MLandesausschuss^ on kokoonpantu 58 Bezirk-, Gemeinde- jaMunidpal- 
neuvosten valitsemasta jäsenestä. Sillä on esitysoikeus. Lakiehdotuksia £1- 
sass-Lothringille esittävät Saksan liittoneuvosto ja Landesausschuss. Vaikka 
viimemainittu vastustaisikin jonkun lain, voipi kuitenkin valtiopäivä-päätös 
panna sen voimaan valtiomaassa. 

Valtiomaalla on siis tätä nykyä paikallishallitus, vaan ei kuitenkaan it- 
senäisyyttä. Kotimaisiin lakiehdotuksiin vaaditaan liittoneuvoston hyväksymys, 
voidaanpa vastoin „Landesau8Schuss'*in tahtoakin säätää uusia lakia. Valtio- 
maalla ei ole edusmiestä liittoneuvostossa, niinkuin kaikilla muilla Saksan val- 
tioilla on. Tämä seikka on kuitenkin käytännöllisessä suhteessa vähemmän 
tärkeä, koska maan edusmiehenä silloin tulisi olemaan keisari, Preussin ku- 
ningas. Suurempi merkitys on sillä seikalla, että hallituksen esimiesten ei tar- 
vitse olla, eivätkä ole kotimaisia miehiä, kuten autonomisd-puolue vaatii, vaan 
ovat Saksalaisia. Kun uusi hallitus asetettiin, sai ainoastaan yksi elsassilainen 
nimittäin autonomisti Schneegaus korkeamman viran ministeri-alineuvoksena, 
mutta koska hän virkaveljeinsä silmissä oli {onakuna outona sisääntunkijana, 
täytyi hänen pian jättää tämä paikka. 

Luonnollista on, että kansa tällaisissa oloissa on tyytymätön, eikä halli* 
tus ole sille mieleen. Viha, jolla kansa alussa kohteli valloittajiansa on kui- 
tenkm lauhtunut kärsivällisemmäksi vaikkapa kylmäksi mielialaksi. Uuden 
hallituksen leppyisä käytös on paljon vaikuttanut tähän. Sotamarsalkki Man- 
teuffel on Elsass-Lothringin maaherrana osoittanut suurta varovaisuutta käy- 
töksessään kotimaisia asujamia kohtaan. Nämät myös osoittavat hänelle per- 
soonallisesti kunnioitustansa ja kiitollisuuttansa syystä että hän on ottanut osaa 



KOTDIAAN KIRJALU8UUTTA. 259 



heidän tcinteiynsa ja i^atiistapaansa, aeka pitävät arvossa hänen jaloa mieltaBsa 
ja hienoa käytöstapaansa. Strassbnrgin vastapnohieitten etevimmät nddiet 
ovat nsein vieraina hänen pöydässänsä. Sen sijaan ovat maaherran toimet ja 
Icäytös usein herättäneet tyytymättömyyttä ultra-saksalaisessa puolueessa, joka 
toivoo aikaan saavansa väkivaltaista saksalaistuttamista. Äskettäin esimerkiksi 
oli hallitus maahan muuttaneiden saksalaisten ankaran moitteen alaisena, syystä 
että se kielsi aiotun suurenmoisen tulisoihtujuhlan toimeenpanoa Strassbur- 
gissa Bionarckin yomtenä syntymäpäivänä huhtikuun i p. tänä vuonna. Hal- 
lituksen mielipide oli, että juhlan hänen kunniakseen tuli olla yksityistä laa- 
tna, jotta alkuperäisen kaupunkiväestön tunteita ei loukattaisi sekä julkisia 
protesteja ja eksessejä vältettäisiin. Saksalaispuolueen sanomalehti „Strassbur- 
ger Post/ joka ei ole ymmärtävinään sovinnollista ja varuisata politiikkaa piti 
tätä määräystä loukkauksena saksalaisia asujamia vastaan. 

Manteufiel dis ei ole osoittaunut varsinaisesti vihamielisenä vastapuolueita 
ja oppositioni-sanomalehtiä vastaan; mutta Frankfurtin sopimuksen suhteen on 
hän ankara; siihen ei saa julkisesti ryhtyä. Herra Kabidn toimittama lehti 
»Presse^ teki niin kuitenkin kerran, jonka tähden se paikalla lakkautettiin. 

(Jatket.) 
Edv. Hjelt. 



• o» 



Kotimaan kirjallisuutta. 

Zaengerle^ M., Kemian Alkeel. Saksan kielestä mukailemalla suomennettu. Vih. l — 3. 
Porvoossa 1884. W. Söderström, kustantaja. . 

Mielihyvällä tervehtinee jokainen kansallisen sivistystyön ystävä jokaista 
uutta edistymisen osotusta, varsinkin kun se ilmestyy alalla, jolla tuotteliai- 
suus tähän saakka on ollut verrattavasti vähäinen. 

Luonnontieteet ovat suomenkielisen oppikirjallisuuden niinkuin yleensä 
Suomen kielen viljelemisen suhteen aina viimeisiin aikoihin asti olleet pahan 
puutteen alaisina; puuttuupa tässä suhteessa vielä nytkin muutamilta luonnon- 
tieteen haaroilta ensimmäinen alkujohdatuskin tieteen tutkimiseen. Tätä epä- 
kohtaa osaksi poistaakseen ryhtyivät muutamat nuoret asiaa harrastavat mie- 
het, filos. kand. F. J. Pätiälä sekä ylioppilaat Leon. Lindelöf ja K. A. 
Relander prof. Edv. Hj eitin kehoituksesta suomentamaan erästä tarkoi- 
tukseen sopivaksi katsottua kemiallista teosta: Zaengerle, M., Grundniss 



360 KOTIMAAN Ki&jALUsmrrrA. 



der Chemie. Heidän tjönsä hedelmä on se kirja. Kemian alkeet» 
jonka täten pyydämme sulkea Valvojan lukijakunnan huomioon. 

VnnAnlm^n kä3rmme arvostelemaan suomennosta sallittakoon meidän lau- 
sua muutama sananen itse alkuteoksesta. Ensimmäisen vihon kanteen liitetyn 
prospektin mukaan ovat Kemian alkeet aiotut hyödyttämään sekä yliopis- 
tossa kemiallisia alkeistutldntoja harjoittavia ylioppilaita, että kauppa- ja teol- 
lisuus-koulujen oppilaita tutkinnoissaan. Emme tiedä onko kirjan tekijä teok- 
selleen itse toivonut näin monipuolista käytäntöä. Jos niin on, rohkenemme 
epäillä, vastaako Zaengerlen teos kaikenpuolisesti tarkoitustaan. PaikcHttain 
näyttää siltä, kuin kirjan tekijä olisi, estääkseen teoksensa liiallista paisumista, 
ahdinkoon saakka kokenut supistaa toisia kohtia esityksessään, samalla kun 
toisille pyysi hankkia laveampaa alaa. Tämän kautta on esitykseen syntynyt 
jonkinmoinen epätasaisuus, joka milloin vaivaa teoksen puhtaasti tieteellisiä 
puolia, toisviaan taas sen enemmin käytännöllisiä tarpeita tyydyttäviä osia. 
Varsinkin edellisessä suhteessa on tämä epäkohta huomattava. Teoksen joh- 
dannollinen, tieteen perusteellista kantaa ja järjestelmää selittävä osa olisi 
syystä saattanut olla täydellisemmästi esitetty; ainakin kemiaa tieteelUsesti tut- 
kiville olisi siitä ollut hyötyä, tahtokootpa sitte käyttää teosta vaan alkujohda- 
tuksena vastaisille laveammille tutkimuksille, taikka tyytyä sen antamaan oppi- 
määrään. Varsinaisina puutteina tahdomme tässä osassa tuoda esiin seuraa- 
via seikkoja. Puhuessaan kaasujen laajenemisesta olisi tekijän pitänyt antaa 
tieto tuosta laajenemismäärästä (laajenemis-koeffidentin suuruudesta). Siinä 
pykälässä, jossa atomiteoriaa selitetään, kaipaamme jokaista tiedon antoa ato- 
mipainon ja ominaislämmön välisistä suhteista, sekä siitä tärkeästä laista, joka 
näiden kesken vallitsee. Olisipa niin ikään ollut syytä huomauttaa siitä, että 
atomipainon määrääminen paitsi volymi-laista suuresti riippuu muistakin sa- 
koista, niinkuin atomilämmöstä ja kemiallisten yhdistysten isomorfisuudesta. 
Vihdoin emme ole voineet tavata mitään selitystä kemiassa usein käytetystä 
käsitteestä allotropia. 

Mitä kirjan aineelliseen osaan tulee, tarjoo se kyllä monta varsin terve- 
tullutta tietoa ja viittausta useitten aineitten käytännöstä teollisuudessa, niiden 
merkityksestä luonnon, varsinkin elimellisen luonnon taloudelle ja menestymi- 
selle, vaan toiselta puolen emme saata olla valittamatta, että tekijä melkein 
tykkänään on jättänyt silmällä pitämättä niitä tapahtumia ja vaihtomuutok- 
sia, joita jotkut yleisemmin levinnneet aineet, toisen toiseen vaikuttaessa tahi 
vaikutuksen alaisena ollessa, elimettömässä luonnossa matkaansaattavat ja kär- 
sivät. Tämä muistutus koskee erittäinkin alkuaineita, hiiltä ja piitä, niiden 
yhdistyksiä hapen ja aikalisien metallien kanssa, sekä sitä verrattoman suurta 
merkitystä, joka niiden vaikutuksesta toisiinsa ja muihin alkuaineihin alati läh- 
tee maapallomme kuoressa tapahtuville ainemuutoksille. Ompi kyllä totta, 
että kemiallisissa teoksissa tälle kohdalle harvoin suodaan täysi arvonsa, vaan 



I 



KOTIMAAN KIRJALUSUUrrA. 26 1 



Idijassa senlaatuisessa» kuin käsillä pleva, olisi sen esittäminen epäilemättä ol- 
lut paikallaan. 

Se parannustyö, joxyca alaiseksi suomennos alkuteokseen verrattuna on 
tehty, on edelliselle kieltämättä ollut suureksi eduksi. Sen ansio ei rajoitu 
yksinänsä siihen, että pahimmat epäkohdat alkuteoksen esityksessä ovat tulleet 
poistetuksi, se tarjoili sitä paitse sen kautta, että alkuaineitten kertomisessa 
on noudatettu luoimollista järjestystapaa, paljon huokeampaa tilaisuutta tutus- 
tua niitten luonnonmukaiseen liittymiseen toisiinsa, niitten ryhmittäiseen ja- 
koon ja toisiinsa verraten vastakkaisiin ominaisuuksiin. Ainoastaan muutamissa . 
kohdissa pydämme lausua muistutuksiamme parantajan toimia vastaan. OUsi ollut 
suotavaa, että kääimökseen otettu lyhyt viittaus ominaislämmön ja atomipainon 
välisistä suhteista olisi saanut sijansa jo johdannoUisessa osassa. Tuo icään- 
nöksessä tarkemmin, alkuteoksessa vain vaillinaisesti, noudatettu alkuaineitten 
jako epämetalleihin ja metelleihin olisi vaatinut, että kummankin ryhmän toi- 
sistaan eroavia ominaisuuksia olisi esitetty täydellisemmässä ja vastakkaisesti 
jyrkemmässä muodossa, kuin nyt on tapahtunut. Jos toiselta puolen arsenii- 
kin suurempi yhtäläisyys epämetallien kanssa, toiselta puolen antimonin me- 
tallien kanssa, tekee niitten siirtämisen eri ryhmiin välttämättömän tarpeelli- 
seksi, niin olisimme kumminkin toivoneet, että jossakin määrässä tyydyttävää 
tiliä olisi tehty näiden aineitten ja niiden yhdistysten yhtäläisyydestä keske- 
nänsä, varsinkin mitä jälkimmäisten kemialliseen ja fysikaaliseen rakennuk- 
seen tulee. 

Suomentajilla on nähtävästi ollut monta vaikeutta voitettavana, pakote- 
tut kun olivat luomaan koko joukon uusia sananmuotoja uusia käsitteitä var- 
ten. Tähän katsoen täytyy tunnustaa, että he kiitettävällä tavalla ovat tehtä- 
vänsä suorittaneet. Helposti huomaa, että yrityksen oudonmukaisuus alussa 
paikoittain on tehnyt käännöksen hiukan kankeaksi, jota vastoin tämä sujuu 
varsin huokeasti, kuta edemmäksi työ edistyy. 

Seuraavassa tahdomme tuoda esiin muutamia kohtia, jotka meistä anta- 
vat syytä muistutuksiin. Suomentajat ovat jokseenkin johdonmukaisesd *) tie- 
teellisten termien ja vieraitten sanojen kirjoittamisessa käyttäneet foneetista 
kirjoitustapaa. Emme tiedä, kuinka oikeutettu tämä menettely kielelliseltä kan- 
nalta lieneekään, mutta meitä ainakin ja, olemme varmat siitä, moniaita mui- 
takin suuresti on oudostuttanut nähdä ennaltaan tuttuja sanoja kirjoitettuina 
niinkuin esim. ekspansiooni, absorptsiooni, operatsiooni, sinooperi, 
j n. e. Kun ajattelee, että kirja etupäässä on joutuva sivist^neitten lukijain 



*) Sanomme jokseenkin johdonmukaisesti, sillä oksida/fwnin ohessa tapaa myöskin 

oksida/ttf^nia ja dlssocia/Mnia ; /inooperin ohessa Zologiaa, 2irkonia. Puhutaan ots^msta ja 

ots^Bomeetteristä. Suomenkielisten sanojen suhteen yksi esimerkki : alkuainetten ja alkuai- 
neitten. 

3 



IL/rA-in^V^ÄAl 



202 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



kasiin, niin saattaa myöskin edellyttää, että lukijalla on se kielen taivutns-kyky, 
sen verran tietoa sivistyskielessä yleensä tavattavien sanojen käytännöstä, että 
hän näitä esteettömästi pystyy lausumaankin. Kellä näitä lukutaidon ehtoja 
ei ole, häneltä sopii huoletta vaatia, että hän ne piammiten hankkii itselleen. 
Me puolestamme emme ensinkään voi käsittää, mitä erityistä hyötyä ja etoa 
lähtisi kansalliselle sivistykselle siitä, että sanoja ja sananmuotoja, jotka aiko- 
jen kuluessa ovat tulleet koko sivistyneen maailman yhteiseksi omaksi, tur* 
mellaan pahanpäiväisiksi ja tuntemattomiksi, sen vuoksi muka vaan, että kan- 
salliskielen vaatimuksia tyydytettäisiin. 

Lauserakennuksen suhteen ovat suomentajat meidän käsityksemme mu- 
kaan tehneet itsensä syypäiksi siihen virheesen, että toisinaan ovat käyttäneet 
liian ahdasta, supistettua lausemuotoa niissäkin tapauksissa, joissa aineen tär- 
keys hyvinkin olisi sietänyt hiukan laveampaa esitystapaa. Niinpä epäilem- 
me, josko aineelle outo lukija heti ensi hetkessä täydelleen huomaa seuraa- 
van lauseen merkitystä: ^Jos tarkastellessa määrättyjen yhtymispainosuhteit- 
ten alkusyytä, lähtee alempana esitetystä atomiteoriasta, niin sanotaan suhde- 
lukua atomipainoksi;^ olisi kenties käynyt esittää lausetta täten: jos vasta 
alempana esitetyn atomiteorian kannalta tarkastelee niitä alkusyitä, joihin 
muuttumattomien yhtymispainosuhteitten määrääminen perustuu, niin sanotaan 
kunkin aineen siten saavutettua suhdelukua atomipainoksi. Epäselvä on niin 
ikään seuraava lause: ^erottamalla saatujen tuloksien painojen summa on 
sama kuin yhdistyksen paino ;^ tässä tekevät nuo toisiaan välittömästi seu- 
raavat monet genedivit lauseen raskaaksi, jota paitse sana ^erottamalla^ ei 
tyydyttävästi ilmaise millä tavalla syntyneitä tuloksia tarkoitetaan. Olisi ollut 
tarpeellista sen asemesta käyttää jotain enemmin venytettyä lausetapaa, esim. 
yhdistyksestä hajoittumisen kautta saatujen j. h. e. N. s. Avagadron lakia 
selittäessään ovat suomentajat saksalaisen sanan Raum asemesta käyttäneet 
sanaa tila. Me epäilemme voiko tila yksinänsä täydelleen riittää ilmaise- 
maan sitä, mitä tässä tarkoitetaan, ja olisimme suoneet, että siihen olisi liitetty 
joku asiaa tarkemmin määräävä sana esim. avaruus: avaruus-tila. Lausetta 
^molekyylien painot, molekyylipainot, ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin 
saman lämmön ja saman painon alaisina olevien kaasumaisten aineitten yhtä- 
suurten kokojen painot^ vaivaa jälleen pahasd nuo monet (5) genitiivit; sitä 
paitsi sitä syystä saattaa sanoa huonosd stiliseeratuksi. Me puolestamme oli- 
simme tälle lauseelle antaneet seuraavan muodon: molekyylien painot, mole- 
kyylipainot, ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin yhtä suurten kokojen pai- 
not vastaavia kaasumaisia aineita, saman lämmön ja saman painon val- 
litessa. 

Ainoastaan viittaamalla tahdomme johdattaa lukijan huomion muutamiin 
muihin osaksi samanlaatuisiin epäkohtiin suomennoksessa. Siv. 26 sanotaan, 



KOTDfAAK KIRJALLISUnTTA. 363 



että kemiaUinen vetovoima pääsee täyteen voimaan (= täyteen vai- 
kutukseen). 

Siv. 17: suhdeluku ilmaisee pienintä määrää, mikä alkuaineesta yhtyy 
kuhunkin yhdistykseen (rupeaa johonkin yhdistykseen). 

Vaikea on (siv. 65) rikkianhydridin muuttamisesta rikkihapoksi sanoa 
että edeltinen ^muodostuu'* jälkimmäiseksi. Parhainta olisi tässä tapauk- 
sessa ollut sanasta sanaan seurata alkuteoksen sanoja, ja kirjoittaa: se 
(SO3) liukenee, lämpöä levittäen ja rikkihappoa synnyttäen, sähisten ve- 
teen. Yleensä olisi ollut suotavaa, että suomentajat muutamien usein käytet- 
tyjen sanojen suhteen, niink. muuttua, muodostua, syntyä, synnyttää j.^n. e. 
olisivat noudattaneet erinomaisen huolellista tarkkuutta, niin että kutakin sa- 
naa vain olisi käytetty jossakin määrätyssä merkityksessä. Muistutuksen alai- 
seksi tahtoisimme vielä tehdä yhden pienen kohdan siv. 89. Sanotaan ^Fosforin 
ilmassa hapettuessa irtautuva lämpö saattaa suurempia määriä sulamaan. ^^ 
Miksi tämä ahdas, epäselvä lausetapa? Varmaankin olisi lukija kiitolUsempi 
jos ilman pitempää mietiskelyä saisi tietää, että se lämpömäärä, joka irtautuu, 
kun fosforia ilmassa hapetetaan, voipi saattaa suurempia määriä tätä ainetta 
sulamaan. Epähuomiosta lienee tuo jokaista kivimielistä luonnetta kovasti 
loukkaava lausetapa \ngraniitin-tapainen mineraali^ (siv. loi) alkuteoksesta 
puikahtanut suomennokseen. 

Jos jätämme lukuun ottamatta muutamia vähäarvoisempia kirjoitusvir- 
heitä, niin emme tiedä että suomennos muissa suhteissa antaisi syytä erin- 
omaisempiin muistutuksiin. Päinvastoin saapi tähän saakka ilmestyneistä vi- 
hoista sen käsityksen, että suomentajat varsin taidokkaasti ja onnellisesti sekä 
hyvän keksimis-aistin turvassa ovat suorittaneet vaikean tehtävänsä. ^Kemian 
alkeille"* on, niin hyvin niiden sisällyksen kuin kielenkin puolesta, suotava 
etevä sija suomenkielisessä oppikirjallisuudessa.— Kiija^ ulkonaista pukua koh- 
taan on meillä vain se muistutus tehtävänä, että nimilehdellä kaipaamme teok- 
sen ansiokkaan parantajan ja sen taitavien suomentajien nimiä. 



Hjalmar Gylling. 



P, Päivärinta^ Minä ja Muut. Sakeus PyÖriän kertomuksia. Vihkot 1 — 4. Porvoossa 
i88o. Werner Söderström. Vihkoa hinta 1 m. 

^Sakeus Pyöriän kertomukset"* sisältävät yhteisten pnitteitten sisässä sar- 
jan kertomuksia, — ,,muista,'" jotka elämän vaiherikkaalla polulla ovat joutu- 
neet ^minun"* eteen. Onnellinen ajatus oli epäilemättä tekijässä valita tämä 
ulkomuoto. Tällä tavoin hän sekä voi vapaasti esittää noita kertoelmia, ha- 
vaintoja elämästään, joiden kuvaamisessa hän on niin mainio, että on tilaisuu- 
dessa yhdistää ne suuremmaksi kokonaisuudeksi. Erityistä viehätystä saavuttaa 



204 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



kirja elävyytensä kantta; huomaamme että tämä kaikki on kansamme kesken 
todellakin koettaa, elettyä, tekijä ei ole muuta kuin järjestellyt, kertaillut sitä 
meidän nautittavaksemme. 

Eri kertomukset ovat enemmässä tai vähemmässä yhteydessä toistensa 
kanssa; kuitenkin käy ^minun** kehitykseni punaisena lankana useimpain läpL 
Lasten leikeissä solmittu ystävyys kivulloisen Maunon kanssa, tutustumina 
pulskaan ja hyväntahtoiseen, vaan kiusauksille liian heikkoon Palkolan Han- 
noon, Maunon aikainen kuolema vaikuttavat epäilemättä syvästi Sakeus Pyö- 
riänkin elämään ja muodostavat yhtenäisen, monta viehättävää kohtaa taijoo- 
van kertomuksen. Erittäin pyydän saada huomauttaa ^Muita mutkia^ nimi- 
sessä luvussa kerrotusta kurjasta käynnistä Kivisen Heikin luona, jonka arve* 
Ien luonnollisuudessa, realistisuudessa vetävän vertoja millekin uusimpain na- 
turalistien kuvauksille tahansa, ehkä liiaksikin, — ja kuitenkin, kuinka idealineo, 
aatteellinen Päivärinnan kanta on I Kuvaus tuosta kummallisesta ja salaperäi- 
sestä Jässi ukosta tosin ei liity yhtä likeisesti päähenkilöön, mutta lapsuuden 
muistona se hyvin puolustaa paikkansa ja on erinomaisen liikuttavasti ja hie- 
nosti esitetty sivukohtaus. — Vähemmin onnistuneet ovat kertomukset „ Susi- 
voudista^ ja ^oudoista uutisista,'' edellisen luulisin voittaneen, jos susivouti- 
juttu olisi saanut siirtyä sivulle ja ylipäänsä kokemukset ulkona maailmassa 
olisivat tulleet pääasiaksi. Heikoin on kuitenkin uskonnollisia oloja kuvaava 
luku; se ei millään tavoin vaikuta tapausten juoksuun eikä se muodosta mi- 
tään kokonaista itseksensäkaän. Se muistutus, jonka tein ^Torpan poikaa"" 
ilmoittaessani (Valvoja 1883, n:ot 17 — 18), että kertomus paikoittain olisi ol- 
lut selvempi ja miellyttävämpi, jos se vähemmin olisi takertunut sivuasioihin, 
pitää nytkin paikkansa. Tahdoin tässä uudestaan muistuttaa siitä, koska mie- 
lestäni tämä Päivärinnan viime teoksessa on tärkein puutos, jonka siis senidn 
tahtoisin nähdä poistetuksi. 

Päivärinta on jo yleisössä saanut suuren ystävä- ja ihailijapiirin, joten 
tämäkin teos varmasti on saava lukuisan lukijakunnan, niinkuin se ansait- 
seekin. 

ff-/. 
- _ . . ( 

Sirän, Skizzer af Aarne. 226 siv., hinta 3 m. 50 p. Helsingissä, G. W. Edlund, 1884- 

Viime jouluksi täällä ilmestyneiden kirjojen joukossa oli tämäkin pieni 
novellikokoelma, joka näkyy herättäneen verrattain suurta huomiota yleisön 
puolelta. Jo se seikka että nimimerkki oli ihan uusi, ja että huhu kertoi sen 
alla piilevän naiskirjailijan, vaikk'ei vannaan tiedetty nimittää ketään, oli 
omansa uteliaisuutta synn3rttämään. Ja lisäksi tuli vielä että kirjaa lukiessa 
pian huomattiin tekijän kohoovan keskikertaisuuden kantaa ylemmäksi. Ne 
viisi kertoehnaa, jotka kirja sisältää, osottavat kaikki suuremmassa tahi vä- 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 265 

hemmassa määrässä tekijän kykyä vilkkaasti ja elävästi kuvailemaan jokapäi- 
väisen elämän ilmiöitä. Keskustelut henkilöiden välillä sujuvat hyvin, pitkä- 
piimäisiä paikkoja tuskin tavataankaan; joskus, esim. ^ Agneta^ nimisessä ju- 
tussa, esittelytapa on ehkä liiankin lyhyt, niin että kertomus paikoittain on 
ikään kuin rikki hakattuna palasiksi. Tekijä ei suinkaan ole piiventakaa ko- 
toisin, niin kuin joskus vasta-alkavien naiskirjailijain on laita. Päinvastoin 
esiintyy hänessä silmiinpistävä taipumus uudenaikuiseen realismiin, kuitenkin 
niin että hän harrastaa ajan aattellisiakin rientoja. Hyvällä havaintokyvyllä 
hän esim. ottaa vaarin ^i kansanluokkien omituisuuksista. Ensimmäisessä 
jutussa ^Kahdeksan tunnin kokemus,^ joka muutoin kokoonpanoonsa katsoen 
näirttäa meistä heikolta, tekijä osottaa tuntevansa talonpoikais-kansan elämää 
semmoisena kuin se on Savossa. Toiselta puolen hän hyvin tuntee seuraelä- 
mää muissakin maamme kansanluokissa. Kaikesta liiallisesta hentomielisyydestä 
vapaana, hän sattuvalla satiirilla ruoskii sitä pintapuolisuutta ja turhamielisyyttä 
joka, pohjattomaan ruotsikiihkoon yhdistyneenä, niin usein löytyy juuri niissä 
kansamme piireissä, jotka enimmiten kerskaavat hienosta sivistyksestään. Oi- 
kein mestarillisesti ja aivan luonnon mukaan hän esim. ^Agnetassa^ kuvailee 
hovineuvoksen rouvaa ynnä tämän tytärtä, ja ehkä vielä paremmin viimeisessä 
jutussa ^Tädin luona** nuoren upseerin ynnä hänen yksinkertaisen morsia- 
mensa ^hienosta sivistyksestä** lähtenyttä käsitystä siivouden vaatimuksista. 

Ennen kaikkea viehättää kuitenkin Aarnetta naiskysymys. Naisten oi- 
keudet ovat hänessä saaneet innokkaan puolustajan. Naisen aseman korotta- 
minen, hänen oikeutensa päästä laajempaan vaikutusalaan, jossa hän saa va- 
paammin toteuttaa taipumuksiaan, tämä aate on pääaineena kaikissa kappa- 
leissa. ^Kiillettä** nimisessä kertomuksessa tekijä hyvin luonnonmukaisesti ku- 
vailee sitä nkurtiisia^, jota moni nuori mies harjoittaa paljaana leikkinä omaksi 
huvikseen, mutta jonka uhriksi nainen helposti joutuu. Mielestämme samassa 
kappaleessa oleva naisellisen ^koketteeraamisen** kuvailus ei ole yhtä onnistu- 
nut, vaikka tekijä tosin koettaa tasapuolisesti jakaa letkauksiansa molemmille 
sukupuolille. Seuraavassa untelossa (^Sokea**) näemme lääkärin sisaren pala- 
valla innolla tahtovan antautua lääketieteesen, mutta siitä estävät häntä vel- 
jensä etuluulot, siksi kuin hän vihdoin rohkeasti päättää katkaista kahleensa. 
^Agnetassa** kerrotaan, kuinka väärä käsitys naisen alemmuudesta viepi muu- 
ten jalomielisenkin miehen harhateille ja vierottaa hänestä itseänsä arvossa pi- 
tävän naisen. Tämä kertomus, joka päättyy sovittamattomaan epäsointuun, 
jättää jälkeensä surullisen vaikutuksen ja osottaa tekijässä enemmän taipu- 
musta pessimistiseen katsantotapaan kuin toiset kertomukset Mielestämme 
tendensi Aarneen novelleissa silloin tällöin esiintyy häiritsevällä ja niiden tai- 
teellista arvoa alentavalla tavalla, sillä hän ei vielä voi täydellisesti muuttaa 
aatteitansa lihaksi ja vereksi toimivissa henkilöissä. Puolestamme luulemme 
Aarnetta ja useimpia muitakin naisemansipatioonin ystäviä yksipuolisiksi siinä» 



266 KOTIMAAN KIRJALLISOT7TTA. 



että he naiskysTmjksessä pitävät liian vähää lukua luonnosta; naiBen asema 
perustuu luullaksemme organillisen luonnon lakeihin eikä minkäänlaisiin ^etu- 
luuloihin** paljoa enemmän, kuin mitä emansipatioonin harrastajat myöntävät 
Mutta tämä seikka ei suinkaan estä meitä tunnustamasta että naisen yhteis- 
kunnallinen asema monessa suhteessa vielä on parannettava; kokemus on ai- 
kaa myöten osottava, mitä siinä on luonnosta riippuvaista ja siis mahdotonta 
muuttaa. 

Kieltämättä on vielä paljon kypsvmättömyyttä sekä tekijän katsantota- 
vassa jettä hänen esittelyssänsäkin. Hänen voimansa tuskin vielä riittäisivät 
suurempien ja eheämpien teosten aikaansaamiseen. Mutta nyt puheena oleva 
teos antaa luullaksemme perustettua toivetta siitä, että hän vast'edes on saa- 
vuttava suurempaa täydellisyyttä. Hänen kykjmsä ottaa avoimin silmin 
vaaria tosimaailman oloista ynnä se into, jolla hän harrastaa ajan tärkeitä 
rientoja, ovat takeina siitä, että ruotsinkielinen kirjallisuutemme voi hänestä 
paljon toivoa. Me toivotamme siis hänelle onnea tästä kirjallisesta esikoisesta, 
kehottaen häntä jatkamaan niin kauniisti alotettua uraansa. 



Th. ReifL 



Magdalena Thcresen, Uusia Kertomuksia. Suom. H. F. Helsingissä, Wickslröm ja 
kumpp. 1—2 vihko 1883—84. 100 + 55 siv., hinta yhteensä 1 m. 50 p. 

Nämä norjalaisen naisen kädestä lähteneet kertomukset esittävät ku- 
via, jotka ovat otetut norjalaisen rahvaan keskuudesta. Niiden suurin vie- 
hätys on luonteiden kuvauksessa, joka on tehty hyvin huomattavalla taidolla. 
Muun muassa sattuvasti kuvaillaan pari eri tyyppiä (perikuvaa) noista joka- 
päiväisistä ihmisistä, joiden henki on arkipäiväisyyden oloissa, kovien elämän- 
kokemuksien alla kangistunut koneelliseksi, kaavanmukaiseksi, itsekkääksi, niin 
ett^eivät enää tule ajatelleeksikaan tuntehikkaita asioita, sydämmen vaatimuksia 
ja kysymyksiä, — ihmisistä, jotka yhä viettävät samaa jokapäiväistä, yksitoik- 
koista elämää, mutta kuitenkin joka kerta, kun „ sielu kolkuttaa ja vaatii kes- 
kustelua kahden kesken, "^ niin heillä aina on semmoinen kiire muihin ulko- 
elämän toimiin, ett'ei ole koskaan tullut tehdyksi tuo tilinteko oman sielunsa 
kanssa. Tuommoiset tyypit ovat surulliset katsella; mutta niissä on todelli- 
suuden merkki, ja sen vuoksi nämä Magdaleena Thoresenin vähäiset kuvael- 
mat, jotka yleensä ovat tuntehikkaat ja runolliset, eivätkä siis ollenkaan nyky- 
aikaisen realistisen tendensirunouden kaltaiset, nekin pakottavat totuuden voi- 
malla jokaista lukijaa kääntämään silmänsä omaan itseensä, tarkastamaan omia 
heikkonksiansa, omaa itsekkäisyyttänsä ja jokapäiväisyyttänsä. Uskallan sa- 
noa, että ne sen tekevät yhtä voimallisesti ja voimallisemminkin kuin hyvin 
useat realistisen tendensirunouden tuotteet. — Joku voisi tehdä sen muistu- 



SUOMAUUKSN TfiAATTJSRI. 207 

toksen, että kertomuksien juoni ei ole aina täydelleen todennäköinen. To- 
denteossa esitettyjen tapauksien juoksu on usein hieman romantillinen, ih- 
meellinen, jommoinen todellisuus ei usein ole, — useimmat nykyajan ihmiset 
ainakin luulevat ett'ei todellisuuden tapahtumissa voi saada nähdä sitä tun- 
teellisuuden valtaa, jota näissä kertomuksissa kuvataan, eikä todellisissa ihmi- 
sissä täydelleen niin voimakkaita luonteen omituisuuksia. Mutta vaikka tämä 
muistutus onkin kieltämättä osaksi oikeutettu, vaikka tapauksien juoksu ei ole 
aina täydelleen todennäköinen, niin muistutus koskee vaan niin sanoakseni 
sommittelun ulkonaista todennäköisyyttä. Pääpiirteissään ja pääsuunnaltaan 
nuo omituiset luonteet, joiden kuvaamiseen huomio etupäässä kiintyy, ovat 
kuitenkin mielestäni sattuvat, todelliset ja täynnä elävyyttä. Sanalla sanoen: 
kertomuksissa on huomattava määrä sielutieteellistä totuutta sekä viehätystä, ja 
sen vuoksi ne miellyttävät ja jännittävät lukijaa. 

Suomennosta on yleensä jotenkin taitavasti toimitettu, mutta se on hiu- 
kan epätasainen. Kääntäminen ei ole ollut aivan helppo. Esitystapa kirjassa 
on yleensä varsin kaunis ja runollinen; useasti siinä tapaa noita kehittyneessä 
kirjallisessa kielessä tavallisia omituisia käänteitä ja puheenparsia, taikka noita van- 
hemmissa sivistyskielissä jo aivan kodistuneita puoleksi lausuttuja vertauskuvia, 
luonnonvertailuja ynnä muuta semmoista, joiden suomentaminen vaatii kääntä- 
jältä suurempaa kekseliäisyyttä, itsenäisyyttä ja makua, koska niitä ei saa 
kääntää sanasta sanaan. Kiitokseksi suomentajalle on mainittava, että nuo 
hienot ja kauniit kohdat esityksessä enimmäkseen käyvät näkyviin myös suo- 
mennoksessa. Mutta siellä täällä suomennoksessa tavataan myös häiritseviä, 
huonoja kohtia; löytyy paikkoja, joissa se ajatus, jota on tahdottu lausua, on 
kerrassaan hämmentynyt aivan epäselväksi, niin ett'ei suomennoksessa ole ol- 
lenkaan jäljellä mitään yhtenäistä ajatusta; käännös on joko liian sananmu- 
kainen taikka muuten koneellisesti toimitettu. Noita kohtia ei ole aivan ti- 
heältä, mutta kuitenkin voisi mainita useita. Epäilemättä kääntäjä olisi, jos 
hän vaan olisi pannut enemmän huolta työhönsä, voinut suurimmaksi osaksi 
väktaä mitä heikkouksia, jotka nyt teosta haittaavat. — Syytä olisi mieles- 
täni lakata kirjoittamasta suomeksi Martha, Christian y. m. s., ainakin kun 
toisia nimiä on täydellisesti suomennettu. 

—i —t 



Suomalainen Teaatteri. 

F au st- tarina on merkillisimpiä keskiajan synnyttämiä tarustoja. Jo 
kristinuskon ensinunäisinä aikoina liikkui kertomuksia mahtavista tietäjistä, jotka 
ihmetöihinsä haettuansa voimaa paholaiselta vihdoin olivat joutimeet tämän 
valtaan, taikkapa Kristuksen ja Jumalan Emon armoista pelastuneet. Tämä 



268 SUOMALAINEN TBAATTEllI. 



tarusto levisi milt^ei kaikkiin kristittyihin maihin; Espanjan suuri runoilija Cal- 
deron käytti tätä aihetta draamassaan ^ Ihmeellinen taikuri.^ Saksassa täm- 
möiset tarinat liittyivät Faustin nimeen, jolla (faustus = onnellinen) eräs i6:a 
vuosisadan alussa elävä taikuri (joka muutoin oli Melanchtonin tuttava) ni- 
mitti itsensä. Neljäkolmatta vuotta paholainen sopimuksen mukaan mainitaan 
palvelleen Faustia, mutta, kun aika oli mennyt, kuristaneen hänet eräässä pi- 
meässä metsässä ja vieneen mukaansa. Lavea tarusto versoi Saksassa Faus- 
tin oudosta kohtalosta, varsinkin Wittenbergin tienoilla, ja ehti pian Englan- 
tiinkin, missä jo eräs Shakespearen edelläkävijöistä Marlowe siitä sepitti 
näytelmän, jolla on monta ansiota. 

Kun Goethe kääntyi Faust-tarinaan, josta hän oli luova suurimman nero- 
tuotteensa, hän ei voinut tyytyä tuohon ainoastaan taikaverhon ympäröimään 
Faustiin; hän tahtoi painaa satuun syvemmän merkityksen. Harvoin, jos mil- 
loinkaan, lienee nähty että runoilija koko elämänsä aikana, kuutenakymmenenä 
vuonna, »epittelee yhtä ja samaa teosta, niinkuin Goethe Faust-näytelmäänsä. 
Kun teos vihdoinkin ilmestyi (ensimmäinen osa v. 1808, toinen 1832) he- 
rätti se koko Saksassa, voipi sanoa koko Euroopassa, ääretöntä huomiota, ihai- 
lua toiselta puolen ja vastustusta toiselta. Mikä oli niin erillaisesti arvostel- 
lun teoksen pääsisällys? Näytelmän Faust on tuo tulinen, mahtava ihmis- 
henki, joka ei tunne mitään rajoja riennolleen, joka yhä korkeammas pyrkii, 
ja Goethe tahtoo näyttää kuinka tuo henki kyllä voi erehtyä ja hetkeksi pa- 
haan antauta, mutta kuinka se ei voi siihen tyytyä, siihen iän kaiken puuttua. 
Faust on tieteistä turhaan hakenut tyydykettä hengelleen, hän ottaa avukseen 
pahan hengen, Mefistofeleen, joka lupaa hänelle mailman viehätteet hankkia, 
siksikuin hän enempää pyytämättä antauu tuokion sulouteen — silloinpa on 
Mefistofeles käskevä Faustia. Faust heittäytyy lemmen hurmoksiin, vaan 
saattaa kevytmielisyydellään sekä itsensä että viattoman Margareetan onnetto- 
miksi, syöksee sittemmin kunnian häikäisevää loistoa kohti, nauttii hovi-suo- 
siota ja sotasankarin mainetta, mutta hän ei niissä viihdy, ainoastaan muisto 
Margareetan puhtaasta lemmestä on hänelle jäänyt ja tukee häntä. Siihen 
viittaavat nuo kuuluisat sanat, joihin Faustin toinen osa päättyy: 

„das Ewig-Weibliche zieht uns hinan." 

Vasta kun Faust vihdoin tekee työtä toisten hyväksi, silloin hän löytää 
tyyd3rtyksen, hän kuolee ja paha henki tahtoo ryhtyä vaivalla ansaitsemaansa 
saaliisen, mutta Jumalan Armon enkelit estävät häntä ja vievät Faustin kuo- 
lemattoman sielun taivaasen päin. — Samoin on Mefistofeles näytelmässä ko- 
konaan Goethen uudestaan muodostama, kansansatuin ja Goethen mielipiteitten 
sekasikiö. Hän on kyllä sadun paholainen kukonsulkineen ja hevoiskavioi- 
neen, joka tahtoo syöstää ihmisen pahaan, vaan hän esiintyy samalla ^sivis- 
tyksen^ vaikutuksesta hienona seuramiehenä n^ätelismiehenä,** mutta paaeroi- 



SUOMALAINEN TBAATTBRI. 269 



tns on kuitenkin siinä että hänen ponnistuksensa saada Faustia valtaansa me- 
nerät lopullisesti surkeasti mittömiin, koska hän on, niinkuin hän itse esit- 
teleksen Faustille: 

^ein Theil von jener Kraft, 

die stets das Böse will, und stets das Gute schafJl."*) 

Goethen mielestä paha hävittää itsensä, eikä siis voi olla ikuisesti ole- 
vaa. Tämän tähden Mefistofelesta taivaassa (alkunäytöksessä, johon Goethe 
oli saanut aiheen Raamatusta Jobin kirjasta) kohdellaan jonkunlaisella säälillä, 
sentähden hän muutamissa paikoin, etupäässä toisessa osassa» ilmestyy meille 
nuit'ei naurettavana, varsinkin lopussa kun enkelit vievät Faustin hengen hä- 
nen käsistään ja Mefistofeles — rakastuu enkeleihin. 

Tämä suurenlainen näytelmä-luonnos sai kuitenkin ainoastaan puolittain 
täysin vastaavan ulkonaisen puvun. Näytelmän toiseen osaaui^ jossa esitetään 
Faustin pyrkiminen maineen kukkuloille, kutoi Goethe pitkänlaisia, usein hy- 
vin vähässä yhteydessä Faustin kohtalon kanssa olevia allegorisia sivukohtauk- 
sia, joiden rinnalla pääjuoni jäi tarpeeksi kehittämättä. Että tekijä itse ym*- 
märsi tämän puutteen, nähdään siitä että hänen viimeiset korjauksensa Faus^ 
tissa, muutama viikko ennen kuolemaansa, juuri koskivat, niinkuin hän päivä- 
kirjassaan sanoo ^pääjuonten tarkempaa esitystä, joita minä, loppuun päästäk- 
seni, olen liian harvasanaisesti käytellyt.^ — Faust-näytelmän ensimmäinen 
osa, joka verrattomalla taidolla kuvaa toivottoman Faustin liittoa Mefistofcleen 
kanssa ja Margareetan hempeätä rakkautta Faustiin, se se iäksi asettaa Goe- 
then runomahtajain ensi riviin. Se myöskin tavallisesti yksin esitetään näyt- 
tämöllä. Että kuitenkin täten saadaan ainoasti katkonainen ja osaksi toisel- 
Iäinenkin käsitys näytelmästä, ei ole kiellettävissä. Faust ei koskaan lausu 
tuokiolle: ^oi viivy vielä, armahin!^ ja kumminkin päättyy näytelmä näennäi- 
sesti siihen että hän joutuu Mefistofeleen valtaan — aivan päinvastoin Goethen 
ajatusta. Tämä on tietysti huomattava kohta arvosteltaessa ensimmäistä osaa 
erikseen. 

Kun Suomalainen Teaatteri otti esittääkseen Faustin ensimmäistä osaa, 
ryhtyi se tehtävään, joka yleisesti tunnustetaan olevan vaikeimpia näytelmä- 
taiteen koko alalla. Se, joka on teaatteria ja sen taitavaa johtoa seurannut, ei 
tosin epäillyt, ett^ei tehtävää, johon ryhdyttiin, välttävästi suoritettaisi; mutta 
tähän lienevätkin useimpien toiveet supistuneet. Faust-näytännöt antoivat 
kuitenkin uuden todisteen kansallisen teaatterimme tavasta yhä käydä eteenpäin. 
Lyhennykset olivat taitavalla kädellä tehdyt ja ylipään tarpeen vaatimat, jos 
kohta mielellään olisikin kuullut esim. Mefistofeleen neuvot ylioppilaalle. Näy- 

*) Nämä sanat eivät ole oikein onnistuneet käännöksessä: 

Ma osittain oon voima tuo, 

Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo. 



270 aUOMAXAINEK TSAATTERI. 



telmä esitettiin pienimiaissälun kohdisBa hyvin ja häiritsemättomäsd ja pari 
pääosaa varsin etevällä tavalla; koristukset ja valniistukset olivat (paitse on- 
nistumatonta Maahisen ilmestystä ensimmäisessä näytöksessä) näyttämöön ja 
meidän oloihimme katsoen erinomaiset. Faustin lukukammio, Auerbachin kel- 
lari juopuneine ylioppilaineen, noita-akan keittiö marakatteineen *), keskiaikai- 
sen kaupungin sunnuntai-elämä porvaris-tyttöineen ja sotilaineen, ja ennen 
kaikkea nuo Faustin lumoavat unelmat varmaankaan eivät niin helposti mene 
katsojan mielestä. 

Hra Sala Faustina onnistui paremmin mietteihinsä vaipuneena oppi- 
neena, kuin sittemmin Margareetan lempijänä, siksi hän oli liian hento. Liial- 
linen ujous liikkeissä tavataan usein hra Salan näyttelemisessä, niin tässäkin 
osassa. Se, joka Faustin lailla mailmaan kyllästyneenä heittäyy lemmen huu- 
maukseen ja joka käskee paholaista palvelijanaan, se ei esiinny aivan tavalli- 
sena armastavana nuorukaisena. Enemmän pontevuutta olisi esim. tarvittu 
kun Faust Margareetalle tekee tuon kiitetyn tunnustuksen uskostaan. Varsin- 
kin viimeisessä kohtauksessa houraavan Margareetan vankihuoneessa tämä 
Faustin niin sanoaksemme saamattomuus astui huomioon. 

Mefistofeleen osa oli uskottu hra Leinolle, joka suoritti vaikean teh- 
tävänsä varsin ansiokkaalla tavalla. Hän yhdisti sangen onnistuneesti koko- 
naiskuvaksi nuo eri puolet tuossa ivaavassa ja hirvittävässä luonteessa, jonka 
Faust näytelmän ensimmäinen osa antaa Mefistofeleelle ; äänivivahdukset, liik- 
keet olivat kaikki tarkoin ja selvin mietityt. Tuo pitkä mykkä kohtaus, 
kun Mefistofeles puutarhassa piilostaan kuuntelee Margareetan varoituksia 
Faustille, etenkin osoitti hra Leinon näyttelemistaitoa. Kuitenkin olisimme 
parissa paikassa suonut enemmän hienoutta hra Leinon esityksessä, mieles- 
tämme Mefistofeles ainoastaan noita-akkain ja niiden kaltaisten seurassa osoit- 
taa raakaa käytöstä, Faustia kohtaan hän aina säilyttää hienon seuramiehen 
muotoa ja tapoja. 

Neiti Aalbergin antama kuva Margareetasta oli uusi osoitus hänen 
rikkaasta taiteilijahengestään. Ensimmäinen kohtaus Faustin kanssa kirkon 
edustalla, lapsellinen ilo löytäessä Faustin ja Mefistofeleen tuomaa petollista 
lipasta, avosydämmisyys Faustille ensimmäisessä puutarha-kohtauksessa esitet- 
tiin tavalla, joka antoi mitä herttaisimman kuvan viattomasta, puhtaasta lap- 
sensielusta. Välttämättömästi heltyi joka sydän kun Gretchen kertoi kodis- 
taan, miten hän siinä oli saanut kaikki toimittaa: 

^meiir ei oo piikaa; yksin kudon, neulon, 

lakaisen, juoksen, keitän, seulon;^ 
taikkapa kun hän myöhemmin, rakkauden voittamana antauten Faustin tah- 
toon, lausui: 

*} Ohimennen olkoon muistutettu että mitä syytä näytelmäUiseltä kannalta lieneekin 
antaa Faustin tällAin taikapeilissä nähdä Margareetan, ei tekijä sitä suinkaan ole tarkoittanut. 



UUSIEN KIRJAIN LUETTELO. 271 

njos kerrankin sua sihtailen, 

on tahtos malle pyhä — tunnen sen. 

Niin paljon oon jo antanut ma suHe 

ett' tuskin mitään säilynyt on.mulle!'^ 
Yhtä hennosti ja naivisesti kuin neiti Aalberg esitti nämä kohtaukset, yhtä 
luonnollisen liikuttavana ilmestyi hän Margareetana kärsimyksissä ja vihdoin 
rauenneena, houraavana ennen kuolemaa. Hyljäten kaikki sivutarkoitukset 
hempeydellä tai kauniilla liikkeillä vaikuttaa katsojiin, antautui hän kokonaan 
ja yksinomaisesti Margareetan tuskan ja vaivain esittämiseen. 

Myöskin useat vähempäin osain esittäjät ansaitsevat kaikkea kiitosta; niin 
neiti Stenberg miestä-haluavana Marttana monta kertaa sai katsojat hy- 
myyn, hra Ahlberg oli reipas Valentin ja hra Lindfors oli noita-akkana 
varsin hauska ja hyörivä. Kust. Cfrotenfeli. 



Uusien kirjain luettelo. 
Jumaluus-oppia. 

Au^si9n$ts, kirkko-isän tunnustukset. Suomensi K. S. Lyhennetty Suomennos. 
PieUi-issa, A. Lindeberg. — : 80. 

Biblia, se on koko Pyhä Raamattu. Varustettu 230:l]ä Gustave Dor^n piirtämällä ku_ 
valla. Vanha Testamentti. 16 ja 17 vihko. Helsingissä, Weilin & Gflös. dl:—. 

Bäck^ y. Taivaalliset häävaatteet. Tutkinto Math. 22: 2 — 14 vv. johdosta. Suomen- 
nos. Helsingissä, Luth. evankeliumi-yhtiö. *^: 10. 

Granfelt, Axei jFredr, Apologetiskt och polemiskt. Uppsatser. Första häftet. Po r 
voossa, G. L. Söderström. l: 25. 

Jngraham, J, Ä, professori. Taavetin huoneen Herra eli kolme vuotta Jerusalmin 
pyhässä kaupungissa. Kokoelma kirjeitä, joita Aleksandrialainen juutalais-nainen, Adina, kir- 
joitti Jerusalmista Herodeksen hallituksen aikana isällensä, eräälle rikkaalle juutalaiselle, ja 
joissa hän omin silmin nähneenä todistajana kertoo kaikki Jesus Natsarealaisen elämän ta- 
paukset ja ihmeelliset tapahtumat aina hänen kasteestansa Jordanissa ristinkuolemaansa saakka 
Golgatalla. Suomensi £. T. Tampereella, Emil Wesanderin kirjakauppa. 2: 25. 

MtrU JD^Amdigne^ ^ H. Kuudennentoista vuosisadan Uskonpuhdistuksen historia. En 
simmäinen osa. 9—14 vihko. Suomentanut J. Hedberg. Jyväskylässä» K. J. Gummerus. 

k — : 50. 

Langbem^ B, A,, t:ri. Matkustus maallisesta taivaalliseen isänkotoon. Lahja elämän- 
tiellä matkustajille, varsinkin rippilapsille. Suomentanut K. K:s. Waasassa, F. W. Unggren. 

— : 40. 

Pyhän Pietarin Epistolat, tohtori MarUi Lutheruksen selityksillä. Porissa, G. A. Hei- 
nonen. — : 50. 

Opetuksia lapsille Enkeleistä. Kirjoitti J. W. Helsingissä, Luth. evankeliumi-yhtiö. 

— : 10. 

Pikku Leena eli Valkea kuin lumi. Suomennos. Helsingissä, Luth. evankeliumi-yhtiö. 

— : 20. 



272 UUSIEN KIRJAIN 



Roos, M, F„ Saarnoja Sunnuntai- ja Juhlapäiviin EvankeliuineUta« Ruotsalaisesta 
ka&nnöksestä suomentanut J. F. Grönberg. Tampere, Emil Hagelberg. 6: — . 

/W/, M, F,^ Kristillinen Rukouskirja, sisältävä aamu- ja ilta-rukouksia, rukouksia vuo- 
den juhlapäivinä y. m. tiloissa, ynnä niihin sovitettuja virsiä Sionin kanteleesta, Sankeyn lau- 
luista y. m. Suomennos. Pietarissa, A. Lindeberg. — : 60. 

Rosenius, C, O. Mitä pitää minun tekemän, että autuaaksi tulisin? Mukaileva suo- 
mennos, jonka teki J. R — r. Tampereella, Emil Wesanderin kirjakauppa. 

Saama läntenä sunnuntaina kolminaisuudesta. Kirjoittanut J. P. Joensuussa. Myydään 
Joensuun Alkeiskoulun stipendiorahaston hyväksi. —: 15- 

Frits ja Rupert. Tosi kertomus. Suomensi M. C. Helsingissä, Luth. evankeliami- 
yhtie\. — : 6. 

Oikeus- ja valtiotiedettä. 

FAngvArdsstyrebens i Finkind Berättclse f5r är 1883. Helsingissä. — : 5a 

Kalcnder fftr Landtdagen i Helsingfors 1885. Helsingissä, M. Schauman. l: — . 

Pieni Asetuskokous. 21. Lisäys Suomen Merilakiin sisältävä myöhemmin ulostuUeita. 
^ferikulkutointa koskevia asetuksia. Helsingissä, G. W. Edlund. 1: 50. 

ProtokoU fördt hos Finlands Ridderskap och Adel vid landtdagen är 188^. 3:s vihko. 
Helsingissä, Ritarihuoneen johtokunta. 5: —• 

Ruotsin Valtakunnan Laki, hyväksytty ja noudatettavaksi otettu Valtiopäivillä vuonsa 
1734. Ynnä niiden lisäysten, muutosten ja selitysten kanssa, jotka ovat voimassa Suomen 
Suuriruhtinaanmaassa. Toinen painos. (Suom. Kirj. Seuran Toimituksia. 54 osa). Heisin- 
Rjssä, Suom. Kirj. Seura. 12: —. 

Suomen Valtiopäiväin Kalenteri vuonna 1885* Helsingissä, M. Schauman. i: — . 

Suomen Vankeinhoitohallituksen kertomus vuodelta 1883. Hebingissä. — : 50. 

Filosofiaa. 

järvinen j -V., Naiskysymyksen periaatteita. Jyväskylässä, Tekijä. — : 50. 

Kansatiedettä. 

Jjtfiieiy A, O. Kansatieteellinen sanasto kuvien kanssa. Vähäinen alkuteos muutamien 
Kalevalassa mainittujen esineitten selittämiseksi. (Ylipainos Suomi-kirjasta). Helsingissä, Suom. 
Kirj. Seura. 2: — . 

Historiaa Ja muinaistiedettfi. 

Aal^o, Fredrik. Kertomuksia Uudenkirkon ja Uudenkaupungin entisiltä ajoilta. Tu- 
russa, G. W. Wilen. — : 75- 

Aspelin, J. R, Suomen asukkaat Pakanuuden aikana. Koetteeksi kirjoitettu. Helsin- 
gissä, K. E. Holm. 3: 50. 

Bergh^ Edv, Vär styrelse och vara landtdagar. Aterblick pä Finlands konstitutiooelia 
utveckling under de sednaste tjugu ären. 9 ja 10 vihko. 5.' "- 

Gripenberg^ G, A» Lyhyt ote Suomalaisten sotajoukkojen historiasta. I4:llä maaliku- 
valla, jotka kuvaavat 1808 vuoden univormuja. Helsingissä, G. W. Edlund. l: — . 

Gripenberg^ G, A, Kort utkast tili de finska truppernas historia. Med 14 bilder i 
färgtryck, framställande 1808 ärs uniformer. Helsingissä, G. W. Edlund. l: — • 

Housen, R, Bidrag tili Abo stads Historia, l. Utdrag ur Äbo Domkyrkas Raken- 
skaper 1553 — 1634. Turussa, Turun historia-seura. 5^ — . 

Leinberg, K, C?., professor. Handlingar rörande Haapaniemi krigsskola. (Ylipainos 
Finsk Militär Tidskriftistä I884). Jyväskylässä, Julkaisija. l: 50. 



LUBTTBLO. 273 



MÖDstring med Kftmparne frän V6r& 1808 — 1809 ärs krig. Toinen painos. Waasa, 
PainoybtiÖ. .— : 25. 

Yleinen Ihmiskunnan Historia. Weberin) Wallisin y. m. mukaan. Suomensi Aaatto S. 
19 vihko. Porvoossa, W. Söderström. 1: 75 ja 2: — . 

Kielitiedettä. 

F, J. Petersemu Lauseopillinen £simerkki*kokoelma, Suomen vanhemmasta kansanru- 
noudesta kerätty. Tekij&n kuoleman jälkeen painettavaksi suorittanut K. Hämäläinen. (Yli- 
painos Suomi-kirjasta). Helsingissä, Suom. Kiij. Seura. 1: 50. 

Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aineista. Toinen jakso. 17 osa. Helsingissä, Suom. 
ICrj. Seura. Sisältää: Geneti^ Arvid. Tutkimus Aunuksen kielestä. Kielennäytteitä, sanakirja 
ja kieli-oppi. — Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskustelemukset v. 1883— 1884* — Luet- 
telo Suomalaisen Kiijallbuuden Seuran Satukokoelmista. Johdoksi kansansatujemme kerää- 
jille toimittanut K. Krohn. Liitteenä: Taikanuotta di Opas taikojen kerääjille. Toimittanut 
O. F. Mustonen. — Helsingissä, Suom. Kirj. Seura. 3: — • 

Kaunokirjallisuutta* 

Canth^ Minna. Roinilan -talossa. Näytelmä 3:ssa näytöksessä. Porvoossa, W. Söder- 
ström. 1: 50. 

Canth, Minna. Työmiehen vaimo. Näytelmä viidessä näytöksessä. Porvoossa, Wer- 
ner Söderström. 2: 25. 

Cygnaus^ Fredrik. Samlade arbeten. Poetiska arbeten. Första bandet 3 & 4. Hel- 
singissä. G. W. Edlund. 2: 25. 

FemlleU Ociavt. Sibylla. Ranskan kielestä suomentanut F. J. P. Porvoossa, Wemer 
Söderström. ' 2: 50. 

Hellgren, S. IV. RaJCBaia, ^hhckIIi HapoABHft anoci. TpH nepBiu nicra. (Kale- 
vala. Suomalainen kansallis-epos. Kolme ensimmäistä runoa. Käännös). Helsingissä, kääntäjä. 

1: — . 

HoUferg, LudvOkki. Niilo Klimin maan-alainen matka. Ruotsinkielisen kolmannesta 
painoksesta suomentanut Arvo Lempiranta. Waasassa, painoyhtiö. 2: 50. 

Kertoelmia ja Jutelmia. Suomennoksia ja alkuperäisiä. I. Tampereella, Hjalmar Ha- 
gelberg. 1: —. 

Koitar. Savo-Karjalaisen Osakunnan Albumi. IV. Helsingissä, Savo-Karjalainen 
Osakunta. 2: 50. 

(Mäkinen^ A.) Lieto. Korven Peura. Alkuperäinen kertomus. Tampereella, M. Nii- 
ninen. 1: 50. 

Paavo-KaJUo^ Es. Honkain huminoita. L Oulussa, Tekijä. l: — . 

Päivärinta, P, Minä ja Muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia. 1—4 vihko. Porvoos- 
sa, W. Söderström. ä 1: — . 

Peijanen, yuho (-ijo-). Kertoelmia. Vihot 2 ja 3. Porvoossa, W. Söderström. 

k 1: 25. 

Scktoartzj M. S. Novelleja. Tampereella, Eemil Wesanderin kirjakauppa. — : 50. 

SoUnmeff^ W. En ung herrskare. Historisk berättelse i 3 delar. Öfversättning frän 
ryskän af H. A-11. Helsingissä, G. W. Edlund. 2: 50. 

A. W:nen. Ihana Ulla ja hänen sulhonsa. Kaunis kertomus kansalle vuosien 180S 
—9 sota-ajoilta Oulusta ja vuonna 1822 tapahtuneesta Oulun kaupungin palosta. Kuopiossa, 
V. Weurlander. — :-50. 



274 UUSIRN KIRJAIN 



j4, li^:nen, Sormus. Rakkaus koetuksen tulessa eli Kuvaus elim&stä. Tosi tapaus. 
Kuopiossa, V, Weurlander. — ; 75. 

Elirjallishistorlaa, kuvaamistaidetta Ja musiikkia. 

Finsk Bok-katalog. 1883* Sjette ärgängcn. — Suoroalaioen kirjallisuus 1883- Kuudes 
vuosikerta. Helsingissä, G. W. Edlund. — : 50 

Förberedande PristAllan för Hans Majestät Kejsaren-Storfursten Alexander II:s Sre- 
minne, den 18 Oktober 1884« Meddelande tili landets StAnder af deras i6r moaumentets för- 
beredande utsedda Delegation. Helsingissä. — : 50. 

Gcdenhjelm^ B. F, Runous ja runouden muodot. I. Runous kuvausvoimana ja kan* 
sanhengen tuotteena* Helsingissä, Weilin ja GÖOs. 4*' 50. 

Riksir&m^ Anton, Kaksiäänisiä Lauluja Kansakouluille. Ensimmäinen vihko. \VUpu- 
rissa. Toimittaja, — : 80, 

Valmistava palkintokilpailu Hänen Majesteettinsa Keisarin ja Suuriruhtinaan Aleksan- 
teri II:n kunniapatsasta varten Lokakuun 18 päivänä 1884< Ilmoitus maan Säädyille silti 
valiokunnalta, joka muistopatsaan toimeen-panoa varten on asetettu. Helsingissä. — : 50. 
IVasenius^ C. G. Femton trästäramiga s&nger med svensk och finsk text. Turussa, 
G. W. W\Un. — : 50. 

Matematiikkaa. 

y, £. Bergrothin alkeiskurssi Geometriassa. Uudestaan toimittanut T:ri E. J. Hell- 
berg, suomentanut Ivar Wilskman. Helsinki, G. W, Edlund. 5: — • 

Bonsdorff t E. Samling af Algebraiska Exempel och Problem. Ofversättning frän finskan. 
Helsinki, Weilin & Göös. 3: 40. 

Forsman^ IV, V, Grunderna tili Projektionsläran för handtverkare- och lägre industri- 
skolor. Bearbetning. Helsingissä, K. E. Holm. 3: 501 

Sandman^ G, Z. Oppikirja Alkeis-Geometriassa ja kolmiomitannossa merikoulujen tar- 
peeksi. Wiipurissa, Tekijä. 8: — . 

Luonnontiedettä. 

Bidrag tili kännedom om Ftnlands Natur och Folk. Utgifna af Finska Vetenskaps- 
Societeten. 40:s vihko. Helsingissä, Suomen Tiedeseura. Sisältää: Thysanoptera fennica. 
descripsit O. M. Reuter. — Om guldletningar i Finland ären 1837 — 1850, af A. F. Thoreld. 
— Materiaux pour servir k Ia connaissance des cränes des peuples finnois. Cränes rassembl^ 
dans la paroisse de Paldamo, gouvemement d'Oul^&borg, par K. Hällstte. — Bidrag tili kän- 
nedom om nattfrostfenomenet af Th. Hom^n. — Statistiska bidrag tili belysande af bränvins- 
konsumtionen i Finland, af K. E. F. Ignatius. — Materiaux pour servir k la connaissance 
des cränes des peuples finnois: Cränes lapons de la paroisse d'Utsjoki, gouvemement d'Ul^ä- 
borg, par K. Hällsten. -^ Cränes Ersa-mordutns du gouvemement de Tambow en Russie, 
par K. Hällsten. 3: — • 

Thomas, Louis, Suuret Keksinnöt. Suomeksi sovittanut ja mukaillut K. Suomalainen. 
4—5 vihko. Porvoo. W, Söderström. ä— :85- 

ZaengerU, Af,j T:ri. Kemian alkeet. Saksan kielestä mukailemalla suomennettu. 3:s 
vihko. Porvoossa, W. Söderström. 2: — . 

öfversigt af Finska Vetenskaps-societetens Förhandlingar. XXVI. 1883—1884. Hel- 
sinki, Suomen Tiedeseura. 3: — . 

UäkeUedettä. 

Bonsdorff, E, J,, prof. emerit. Zur Behandlung der Diphteritis. (Ylipainos .Zeitschrift 
far klinische Medicin"-nimisestä aikakauskirjasta). Helsingissä, tekijä. l: — . 



LUKTTBLO. 275 



LumUtr&m^ C Studier 6fver Goooooccus (neisser). (Akad. väitftskiija). Helsingissä, 
Tddjä. 

Spooff Axel R, Hvad kostar renhällning i stad? En h3rgienisk-ekoDomisk studie. 
Turussa, TekijA. l: — . 

Taloutta. 

HemmkaineH^ P, fV, Metsien hoidosta. Toinen vihko. Metsätalouden jäijestäiiiisestÄ. 
Helsingissä, Tekijä. 3: — . 

A» mjenstrand^ Finlands Skogar. I. FOrordning. angiende Skogarne i Storfiirstendö- 
met Finland. Gifven i Helsingfors den 9 Sept 1851. II. Frägan om ny skogslag fOr Fin- 
land. Betraktelser. Helsingissä, G. W. Edlund. 3: — • 

Malmgren^ And, Jok. Relation om timmerflötningen i konungarikena Sverige och Norge, 
a^ifvcD tili Jordbraksexpeditionen i Kejserl. Senaten d. 30 Nov. 18B4. Helsingissä, Keis. 
Senaatti. 

Protokoll, fördt vid Andra ali manna Finska KöpmannamÖtet i Wiborg. Wiipurissa. 

1: — . 

Protokoll, fÖrdt vid Tredje allmänna Finska KöpmannamÖtet i Aho. Turussa. 

1: — . 

Protokoll, fÖrdt vid Fjerde Finska Allmänna Industri-idkaremötet i Wiborg den 14» 15 
och 16 augusti 1884. WHpurissa. 3: — . 

Pöytäkirja, tehty Toisessa Suomen yleisessä Kauppiaskokouksessa Wi)purissa. Wii- 
purissa. 1: — . 

Pöytäkirja, tehty Kolmannessa Suomen yleisessä Kauppiaskokouksessa Turussa. Tu- 
russa. 1: — . 

Pöytäkirja, tehty Neljännessä Yleisessä Suomen Teollisuusharjoittajain Kokouksessa 
Wiipuri«sa, Elokuun 14, 15 ja 16 p. 1884. Wiipurissa. 3: — . 

Tilikirja Kodin sisällisestä taloudesta. Kaikille tarpeellinen muistikirja tuloista ja me- 
noista hyvin järjestetyssä kodissa. Sovittanut B. F. G — m. — Kontobok fÖr Hemmets inre 
hushälhiing. En anteckningsbok för alla inom ett väl ordnadt hem förekommande inkomster 
och utgifter. SammanstäUd af B. F. G— m. Helsingissä. Lang & Stählberg. i: 80. 

Tutkimuksia Suomen maalais-ol oista. Mikkelin läänin Savon-puolinen osa. Nils Gro- 
tenfcltin, K. G. Hegerströmin ja F. Alf. Serlachiuksen tekemä. — : 50. 

RaittiuskirJalUsuutta. 

Berg, C. O, Elävä lähde ja kurjat kaivot. Raittius-esitelmä, Suomeksi roukadtu. 
Toinen painos. Helsingissä, Raittiuden Ystävät. — : 10. 

Berg, C. O. Kussa on kipu, kussa murhe. Toinen painos. Helsingissä, Raittiuden 
Ystävät. — •: 10. 

^fi^gf C, O, Ensimmäinen päihtymys ja sen seuraukset Toinen painos. Helsingissä, 
Raittiuden Ystävät. . — : 10. 

Berg, C. O. Työnteko, jumalanpelko ja raittius. Toinen painos. Helsingissä, Raittiu- 
den Ystävät. — : 20. 

Betänkande rörande i bränvinslagstiftningen Önskvärda reformer och förbättringar, af- 
gifvet af en vid det allmänna nykterhetsmötet i Jyväskylä den 9 och 10 Juni 1884 utsedd 
Komitd. Helsingissä, Raittiuden Ystävät. . — : 50. 

(A, A, Gran/eli) Kuusi, Viinalaki Mainessa. Hekingissä, Raittiuden Ystävät. 

— : 20. 

{Lauren, L, L.) Lapsuuden-ystävät. Kuvia todellisesta elämästä. Toinen painos. 
Helsingissä, Raittiuden Ystävät. — : 20. 



276 UUSIXN KIRJAIN LUETTELO. 

{Lauren^ L» L,) Juho ja Maria, cli mihin juopumus vie. Neljäs painos. Helsingissä, 
Raittiuden YstAvät. — : 20. 

Lehtisiä l— 20 Helsingissä, Raittiuden YsUvät Yht. — : 50. 

Maunulan Matti ja hänen viimeinen markldnaretkensä, kirj. G. C. Kolmas painos. 
Helsingissä, Raittiuden Ystävät. — : 10. 

Mietintö koskeva Viinalaissa suotavia muutoksia ja parannuksia, valmistanut Jyväsky- 
lässä 9 ja 10 p. Kesäkuuta 1884 pidetyn yleisen raittiuskokouksen asettama Komitea. Hd- 
singissä, Raittiuden Ystävät. ^: ffk 

Rampa I^auri. Kolmas painos. Helsingissä, Raittiuden Ystävät ^: 10. 

Ströskrifler 1^20. Helsingissä, Raittiuden Ystävät Yht — : 50. 

Suomen yleinen Raittiuskokous Jyväskylässä 8 j^ 9 p:nä Kesäkuuta 1884. Helsin- 
gissä, Raittiuden Ystävät. — : 50. 

Tarkkanen, Matti, Sanasia Raittiudesta. Esitelmä eräässä nuorisoyhdistyksessä. Hel- 
singissä, Raittiuden Ystävät — : 10. 

Muuta kirjallisuutta. 

Enkel undervisning om det vigtigaste vid pastoral-expedition jemte en kort minneslisU 
för kontraktsprostar, gällande hufvudsakligen för Äbo erkestift. Af A. T. S. Turussa, Ulos^ 
antaja. — : ffi. 

Fabritiusj Aug. Lärobok i Svensk Stenografi (Gabelsbergers system). Enligtuppdng 
af stenograiiska föreningen i Finland utarbetad pä grund af Lektor Johan Edvard Svans läro- 
bok i Stenografi. Helsingissä, Pikakirjoittajain-ybdistys. 3: SP* 

Finska Värnepligtiges läroböcker N:o 5. Instruktion för Skjutöfhingar. F6rsta delen. 
öfversättning. Helsingissä, G. W. Edlund. 3: 75- 

Kejscrliga Alexander- Universitetets i Finland Katalog Värterminen 1885. Helsingissi 
Yliopisto. — : 75. 

Kultajyviä joka päivälle vuodessa. Helsingissä, G. W. Edlund. — : 16< 

MeurmaHt A, Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten. 5:s vihka Hel- 
singissä, G. W. Edlund. — : 75- 

Ohjesääntö Kenttäpalveluksesta. (Suomen asevelvollisten oppikirjoja. N:o 6). Helsn- 
gissä, G. W. Edlund. l; -. 

PUvi^ E, Esikoinen, i vihko. Huviksi ja opiksi! Kuinka voi olla Räätäli Taitei- 
lia, Vaatteusten teossa, sekä niiden muotojen ja tekotapojen vaalissa, Kaikkien Kotiin, joissa 
hyvinvalittuja vaatteuksia tarvitaan Miehille ja Naisille! O. Olanderin y. m. etevimpien Rää- 
tälien mukaan. Tampereella, kymmenen kysymysmerkkiä. l: — • 

Polytekniska institutets i Finland Katalog. Värterminen 1885. Helsingissä, Polyteknik- 
kolais-yhdistys. — : 50. 



H«laiaglM&, SnomalaUeii KirJalUauaden Seuran kirjapaiaoM», 1885. 



IP. PÄIVÄRINNAN uusin Ja suurin teosi 



^erner Söderströmin kustannuksella ilmestyy: 

MINÄ ja MUUT. 

Kirjoittanut P. Päivärinta. 
Teoksesta tulee 6 vihkoa^ vihkon hinta 1 m. 

4 vihkoa on jo ilmestynyt. 



Maamme kaikissa kirjakaupoissa on saatavana: 

Sydämmen salaisuudet. 

Viisitoista tutkistelemusta. 

Kirjoitti J. F. Lobstein. Suomensi L. H. 
Binta 1 m. 60 p.y sid. 1 m. 80 p., korukansissa JS m. 60 p. 

Ken likemmin on tutustunut Lobsteinln teoksiin, on huomannut että, vaikka jokainen kris- 

ttj, joka ainoastaan kokee tyydyttää lämpymää hartaudentunnettansa, voi lukea niitä suurim- 

Ulla mielihyvällä, niiden sisältä kuitenkin tunkee paljoa syvemmäs tavallista, ja että ne pal- 

' c emmän vaativat ajatusta kuin tunnetta. Semmoinen on vielä tuntuvammin tämä teos, joka 

IL tässä on edessämme. Siinä on kirjantekijä, syvän kristillisen uskon ohjaamana, tahtonut kat- 

'i sielutieteeUisesti ihmisen koko sisimmän läpi, asettaa sen kirkkaasen valoon hänen eteensä. 

Iän, tutustuneena sillä tavalla todelliseen tilaansa, oppisi käsittämään, kuinka välttämätöntä to- 

ib 'ääntyminen on, jos tahdotaan tulla osallisiksi siitä pelastuksenarmosta, jonka Jumala on meille 

Nfc valmistanut. 



\V©rner Söderström^in kustannuksella on ilmestynyt: 

Runotar III. 

rntlllOnll SZltU- Kirjoittanut Esaias Tegner. Suomentanut Em. Tammi- 
nen. Ynnä tekijän elämäkerran ja muotokuvan kanssa. Hinta: 2: 75 p. 

P^.nnen on ilmestynyt: 

Runotar I. Kuninkaan-alut. Kirjoittanut Henrik Ibsen. 
J.J.* raUSl. J, \V. Göthen tekemä murhenäytelmä. 

Syksyllä v. 1885 ilmestyy: 

RUnOtaLT IV. AntigOne. Sofokleen tekemä murhenäytelmä. 
Kaarlo Forsmanin suomentama. Runoilijan elämäkerran ja muotokuvan 
sekä selitysten kanssa. 




.*R5i%v •'•sf«i^^ 



ja hänen morsiamensa. 

f^eviotnxt0 ^ttontcte i^iiei^ctn ctjotCict. 

Kirjoittanut E. F. Jahnsson. 
Palkinnon saanut teos. Kuvallinen päällyskhti. Hiytta: 2 m, , 

Tekijä, joka omistaa tämän teoksensa suuren kansalaisemme J. V. Siefr 
manin muistolle, kertoo esipuheessa 

eräästä illasta J. V. Snellmanin luona. 

> r 6 "' 



^ .-' ^.• V... ;0 



T 



1 



VALTOJA. 



-5-H;-r— ■ 



'Poizaaliixs: 



Th. Rein. J. R. Danielson. Kust. Grotenfelt 

EdY. Hjelt. E. G. Palmön. W. Söderhjelm. 

O. E. Tudeer. 



Viides vuosikerta. 
Kuudes vihko. 

^>^ Kesäkuulla 1885. ^ 




N2^ 

3©i 



Knstanma: Weruer SöderstrSm. 

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja pain o v-jU, 

1S85. 



SISÄLLYS: 

Mietteitä äsken päättyneiden valtiopäiväin johdosta. I, Kirj. Th. Rein. 

Kuvaelnua Pohjois-Norjasta ja Norjan-Lapista. Kirj. MagdaleenaThoresen. (Käännös). (Loppu.) 

Valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista Elsass-Lolhringissa. Kirj. Edv. Hjelt. (Loppu.) 

Karhun palveluksesta. Esitelmä, pitänyt Hj. Appelgren. 

Kotimaan kirjallisuutta : 

Bergenheimska Realskolan i Abo, tecknad af K. G. Leinberg, Arv. E. G. ' Palmen. 

Handlingar rörande Haapaniemi krigsskola, offentliggjorda af K. G. Leinberg. Arv. £. 
t. Palman. 

Utdrag ur Abo domkyrkas räkenskaper 1553 — 1634, utgifna ^fR. Hausen. Arv. G— t. 

K. M. Lindeberg. Harjoitusesi merkkejä fysikassa. Arv. A. F. S. 

L O. L Rancken, M. A. Castrens medarbetare Johan Reinhold Bergstadi, biografiskt 

tecknad, och dennes dagbok Afver resa tili östliga länder 1845— 1846 Arv. A.Ht. 

Suomalainen Teaatteri. (Hyväntekeväisyyttä, Venetsian kauppias, Don Cesar de Bazan, UI* 

Umo). Arv. T. & G— t. 
Kilpailu tieteellisestä palkinnosta. 
Uusien kirjain luettelo. 



Mietteitä äsken päättyneiden valtiopäiväin johdosta. 

I. 

Ne yleiset, jotakin huomiota ansaitsevat arvostelut 1885 vuoden valtio* 
päivistä, joita tähän asti olemme saaneet kuulla tahi jotka ovat olleet nähtä- 
vinämme, ovat kaikki käyneet melkein samaan suuntaan. Toiselta puolen myönne- 
tään että suuri joukko tärkeitä kysymyksiä on saanut sangen tyydyttävän rat- 
kaisun, ja että valtiopäivät siis eivät suinkaan ' ole jääneet tuloksia vaille. 
Mutta toiselta puolen kuitenkaan ei olla juuri tyytyväisiä; näyttää päinvastoin 
siltä kuin äsken päättyneet keskustelut olisivat ihmisten mieliin jättäneet jäl- 
keensä kaikellaisia vastenmielisiä ja harmillisia muistoja. 

Onpa todellakin nyt saatu selville monta mutkallista asiaa, niiden jou- 
kossa semmoisiakin, joita jo peljättiin melkein ratkaisemattomiksi, niinkuin 
esim. rustholli- ynnä siihen liitetty vakanssiasia, sekä kysymykset* pappeinpalk- 
kauksesta, uudesta veroparseelein osotuksesta, käräjäkapoista ja kihlakunnan 
lautakunnasta. Jos vielä muistuu mieleen säätyjen nyt hyväksymä esitys-oi- 
keus, sotaväen rangaistuslaki, postisäästöpankki, metrinen mitta ja paino, 
metsälaki, viinalaki, parannukset lahjoitusmaiden väestön asemassa, maavero- 
jen muutos Viipurin läänissä, rautatiet Savoon, Poriin ja Kotkaan, niin täytyy 
todellakin sanoa tätä oivalliseksi tuotteeksi ainoastaan neljän kuukauden työstä. 
Sellaiset veron-alennukset kuin vakanssimaksun poistaminen, veroruplan arvon 
alentaminen ja käräjäkappojen vähennys, 3mnä hallituksen ilmianto eräiden 
tullimaksujen lieventämisestä riittäisivät monessa muussa maassa hankkimaan 
hallitukselle ääretöntä luottamusta ja kansansuosiota. Täällä ne vastaan-otet- 
tiin jokseenkin tyynellä mielellä. Säädyt päättivät nekin puolestaan ryhtyä vero- 
kuorman helpottamiseen poistamalla tulosuostunta-veron. Tätä päätöstä on tosin 
monelta taholta moitittu kevytmieliseksi; mutta ehkä oli tarpeellista kerrassaan 
luopua siitä tähän asti käytetystä tavasta että hallitus latoo kokoon suuniiat- 



278 MIETTEITÄ ÄSKEN PÄÄTTYNEIDEN 

tornia säästöjä, jotka odottamattomien asianhaarain sattuessa kenties kerran 
pannaan vallan toisiin tarpeibin kuin säädyt olisivat katsoneet suotaviksi. Va- 
kuutuksemme on muutoin että ainakin aatelissäädyssä tulosuostunta*asia olisi 
päättynyt aivan toisin kuin se päättyi, eirei valtiovarain-hallixmon varsinaiset 
edustajat (ainakin herra Mechelin) olisi hyvin laimeasti vastustaneet mainitan 
veron poistamista. Juuri siitä moni tuli siihen vakuutukseen että se lienee 
tarpeeton valtion ylläpitämiseen. Että tulovero, joka periaatteelliselta kannal- 
ta on aivan oikea, ja joka meillä on milt'ei ainoa valtiovero, joka tuntuvam- 
min koskee suureen joukkoon varallisimpia kansalaisia, pian taas palautetaan, 
lienee kuitenkin varmaa; se tapahtuu arvattavasti jo ensi valtiopäivillä. Suo- 
tavaa olisi vaan että silloin mahdollisuutta myöten poistettaisiin ne viat, jotka 
tähän asti ovat tehneet sen toimeenpanon niin epätas^seksi ja useasti herättä- 
neet oikeutettua tyytymättömyyttä. 

Anomus-ehdotukset ehkä tällä kertaa eivät ole vetäneet huomiota puo- 
leensa eivätkä määränneet valtiopäiväin luontoa niin suuressa määrin koin 
joskus ennen, paitsi kenties se anomus, joka koski Suomen virkakielen ase- 
maa. Vaan muidenkin seassa oli monta tärkeää, ja verrattain suuri joukko 
niistä on, kaikkien kiirastulien läpi käytyään, tullut säätyjen puolelta hyväksy- 
tyksi. -— Ilahuttavana edistys-askeleena sopii pitää sitä suurta parannusta, joka 
on tehty säätyjen keskustelujen julkaisemisessa, nyt kun vihdoin on päätetty 
että ne täydellisesti painetaan. Hauskaa oli todellakin nähdä mitä edistyksiä 
pikakirjoitustaito täälläkin on tehnyt. Esim. plenum plenorumin keskustelujen 
pikaisella julkaisemisella se oikein sai ihmeitä aikaan. 

Mutta kuten jo yllä huomautettiin, 1885 v:n valtiopäivät eivät suinkaan 
ole aikaan saaneet paljasta iloa ja tyytyväisyyttä. Nyt niinkuin ennenkin 
säädyille suotu aika oli liian lyhyt, ja tämä seikka vaikutti epäedullisesti nii- 
den töihin. Puolestamme emme kuitenkaan niin suuresti valita sitä, että uusi 
rangaistuslaki tällä kertaa jäi käsittelemättä. Sillä sen toimeenpano lienee 
kuitenkin vallan mahdoton, ennenkuin on saatu vankilaitoksemme siihen kun- 
toon kuin uusi rikoslaki edellyttää, voidaksensa astua voimaan, ja siihen 
kulunee kai vielä muutamia vuosia. Pahempi oli että tuo ylen suuri kiire 
nytkin oli asiain tunnolliselle käsittelylle suureksi haitaksi. Melkein viimeisinä 
hetkinä havaittiin esim. valtiovaliokunnan budgettilaskussa suuria virheitä, joi- 
hin tietysti oli syynä valiokunnassa vallinnut kiire, ja joita sitten täytyi hät'- 
hätää parantaa niin hyvin kuin ehdittiin. 



VALTIOPÄIVÄIN JOHDOSTA. 279 



Ikävintä oli kuitenkin säädyissä ilmaantuva eripuraisuus, joka esti niin 
monen tärkeän kysymyksen suorittamista. Tietysti ne asiat, jotka vähänkin 
koskivat kieliasiaan» ennen kaikkea herättivät tätä eripuraisuutta. Niinpä esi- 
tys vaalioikeuden parantamisesta porvarissäädyssä^ anomus Suomen ja Ruot- 
sin kielten virallisesta tasa«arvoisuudesta ynnä anomukset suomalaisista tyttö- 
kouluista, teknillisistä ja kauppakouluista raukesivat kokonaan. Olivatpa sää- 
dyt myös vähällä pääsemättä mihinkään päätökseen Läugmanin testamentti- 
rahojen jakamisesta, kun riideltiin sinne tänne 1500 markan suuruisesta sum- 
masta, ja sen johdosta asetettiin ehtoja, joidenka perustuslaillisuus oli ko- 
vin epäiltävä. Sellaisetkin asiat, jotka eivät ensinkään koskeneet kieliriitaa, 
jontuivat helposti sellaiselle uralle että mielipiteet niistä jakautuivat tavallisen 
puoluejaon mukaan. Sellainen oli esim. säätyhuone-asia, jota käsiteltäessä ta- 
pahtui sellaisiakin skandaaleja, että ehdotettiin edellisten säätyjen asettamain 
valtuusmiesten oikeuteen vetämistä, ja niiden maksettavaksi korvauksia teke- 
mistään menoista! Vieläpä koetettiin yhdessä säädyssä näitä jääväämällä pur- 
kaa säätyjen jo tehty päätös ja pakottaa 3 muuta säätyä uudestaan ottamaan 
käsiteltäväkseen jo ratkaistu asla. Täydellä syyllä lausuttiin täys'istunnossa 
että tällaiset puolevimman purkaukset todistavat valtiollista rappiotilaa. Sa- 
moin tuli puoluejako osaksi näkyviin kysymyksessä sotaväen siveellisistä 
oloista, osaksi myös viina-asiassakin, vaikka siitä kuitenkin vihdoin saa- 
tiin selkoa. Minkä tähden suomenmielisyys vaatii että säätyhuone on ra- 
kennettava prameaksi, ruotsinmielisyys että se on rakennettava halpaiseksi; 
minkä tähden suomenmielisyys kammoo sotaväen kiroelemista ja veneerisiä 
tauteja, mutta ruotsinmielisyys ei pidä niitä niin vaarallisina; minkä tähden juo- 
pumuksen inho. säädyissä oli suurempi tahi pienempi melkein samassa suh- 
teessa kuin suomenmielisyyskin — nämät seikat ovat vaikeat käsittää, aina- 
kaan niitä ei voi, kuten Runeberg sanoo, ilman täyttä läkkitolppaa paperilla 
selittää. £i käy kieltäminen että puolueriitoihimme sekaantuu paljon persoo- 
nallistakin myötä- ja vastatuntoisuutta, joka usein, kaikista periaatteista huoli- 
matta, määrää ihmisten valtiollista olemaa. Puolustetaan tahi vastustetaan jo- 
takin ehdotusta siitä syystä että se on herra A:n tahi herra B:n tekemä. Tämä 
seikka todellakaan ei ole ilahuttavaa laatua, päinvastoin on se taudin merkki. 

Tietysti kumpikin puoli sanoo sen toisen syyksi, kun puolueriidan tähden 
jääpi ratkaisematta joku tärkeä asia. Usein syy on molemmissa. £tt'ei esim. 
voitu saada toimeen mitään säätyanomusta virkakielen asiassa, se on luullak- 



280 MIErrBITÄ ASKSN PÄÄTTYNEIDEN 

semme kummankin puolen viaksi luettava. Kuten tiedetaan oli ennen valtio- 
päiväin alkua muutamien suomenmielisten ja liberaalien edusmiesten välillä 
pidetty keskusteluja, jotka tarkoittivat anomuksen antamista keis. esityksestä 
jo näillä valtiopäivillä» ja jossa pyydettäisiin kielten täydellistä tasa-arvoa vi- 
rallisessa suhteessa. Valitettavasti tämä kaikin puolin kiitettävä yritys ei on- 
nistunut, koska vastahakoisuutta ilmaantui joka haaralta. Talonpoikaissäätj 
ei suostunut tällaiseen anomukseen, vaan tahtoi lykätä asian hallituksen rat- 
kaistavaksi. Yleinen valitusvaliokunta viivytti anteeksi antamattomalla tavalla 
mietintöänsä, ja kun se vihdoin ilmestyi, oli se oikea näyttötaulu kaikellai- 
sista toisiinsa yhdistymättömista mielipiteistä. Mietintöä käsitellessään sitten 
sekä aateli että porvarissääty, vaikka ainoastaan suljetun lipun avulla, hyväk- 
syi viikinkien vastalauseen, joka puolusti tuota onnetonta O. K:n 24 luvun 3 §31 
selittämistapaa, minkä välttämätön johtopäätös on, että Suomen kieli on vie- 
ras kieli Suomessa. Toivo virkakielen kysymyksen saamisesta suoritetuksi säatylain 
pohjalla raukeni siis tällä kertaa. Onhan tämä kysymys niin muodoin joutunut 
mnpikujaan, josta sen on vaikea päästä. Hyvä on mielestämme kuitenkin että 
yritys on tehty kummankin puolen maltillisten välillä sovituksen aikaansaami- 
seksi virkakielen asiassa. Onpa siten ainakin seurausta ansaitseva esimerkki an- 
nettu, ja valtiollisen transaktionin mahdollisuus meidänkin oloissamme vielä 
kerran todistettu. Jos säädyt vielä saavat tilaisuutta käsittelemään tätä asiaa, 
se on toivottavasti heräävä säätyesityksen muodossa, jolloin käsittely tulee pal- 
joa yksinkertaisemmaksi ja useat niistä salakareista, jotka nyt ovat olleet sen 
tiellä, kerrassaan poistetaan. Hahuttava on myös talonpoikaissäädyn osottama 
perustuslaillinen tunnollisuus siinä, ett'ei sääty yksityisesti pyytänyt Keis. Ma- 
jesteettia hallinnollista tietä ryhtymään asiaan, vaikka muutamat edusmiehet 
hartaasti siihen kehottivat. Että asiassa, jota on käsitelty säätyjen yhteisenä 
anomuksena ja semmoisena rauennut, sittemmin yksi tahi toinen sääty tekee 
yksityisen anomuksensa, se tosin ei ole valtiopäivä-järjestyksessä suorastaan 
kielletty, mutta sotii sen henkeä vastaan ja on arveluttava käytöstapa, se kun 
on varsin omiansa heikontamaan säätyjen vaikutusvoimaa. Sillä kun säädyt 
kerran ovat käsitelleet jotakin asiaa yhteisenä säätyanomuksena, ne sen kautta 
jo ovat lausuneet sen yleisluontoiseksi, ne ovat jo myöntäneet sen koskevan 
kaikkia. Onpa siis väärää ja johdonmukaisuutta vailla että yksi sääty sittenkin 
perästäpäin ottaa asian omakseen, koska se edellyttää että asia koskee vaan 
tätä säätyä. Talonpoikaissääty on viime valtiopäivillä tässä suhteessa luonut 



VALTIOPÄIVÄIN JOHDOSTA. 28 1 



h3rvän endspäatöksen, joka vastaisuudessa on vaikeuttava sellaista käytäntö- 
tapaa. 

Äskenmainittu tilaisuus ei ollut ainoa missä nähtiin jaon syntyneen ta- 
lonpoikaissäädyn suomenoiielisissä jäsenissä. Päin vastoin kahakkaa pidettiin 
yhtä mittaa ^vanhojen johtajien"* ja »nuoren johtajan"* hra J. Castrenin välillä. 
Totta puhuen oli meillä alussa hiukan toivoa että nyt esiintyvä nuorten suo- 
menmielisten joukko ehkä hyödyttäisi koko suomalaista puoluetta tuottamalla 
sille uusia aatteita, laajempaa näköalaa ja vapaamielisempää katsantotapaa, sa- 
nalla sanoen puhaltamalla siihen raittiimpaa henkeä. Mutta se toivo ei aina- 
kaan vielä tähän saakka ole juuri käynyt toteen. Nuoremmat eivät ole tie- 
tääksemme osottaneet suurempaa vapaamielisyyttä kuin vanhemmatkaan, vaikka 
heillä olisi ollut tilaisuutta siihen esim. vastustamalla hra Meurmanin ehdotta- 
maa Juutalaisvainoa tahi puolustamalla laajennettua kansallista itsehallintoa 
ääninkäräjissä. Myöntäen että hra }. Castren on osottanut parlamenttaarista kykyä, 
emme* kuitenkaan ole huomanneet juuri muuta mainittavaa periaatteellista ero- 
tusta «nuorempien** ja «vanhempien** välillä kuin että edelliset ovat kieliky- 
symyksessä olleet jälkimmäisiä jyrkemmät ja yksipuolisemmat. Yllämainitussa ano- 
muskysymyksessä vanhemmat puolustivat perustuslaillisempaa ja siis meidän 
mielestämme oikeampaa mielipidettä kuin nuoremmat. 

Jälkimmäiset tahi ainakin niiden ystävät näyttävät valtiopäiväin loputtua- 
kin olleen vilkkaassa liikkeessä, sillä arvattavasti on tämän lahkokunnan ky- 
nistä lähtenyt se tyhjä pauhina, joka muutamissa maaseudun lehdissä on nos* 
tettu «vanhoja johtajia** ja U. Suometarta vastaan. Valvojakin on siinä sivu- 
mennen saanut iskuja; meitä moititaan siitä, että muka olemme liian pal- 
jon taipuvaisia «perustuslaillisuuteen** (II). Tietysti otamme mielellämme 
sellaista moitetta vastaan, joka meidän korvissamme kuuluu kiitokselta. Puo- 
lestamme pysymme siinä mielipiteessä, jota aina olemme lausuneet: että suo- 
malainen puolue ei ole voitolle pääsevä mitään jyrkkää yksikielisyyttä puolus- 
tamalla, vaan sen kautta että se yhä enemmän tulee kaikkien ajan oikeutettujen 
aatteiden ja todellisen edistyksen lipunkantajaksi. Se kansan-aines maassam- 
me, joka tässä suhteessa on oleva toista etevämpänä, se tulee epäilemättä 
täällä «vallitsevaksi** kansan-ainekseksi, tarvitsematta sen vuoksi ensinkään 
sortaa toista. 

Ilolla tunnustamme että se oleellinen yhteys, joka itse teossa on ole- 
massa suomalaisen kansallisliikkeen ja valtiollisen vapaamielisyyden välillä, kai- 



282 MIETTEITÄ ÄSKEN PÄÄTTYNEIDEN 

kista lyhytnäköisyyden Inomista samoista huolimatta kuitenkin on viimeisinä 
aikoina ruvennut yhä enemmän selviämään. Näilläkin valtiopäivillä on suo- 
malainen puolue ainakin yhdessä asiassa yksimielisesti kannattanut suurta va- 
paamielistä ja kansanvaltaista aatetta, jättäen vastustajilleen valtiollisen taan- 
tumisen puolustettavaksi. Tarkoitamme tietysti kysjrmystä vaalioikeuden laajen- 
tamisesta porvarissäädyssä. Suomenmielisten moraalista voittoa tässä asiassa 
pidämme yhtenä tämän säätykokouksen tärkeimpänä tuloksena. 

Ylipäänsä on näillä valtiopäivillä vanhojen puolueiden hajaantuminen uu- 
siin haaroihin yhä lisääntynyt. Niin on asian laita ei ainoastaan suo- 
menmielisten vaan ruotsinmielistenkin leirissä, jossa juopa viikingein ja 
Dagbladilaisten välillä on kasvamistaan kasvanut. Porvarissäädyssä vanha 
^liberaalinen^ joukko supistui jokseenkin pieneksi sitten kuin kaikki ne, joissa 
kieli-into on vapaamielisyyttä palavampi, olivat käyneet viikingiläispuo- 
lelle. Aatelissäädyssä oli kuitenkin puhtaan, viikingiläisyyden pääkortteeri; 
tässä viikingein lukumäärä oli melkein yhtä suuri kuin liberaalien ja suo- 
menmielisten yhteensä, ja koska ensinmainituilla oli ankara sotakuri, jota 
jälkimmäisillä tuskin oli nimeksikään, niin viikingit tavallisesti voittivat ää- 
nestyksissä. Seuraus onkin että korkea-arvoisa sääty, nyt on kompromet- 
teerannut itseänsä maan edessä niin perin pohjin, kuin sen pahimmat vihol- 
liset suinkin ovat saattaneet toivoa. Esim. hyväksymällä vapaaherra R. Wre- 
den, törkeimpää rahavaltaisuutta uhkuavan vastalauseen porvarissaädyn 
vaaleja koskevassa asiassa, 1885 vuoden aatelissääty kieltämättä on julkisem- 
min kuin kukaan ennen tässä maassa nostanut reaktionin ja vapauden-vihan 
lipun. Se on jyrkästi katkaissut kaikki vapaamieliset traditionit vuodelta 1863. 
Että sääty myöhemmin, sovitus-ehdotusta käsitellessään, koetti asettaa lie- 
vemmälle kannalle, merkitsee sitä vähemmän, koska vallan hyvin tiedettiin, 
mitä eräs enemmistön puhuja (vapaah. v. Born) keskustelussa suoraan sanoi- 
kin, ettei tästä yhteensovituksesta kuitenkaan voinut tulla mitään. Täytyy 
siis olettaa, että edellinen päätös osottaa säädyn oikean mielipiteen. Aatelis- 
sääty on menettelynsä kautta itse saattanut päivänjäijestykseen kysymyk- 
sen: sopuko sallia tänlaatuisen yhteiskunnan tässä maassa enää hoilaa lain- 
laatijavirkaa? Sotahuuto: ^ Aateli poisI% joka on alkanut kuulua, on vaan 
luonnollinen vastaus aatelissäädyn yhtä yllyttävään kuin tyhmän-rohkeaan aie- 
nettelyyn. 



VALTIOPÄIVÄIN JOHDOSTA. 283 



Yksi seikka on Inallaksemme viime valtiopäivillä tallat entista selvem- 
mäksi: että edustuslaitoksemme muoto tekee puolaeriidat mitä haitallisim- 
miksi. Helposti sattuu että kahdesta toisillensa vastakkaisesta mielipiteestä toi- 
nen pääsee vallalle kahdessa ja toinen niin ikään kahdessa säädyssä; silloin 
ei mitään enemmistöä voi syntyä, ja asia jää entiselleen. Kuitenkin asia saat- 
taa olla sitä laatoa, että kaikki myöntävät muutoksen välttämättömäksi, vaikka 
ollaan erimielisiä sen laadusta. Silloin syntyy semmoinen asema, kuin jos kaksi 
hevosta pannaan valjaisin vetämään kärryjä eteenpäin ja kaksi toista hevosta 
vetämään niitä taaksepäin. Kärrjrt eivät pääse pahkaltaan. Epäilemättä puolue- 
riitoja saattaa syntyä toisellaisessakin edustuskunnassa, kuin meidän, mutta ne 
eivät voi yhtä kelposti viedä sellaiseen liikkumattomuuteen lainsäädännössä, 
koska siinä, jos se ei ole aivan järjettömästi laadittu, helpommin päästään 
määrättyyn enemmistöön. Ja tuo liikkumattomuus ehk^ei olekaan pahin seu- 
raus edostuslaitoksestamme; arveluttavampi on vielä se että hallitusta joskus milt'ei 
pakotetaan ryhtymään asioihin, joita säädyt eivät ole voineet ratkaista, mikä 
seikka tietysti on edustuskunnan vaikutus voimalle suureksi haitaksi. 

Luullaksemme nämät seikat ovat syynä siihen että kysymys cdusiuslaitok' 
semme parantamisesta nyt on alkanut enemmin saavuttaa yleistä huomiota, ku- 
ten nähdään niistä monista lausunnoista, jotka viime aikoina ovat olleet sano- 
malehdissä nähtävinä. Valvoja puolestaan on jo aikaa sitten ja monessa tilassa 
käsitellyt tätä kysymystä. Viittaamme ainoastaan vuosikerrassa 1881 n:o 22 
olevaan kirjoitukseen ^Edustuslaitoksemme kehittämisestä^. Mutta sellaista 
motttosta ajaessaan ei saa kammoa sannan asian useasti kertomista. 

Niin tärkeää parannusta vaatiessa ei ole mielestämme paijaisin teoreetti- 
siin syihin nojautnmiuen — esun. siihen että muka edustuslaitoksemme eroaa 
kaäesta mitä nykyajan tiede pitää, oikeana» mikä on muissa maissa tavallista. 
Tällaiset syyt eivät riitä» vaan muutokseoi puolustajien tulee välttämättömästi 
osottaa että tärkeitä käytännöllisiä puutteita on olemassa nykyisessä laitoksessa 
ja että niitä voi välttää toisellaisessa laitoksessa. Sitä ei olekaan ylen vai- 
keaa» todistaa, kuten osaksi jo äsken olemme koettaneet osottaa. Vieläkin käy 
mielestaaune todistaminen ett'elvät nykyiset puutteet ole sitä laatua, joiden 
sopisi toivoa aikaa myöten itsestääa katoavan^ Sillä vaikkc nykyistä puolue- 
jakoa^ joka parhaasta päästä perustun kielikysymykseen, toivottavasti saatai- 
siin, poisletuksi nykyisenkin edustuksen vallitessa, koska luullaksemme porvaris- 
sääty kailrissa tapauksissa kerraik muuttuu suomenmieliseksi, niin saattaa sitten- 



284 KUVAELMIA POHJ.*NORJASTA 



kin syntyä muita puolueriitoja» jotka nekin helposti vievät siihen että kaksi 
säätyä pysyy kahta vastassa. 

Mutta tämä kysymys, ovatko edustuslaitoksemme eroamattomat viat niin 
suuret että nyt täyttä totta on ryhtyminen sen parantamiseen, kaikista vai- 
keuksista huohmatta, tämä kysymys ansaitsee erinäistä tutkimista. Samoin se, 
mihin suuntaan tällainen parannus olisi tehtävä. Aikomuksemme on vastai- 
sessa kirjoituksessa ottaa vastataksemme näihin kysymyksiin. 



Kuvaelmia Pohjois-Norjasta ja Norjan-Lapista. 

Kirj. Magdalena Thoresen, 

Käännfls ,N y t T i d s k r I f t istä«. 

(Jatkoa.) 

Yhä vuorottelevat kuvat vaikka ne monesti yhteen vivahtavatkin. 
Suuria ja pieniä saaria, kapeita salmia, mereen pistäyviä niemekkeitä ja sy- 
viä vuonoja, joista kukin erikseen vetää huomion «ja ajatuksen puoleensa ja 
siten toisten avulla luo suuren, täydellisen kokonaiskuvan. Vihdoinkin saa- 
vutaan niin Tromsön leveään salmeen ja laiva laskee ankkurinsa. 

Meren rantavierulla näkyy tuo pieni, kaunis kaupunki, samanniminen kuin 
saari, jolle se on rakennettu ja joka metsäisinä kunnaina kohoo sen takaa. 
Nyt pistäyvät vaan koivujen valkoiset rungot ja ruskeat varvut esiin hangesta ; 
vaan saaren yli käy kevään säteilevä hymy luvaten riemuja, joille kylmänsi* 
niset lumitunturit salmen toisella puolella näyttävät purevan hammasta. 

Niin menee päivä levolle ja puoli-yö lähenee. Vaan nuot kaksitoista 
väräjävää tornikellon lyöntiä eivät ilmoita mitään aaveiden hetkeä; sillä yö ei 
kummituksia synnytä, vaan pimeys. Ja nyt nousee juuri pimeyden mailta, 
jääkylmiltä pohjanperiltä, aamurusko niin elävä, niin ihmeen hehkuva koin 
virtailisi se sulana valona ia värinä yli koko maan. 

Siellä täällä noilla hiljaisilla rantakaduilla näkee vilahdukselta jonkun 
elävän olennon, joka näyttää pikemmin unissakävijältä kuin varhain herän- 
neeltä. Merellä uivat alukset levitetyin purjein ja luulisi niiden kelluvan aa-' 



JA NORJAN-LAPISTA. 285 



mrin hattaroilla, niin läpikuultava on veden punerva kalvo. Jotkut pikkuven- 
heet soutavat laivoille, toiset laivoilta laiturille ja tuolta salmen suusta haä- 
möittavät muutamain kalaveneiden tummat piirteet yksinäisine kalastajineen. 
Alastomissa puissa pitkin rannikkoa ovat linnut alituisessa liikkeessä, vaan se 
ei ole päivän kiireistä puuhaa, se on tuota levotonta liehumista, joka käy 
niiden lyhyen makuu-ajan edeUä — yhdestä kolmeen. 

Ja sitte tulee hetki — sentäänkin aaveiden hetki — jolloin kaikki käy 
levolle. Se on ihanin taulu. On kuin koko luonto sulaisi Luojan kuvaksi 
— eivätkä pahat enkelit olisi vielä olemassakaan. — Kaikki, vähimmästä suu- 
rempaan, on yht'äkkiä verhoutunut runopukuun, yksin tuo tyly jäätunturikin 
seisoo punertavana kuin riemu-unelmassa, — liekö se sitte voittoriemua poh- 
janjäiden etenevästä vallasta vaiko unta tulevan kesän toiveista : kuinka se on 
kiirehtivä sulattamaan hyisen vaipan, jotta tuhannet kukkaset voivat kohota 
sen rinteiltä? 

Vaan hetket vaihtelevat ja luonto herää lapsuuden unestaan. Torni- 
kello säräyttää kaksi lyöntiä, aamun-aurinko tervehtää uutta päivää, itä valke- 
nee ja pohjoinen vaipuu takaisin kylmiin varjoihinsa — ihmenäky on ohi. 

Ja, ikäänkuin päivä tahtoisi jyrkästi vastustaa yön haaveiluja, nousee 
mustia pilviä lounaan taivaalle ja tuuli laulaa vanhaa virttänsä laivanköysissä. 
Taas käy matka suurten ja pienien saarten välitse, vuonojen yli, ohi mahta- 
vien tunturiryhmäin, vaan kun näkee ympärillänsä kaikkialla tuon luonnon- 
ylevyyden, joka kuitenkin komeudessaan on sydämetön asujilleen, niin aset- 
tuu vähitellen niiden ihmisten ja eldkkaparkain puolelle, jotka kerran tässä 
mailmassa ovat joutuneet niiden alustalaisiksi. Mistä saa elantonsa tuosta 
mahtavasta luonnosta, joka sydänkesälläkin pukeutuu kimeltelevään lumiver- 
hoonsa? Siitä saadaan pian selvä. 

^Onko näillä mailla todellakin asujamia? ^Useita." Millä he pysyvät hen- 
gissä yli pitkän talven? ^Niukalla ruoalla.^ Mitä elukat sitte saavat? ^Hätä- 
rehua."^ Kau vanko ne sillä elävät? „Ihmeen kauvan, vaan kauheasti kituen.^ 
Ja ihminen, joka on ottanut pitääksensä niistä huolen? — ^Jumala pitää 
huolta ihmisistä, mutta ne näkevät sittenkin nälkää.^ 

Hän näytti tylyltä tuo mies, joka antoi nämät lyhyet vastaukset, ikään- 
kuin olisi hän, tunteensa tukahuttain, tullut siihen tilaan jolloin ihminen odot- 
taa että vasta kuolema sovittaa elämän vääryydet. 

Nyt tultiin varsinaiseen Norjan-Lappiin, jossa ensimäinen pysäyspaikka 



286 KUVAELMIA POHJ.-NORJASTA 

on Loppen. Sitä osaa Pohjoia-Jäamerestä, joka hirvittävänä riehuu sen ran- 
taa vastaan, kutsutaan Loppenin mereksi ja se on saanut nimensä noista mo- 
nenlaisista sumuhattaroista, Jotka ajelehtivat tänne napapiirin seuduilta ja ver- 
hoavat saarten lohkareisia kallioita. Ruijan asukkaat kutsuvat näitä ajelevia 
usvia: skylopper (lop, =tukku, pilven tukku). 

Kohta kyntää laivan korkea kokka Loppenin meren mahtavia laineita. 
Tällä merellä sanotaan olevan oikkunsa, joita se äkkiarvaamatta vaihtelee; 
kun se on hyvällä päällä, on se vaaraton, vaan voi sitä, joka sen pahalla tuu- 
lella ollessa joutuu saaren vaarallisten rantojen pakeille, sillä silloin on tur- 
mio tarjona. Loppenilla on vaan avonainen ankkuripaikka (redd), joka on 
varsin altis tuulille ja usein tapahtuu maallenousu siten että annetaan aallon 
ajaa vene rantaan ja tartutaan siihen joutuisasti kiinni, jott^ei sama aalto vie 
sitä mukanansa takasin mereqp. Vaarallisen sään aikana kokoontuvatkin saa- 
ren asukkaat rantaan otta akoonsQ ajoissa kiinni aallon tuoman veneen. — 
Niin vaikeapääsöinen, kuin tämä paikka onkin, niin kalastajat käyvät kuiten- 
kin usein siinä, sillä se ei ainoastaan ole Länsi-Ruijan paras kauppapaikka, 
vaan myös etelään ja pohjaan kulkevain purjehtijoiden puolimatkan pysäys- 
paikka. 

Vaan sen ohessa että Loppen on tärkeä kauppapaikka, on se vielä 
papin-istuin ja sen kirkko on pitäjän kirkko. Ruijan väestö asuu hajalla pit- 
kin saaria ja Jäämeren alastonta rannikkoa ja p^in tulee tiet3rsti asettua 
seurakuntansa oloihin — ja kylläpä saakin pappi tällaisessa paikassa kovan 
kokea ! 

Tavallisesti eivät elämäntaistelut jätä tuntuvia jälkiä ihmisen ulkomuo- 
toon, aniharvoissa vaan on kohtalo silminnäkyvä — - sellaisissa, joissa sielun 
tuska on riehunut niin äänekkäänä että yhdellä ainoalla huudahduksella ovat 
ilmaisseet minkä sadat ovat pitäneet aalassa ja kantaneet ruumista ja sielua 
rasittavana lyijjrtaakkana — kunnes hauta on lopullisesti paanut sinettinsä 
olemuksen salattuun vajauteen. 

Täällä kerrotaan eräästä papista, jonka olot olivat pakottaneet aaettur 
maan tähän erämaahan. Hänet oli luvattu v^Miuttaa, ellei^ kutea nykyjään, 
kahdeksan vuotisen palveluksen jälkeen, niin kumainkin kahdesti niiii pitkän 
ajan kuluttua. Jos hän oli nnoruotensa näyttämöllä astunut esiin rohkeat»* 
maila elinvoimalla kuin aika taisi suvaita — niin kylläpä kuttdent<Msta vuo- 
den olo Loppenissa oli sen elinvoiman masentava. — Vaan pappi ei voinut- 



JA NORJAN-LAPISTA. 28? 



kaan antaa ajan vaikuttaa; eräänä sunnuntaina kävi hän« jumalanpalveluksen 
lopetettoanaa, tuolle kolkolle rannalle ja syöksyi koko seurakunnan nähden 
mereen. 

Tämä on tosin kuva menneiltä ajoilta; vaan pitkin koko Norjan länsi- 
rannikkoa esiintyy kumminkin eri muodoissa sama synkkä tarina ja ulottuupa 
se nykyaikoihinkin asti. Mahdotontahan se olisikin että luonnon vaikuttamat 
olot muuttuisivat raskaista helpoiksi, ja syystä voi sanoa: että jos kaikista 
noista hengen majakoista, jotka ovat sytytetyt tuolle autiolle rannikolle' näyt- 
tämään pelastuksen tietä, löytäisi ainoankaan, jonka valo tunkisi läpi hylkään- 
tymisen sumun — niin voisi syystä sanoa: kiitos ja kunnia! 

Loppenista alkaen kuljetaan taas saaristovesiä, pitkin tuon suuren, kal- 
lioisen Sörön rannikkoa, kunnes tullaan Hammerfestihin, Norjan ja asutun 
mailman pohjoisimpaan kaupunkiin. Suurten kallioiden, karien ja tyrsky-aal- 
tojen lomassa on tuo luonnon hylkknä kaupunki, taistellen olemuksestansa; 
sillä luonnon voimat ovat lausuneet jyrkästi: tähän saakka, ei etemmäksi, ja 
jos kaupunki sadan vuoden ikäänsä saisi laskea vielä kaksi sataa, pysyisi se 
sittenkin muotoansa muuttamatta, järkähtämättömänä rajan edessä. — 

Täällä viipyessamme tyyntyy tuuli, vaan ilma pysyy yhtä koleana ja 
eteenpäin kul|&ttaissa tuntuu kuin värisisi koko luonto pakkasesta. 

Kaikkialla mmne silmänsä luo, näkee vaan tummansinisen taivaan, joka 
näyttää laskeutuvan tiviisen kiinni mereen ja sulkeutuvan kannen tavoin lumi- 
valkoisen maan yli. Kaikki yhtyy jääkylmään puhtauteen, johon elon henki 
ei vielä ole koskenut. 

Luoteisesta häämöittää maa, aluksi tuskin eroten siitä vaaleasta juovasta 
missä meri ja taivas yhtyvät, sitten yhä läheten. Se on Ingöen ja sen lähellä 
pieni luoto, jonka nimi on Fruholmen. Tällä saarella on Norjan pohjoisin ma- 
jakka — äärimmäinen rajavahti äärettömän meren vastassa. 

Fruholmenistakin on taru, josta sillä vielä on nimensä. Koko Ruijan 
monisoppisella rannikolla, kaikissa sen lukemattomissa komeroissa ei löyty- 
nyt paikkaa kyllin syrjäistä, että olisi voitu uskoa sille tuo salaisuus, niin va- 
littiin tämä äärimmäinen kulma — vaan se oli puheliaampi kuin luultiin. 
Vielä tänäpäivänä tietää jok'ainoa kalastaja näillä vesillä että saari on saanut 
nimensä eräästä ylhäisestä rouvasta, joka kaikille outona eli ja kuoli sillä; ja 
polvesta polveen käyvä taru on kuvaillut hänet niin selvin piirtein että niistä 
voi selittää taulun vaikka aika onkin vaalentanut värit. 



288 KUVASLICIA POHJ.-NORJASTA 

Laskipa kerran Tanakan vallan aikaan vahvasti miehitetty laiva ankkuriin 
Ingöen'in edustalle, jossa siihen aikaan oli oma kirkko ja oikeusvirastot. Lai- 
van päällikkö ojensi paikkakunnan korkeimmille viroille leimalla varustetun 
kirjeen, jonka näöstä taisi arvata lähettäjän olevan korkeata säätyä, ja kun 
sen sisältö oU selvitetty ja sen salainen tarkoitus tajuttu, kyhättiin kaikin kii- 
rein mökkinen sanotulle luodolle ja varustettiin tuntemattoman vieraan asua. 
Kun huone oli niin valmis että ihmisen kävi siinä elosj^minen, tuotiin ylhäi- 
nen nainen laivasta maalle ja asetettiin sen asujaksi. Kohta sen jälkeen le- 
vitti laiva purjeensa ja ohjasi kulkunsa takaisin etelätä kohden — ja tuo outo 
nainen jäi jälelle. 

Rouvaksi häntä kutsuttiin, vaan ken hän oli, mikä oli ollut hänen ri- 
koksensa, sitä ei kukaan tienayt. Hän sai avuksensa vaimosen palvelushen- 
gen ja luvan vapaasti liikkua tuvan neljän seinän sisällä, vieläpä koittaa kuinka 
liki kuohuvaa merta voi lähetä saaren jyrkillä rannoilla, vaan sitä ulommaksi 
ei hän päässyt. » 

Kuten vangittu pääskynen lentää räpytteli hän häkissään, — akkunasta 
akkunaan — kohti etelää, kohti pohjosta, yhä vaan etsien, raivoisan tuskan 
ja avuttoman hurjuuden vallassa. Vapauden lavea näköpiiri ympäröitsi häntä, 
elon lavea tie avausi hänen eteensä ja sent^^kin oli hän kahlehdittuna! lEikö 
siis ollut tässä pelastusta — eikö tietä pakenemaan? Äänettömyys vastaukseksi. 

Vaan kerran oli apu tuleva, pelastuksen tie löytyvä! Olihan hänellä 
tallella suuri pääoma nuoruutta, säätyarvoa ja kauneutta, koska on tuo tähän 
saakka tuomittu arvottomaksi? 

Vaan vuosi umpeen — tai ehkä kaksikin, vietettynä tuossa kauheassa 
tilassa, voisihan se saada hänen poskensa vaalenemaan ja sammuttaa hänen 
silmäinsä loisteen? Eiköhän noiden pitkien kullankeltasten hiustenkin käyne 
kuin kedon kukkien: ne lakastuvat ja kuil^tuvat? Se ei saa tapahtua! Tuo 
mies, jonka hän kauneuden loistollaan oli voittanut omakseen — ja jonka vi- 
hitty vaimo hän oli kaikkien mailman valtojen kiellosta huolimatta — hän ei 
ole tullessaan löytävä ihanuuden aarrettansa kuihtuneena, — oli vaan malt- 
taminen mielensä ja kärsiminen. 

Vaan hänen mielenmalttinsa ei kestänyt kauvan eikä ollut se kärsivälli- 
syyden synnyttämä. Pääskynen liehui taas yhä harhaillen häkissään etsien 
aukkoa, tutkimistaan tutkien pelastuksen mahdollisuutta, kunnes siipi väsyi ja 
nääntymys sulki sen silmät. 



JA NORJAN-LAPISTA. 289 



Sai näin ensimmäinen vuosi kuluneeksi, toisena istui hän hiljaa odotellen 
mereltä laivaa, joka oli tuleva. Hänen sulhollaan oli toki älyä miehittää laiva 
ja purjehtia itse tänne pohjan perille vapauttamaan hänet tuosta hirveästä 
vankeudesta — hän, hänen puolisonsa! — Sitä paitsi: tuo viha, joka oli saat- 
tanut korkeat vallanpitäjät päättämään hänen salaisen maanpakonsa, oli ehkä 
lauhtuva — voisipa kuolemakin tehdä mitättömäksi tuon mielivaltaisen tuo- 
mion! — hänen täytyi vaan malttaa hetkisen. 

Ja nyt maltti hän mielensä. Pitkällinen pimeys muuttui loppumatto- 
maksi valoksi — avaran taivaankannen alla samoilivat merilinnut suurissa par- 
vissa, joutsenet palasivat kaukaiselta retkeltänsä, ja kurottelivat ikävöiden kau- 
laansa kohti Pohjan suvantoja ja tuuheita metsikköjä; sillä aikoivathan ne 
täällä viettää lemmen-elämäänsä taivas-alla, jolta päivä ei kuukausiin poistu- 
nut. Tuo oli ainoa viesti, mikä hänelle tuli mailmalta ja aina yhä piti hän 
sitä toivonmerkkinä. Tuli tuosta syksy. Halki aaltoilevien sumuhattaroiden, 
raskain siivin lensivät joutsenet taas saaren päällitse ja pitkäveteisellä, kima- 
kalla huudolla näyttivät ne heittävän surulliset jäähyväiset tuolle tylylle Rui- 
jalle, joka mieluimmin karkoittaa luotansa kaikki elävät olennot, ollakseen 
yksinänsä pahojen henkien kera valjussa pimeydessä. Silloin joutui hän taas 
raivoihinsa. Hän ei enään odotellut pelastusta, tieten ett'ei*se koskaan tul- 
lut, vaan tahtoi lähettää varotushuudon maan ääriin: voi sitä ken nuoruuden 
toiveissa päättyy tänne äänettömyyden ja pimeäin kauhujen maahan! 

Vuodet vierivät hänen viimeisen taistelunsa kestäessä, silloin väsyi hän 
kuoUakseen ja herkesi taistelemasta. Hänelle oli vihdoin viimeinkin suotu 
^suosio ja armo^' käydä sunnuntaisin Ingöenin kirkossa; hän kävi siellä, vaan 
hänen elontoiveensa oli mennyt, se oli vihdoinkin vaipunut Ruijan myrskyi- 
seen mereen, jonka raivoj^sat aallot hyökyivät tuvan seinuksille. Vähitellen 
himmentyi muisto ja hengen elo kuihtui samalla kuin ruumiinkin; tuosta yl- 
peästä, hehkusilmäisestä, ihanasta rouvasta oli jälfellä vaan hapuileva ihmis- 
arka vaimo, jonka rauhattomat silmät yhä turhaan etsivät jotakin. 

Tuli vihdoin yö, jolloin tuo vangittu rouva kertoi itsestänsä: 

Pienessä kirkossa oli puolihämärä — alttarilla paloi kaksi pientä kynttilää ja 
alttarin edessä seisoi vanha pappi kirja tutisevissa käsissä. — Oli kylmä, syys- 
myrsky vinkui tuon köyhän herranhuoneen nurkissa; se kuului ketun ulvomi- 
selta ja huuhkaimen huudolta. Kaksi kehnosti puettua talonpoikaa seisoi 
ovensuun puolella eräässä penkissä, ijäkäs palvelija puettuna punertavaan viit- 



290 KUVAELMIA POHJ.-NORJASTA 



taan seisoi kuorin edessä, kaikki näyttivät he kurkistelevan peloissaan jmpäri 
\l kirkkoa missä pitkät varjot vaippjivät kurotellen käsivarsiansa valoa kohden. 
Silloin astui pariskunta alttarille — morsian ja sulho. Uljas ja kunin- 
kaallinen oli mies, morsian ylen ihana. Sulhon otsa osotti uhkamielisyyttä 
ja omavaltaisuutta, morsiamen vilastavaa vihaa ja tuskallista kiirettä: vitkal- 
leen valuivat sanat vanhan papin huulilta ikäänkuin olisi hän siunannut ruu- 
mista haudan poveen, — olisi tuon kaiken voinut jättää lukemattakin, kun- 
han vaan tuli lausutuksi sana, joka ainiaksi sitoi hänet ylhäiseen sulhoon ja 
kohotti hänet jalan-käymästä upeaan kultavaljtJ^ohon. Hän ei voinut malt- 
taa mieltänsä. .Niin lausuttiin tuo sana vihdoinkin ja he julistettiin laillisesti 
vihityksi aviopariksi. — Mitä Jumala on yhteen sovittanut sitä ei ihmisten 
pidä erottaman. — — Lujaan liittyivät heidän kätensä toisiinsa ja voiton- 
riemu katseissaan he katsoivat toistensa silmiin — hitaasti kulkivat he käsi- 
kädessä ovea kohden kirkon kivil^ytävää pitkin; nyt ei enään tarvinnut 
kiirehdä, voitto oli saavutettu. Kauheasti ravisteli myrsky lahonnutta kirkkoa, 
se pid outoa ääntä — . kuului kuin pyöräin kolinaa ja ihmisten huudahtuksia. 
Äkkiä temmattiin kirkon ovi auki, synkkiä olentoja hyökkäsi sisään, tuimat 
kourat tarttuivat häneen -^ hän meni tainnoksiin. Kun hän tuli taas tunnoil- 
leen, oli hän yksinään, su|/ettuna vaunuihin ja vaunut kiidvät yli kivien, kan- 
tojen yön pimeässä ulvovat myrskynpuuskat saattojoukkona. Tällaista vauhtia 
hän kyllä oli aina halunnutkin — vaan toisenmoisella della. — Sitte pysäh- 
dyttiin erääsen taloon, jossa ihmiset olivat hänelle outoja ja välittivät hänen 

kysymyksistään ja valituksistansa yhtä vähän kuin tomusta jalkainsa alla. 

Vieri päiviä, vieri öitä, niin teljettiin hän ahtaasen kojuun jollakulla laivalla 
mitä huolittiin hänen tahdostaan, täällä toteltiin mahtavampaa käski- 
jää. — — Hän tahtoi selon asiasta — malttakaa mielenne, vastattiin — Hän 
ei voinut. Niin oppikoon! 

Tämä oli pääjuoni kuolontaistelun katkonaisissa huudahduksissa. Tus- 
kissaan taistellen kävi hän äkkiä heränneellä tunnolla läpi elämän kauhean 
koettelemuksen — selkoa, huudahd hän — selkoa asiasta! ja siihen raukesi 
hänen silmänsä. 

Olisi luullut hänen saaneen tarpeeksi selkoa asiasta, kun kolmenkymme- 
nen kesän pitkä päivä oli paistanut yli meren eikä vielä näyttän3rt hänen vaa- 
nivalle siimalleen laivaa, jota hän odotteli. 

Rouva-vainaja laskettiin sitten nimettömään hautaansa, ja kulkupnheista 



JA NORJAN*LAPlSTA. 29I 



tehtiin sopivalla tavalla loppu; vieläpä koitettiia hänunentää tapausta lisää» 
mällä siiheQ kohtia, jotka antoivat sille toisen karvan. Tämä ei kuuSfeikaan 
muunna pääkohtia. Fruholmenin nimi säilyttää tarinan tuosta vangitusta rou- 
vasta, ja kun kysytään luonnolta, on se kertova kuinka hän kärsi ja taisteli 
vuosia kestävässä kiiolonkamppailussaan. Vaan samalla lisää se historiaan leh- 
den, johon on .piirretty: Fruholmen on autiossa avonaisuudessaankin yksi noita 
komeroita, joissa ylivalta pani toimeen salaperäiset tuomionsa ja joissa sen ei 
tarvinnut pelmtä kysyttävän mikä on oikein, mikä väärin. -^ Tähän aikaan 
valaisee tuosta samasta sijasta majakka vaahtovia vesiä ja varottelee vaaran 
suuhun menemästä — kullakin aikakaudella on merkkinsä. 

Jopa näkyy silmikannon päässä hämärä piste, joka näyttää olevan man- 
teren äärimmäinen reunus aavan meren puolella «- se on Nordkap. Etäältä 
ei erota sitä alhaista kannasta, joka on kallion yhteydessä, niin että tämä 
näyttää kaikilta puolin meren ympäröimältä» vaan niin ei ole laita. Tuolla 
luonnon jättiläisellä on naapuri-pahanen, josta se ei pääse erilleen; Mage- 
röenin alastomat riutat ulottuvat, näet, sen molemmin puolin ja sen taakse, 
missä salmi erottaa sen mannermaasta. 

Norjalaiset nimittävät tämän maan Finmarkeniksi ja nimi onkin omansa, 
sillä „marken^ on sama kuin raivaamaton seutu, takamaa — Norjan-Lappi 
on enimmäkseen ollut ja suurimmaksi osaksi yhä pysyvä takamaana. Luon- 
nonvoimilla on täällä mahti ehkäistä kaikki yritykset. Vaan luonnon omat 
lapset — maan alkuasukkaat — ovatko hekin saman säälimättömän lain 
alaisia ? 

Laiva hiljentää kulkunsa ja kaksi kehnoa pikku venettä laskee sen kyl- 
keen — niissä on väki merilappalaisia. Pysäyspaikan nimi on Gjäsvär ja se 
on viimeinen ennenkuin tullaan Nordkapin ohi. Se on autio, harvaan-asuttu 
seutu — kumminkin tykyttää tuon autiomaan läpi yksi noita tykyttäviä valta- 
suonia, jotka panevat koko mailman liikkeelle — nimittäin sananlennätin. 

Lappalaiset kapui^vat reippaasd ylös kannelle. Kolme, neljä heistä sä- 
lyttää vähän rahtitavaraa määrätylle sijalle ja kaksi -^ eräs ukko poikineen, 
jotka ovat asettuneet sivukannelle, ällistelee ihmeissään ympärilleen. £i mikään 
elävä olento voi selvemmin kuvata luonnon kehnostumista. Matalakasvuisia, 
kokoonkäpert^neitä, vääräsäärisiä, tukka tuuhea ja takkuinen, mustat, tuijoj(ta- 
vai silmät, leveä suu ja terävät hampaat ja näivettyneet jäsenet — ja kau- 
panpäälle kaikki nuo elimet ikäänkuin lialla yhteen paatuneet -^ tuossa Meri- 



V 



393 KUVAELMIA P0HJ.-50RJASTA 



lappalainen tavallisessa asustaan. Mika kurjuuden kuva! Sen rinnalle jos 
asetettaisiin Norjalaisen köyhyys knrjimmassa asussaan, niin se näyttäisi oikein 
sivistyksen helmalapselta! 

Onko siis tuolla kansalla tulevaisuutta? Ensi katseella ei sitä luulisi; 
se näyttää auttamattomasti häviöön tuomitulta. Juuri tällä tavoinhan lajit ka- 
toavat mailmasta, kun ei niitä väkivalta raivaa pois, ne menebtjnrät itsestänsä 
siten että ydin juoksee pois ja ulkokuori vaan pysyy ikäänkuin kuoleman 
työtä peittävä baamio. 

Kun vertaa Lappalaista Norjalaiseen, saa selvän esimerkin väkevämman 
— se on elinvoiman — oikeudesta. Ja siihen katsoen luonnon ankara laki 
vallitsee Lappalaista yhtä säälimättömästi kuin hänen synnyinmaatansa. Luon* 
nonlain rinnalla vallitsee, näet, toinen, joka vaatii kehkeytymistä, muutosta ja 
tämän kautta katoo hänen periluonteensa. Jos hän siis kulttuurilailta hakee 
turvaa luonnonlakeja vastaan on hän hukassa. 

Surullista on häntä nähdä mahtavampien kesken, joiden ylenkatsetta hän 
tuntee silloinkin kun ei tätä osotetakaan. Kun katselee hänen teräviä sil- 
miään, jotka rauhattomasti vilkkuvat paikasta toiseen, niin huomaa niissä jo- 
takin, joka osottaa hänen tuntevan itsessään alentumisensa; vaan hän ei ky- 
kene ajattelemaan että tuo on seuraus lainmääräyksestä, jota ei mitkään val- 
lat voi peruuttaa. 

Tuo lappalais 'äijä, joka seisoi tuossa poikineen, oli ihmeesti muutamien 
Roman Ghetton juutalais-ukkojen näköinen. Sama halveksitun katsanto ja 
sen alla kytevä viha, joka sentään Juutalaisessa on myrkkyhammas, vaan Lap- 
palaisessa, jos hänessä sitä on ollutkaan, on hyvällä kohtelulla aikain kuluessa 
kadonnut. Pojalla oU nähtävästi hyvä halu juosta ukon luota, vaan tämä pi- 
teli häntä kiinni. Molemmat olivat samaan tapaan puetut; ja samat omitui- 
suudet, joiden vuoksi ukko näytti kivettyneeltä, vaikuttivat että lapsi näöl- 
tään ja käytökseltään näytti viittä vuotta vanhemmalta. He olivat molemmat 
saman kansan jätteitä ja heidän oU siis pysyminen yhdessä. 

Pian ajelehtivat veneet laivan kuohulaineissa rantaan päin ja ylpeänä ui 
laiva kohti pohjan vakaista etuvartijaa. 

Mahtavana kuin mailman äärimmäinen kulmakivi kohoaa kallio kuohu- 
vista aalloista korkeuteen. Se eroaa varsin tumman värinsä kautta muusta 
maasta, joka on lumivalkea. — Nyt hiljentää laivakin vauhtinsa; kaunehim- 



JA NORJAN-LAPISTA. 293 



maha todn näyttää Nordkap etäältä katsottaissa, vaan auurfartlaiitlfninaha näyt^ 
tää se sentään juuri koin oHaan sen jjnrkän kallioseinän kohdalla. 

Juhlallisena seisoo edessänune tuo jättiläinen, lumikaapu leveillä har- 
tioflla ja uhkamieHnen otsa merta kohden käännettynä. Näkee ett^ei hän 
väisty. Meri syöksyköön huijimmalla voimallaan häntä vastaan: hän ei jär-> 
kähdä; eikä helly hän, kun se hymyilevin katsein hyväilee häntä. Vuositu* 
hansien kokemuksesta tuntee hän meren petollisen hempeyden ja sen aallot- 
taren sydämen, hän ei anna viekotella itseään! Hän on samassa suhteessa 
mereen, kuin kaksi suurvaltaa toisiinsa — he voivat tehdä aselevon, vaan ei- 
vät milloinkaan ystävyyden liittoa. 

Vähitellen katoo maa näkyvistä ja itäinen meri levenee laajana eteemme 
— se on se osa Jäämerta, joka aaltoilee Nordkapin ja Nordk3rnin välillä,, ja 
joka yhä on uhkaava, yksin hyvällä sääliäkin. Syvyydessä on se tyyni ja säih- 
kyvä kuin tummansinisen teräksen pinta ja kylmässä voimassaan paljoa iha- 
nampi, kuin Neapelin hymyilevä lahdeke. Jäämerestä pistää kolme suurta 
vuonoa Länsi- Ruijaan; suurin niistä on Porsangerin vuono, jonka suulla voi 
nähdä eriskummaisen näyn. Äärimmäinen kallionkärki, jota nimitetään Svaer- 
holtklubbeniksi, on näet yksi Ruijan suurimpia lintuvuoria. 

Kallion etelänpnolinen kylki pii täpösentäynnä merilintuja ja se näytti 
yhdeltä ainoalta elävältä möhkäleeltä. Joka rako, joka kolo oli täynnä elä- 
vää — siinäkö riistettiin ja raastettiin, kirjiUiin ja paruttiin, kuu toinen yhä 
tonki toisen tieltänsä. Ainoastaan joku noista havumetsän suurista muurahais- 
pesistä voi antaa käsityksen tuosta perpetuum mobile -vuoresta; eikä se- 
kään ole riittävän kuvaava. Muurahaispesässä vallitsee jonkunlainen yhteis- 
kunnallinen, järjestys, lintuvuoressa taas luonnonlait äärimmäisessä mielivaltai- 
sandessaan. 

Laivalta ammuttiin nyt laukaus ja koko lintuparvi lähti vuoresta lentoon 
päästäen yhteen ääneen sellaisen kauhistuksen ja hurjuuden huudon, jota ei 
sanoilla voi kuvailla. Ääretön oli sekasorto. Hetkeksi täyttyi taivas noista 
räpyttelevistä olennoista. Se oli kurjaa lentoa, vaikka jotkut harvat vaan kii- 
tivät kauvemmaksi ja pääparvi kiersi yhdessä rykämäseä — töyttien toisiinsa 
ja kirkuen ikäänkuin apua huutaen, kokonaan tyhmistyksissään pelosta ja saa- 
mattomuudesta. — Vaan kirkasta taivasta vastaan näytti tuo sekamelske kum- 
minkin vidbättävältä, kun joka siiven kärjestä heijasti valonsäde ja kiiltävät 



294 KUVABLIIIA POHJ.-NORJASTA 



päät muodostivat pieniä loistavia pisteitä, jotka kitnallellen kieppuivat kuin 
virvatul/5t tuossa auringonpimittävässä tohussa. 

Pienemmän vuonon^ PjöUefjordin, suulla näkee omituisen kiviroukkion, 
jota sanotan Lapinkirkoksi. Se on louhikkoinen tunturi, joka on tuulen ja 
ilman käsissä vähitellen muodostunut kirkonraunioiden näköiseksi ja jota lap- 
palaiset pakanuuden aikaan käyttivät uhrialttarinansa. — — 

Sitten purjehditaan Nordkynin ohi, joka ulottuu vielä kappaleen Nord- 
kapiakin ulommalle mereen ja on siis Europan manteren pohjaisin kärki. Se 
on matala, kyhmyinen kallionkieleke, jonka tyly alastomuus ei viehätä luok- 
sensa ja ellei samassa näkisi paria nopeaa, somaa pohjan- norjalaista venettä, 
jotka kyntävät tummansinistä merta purjeet yläällä tuulta kokoa m assa, eipä 
luulisi mitään ihmispyrinnöitä voivan löytyä tällä autiolla, onnen hylkäämällä 
maalla. 

Tälläkin rannikolla on oma satunsa, joka ei ole niin salaperäinen kuin 
äskenkerrottu vaan täynnä julkista ryöstöä, murhaa ja rosvoamista. Meren 
kuultavan kalvon alla vilisee petokaloja ja hirviöitä — ahnaita raatelijoita, 
jotka syövät omaa sukuansa yhtä halukkaasti kuin muitakin, — veden pin- 
nalla on muinaisista ajoista meidän päiviin saakka väkevin ollut valtiasna, 
varsin petokalojen tapaan. Venäläinen on varsinkin ollut mahtava rosvo, 
vaan eipä hänkään yksinään ole saanut vallita; ja kun Norjalaiset kulkivat 
merirosvoina muilla mailla, niin karkasivat vieraat sillävälin heidän rannoil- 
lensa. Muinais-aikaan ei tällä rannikolla ollut lainturvaa ja nykyaikaankin on 
siellä lait vaikeita toimeenpanna. Vaan Luojan katselmus ? Niin, olihan se 
olemassa muinoin kuten nytkin, vaan ellei ihminen sitä omassa itsessään tunne, 
silloin ei hän havaitse sitä tuolla taivaan korkealla laella, tuoUa äärettömällä 
merellä ja erämaissa. Tuo ääretön tyhjy3rs saanee hänet arvelemaan ett'ei 
itse Jumalallekaan täällä tunnu kotoisalta, tai että hänellä on muuta tointa 
kuin vaalia tämän elämän menoa. 

Täällä kerrotaan eräs tapaus äskeisiltä ajoilta. Pitkin rannikkoa aje- 
lehti vienossa tuulessa Nordlandin haaksi täysine kalalastineen. Yö ei ollut 
varsin pimeä, ja kulkuväylä jokseenkin turvallinen, laivuri oli käynyt levolle 
kajuuttaan ja vartija nukkui kannella. Silloin lähti rannasta vene, soutaen 
hiljaan vaan nuolen nopeudella, pian hiski se aluksen sivulle ja soutajat, joita 
oli vaan kaksi miestä, hyppäsivät ylös kannelle — tuota pikaan vaivutettiin 
sekä vartia että laivuri ikuiseen uneen ja venemiehet saivat nopean, ja paha 



JA NORJAN-LAPISTA. 359 



kyllä, varman lisän maalliselle tavaralleen. -* Rannikolla oli kyllin kaiq>pa- 
paikkoja missä sai kalalastin myydyksi, vieläpä alaksenkin, ilman että nousi 
kysymys omistus-oikeudesta — eikä ollut mikään hämmastjrttävä uutinen että 
joku haaksi pienine miehistöineen hävisi äkkiä teille tietämättömille. Olihan 
meri nielljrt monta monituista tuollaista haukkapalaa, hengenvetoakaan hiisku- 
matta, yhä odotellen useampia, ahnas kita ammollaan. 

Epäluulo antoi kyllä vähän vihiä asiasta, vaan mistä saatiin todisjtfta? 
Avaraan, autioon mailmaan katoo kaikki, niin todistetut kuin todistamatto- 
matkin seikat. Tämä on pelon ja yksinäisyyden turvaama luola petoeläi- 
melle, kutsuttakoonpa tätä puhumattomaksi luontokappaleeksi tai ihmiseksi. 

Yhä enemmän pistäytyy Lapin erämaa esiin. Jyrkät, tasaknkknlaiset 
kalliot antavat hiukan omituisuutta seudun luonteelle vaan maa alenee alene- 
mistaan, kunnes se on vihdoin ainoastaan jono alastomia karia jäämeren vas- 
tassa. Tästä saakka on Jäämeri vallanpitäjä. 

Sinertävänä ulonee se äärettömään etäisyyteen, kunnes kimalteleva il- 
manrannan piijje erottaa sen taivaasta. £i mikään mailmassa.ole sitä petol- 
lisempi luonnoltaan. Yhä eteenpäin ylljrttää se: — se voisi tosin kertoa ti- 
lasta -^ tuolla tuon luokseen houkuttelevan sädekehän takana; mutta se ei 
lausu mitään, se viittaa vaan kehää ulommaksi — Pohjannavan vaiheille, missä 
jättiläinen istuu hyisellä valta-istuimellaan pitäen kasissaan tuntemattoman val- 
takunnan avaimet. ^Seuraa viittausta!** — houkuttelee se — ^tempaa avaimet 
hänen kädestään, — ainoastaan lyhyen hetkisen nukahtaa hän kesäyön uneensa 
— käytä sitä hyväksesi — vaan ole varoillasi!** 

Tuo „ole varoillasi!** ei kumminkaan ole pidättänyt ketään, se on päin- 
vastoin yllyttänyt suuremman joukon vapaehtoisia kuin mikään muu taistelu 
ylivaltaa vastaau täällä mailmassa. Jokainen kasvava poika on kqfttanut en- 
simäisiä voimiansa tuota pientä hirviötä vastaan, jonka nimi on nO^e varoil- 
lasi!** ja se kasvaa nuorukaisen rixmalla, se vanhentuu miehen kera; taistelu- 
kenttä laajenee vuotten vieriessä, vaara suurenee mikäli vaatimuksetkin — 
vaan halu päästä tuon hirviön kimppuun ei koskaan lauhdu. 

Jäämeren säteilevä näköpiiri on aina viehättävä rohkeata luonnontutki- 
jaa, houkutteleva häntä eteenpäin aste asteelta, kuten tunturi vetää puoleensa 
kukkulalta kukkulalle, kunnes hän on suljettuna pääsemättömiin tuohon hir- 
veään arvotusten maahan. Moni on menehtyvä, jotta yksityinen oppisi ja 
paljo on tapahtuva, jota mailma sanoo mahdottomaksi ja edeltälasku tuhmuu- 



296 VALTIOLL. JA TRTSISKUNVALt. OLOISTA 

deksi; mutta jhä vaan on ihminen paneva henkensä alttiiksi jonkun aatteen 
saavnttamiseksi eikä romanttisauden toti ole koskaan sammuva, kuinka mo- 
nelle uhrille hyvänsä se valaisneddn tien hautaan. 
^^f^^rif^^:^ Kerran ehkä saadaan napapiirin lakattavan tarinan katkonaiset kappa- 

leet kerätyiksi yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sill<^ on fl^ä maibnalle uhkuva 
uudet aatteet, joissa lahgsydäminen naturalismi on kuvasteleva kuihtuneita kas- 
vojaan elämän ikuisessa nuoruudessa ja käsittävä että lause: ei ihminen elä 
yksinään leivästä, johtaa elämän korkeinta kehitystä. 

Luoteen puolelta hämärtää haaipcu — Huippuvuoret, — etäältä idän tai- 
vaan rannalta kangastaa Venäjän rannikko, — jäädyttävä viima kii^ suoraan 
pohjoisesta, kiemurrellen kuin mustsnsininen kanne meren aavalla, — se tun- 
tuu kuoleman hengähdykseltä. Vihdoinkin kääntyy laivan keula mannermaan 
äärimmäisen kärjen ympäri ^ suoraan edessämme on Vardö ja saaren luotei- 
sella niemekkeellä liehuu Norjan lippu mailman pohjoisimman linnan harjalta. 



möm 



Valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista Elsass- 
Lothringissa. 

(Jatkoa.) 

Hallituksen politiikkina on tosin Elsass-Lothringissa asettaa saksalaisia 
korkeammille hallinnollisille vaikutus-aloille, mutta syy siihen että kodmaiset 
miehet ovat melkein kokonaan ilman mitään vaikutusta maan asioihin on kui- 
tenkin osittain heissä itsessään etsittävä, sillä he eivät osota mitään halua 
päästä valtiovirkoihin. PerusteellisesU tunnustavat he kyllä oikeaksi sen me- 
r netystavan, että kotimaisetkin miehet pyrkisivät valtakunnan tärkeihin hallin- 
nollisiin virkoihin, mutta personalljsesti eivät ollenkaan huoli siihen ryhtyä. 
^Protestadon et action^ saksalais-anastuksen vastustaminen sekä uuttera toi- 
minta sitä vastaan kaikissa julkisissa asioissa kuuluvat tosin protestipuolueen 
perus-aatteihin, vaan ohjelman viimemainittua kohtaa toteutetaan käytännössä 
perin harvoin. Syynä tähän on että riippuvaisuus korkeammista saksanmieli* 
sistä virkamiehistä, sekä yhteinen työ ja yhdessä-olo saksalaisten viriLaveljien 
kanssa tuntuu kotiperäiselle Elsass-Lothringilaiselle tuskalliselta. Myös vai- 



BLSASS-LOTHRINQI8SA. 297 

tioDisea valan vannommen pidijtaä monia vaihtamasta ykaitfis-elämäänsä vir- 
kamtes-uraan. Samalta syystä on moni elsassilainen kieltäytynyt ehdokkaakri 
nipeamasu Landesausschossiln, ja sillä tavalla koin tämä nykyään on kokoon- 
pantona» se ei otkein osota yleistä mieltä maassa. Jospa maan etevimmät 
mnkaantoisivat ottamaan sijaa tässä ednskmmassa» niin se voisi vaikuttaa ja 
toimittaa enemmän maan hyödyksi, koin tähän saakka on tapahtonut 

Koahin kuten myöskin kirkon palvelukseen antautuvat kuitenkin kotipe* 
iäiset mielellään ja varsinkin papistossa löytyy varsin harvassa maahan muut* 
taneita saksalaisia. Muutoin valitsevat ne nuorukaiset, jotka ovat saavutta* 
neet korkeampaa sivistystä, paraasta päästä lääkäri- tahi asidmis-uran, eirei* 
vät antaudu teknilliselle, kauppa- tahi muulle alalle. Ylipäätään pyrkii syn- 
t2£sräinen Elsass-Lothringilainen elämässä sellaiseen asemaan, joka tekee hä- 
net mitä mahdollisimman vapaaksi maahan tulleitten saksalaisten suhteen, ja 
varsinkin välttää hän huolellisesti jokaista vaikutus-alaa, joka saattaisi hänet 
saksalaisen virkamiehistön lähempään yhtejrteen. Että hän näin käyttäytyen 
panee suuremman arvon omaan yksityiseen hauskuuteensa kuin valtiollisesti 
viisaasen menetystapaan on vika, jonka olemassarolon hän itse myöntää. 

Yksityis-elämässään sjmtyperäiset asukkaat pysyvät melkdn kokonaan 
erillänsä maahan tulleista saksalaisista. Seuraelämässä on tuskin mitään yh- 
teyttä molempain kansakuntain välillä. Ani harvoin tavataan esimerkiksi Strass- 
burgissa saksalaista elsassilaisessa seurassa tahi päinvastoin. Yhdistykset, ar- 
meliaisuusseurat j. n. e. ovat joko kokonaan kotimaista tahi puhdasta saksa- 
laista laatua. Vieläpä pääkaupungin ravintolat, kahvilat ja huvituspaikatkin 
vivahtavat määrättyyn poliitilliseen suuntaan. Strassburgin kuuluisimman to- 
rin nBroglieplatz^^in varrella löytyy kaksi kahvilaa vieretysten, seinä seinässä 
kiinni. Toisessa käy ainoastaan saksalaisia, toisessa melkein yksinomaisesti el- 
sassflaiala ja ranskalaisia. Muukalaisesta tuntuu se turha tarkkuus, jota alku- 
peräiset Strassburgilaiset tässä suhteessa osottavat, usem jotenkin mitättömältä, 
mutta heidän tunteitansa nai^Asmit^** kohtaan käsittää hän kuitenkin kyllin 
helposti, jott'ei voi panna pahaksensa näitä vähäpätöisiä osotteita heidän sak<- 
salaisvihaan yhtyneestä isänmaallisuudestansa. 

Yleisenä puhekielenä on yhä niinkuin ennen sivistyneissä perheissä rans- 
kan kieH. Vilkkaammassa keskustelussa kääntyy puhe kuitenkin usein omir 
tuiseksi saksalaismurteeksi MStrosbuijer- Dietsch"^, jota maan varsinainen väestö 
pidmu. Harvoin käyttävät elsassilaiset keskenänsä saksalaista kirjakieltä, vaiUca 



Ur^l 



.titVv»?k' 



; 



298 VALT. JA YHTEfSKtnm. OLOISTA BLSASS-LOTHRINGISSA. 

uadmmat heistä ovat suorenimassa tahi vähemmässä määrSssa siihen perditj- 
neet Valtiomaassa pohataan ^maan molemmista kielistä**, vaan tätä nykyä on 
yksin^omaasesti saksa virallisena kielenä. Jopa Landesausschussissakin on nyt pari 
vaotta ollnt kielletty ranskalaisia lausuntoja antamasta. Kun tämä määräys 
julkaistiin herätti se suurta katkeruutta koko maassa. Moni edusmies osasi 
ainoastaan töin tuskin lausua ajatuksensa tällä kielellä. Ranskan vallan ai- 
kana, varsinkin Napoleon Illrnen hallitessa, ylenkatsottiin saksan kieltä mo- 
nella tavoin ja elsassilaiset tekivät kaiken minkä vain taisivat säilyttääksensa 
kansan kielelle sen luonnolliset oikeudet. Nykyään on suhde aivan päinvas- 
tainen. Saksan kielellä on mahtavia liittolaisia ja senpä tähden täytyy nyt, niin 
arvelevat Elsassin asujamet, ranskan kieltä voimassa pitää. Niin tehdään var- 
sinkin siitä syystä, että se on ^muisto muinaisista paremmista päivistä*^. 

Maan saksalaistuttaminen edistyy kumminkin, kaikesta vastustuksesta 
huolimatta; sitä ei käy epäileminen. Aivan luonnollista onkin, että näin täy- 
tyy tapahtua, koska väestön suuri enemmistö on saksalaista kansallisuutta. 
Vanhempi sukupolvi, jolla on Ranskan vallan aika ja äskeinen sota tuoreessa 
muistissa, pysyy luonnollisesti yhä edelleen kiinni Ranskassa ja säilyttää van- 
hat tradltionit, mutta nuoriso, joka ylenee ja varttuu uusissa oloissa, joka käy 
saksalaista koulua saksalaisten tovereitten kesken ja suorittaa sotapalveluk- 
sensa saksalaisessa armeijassa, ei enää voi tuntea samaa tylyyttä ja kykoä- 
kiskoisuutta Saksanmaata ja sen väestöä vastaan, samaa mieltymystä Ranskaan 
ja samaa rakkautta ranskalaisia ihaaCeita kohtaan, kuin toisissa otoissa kasva- 
neet vanhemmat. 

Vanhoissa traditioneissa pysyminen onkin paljoa enemmän kuin vaikeat 
tahi onnettomat olot vaikuttanut tyytymättömyyttä uuteen hallitukseen; sak- 
salaisten ynseä käytös oa ainoastaan ollut lisäsyynä siihen. Usdssa, jos^ohta 
ei kaikissa, suhteissa on maalla nykyään onnellisempi asema kuin Ranskan 
vallan aikana; sen myöntävät kaikki, jotka kohtuudella ja puolueettomuudella 
oloja punnitsevat. Muu Ranska ja varsinkin Ranskan hallitus laiminlöivät ni- 
mittäin ennen aikaan suuressa määrässä Elsassia ja Lothringia, vaikka oman 
väestön ahkeruus ja intelUgensi olivat kohottaneet nämät maakunnat m^oi- 
seen vaurauteen. Suosiollinen mieliala, joka nykyään on niin ylemen Rans- 
kassa näitä maakuntia ja niiden asukkaita kohtaan, sai varsinaisen alkunsa 
vasta vuoden 1870 tapauksista. Varsinkin oli protestanttihtisella väestöllä 
Elsassissa viime keisarivallan aikana monta vaikeutta voitettavana, joita katoli- 



KARHUN PALVELUKSESTA. 299 



saaden vaikatuksen alaisena oleva hallitos oli synnyttänyt. Nykyään evan- 
kelisella kirkolla Elsassissa on tuki taossa voimakkaassa hallituksessa. Saksa- 
laistuttamisen vastostaminen on sentähden katolilaisen väestön puolelta sit- 
keämpi koin protestanttien puolelta. 

Edv. Hjelt, 



^o» 



Karhun palveluksesta. *) 

Useimmat luonnon kansat osottavat joillekuille eläimille suurta, välistä 
jumalallistakin kunnioitusta. Karhu, joka pohjoisilla maOla on metsän pel- 
ätty kuningas, on Suomen sukuisilta ja muilta pohjoisilta kansoilta saanut 
tämmöisen kunnian osakseen. Karhun palvelemisen huomattavin kohta on 
n. 8. karhun peijaiset eli ohdon päälliset, joilla ymmärretään pidot ta- 
petun karhun kunniaksi eli muistoksi. Niitä vietetään Europan ja Aasian poh- 
jois-osissa, Köölin harjanteilta Amuriin ja Suureen valtamereen saakka. To- 
sin ne kansat, joista tietoja tässä suhteessa olen saanut '^)y asuvat pitkien väli- 
maiden päässä, Amurvirran suulla ja saarilla sen edustalla, kahden puolen 
Uralivuoristoa sekä Suomessa ja Lapissa; kumminkin on sen verran aineksia 
koottu että juhlan viettämistavassa voi huomata ei ainoastaan eroavaisuuksia, 
vaan myöskin yhteisiä kohtia. 

Arvelen että ne eri tavat, joilla juhlaa nykyaikana vietetään, voisivat 
olla hajalle joutuneita jäännöksiä ja pirstaleita yhdestä kokonaisesta kdiitys- 
saxjasta, ja että vertailemalla ja jär^stämällä voisi jälleen saada selville aina- 
kin kehityksen pääkohdat. 

Karhun peijaisia vietetään . pääasiallisesti kolmella eri tavalla, aina sen 
mukaan missä muodossa karhu on palveluksen esiteenä. Ensimmäiseen luok- 
kaan kuuluu se kanta milloin karhu tai karhun penikka pidetään aljona, koti- 
jumalana kunnioitetaan ja vasta raavaaksi tultuaan tapetaan. — Toisena muo- 
tona pidän tapetun karhun ruumiin-osien kokoamisen, yhteensovittamisen ja . t ^/ 
asettamisen julkisen palveluksen es ip c eh sl — kolmantena karhun nahan täyt- C^iXV.V* 

') Esitelmä, jonka Muinaismuistoyhdistyksen kokoukscs»! 7 p. toukok. piti Hj\ Appelgren. 
^ Pääasiallisesti A. H. Reinholmin kokoelmista. 



300 KARHUN PALVBLUK&BSXA. 



tämisen ja muodostemisea kuvaejäimeksi, taikka ylimalkaan karhun knvien 
palvelemisen. 

I. Alkuperäisin ja vanhin on epäilemättä aljcma-pitämisen kanta ja 
raaka eläimen palvelus. Se on nähtävästi saanut alkunsa siitä sauresta ar- 
vosta minkä luonnon kansat aina antavat ruumiin voimille. Karhulla sanotaan 
näet olevan ^yhden miehen mieli ja 9 miehen voima^, ja on niin peljätty 
^ olento että esim. Samojedit tekevät valansa karhun kuonon kautta. 

Samoin kuin moni luonnonkansa vielä tänä päivänä sjöpi petojen taikka 
raakojen vihollistensa lihaa siinä tarkoituksessa että sen kautta perisivät vas- 
tustajainsa ruumiin voimat ja rohkean luonnon, niin on epäilemättä sama tar- 
koitus synnyttänyt halun pitää karhua aljona, teurastaa ja syödä sen liha. 

Tällä kannalla ovat Goldit, Giljakit ja Ainu-kansa. 

Giljakit, jotka asuvat Sachalin-saaren pobjois-osassa ja alisen Amurin 
varrella ja erinomattain Goldit, jotka samoin asuvat Amurin seuduilla, elättä- 
vät karhuja ja viettävät vuotuisia karhunpitoja. Näihin, kertoo Nordman, pyy- 
detään karhun penikoita, jotka sitten vuosia kaloilla syötetään lihaviksi. Pe- 
nikkain puutteessa rupeavat metsämiehet täysikasvuisten kimppuun, jossa moni 
sy^ mies saa korvapuustia, vieläpä pääkamaransa menettää. Pyyntöön lähtee tam- 
mikuussa 10 — 12 vahvaa miestä, koirain vetämissä redissä, varustettuina sei- 
päillä, köysillä ja varan vuoksi myöskin keihäillä. Karhu on jo talven alussa 
kierretty. Pesälle tultua ja aseet varalle otettua, loihtijat makaavan ohdon 
mieliksi laulavat eräitä lauluja. Ellei metsän kultainen kuningas siitä suostu 
tulemaan pyylystänsä esiin, niin survaistaan pari kertaa aika lailla kylkeen, 
muistutukseksi että hänen kunnioittajansa soisivat häntä nähdäkseen. Kun 
unelias mesikämmen siitä on armollisesti noussut, hyökkää koko seura hänen 
päällensä, ja ennenkuin hän on kerinnyt rukoilijoitansa silmäillä on hän jo 
kääritty ja köytetty kuin kapalolapsi, vahvaan seipääsen sidottu ja valmiissa 
rekeen kumottu. Jos joku karhulta on saanut korvalleen eli päänahan pidel- 
lyksi, ei siitä olla millänsäkään; karhun repimä! pidetään urhoina ja suuressa 
kunniassa. Mieluimmin ryhtyvät vanhaan emäkarhuun, joka penikkainsa kanssa 
makaa talvin&taan; vanha pistetään kuolijaaksi, penikat köytetään elävinä. 

OnnelUsesti rekeen saatua, kuljettavat sen jtdklsessa voittoretkessä kotia 
erittäin rakennettuun aitaukseen. Karhun peijaisia pidetään talvikuukausina, 
Tammikuusta Maaliskuuhun, ja kun melkeinjoka kyläkunnalla on karhu*saaliinsa, 
niin kestää niitä talvikauden. Kun aiotaan juhlaa viettää, annfitaan hyvään 



KARHUN PALVBLUXSBSTA. 30i 



aikaan sfita sana naapnreiUe, jotka sunriasa joukoissa tulevat, kukin kalan ja 
mnun raokav^ronsa kanssa. Seura kokoontuu ainoastaan ensimmäisinä täysi- 
knun öinä. Loihtijat rupeavat julkiseen lauluun, joka kuuluu vienolta ja 
voihkaavaiselta. Sen jälkeen vanhimmat loihtijat tuovat ohdon aitauksestaan 
ja kuljettavat sen jokaiseen tupaan eli jurttiin, joka näiksi pyhiksi on höy- 
län lastuilla kaunistettu. Tuvassa hän on vedettävä eli talutettava ympäriinsä 
kullakin nenällä seinällä ja viedään viimein isoimpaan taloon, jossa hiiluksen 
(kiukaan) päälle on rakennettu lava ohdolle yön levätä. Väki viettää yön 
syömisellä ja juomisella, jossa yltäkyllin on paraita herkkuja: merieläinten ras- 
vaa, marjoja ja lämmitettyä riisiviinaa. 

Seuraavaksi päiväksi on jäälle rata luotu kilpa-ajoa varten. A a mulla 
valjastetaan parahimmat kdrat rekien eteen; ohto, joka myödun huvituksessa 
on osallisena^ istutetaan pöyhkeästi rekeensä ja min lähdetään ajamaan. Vaan 
silloin tapahtuu muutos kunnioitetun mesikämmenen tilassa. Se kytketään 
kiinni vaajaan jäällä, ja kaikki aika pojat sivumennessään joka taholta ampuvat 
ohto paran niin täyteen nuolia että nahkansa on kuin siilin eli piikkisian. 
Joku loibtijoista keihäällä lopettaa häneltä hengen, jonka perästä se nyljetään, 
lihat paloitetaan ja jaetaan. Pitoja vielä kestää pari päivää, ylöllisellä ahmi- 
misella ja juomisella; sitten vasta kukin tyytyväisenä lähtee kotiinsa. 

Samalla kannalla on myös Ainu-kansa, joka asuu japanilaisen Jessosaa- 
ren länsi- ja itärannoilla, eteläosalla Sachalin-saarta ja Kurileillä. Joka hei- 
molla on oma elättikarhunsa, jolle suurinta huolenpitoa ja jumalallista kunniaa 
osotetaan ja jota vihdoin käytetään uhrieläimeksi. Tämän «,suuren hengen^ 
kunniaksi pidetään tarkkojen temppujen mukaan karhunjuhlia, joiden valmis- 
tuksessa Ainu-vaimoilla on se toimi että saavat kiinniotettuja karhunpentuja 
itae elättää, kunnes ne vahvistuvat. — Kasvatus-äidit osottavat tavallisesti kar- 
vaisille holhoteillensa suurinta hellyyttä, joka tämän tappopaivänä puhkee ilmi 
itkn^sd ja valituksissa. Karhujen pääkallot, sekä metsissä tapettujen että. uh- 
rattujen, saavat heidän majoissaan kujmiapaikan. 

Mitä mainittu karhun kuljetus mökistä mökkiin Goldeffla oikeastaan mer- 
IdtSPae, on vaikea selvittää. Vertauskohtana mainittakoon kutntnfakin että 
Suomessakin vielä joskus alju-karhu|a kuljetetaan pitkin kyliä na|rtteeksi rahan 
ed^tä. — Karhun kesyttäminen lieneekin vanhempina aikoina ollut jotenkin 
tavallinen Suomalaisilla. Ok^is Magnus sanoo: ^Aljo-kondot ymmärsivät pol- 



4ttio7t 



302 KARHUN PALVSLUKSBSTA. 



kea syvien vesikaivojen vivutus-rattaita, nostivat säkkiä, vetivät rekiä ja kar* 
hun penikat leikittelivät lasten kanssa.^ 

2. Vaan ennenkuin tuo aljona pitämisen kanta on voinut muuttua kn« 
van palvelemiseksi, tarvitaan joku välityskanta. Semmoisena voisi pitää sitä 
tapaa, joka monessa paikoin vielä on valloillaan että karhun luut pitojen jäl- 
keen kootaan, ja myös pääkallon ja nahan nostamista puuhun. 

Niinpä Lappalaiset (Dubenin muk.), kohta kun liha on syöty, kaivavat 
karhun pituisen kuopan maahan, johon suurella huolella kaikki luut kootaan; 
ne lasketaan haudan pohjalle luonnolliseen järjestykseen: pää ja häntä pan- 
naan paikalleen ja niiden välille muut luut siihen asemaan, missä ne elävässä 
karhussa ovat. — Samoin on monessa paikassa Suomessa ollut tapana Las- 
kiaisena syödä karhun käpälille keitettyä velliä, jolloin kaikki luut on tark- 
kaan koottu ja viety metsään uhriksi jonkun pyhän puun juurelle. 

Vastikään mainittiin että Ainut majoissaan antavat karhuin pääkalloille 
kunniapaikan. Se muistuttaa paljon meidänkin maassa monessa paikoin ta- 
vattavaa tapaa nostaa kalloja n. s. „pitämys-puihin^. Koska Suomalaisten 
karhunpeijaiset siitä syystä ja myös aloittelevan draamallisuutensa vuoksi nä- 
kyvät kuuluvan tähän ryhmään otettakoon ne tässä puheeksi. 

Kalevalan 46 runossa kerrotaan Väinämöisen karhun kaadannosta seu- 
raavalla tavalla: 

Väinämöinen sanoo Dmariselle: 

Veli, seppo Ilmarinen. Takoi keskilaaullisen; 

Taos muUe uusi keihäs, Sen susi sulalla sdsoi. 

Tao keiho kolmisulka, Kontio terän kohalla. 

Varren vaskisen keralla. Hirvi hiihti suoverossa» 

— — — — — . — — Varsa varrella samosi, 

Seppo keihyen takovi, Peura potki ponnen päissä. 
Eikä pitkän ei lyhyen 

Kun on satanut vähän uutta lunta lähtee V. metsään, matkallaan pyy- 
täen Tapiota ja Tellervoa olemaan hänelle pyyniiiöasa avullisiDa ja manaa ot- 
soa siivosti pysymään paikoillaan siksi kun hän on pesän suulle kerfennyt 
Pesälle tuliesaaan on koira haukkumassa ja 

Vaka Vanha Väinämöinen Säteriset sängyt kaati. ^^^^^ 

Siinä otsosen tapasi. Säät kultaiset kumosi. 



KARHUN PALVBLUKSESTA. 303 



jonka jälkeen hän kiittää Jumalaa saaliistansa ja virkkaa otsolle : 

Otsoseni, ainoseni Hairahit havun selältä 

Mesikämmen, kaunoseni! Puhki puiset kaatiosi. 

Elä suuta suottakana, Halki haljakan havuisen; 

En minä sinua kaannut, Syksyiset säät lipeät, 

Itse vierit vempeleeltä. Päivät pilviset pimeät 

Sitten hän kehottaa otsoa heittämään kylmille entisen halvan majansa 
ja lähtemään urhojen asunnoille „alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin ka- 
toksen", jossa häntä muka hyvin pidetään, syötetään ja juotetaan. 

Siitä vanha Väinämöinen, Kera kuulun vierahansa. 

Laulaja iän-ikumen Kanssa karvalallusensa; 

Astui soitellen ahoja. Jo soitto tupahan kuului, 

Kajahellen kankahia Alle kattojen kajahus. 

Kun Väinämöinen on piiialle ennättänyt, tervehtii väki otsoa, jota jo 
kauvan ja ikävällä on odotettu ja käskee viedä sen «alle kaunihin katoksen''. 

Sieir on syömät suoriteltu, Kaikki vaimot vaatehtinna. 

Juomaneuvot jou'utetut, Pukemihin puhtahisin, 

Kaikki sillat siivottuna, Soreihin pää-somihin 

Lakaistuina lattiaiset. Valkeihin vaattehisin. 

Vaimot käsketään nyt olemaan varoillaan, ett'ei muka ^karja kammas- 
tvm*^ ja pojat, piiat ja akat siirtyvät syrjään 

Miehen tullessa tupahan, 
Astuessa aika pojan. 

Sen jälkeen Väinämöinen tervehtii otsoa, kutsuen sitä Jumalaksi: 

Terve tännekin Jumala, Rautaisen rahin nenähän. 

Alle kuulun kurkiaisen. Turkin tunnusteltavaksi 

Alle kaunihin katoksen! Karvojen katseltavaksi! 

MiUn nyt heitän hempusent — — — — — — 



Lasken karvalaUuaeni? Siitä vanha Vätnämöinen 

Väki vastahan sanovi: Otatti otsolta turkin, 

Terve, terve tultuasi! Pani aitan parven päähän, 

Tuohon liitä lintusesi. Lihat liitti kattilahan, 

Kulettele kultaisesi Kuparihin kullattuhun. 

Petäjäisen pienan päähän. Vaskipohjahan patahan. 



304 KAKHUN PALVBLUKSBSTA. 



— — — — — — Päähftn pitk&n piota^yAn 

Kun oli keitto keitettynä, Kultaisihin kuppiloihin 

Saatu kattilat tulesU, Simoa siretOmfthAn, 

Jopa saalis saatettihtn Olosia ottamahao. 
Käpylintu käytettibin 

Kun kaikki kupit olivat karhunlihalla täytetyt, käskee Väinämöinen koko 
Tapion kansan tulemaan näihin ohdon ^häihin^ eli „pitoihin^, laulaa karhon 
synnyn ja kertoo pitovieraille miten hän oli saaliinsa saanut, jossa uudiste- 
taan se selitys että karhu itse oli horjahtanut havun selältä ja risuihin rikko- 
nut rintapäänsä. Sitten otetaan otsolta toinen toisensa perästä nenä, korva, 
silmä, otsa, turpa ja kieli ja vihdoin riistetään hampaat irti loitsusanoilla. 

Sen jälkeen on Väinämöisellä vielä yksi tehtävä. Hän viepi karhun 
i\/ty/Jt€S\ ^u^P^ä^llo^ metsään ja nostaa sen petäjän oksaan, iroonisesti lausuen: 

„Hyvä siin* on ollaksesi. Kuuluvilla karjan kellon, 

Armas aikaellaksesi Luona tiukujen tirinän.'* 

Sieltä palattuaan vastaa V. kysyvälle kansalle: 

,,Tuonne saatin saalihini „Ikenin panin itähän 

Ehätin erän vähäni Silmin loin on luotehesen, 

Kultakunnahan kukulle Enkä aivan latvasehen, 

Vaskiharjun hartioille; Öisin luonut latvasehen. 

Panin puuhun puhtahasen. Siinä tuuli turmeleisi, 

Honkahan havu-s^han Ahava pahoin panisi; 

Oksalle olovimmalle Enkä pannut maavarahan. 

Lehvälle leveimmälle Öisin pannut maavarahan 

Iloksi inehmisille Siat siinä siirteleisi. 

Kunnioiksi kulkijoille." Alakärsät käänteleisi.*' 

Lopuksi V. laulaa illan kunniaksi ja pyytää että Jumala vastakin soisi 
samallaista iloa vietettäväksi. 

Vaikka se tapa, millä, Kalevalan kertomuksen makaan, juhlaa vietettiiD, 
oli jotenkin pilkallinen, todistaa kuitenkin moni seikka että Suomalaiset ovat 
'^ karhua jumaloineet. Se saa runoissa nimitykset: Jumala, Pyhä Jyrki ja 

sille pidetään rukouksia ja uhria. Halikossa on ollut tapana karhun lavoa 
metsässä tehtäessä, pari vukkoa ennen tappoa, pitää hyvitys* ja suosituspu- 
heita karhulle ja monessa paikoin on tapana kaadetun karhun vieressä lukea 
nisä meidän^ rukousta, vieläpä joskus tarvitaan kristitty lukkari virsiä veisaa* 



KARHUN PALVELUKSESTA. 305 



(J 



»ftan hartauden kohottamlsekai. — Salmin pitäjässä on pidetty hlrkäuhreja 
karfaim poistamista varten. -— Myöskin Lappalaiset pitävät karhim palvelusta 
pyhänä toimituksena; niinpä kutsuvat karhun laulua s i da -Iät, s. o. pyhä 
laain ja kun he karhunluiden hautaamisen ovat päättäneet, käskevät he karhun 
mennä kertomaan tovereilleen siitä suuresta kanniasta, jota hänelle on oso- 
tettUy jotta hekin mielellään suostuisivat tulemaan pyytäjän saaliiksi. 

Mitä pilkallisuuteen tulee, todistaa se ainoastaan juhlan vanhuutta. Al- 
kuansa on epäilemättä kaildlla toimituksilla olhit tarkoituksensa; myöhemmin, 
kansan kästystavan muuttuessa, ovat ne kadottaneet merkityksensä, vaan kum- 
minkin säil3meet tavoissa : juhla on siis muuttunut alkuperäisestä jumalan pai- /«^ «<^^ifv^24. 
velemisesta leikiksi eli huvMlaksi, seikka, joka selvään astuu silmiin myöskin 
VoguMen juhlassa, josta alempana. 

Suomalaisten ohdonpäälliset ovat, kuten jo Lönnrot (H:fors Morgonbl.) 
huomauttaa, ^draamallisuuden etukartanoilla^ ja senkin vuoksi sopii niitä hyvin 
lukea tähän välitysr^hmään. Ne säilyttävät tavallisen metsästysjnhlan luon- 
teen, jossa tosin kaikki toimitetaan juhlallisella laululla, vaan jossa ei ole mi- 
tään muuta kultillistä- eli palvelustoimitusta kuin jo mainittu pääkallon nos- 
taminen puuhun. 

Tärkein välikanta lienee kumminkin karhun taljan asettaminen palve- 
luksen esitteeksi. Niin tekevät Syijänit; he nostavat nahan korkeaan puuhun, 
osoittavat sille kunniaa ja pyytävät anteeksi siitä että karhu on tapettu. Sa- 
inallaista kohtaamme Lappalaisilla. Karhun nahka, joka syömisen ja luiden 
hautaamisen aikana messingillä koristettima on ollut hakojen peittämänä ja 
vaimoilta näkymättömänä, levitetään nyt poikkipuilla varustetulle puu-saitalle, 
joka pistetään lumeen seisomaan, taikka puita eli kiviä vasten nojaamaan. Sit- 
tai viedään vaimoväki sidotuilla silmillä kodasta ulos; käteen annetaan itse- 
kollekin jousi eli leppänen keppi, jolla hän ampuu eli heittää vuotaan, jota 
ei näe, vaan josta ainoastaan saa tietää missä päin se on. Jos vaimo osaa 
vuotaan, saa hänen miehensä muka vasta ampua ensimmäisen karhun, jos tyt- 
tö osaa, saa hän kelpo karhuntappajan miehekseen. 

Syy nyt kerrottuun ohdon ruumiin-osien kokoamiseen ja palvelemiseen 
on epäilemättä ollut se usko, että sen tappaminen oli paha työ, jos kohta 
välttämätönkin. Sen todistaa se seikka että tappaja koettaa toijua päältään 
syyn karhun kuolemaan. Kalevalan sanat »inä kohden tosin ovat täynnä 
pilkkaa, vaan kun tuo vastahakoisuus karhulle, eli sen hengelle, tunnustamaan 



306 KARHUN PALVELUKSBSXA. 



tekoa monella eri kansalla on tapana, täytyy otaksua, että se ainakin van- 
henunalla juhlan kehitys-asteella on ollut todellisesti tarkoitettua. Kun siis 
paha työ oli tehty oli tarpeellista sovittaa rikos ja ohdon mumiin jäännäL- 
sille osottaa yhtä suurta kunniaa, kuin mitä elävä karhu oli saanut nanttia. 

3. Sanoin taljan palvelusta tärkeimmäksi väliasteeksi siitä syystä, että 
se likeisemmin kuin muut liittyy karhun kuvan palvelemiseen. Vuota täytet- 
tiin pian ja siitä tehtiin kuvaeläin. Turjan Lappalaisilla (Kuvalehti n:o 144) 
on poron-uhreissa tapana että, kun uhrilihan ovat syöneet, täyttävät nahan 
sarvineen risuilla tai vetävät sen ^puuhevon** päälle, että olisi vielä elävän po- 
ron näköinen. 

Arsjokelaiset ja Turjalaiset olivat pitäneet suuret pidot milloin 12 poroa 
oli uhrattu. Uhrien jälkeen pystytettiin ^^npuut^ toiset toistensa vie- 
reen, niin että uhrien loputtua oli 12 poron kuvaa metsässä rinnatusten sei- 
somassa. 

Eräs Hra Ostrovski (Kieletär 1875) kertoo Votjakien uhritavoista muun 
muassa, ett'ei kuvain palveleminen nykyisille Votjakeille ole tuttu, mutta että 
jotain sen tapaista ennen vanhaan on ollut. ^Eräs ukko^, sanoo hän, nktf- 
toi minulle että hänen muistamaansa oli yhteistä jumalanpalvelusta pidettäissä 
tapana kettää kuori puusta, kääriä se uhrattavan eläimen vuotaan ja asettaa 
se maahan seisomaan. Sitten pidettiin tavalliset rukoukset ja lopuksi anunnt- 
tiin kuvaelauneen nuolia."* — Näissä esimerkeissä tosin ei mainita erikseoi 
karhusta uhrieläimenä, vaan koska useimmat uhritavat epäilemättä ovat yhtey* 
dessä toistensa kanssa, sopivat nämät kertomukset varsin hyvin puheena ole- 
vaakin Hgi ftA ^ valaisemaan. 

Täydellisessä loistossaan näkyy karhunkuvan palveleminen olleen Vogu- 
leilla. J. Ph. Strahlenberg v, 1730 kertoo heidän luona nähneensä että kun 
useampia karhuja oli tapettu, uhrattiin niistä kolme jumalille. Puusta huo- 
nosti rakennettuun jumalanhuoneesen oli alttarin asemesta pöytä asetettu; 
sen takana seisoi rinnatusten kolme karhua, joilla oli ainoastaan päät eheät 
ja koskemattomat vaan nahka nyljetty ja topattu eli täytetty; kummallakin 
puolella näitä seisoi mies, jolla oli pitkä ridva kädessä. Kun tämä oli val- 
mistettuna tulee kolmas sisälle kirves kädessä ja on karkaavinansa karhujen 
kimppuun, jota nuo kaksi karhujen suojelijaa ridvoillansa estävät; sen ohessa 
lausuvat syyttömyytensä siihen että karhut olivat tulleet ammutuiksi: sitä ei- 
vät he olleet tehneet, vaan rauta ja nuolet, joita Venäläiset olivat takoneet 



KARHUN PALVBLX7KSBSTA. 307 



— Silla välin muut palveluahuoueen ulkopuolella paistoivat ja keittivät karhun 
lihaa; vaimot , -jotka olivat itsekseen, saivat myöskin lihapalasensa ja alkoivat 
jumalan palveluksen päätettyä lystiä pitämään. 

Myöhempänä haarauksena tästä suuresta täytetystä nahkakuvasta. voi- 
nee pitää niitä pienempiä, muutamia tuuman pituisia vaskesta valettuja karhun 
kuvia, jotka Perman vanhemmassa rautakaudessa ovat niin yleisiä. Juhla siinä 
mnodossa, missä sen Vogulit ovat viettäaeet, on nähtävästi ollut yhteinen 
useammalle kyläkunnalle. Voi siis ajatella että kun sitten korkeammalla hen- 
kisellä kannalla perheessä ja yksityisessä henkilössä heräsi tarve suojelushen- 
gen läheisyydestä, oli tarpeellista tehdä pienempiä idooleja ja amuletteja, joita 
voi pitää joka kodassa ja ripustaa jokaisen kaulalle. 

Aivan omituisella tavalla on puheena oleva juhla viime aikoina kehinnyt 
Voguleilla : äsken kerrotusta karhun kuvan palvelemisesta on se muuttunut var- 
sinaiseksi draamaksi, jossa entisistä oloista nyt ei ole muuta jäljellä kuin pöytä, 
nahkakuva näyttämön fondissa ja karhun tappaja istumassa sen vieressä, 
kaikki kuitenkin riittäviä muistuttamaan meitä samasta juhlasta, 150 vuotta 
sitten. 

Kanslianeuvos Ahlqvist antaa äsken julkaisemassaan kertomuksessa Vo- 
guleista ja Ostjakeista tästä juhlasta viehättävän kertomuksen, josta valitetta- 
vasti tila ei salli refereerata muuta kuin pääkohdat 

Juhlaa vietettiin, niinkuin ennenkin, onnellisen karhun tapon kunniaksi; 
nyt se tapahtui eräänä iltapäivänä kunnallishuoneessa Sortingje'n kylässä. 
Ha6neen perässä oli karhun vuota sillä tavoin asetettu pöytää vasten nojaa- 
maan, että näytti niinkuin karhu oUsi pitänyt etukäpäliään pöydällä ja niiden 
päälle laskenut päänsä. Kumpaiseenkin silmäkuoppaan oli pistetty hopearaha, 
ja käpälien kynsiin sormuksia. Karhun vieressä istui mies, joka oli sen kaa- 
tanut ja hänen vieressään taas soittoniekka. Katsojat istuivat penkeillä ja lat- 
tialla ulompana; näyttelijät, jotka olivat Voguleja, pukeutuivat toisessa huo- 
neessa. Näytäntö alkoi sillä että eräs mies tuohinaamarissa astui esiin ja en- ^ ^ 
sin piti monoloogin, jossa kaikellaisilla laverruksilla kerskaili voimistaan ja ur- 
hoollisuudestaan sekä monesta tappamastaan karhusta, vaan samassa silmän- 
räpäyksessä säikäkti oravan häntää, jonka muudan lähellä istuva on sitonut 
hänen jalkaansa; hän rupesi vapisemaan, piehtaroi ja potki lattialla ja lausui 
kauhistustaan tuosta hirviöstä, joka muka oli purrut hänen jalkaansa. — Tar- 
koitus kaikella tällä oli tuossa naurettavassa pelkurissa osoittaa vastakohtaa 



l 



308 KARHUN PALVELUKSISTA, 



sille urh okk aalle miehelle, Joka nyt inahtavana istui saaliinsa vieressä. — Sen 
jälkeen seurasi kaikellaisia muita, pieniä draamallisia kappaleita, j<Hta kaksi ali 
kolme miestä näytteli — Nämät kappaleet kumminkaan eivät olleet nia- 
käänlaisessa yhteydessä juhlan varsinaisen tarkoitusg^rän kanssa, vaan olivat 
ihan vapaita kuvauksia Vogulien elämästä. 

Jos luo silmäyksen nyt kerrottuilun eri juhlatapoihin, huomaa helposti 
että yksi toimitus useimmissa on yhteinen: tuo (Mmtuinen keihään heitto 
eli nuolilla ampuminen, joka näkyy todistavan että kaikki alkuaan ovat 
lähteneet samasta juuresta. Kun Goldit ja Giljakit ampuvat uhrattavan kaiiuin 
täyteen nuolia on sen vielä luonnollisena tarkoituksena däimen tappaminen ja 
siinä tarkoituksessa sitä näkyy käytetyn muissakin eläin-uhreissa. Niinpä kerrotaan 
että asukkailla Vogulikylissä on ollut tapana joitakuita kertoja vuodessa mennä 
ulkopuolelle kylää edessään ajaen härkää, joka sitten metsään tultua nuolilla 
on ammuttu kuolijaaksi, metsän haltialle uhriksi. 

Matta kun seuraavissa kehitys<isteissa sama temppu uudistetaan nyljetyn 
eläimen vuotaa kohtaan, niinkuin Lappalaisilla, taikka täytettyä nahkakuvaa 
kohtaan, niinkuin Votjakeilla, on selvä että edessämme on vanhoista ajoista 
peritty metsästystapa, joka palveluksen esineen kehittyessä on jäänyt entisd- 
leen ja vihdoin tullut tyhjäksi taikatempuksi. Tähän arveluun on sitä saa- 
rempi syy kun ei yksikään mainituista kansoista nykjraikoina käytä keihään 
heittoa eli nuolen ampumista kierretyn karhun kaadannassa metsässä; kaik- 
kialla on tavallista että keihäs painetaan karhun rintoihin. — 
l4^T^v tJ^ fsa Missä historiallisessa yhteydessä eri kansojen tavat ovat toisiinsa ja mi* 
hin aikaan juhla on voinut muuttua eläimen jumaloimisesta kuvan palvelemi- 
seksi, ovat kysymyksiä, joihin vastaus on vielä liian aikainen. Jos Penaan 
varhemmassa rautakaudessa tavalUset vaskesta valetut karhunkuvat, jotka ku- 
ten edellisessä olen koettanut näyttää, edustavat karhun palveluksen viimeistä 
astetta, ei näytä mahdottomalta että koko kehitys olisi tapahtunut sitä ennen. 

Kuinka vähäiseksi karhun palveluksen edistyminen luontokappaleen ju- 
maloimisesta symhooliseen kuvan palvelemiseen arvattaneekin nykyajan sivis- 
tykseen verraten, ilmaisee se kumminkin Suomen heimoissa heräävätä faata- 
:rtr^^ ' siaa ja abstraktionia» joka muinaisuuden henkisessä viljelyksessä on oUat ää- 

rettömän suuri edistys-askel, ja heimojemme kulttuurihistoriassa on se saavuttava 
ansaitun arvonsa. Vcit^iJ7-^t<>tC•^ä^*'^^ 



KOTIMAAN KIRJALLIStJUTTA. SOQ 



Kotimaan kirjallisuutta. 

Bergenheimska RealskoUn i Abo, tecknad af K, G, Leinberg, (ylipainos Kasvatus-opil- 
lisen yhdistyksen aikakauskirjasta), Helsingissä 1885. 

Handlingar rörande Haapaniemi krigsskola, ofTentliggjorda af K, G. Leinberg^ (ylipai- 
nos Finsk Militär Tidskrift aikakauskirjasta. Jyväskylä 1884.) 

Kasvatus-opillinen kirjallisaus ei ole meidän maassamme suuri, niin että 
jo senkin tähden sopii iloita milloin se lisiä saapi. Sitä enemmän tarkasta* 
jaa tietysti ilahuttaa kun sellaisia kirjoja saapi ilmoittaa, jotka tuntuvasti laa- 
jentavat tietojamme. ^ ^ 

Jyväskylän seminaarin nykyinen tirehtorj, hra K. G. Leinberg, sitä en- /tf^jt^^i^^ 
nen Helsingin tunnetun yksityislyseon johtaja, on ennenkin rikastuttanut kir- 
jallisuuttamme valasemalla kasvatus-opin historiaa Suomessa; mainitsemme ai- 
noastaan hänen Helsingin yksityislyseon vaikutuksesta vuosina 1831 — 66 an- 
tamansa valasevan kertomuksen sekä tuon äskettäin ilmestyneen laajan ko- 
koelman: Handlingar rorande Finska skolväsendets historia under 16: de, lyide 
och i8:de seklen, joka jo on ollut tässä lehdessä ilmoitettuna. Kummallakin 
näistä teoksista on pysyväistä eikä aivan vähäistä arvoa. Nykyään on saman 
miehen toimesta ilmestynyt kaksi kirjasta, jotka kuten yllä luettavista nimista 
selviää, valasevat ennen tuntemattomia, mutta hyvin huomattavia oloja. 

Useimmat muistavat nykyään kuollutta arkkipiispaa Edvard Bergenhei- 
miä hänen korkean arvonsa ja tavattoman pitkän vaikutus-aikansa tähden; se- 
kin on kaikille tunnettu, että hän niinkuin lukemattomat muut oli koulun pal- 
veluksesta siirtynyt kirkon toimiin. Että sama mies aikoinaan on ollut maamme 
etevimpiä pedagogeja, se sitä vastoin on seikka, josta nuoremmalla polvella 
ei ole muuta kuin hyvin hämärät ja vaillinaiset tiedot. Varsinkin meidän ai- 
koinamme, jolloin realiseu opetussuunnitelman tärkeys silminnähtävästi voit- 
taa alaa, tullakseen — sitten kun nykyään polttava kysymys koulujen kie- 
lestä on tullut jotakjiipkin ratkaistuksi — koulukysymyksen ytijoeksi, on ylen 
tärkeätä tutustua menneitten aikojen yrityksiin, jotka ovat käyneet samaan 
suuntaan. 

Yleensä on huomattu, että Bergenheimin luonteessa löytyi paljon not;- 
keaa taipuvaisuutta, sitä vähemmin uudistajan kykyä ja rohkeutta käydä o mia 
uria. Tämä luonteen-ominaisuus on selvästi painanut leimansa hänen kasva- 
tus-opilliseen vaikutukseensakin. Odert Gripenbergin tunnettu opisto, perus- 
tettu Hämeenlinnaan, mutta sitten siirretty Poriin ja vihdoin Sääksmäen Voi- 
palaan, niinpä myöskin Suomen kadettikoulu, jossa Bergenheim kauan oli itse 
ollut opettajana, olivat silminnähtävästi lähimpinä esimerkkeinä realisemmasta 

3 



3lO KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



opetusjärjestelmästä ja sen eduista, puhumatta niistä ulkomaan opistoista, joit- 
ten vaikutusta hän oli käynyt tutkimassa. Mutta jos Bergenheim tässä koh- 
den ei ollut uutten aatteiden ensimmäinen kannattaja ja tienraivaaja meidän 
maassamme, niin toinen ansio on sitä varmempi, ja siitä tirehtori Leinbergin 
kirja antaa selvät ja varmat tiedot, kun ennen sai tyytyä suullisiin kertomuk- 
siin ja arveluihin. Se kyky ja taito, jolla Bergenheim perustamassaan opis- 
tossa on näitä uusia aatteita toteuttanut, ansaitsee mitä suurimmat kiitokset. 
Me huomaamme hänessä miehen, jonka esiintymisessä kuvautui aivan tavaton 
maltti; taito itseänsä hillitä, — ominaisuuksia, jotka erittäinkin kouluopetta- 
jille ovat niin suuresti tarpeen — seka laajat tiedot ja opettajalahjat, jom- 
moisia hyvin harvoin tavataan. Vieläpä hän opetustavassa on kehittänyt it- 
selleen omaa järjestelmää, jolla tuskin lienee ollut vertaistansa; tunnit oli- 
vat osaksi luentoja ja vapaata keskustelua, ja ainoastaan vähimmäksi osaksi 
läksyin kuulustelemista. Näitä monipuolisia ansioita hra Leinberg on voinut 
kuvata joutumatta tuohon ^äreminne*'- ja kqrulause-stiiliin, joka muuten niin 
usein pääsee valtaan niissä, jotka etevän vainajan paperein nojassa ottavat 
hänen vaikutustaan kuvattavaksi. 

Emme katso tarpeelliseksi tässä ruveta kasvatus-opillisia yksityisseikkoja 
luettelemaan, jotka hra Leinbergin kirja sisältää; ne lukijat, jotka sellaisia 
tietoja haluavat, tahtovat varmaankin itse alkuteosta lukea. Se vaan lisäksi 
mainittakoon, että Bergenheimin perustaman ja johtaman realiopiston oppi- 
laitten joukossa, joista tietoja on annettu kirjasen lopussa, tavataan maamar- 
salkki 1882 ja 1885 vuoden valtiopäivillä, vapaaherra S. V. von Troil, se- 
naattorit A. W. Wallensköld ja V. von Haartman, kenraalit H. L. von Haart- 
man ja A. Örn, veljekset Svante ja Hampus Dahlström, edellinen vihdoin 
valtiokonttorin tirehtori, toinen rakennushallituksen ylitirehtöri, y. m. 

Kuuluisampi kuin ensimmäiset realiopistot Suomessa on Haapaniemen 
kadettikoulu, jonka oppilaista joku ainoa vielä on elossa. Sittenkin täytyy 
tunnustaa, että me yleensä tunnemme perin vähän tästä nerokkaan Y. M. 
Sprengtportenin luomasta opistosta, joka niin suuresti lienee vaikuttanut Suo- 
men upseeriston vuosina J788 — 90 ja 1808—09 osoittamaan kuntoon. Eri 
kirjailijat ovat kyllä siitä puhuneet; Adlersparren ansiokas kokoelma Krigs- 
samlingar, IV, (painettu v. 1798) sisältää muun muassa kirjoituksen nimeltä: 
^Anteckningar om nuvarande Ryskä General-Lieutenanten Georg Magnus 
Sprengtportens lefnad och fbrrättningar i sit Fädemeslands tjenst^, jossa siv. 
291 --^295 nimen-omaan puhutaan Haapaniemen koulusta, ja tämä kertomus 
olisi ansainnut sekin tulla mainituksi hra Leinbergin esipuheessa, semminkin 
kun kaikki kirjoitukset mainitun kokoelman neljännessä osassa, (siv. 268 — 
424) välttämäUömästi ovat käytettävät, jos joku tahtoo näitä hra Leinbergin 
nykyään julkasemia asiakirjoja käyttää. Kirjassa Svenska krigsmanna sällska- 
pets handlingar, (Tukholmassa 1797, sivv. 105-— 120, eikä sivv. 108 — 123 ku- 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 3ll 



ten hra Leinberg mainitsee) löytyy laajempi kirjoitus^ josta emme ennen tie^ 
taneet että se on J. H. Cygnaeuksen tekemä, ja sille hra Leinberg syystä on 
antanut sijaa puheena olevassa vihossa. Sittemmin provasti von Knorring 
vainaja kirjasessaan Krigsmanna skolor i Finland on kertonut vähäsen Haapa-^ 
niemen opistosta, jonka lisäksi Gregori Tigerstedtin kertomia muistelmia löy- 
tyy eräässä hra Leinbergin mainitsemassa sanomalehti-numerossa. Vihdoin 
on tohtori K. K. Tigerstedt pitkässä kirjoitussarjassaan Sprengtportenista pu- 
btinat samasta opistosta, kuitenkaan tuomatta siinä kohden esille mitään täh- 
dellistä uutta, jos saamme muistoomme luottaa. 

Kieltämättä näitten teosten arvoa, niin Brahelinnan, sittemmin Haapa- 
niemen opetuslaitoksella on historiassamme niin tärkeä sija, että se kyllä an - 
saitsee tulla tarkemmin esitetyksi. Sellaisten esitysten antaminen vaatii tie- 
tysti varsinaisen asiantuntijan tarkkoja tietoja, eikä hra Leinberg ole ryhtynyt 
siihen. Mutta hän on tehnyt hyvän valmistustyön, etsiessään kiitettävällä me- 
nestyksellä esille asiakirjoja puheena olevan opiston kuvaamiseksi. Neljä nu- 
meroa on Ruotsin kuninkaallisesta valtioarkistosta, kolme Ruotsin kuninkaalli- 
sesta kirjastosta, muutamat niin kutsutun ^kanslersgille^-viraston asiakirjoista 
löydetyt. Tärkeimmät ovat kenties ne asiakirjat, jotka kirkkoherra J. H. 
Cygnaeus, — muuten tunnettu tavattomista luonnonlahjoista ja omituisista elä- 
mänvaiheistaan — on jättänyt tuomiokapitulille kun kaikilta kirkkoherroilta 
vaadittiin että antaisivat tietoja kukin pitäjänsä opetuslaitoksista ja opetustoi- 
mesta. Onnellinen sattumus oli tosiaankin että juuri sellainen mies silloin oli 
paimenena Rantasalmen pitäjässä, jolla on tavallista merkillisempi sija Suomen 
kasvatuslaitosten historiassa. 

Epäilemättä Ruotsin arkistoista voisi muitakin tärkeitä tietoja saada 
Haapaniemen opistosta; tuskinpa hra Leinberg on koettanutkaan ammentaa 
tyhjäksi sota-asiain registratuuria määrääjältä. Mutta sekin, joka on saatu, on 
tervetullut lahja historian, kasvatus-opin ja isänmaan sotalaitoksen tutkijoille. 



E, G. Palmen, 



Utdrag ur Abo Domkyrkas räkenskaper 1553—1634, utgifna af R, Hansen, (Bidrag 
tili Abo stads historia I.) 2lo sivua neljän kuvalehden kanssa. Helsingissä 1884* Hinta: 6 m. 

»Turun tuomiokirkon tileistä** ei löydä aivan monta tietoa Suomen val- 
tiolliseen historiaan. Mutta tavataanpa viittauksia senkin alalta, esim. niin- 
kuin toimittajakin huomauttaa, Suomen papiston kannasta Sigismundon ja Kaarlo 
herttuan taistelussa, jolloin mainitaan Eerikki piispan toimittaneen lähettilään 
kysymään herra Klaus Flemingiltä, kuinka Hevonpään Krister rankaisematta 
oli heittänyt papit kirkkomaan muurin ylitse, taikka kun kerrotaan kuinka 



3l2 KOHMAAN KIRJALUSUUrrA. 



V. 1599 suomalaiset huovit väkisin ottivat kirkon hirsiä ja tuomiokapituli sa- 
laa antoi Jaakkima Schelille tiedon, ett'eivät olleet yhdessä neuvoin suoma- 
laisten kapinoitsijain kanssa. Vaan paljoa rikkaammat tiedot saadaa n tileistä 
maamme sivistyshistorian alalta. Uskonpuhdistus päätti tosin Suomessa, sa- 
moin kuin Ruotsissa, kirkon mahtavuuden ja loiston ajat. Mutta liian monet 
juuret oli katoliskirkko kasvanut Suomen maahan, että niitä olisi voitu yh- 
dellä iskulla katkaista. Muisto kirkon maallisesta erikoisvallasta oli vielä tuo- 
res koko kuudennellatoista vuosisadalla, niinkuin ylempänä mainitut pikkutie- 
dot nekin osaltaan voinevat todistaa, ja aina Turun akatemian perustamiseen 
asti kirkko Suomessa oli korkeamman opin ainoana edustajana. Katsaus tuo- 
miokirkon vaihetsin on sentähden itsessäänkin varsin tärkeä ja tutkijalle hu- 
vittava, siitä me saamme oppia tuntemaan pappien, kouluopettajain ja teinien 
jokapäiväistä elämää Turussa siihen aikaan. Joka vuosi annettiin ^vanhan ta- 
van mukaan^ tuomiokirkon varoista muutamat kannut viiniä tuomiokapitulia 
jäsenille ja kaupungin kappalaisille, välistä otettiin rahoja köyhäin ylioppilas- 
ten auttamiseksi; v. 1626 mainitaan että on maksettu palkka kolmelle teinille, 
jotka suomeksi ja ruotsiksi kopioivat kuninkaan kiijettä, j. n. e. 

Turun kaupungin historiaan sisältää kirja tietysti paljon uutta. Tuomio- 
kirkon tilit eri ammattilaisten kanssa antavat varsinkin useita arvokkaita tie- 
toja. Samoin hautausluettelot, jotka elämäkerrallisille tutkimuksille ovat suuri- 
arvoiset ja tarjoovat monta uutta pikkutietoa. Ikävä on ainoastaan se ereh- 
dys eri tilien vuosiluvuissa, joka on tapahtunut, vaan se on korjattu eräässä 
liitetyssä lisn lehdessä. — Kuvalehdet antavat sija- ja pohjapiirroksia tuomiokir- 
kosta eri ajoilta ynnä kuvan sen ulkomuodosta ennen 1827 vuoden tulipaloa. 

Toimittaja hra R. Hausen on tämän kautta liittänyt arvokkaan lisän en- 
tisiin lukuisiin julkaisuihinsa. Teos on Turun historiallisen museon toimikun- 
nan painoon toimittama ja on aiottu ensimmäiseksi osaksi aljettavaan sarjaan 
„Lisiä Turun kaupungin historiaan^. 



K. .)/. Lindeberg. Harjoitusesimcrkkcjä fysikassa. Suomentanut A. N. H. Helsin- 
gissä, G. W. Edlundin kustannuksella 1884* 

Tämä esimerkki-kokoelma liittyy saman tekijän ruotsinkieliseen laitok- 
seen H. Christie^n teoksesta: ^Lsercbpk i Fysik for Middelskolen^, josta 
myöskin on ilmestynyt suomalainen käännös, (Oppikirja fysikassa, H. Chris- 
tie'n toimittama. Suomentanut P. VV. Helsingissä, G. W. Edlundin kustan- 
nuksella, 1879.) Teos sisältää 739 harjoitus- esimerkkiä, joista 62 nesteiden 
ja 27 kaasujen yleisistä ominaisuuksista, 364 tasapainosta ja liikkeestä, 41 ää- 
nestä, 89 valosta, 47 magnetismista ja elektriciteetistä sekä 109 lämmöstä. 



KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 3l3 

£rit)^isten osastojen johdantona on esitys tarpeellisista fysillisistä kaa- 
voista, jota paitsi myöskin löytyy pienempiä taaluja kappalten ominaisista 
painoista, laajenemis-koefndenteistä ja spedfisestä 1. ominaisesta lämmöstä. 
Tämän kautta lisääntyy esimerkki-kokoelman käytöllisyys, eikä se väittä* 
mättömästi edellytä opetusta Christie'n oppikirjan mukaan tapahtuvaksi, jonka 
tähden teosta on katsottava oppikirja-kirjallisuutemme hyväksi lisäykseksi. 
Sekä metrijärjestelmää että vanhaa ruotsalaista, Suomessa laillista mittajärjes- 
telmää käytetään mekanillisissa esimerkeissä ; muutoin säilytetään tavalliset em- 
piriset yksiköt, vaikka absolutisten fysillisten yksiköiden tarkan käytäntöön- 
panon ei oppikirja-kirjallisuudessammekaan pitäisi synnyttää mitään voittamat- 
tomia vaikeuksia. 

A. F, S. 



y, o. I, Kancktn^ M. A. Castrens medarbetare Johan Reinhold Bergstadi. biogrtfiskt 
tecknad, och dcnnes dagbok Öfver resa tili Östliga länder 1845— 46. 88 ■\- 136 siv, \Vaa- 
sassa 1884. Hinta 3 m. 

£i voi kieltää, että meidän yleisömme suuremmassa osassa ei vielä ole 
täysin herännyt se mieli, joka antaa arvoa menneille muistoille. Erittäinkin 
kirjallisuus- ja sivistyshistorian alalla menee sentähden, luullaksemme, vuo- 
sittain hukkaan paljo, joka kyllä voi vähäpätöiseltä näyttää, mutta jolla koko- 
naisuuden osana on suuri arvonsa, niinkuin pienellä kivellä mosaiikki-teoksessa. 
Onni on silloin, että yksityisiä on, jotka hellällä huolella kokevat auttaa mitä 
toisilta puuttuu. Ja usein heidänkin on kiittäminen ainoastaan sattumusta, 
ett'ei heidän tutkimuksensa ole ollut menestymättä. Kaikki tämä tekee sen, 
että kiitoksella tulee vastaan-ottaa jokaista työtä tällä alalla, vaikkapa aine ei 
näyttäisikään niin kovin tärkeältä eikä esitys malliksi kelpaavalta. 

Nyt esitettyjä näkökohtia ei luullaksemme saa jättää huomaamatta, kuin 
oikein tahtoo arvostella yllä mainittua teosta. 

Juhana Reinhold Bergstadi on näet niitä monia unhotettuja, jotka ovat 
ennen aikaan kaatuneet. Hänen elämänsä ei ehtinyt niin pitkälle, että sen 
kertominen tuottaisi suurempaa viehätystä. Syntynyt 1820 Täydenniemen 
rusthollissa Pälkäneellä, kävi B. menestyksellä Turun trlvialikoulun sekä yh- 
den luokan läpi lukiossa. Privatistina suoritti hän ylioppilastutkinnon keväällä 
1839. Hänen terävä päänsä, kelpo luonteensa ja miellyttävä, iloinen käytös- 
tapansa oli jo kouluaikoina hänelle hankkinut lavean ystävä- ja ihailijapiirin. 
Hänen lukemisistaan odotettiin suuria. Mutta järjestystä näkyy ainakin niiltä 
puuttuneen. Neljä lukukautta yliopistossa «venyttyänsä" ja stipendiaatti-tutkin- 
non suoritettuansa, rupesi hän kotiopettajaksi, eri paikoissa. Palattuansa luki hän, 
niinkuin halutti, varsinkin suomea, otti vireätä osaa pääkaupungin seuraelä- 



3l4 KOTIMAAN KIRJALLISUUTTA. 



inään ja nähtiin usein isänmaallisissa ylioppilaspiireissä. Ruvettuansa halpe- 
lemaan ^äänilukemista^^ lykkäsi hän vuodesta vuoteen kandidaatti-tutkintonsa, 
ja kun hän marraskuussa 1844 sen suoritti oli hänen äänilukunsa ilmeinen pro- 
testi tavallista tutkinnon lukemista vastaan. Sitä ennen oli hän kumminkin jo 
suostunut Castrenin tarjoomuksesta rupeamaan kumppaniksi tämän ensi tut- 
kimusmatkalle Siperiaan. Tarpeellisten valmistusten ja lähtöjuhlien perästä 
aljettiin matka maaliskuussa 1845. Vasta kesäkuussa 1847 palasi B. jäl- 
leen Suomeen. 

Matkalla kirjoitti B. varsin lavean päiväkirjan, ja hra Rancken on njrt 
huolellisimmalla tarkkuudella julkaissut sen osan, joka on löydetty, nimittäin 
Pietarissa 18 p. maalisk. 1845 alkavia ja Turukhanskissa 20 p. kesäk. 1846 
päättyviä muistoonpanoja. Nämä vaikutusten tuoreina ollessa tehdyt muis- 
toonpanot ovat hupaisin osa koko kirjassa. Lukija ei voi myötätunnotta seu- 
rata matkustajia tuolla pitkällä matkalla vastuksineen ja vaikeuksineen viinaan 
antauneiden tshinovnikkien ja pitkäsormisten ravintolan-isäntien kesken. Mutta 
hyvää luottamusta näyttää Castrenilla ja hänen kumppanillansa olleen ja hu- 
moristinen mieliala vilkkuu päiväkirjan riveistä. Palkintonsa saivat matkus- 
tajat myöskin. Milloin oli se rikas posti kotimaalta; milloin iloinen ilta yh- 
teen sattuneitten kansalaisten seurassa; milloin asuminen jonkun varakkaan 
kupjetsin luona, jonka vaimo toivoi anopiksi pääsevänsä. Lisäksi monta haus- 
kaa pikku-seikkailua. Suurinta tyytymystä antoi luonnollisesti kuitenkin edis- 
tys tieteellisessä työssä. Tästä annetaan hajanaisia tietoja, samoin kuin siellä 
täällä tavataan muistoonpanoja niiden suomalaisten heimojen tavoista ja kie- 
listä, joiden asumus-aloilla käytiin. Kuinka suuri osa B:llä oli Castrenin jul- 
kaistuissa teoksissa on nyt enää mahdotonta päättää; tunnettua on kuitenkin 
että hän latinaksi on kääntänyt ostjakin kieliopin. Mutta Castrenin karkeaan 
ja käskevään käytökseen B:n vallaton ja vapautta rakastava luonne ei ajan 
pitkään näy oikein suostuneen. Tähän aikaan B. myöskin kovin sairastui, ja 
hänen aikeensa asettua Kasaniin tutkiaksensa likellä asuvien suomalaisten hei- 
mojen kieltä ei voinut toteutua, kun hän ei saanut toivottua venäläistä sti- 
pendiä. Yksin ja pahoilla mielin palasi B., niinkuin mainittiin, heinäkuussa 
1847 kotimaahan. Kukkaro oli tyhjä ja terveys murtunut. Muistoonpanojen 
valmistaminen painoon ei asiain näin ollen voinut tulla kysymykseen. Vas- 
tenmielinen opetustoimi ja n. s. ^ylioppilas- leipominen** elätti häntä luku- 
vuonna 1848 — 49. Seuraavana syksynä rasitti häntä alinomainen sairaus ja 
13 p. tammik. 1850 hänen innokas henkensä jätti nämä ajalliset. 

Lyhyellä elämän-ajallaan Bergstadi ei ehtinyt paljoa toimittaa kirjalli- 
sella alalla: muutamat kuvaelmat Siperiasta, kirjeinä Suomettaressa julkaistut, 
olivat näytteitä siitä laveammasta matkakertomuksesta, jonka suomeksi aikoi 
julkaista. £i mikään hänen valmistavista kielitieteellisistä teoksistaan tullut 
painosta; ne annettiin hänen kuoltuaan suom. kirjallisuuden seuralle. Hänen 



SUOMALAINEN TEAATTBRI. 3l5 



päiväkirjansa ja paperinsa menivät kädestä käteen ja myytiin lopuksi muun 
^romun^ kanssa eräälle henkilölle, joka lahjoitti päiväkirjan julkaisijalle, vaan 
muu osa on nähtävästi kadonnut iäksi. Surullinen kuva* katoavaisuudesta! 

Lämpimällä myötätunnolla on toimittaja käsitellyt tätä köyhää biogra- 
fista ainesta. Varsinkin hän mielisuosiolla kuvaelee ylioppilas-elämää 1840- 
lavulla. Mutta tähän ei vastaa hänen stilistinen kykynsä. Hän latelee kaikki 
ainekset esiin, kuin jos joka yksityis-asia olisi kalleus ihmiskunnalle eikä ai- 
noastaan hänen yksityiselle muisto-mailmalleen. Itse hän myöskin huomaa tä- 
män puutteen. Mutta lukija rupeaa kuitenkin epäilemään tekijän tahtoa pitää . . . ^ 
subjektivisuglitaiLS^ ja taipumustansa pikku-seikkoihin kahleissa, kun hän kerta oCf^C^^A^^I 
loisensa perästä saa kuulla Bergstadin lemgiju tuista, silloinkin kuin ovat ol- 
leet aivan ohimenevää laatua, taikka eri henkilöin vatsakivuista taikkapa te- 
kijän tuhkarokosta. 

Nämä muistutukset ovat kuitenkin vähäpätöiset sen kiitoksen rinnalla, 
jota toimittaja oikeudella voi vaatia palkattomasta työstään isänmaan sivis- 
tyshistoriassa, jonka alalla hän on ahkerimpia kokoilijoita. Parhaiten hän epäi- 
lemättä katsoisi vaivansa palkituksi, jos hänen kaunis esimerkkinsä saavut- 
taisi seuraajia. 

A. Ht 



Suomalainen Teaatteri. 

Anne Charlotte Edgren, Hyväntekeväisyyttä. 

Tuoreessa muistissa on meillä vielä kuinka voimallisesti rouva £dgren'in 
Todelliset naiset pani mielet liikkeelle, kuinka se toisille antoi vapautushar- 
rastuksien tunnussanan, toisista taas näytti tarjoavan aseita samojen harras- 
tuksien vastustamiseksi. Melkoisella uteliaisuudella sentähden odotettiin ete- 
vän kirjailijan uuden näytelmän esittelemistä meidän teaatterissamme; uteliai- 
suutta lisäsi vielä se seikka että tiedettiin Tukholman kuninkaallisen teaatte- 
rln sulkeneen siltä näyttämönsä, syistä, joita ei tarkemmin tunnettu, vaan joi- 
den ei sanottu koskevan kappaleen taiteellista arvoa. Eivätkä yleisön odo- 
tukset pettyneetkään. Uudessakin näytelmässä, jonka nimi on suomeksi Hy- 
väntekeväisyyttä, ilmaantuu sama tarkka havaitsemis- ja kuvaamiskyky, 
sama innokas vapauden ja oikeuden harrastus, sorron ja vääryyden viha, 
joita tunnemme rouva Edgren^in edellisistä teoksista ja etenkin hänen To- 
dellisista naisista; yleensä saattaa sanoa että kappale on hyvin vai- 
kuttava. 

Todellisissa naisissa tekijä oli kuvannut niitä epäkohtia, jotka per- 



3l6 SUOMALAINEN TEAATTERI. 



heessä saattavat syntyä sen kautta, ett^ei miehen ja vaimon väliä määrää yh- 
denvertaisuuden ja oikeuden periaate. Uudessa näytelmässään hän on astu- 
nut ulkopuolelle perheen piiriä ja ottanut kuvatakseen epäkohtia eri kansan- 
luokkien keskinäisissä suhteissa. Tälläkin alalla hän on etupäässä kääntänyt 
huomionsa naiskysymykseen. Mutta naiskysymys esiintyy täällä toisessa, hir- 
veämmässä muodossa, kuin edellisessä kappaleessa. Synkillä väreillä kuva- 
taan kuinka ylhäiset ja rikkaat kansanluokat käyttävät työväen luokkaa tylyn 
itsekkäisyytensä välikappaleena, pitämällä sen miehiä niin paljon kuin mah- 
dollista ala-ikäisyyden tilassa ja vietellen sen naisia turmelukseen, ja kuinka 
he, sen sijaan että tekisivät köyhille oikeutta, tuudittelevat omaatuntoansa ma- 
keaan uneen „ hyväntekeväisyydellä^, joka sekin on köyhille enemmän vahin- 
goksi kuin hyödyksi. 

Sen kautta että sekä sortajat että sorretut on kuvattu selvästi mää- 
rättyjen suurten kansanluokkien edustajiksi, heidän taistelunsa tekee katseli- 
joihin mahtavan vaikutuksen; hän tuntee että ne persoonalliset taistelut, joita 
näytelmässä taistellaan periaatteista, saattavat tosi-elämässä muuttua toisenlai- 
seksi taisteluksi, jossa ratkaistaan kokonaisten kansanluokkien olemuksesta. 
Mutta sama seikka tekee myös kuvauksen vähemmin yleis-inhimilliseksi, kuin 
se, joka esitettiin Todellisissa naisissa. Sen huomaa parhaiten, kun kap- 
paletta näkee vieraassa maassa, vaikkapa semmoisessa, jonka olot ovat niin yh- 
denlaatuiset ruotsalaisten kanssa, kuin Suomen ovat. Ihmissydämen syvimmät 
tunteet, ne, joihin perhe-elämä perustuu, ovat kaikkialla samat; mutta ei ole 
kahta maata, joissa kansanluokat olisivat aivan samat; vieläpä niiden keski- 
näiset suhteet samassakin kansassa muuntuvat ihmispolvesta toiseen. On meil- 
läkin pohatoita — vaikka harvemmalta kuin Ruotsissa — , saattaa niidenkin 
joukossa olla köyhien halveksijoita ja sortajiakin. Mutta niillä ei ole varsi- 
naista perinnöllistä luokkakunnan tuntoa, jommoista voi syntyä ainoastaan 
missä on olemassa aristokratia, jolla on ollut historiallinen tehtävä. Siina tuo 
ylpeä vakaumus oman luokan etuoikeudesta muita hallitsemaan ja halveksimaan, 
on kehkeytynyt vuosisatojen kuluessa, niin että yksilöt ottavat sen perin- 
tönä vastaan yhteydessä oikeudenkäsitteittensä alkeiden kanssa. Kapteeni Artur 
Wulf esim. olisi Suomessa tuskin mahdollinen. Sillä häntä käsitetään luullak- 
semme perin väärin, jos häntä pidetään konnana, kovasydämisenä sortajana. 
Sitä hän ei ole; hän on etevä, hyvää harrastava mies, mutta koko hänen aja- 
tus- ja menetystapansa on tuon luokkaomituisuuden määräämä; hyväksyyhän 
luokassa vallitseva mielipide senkin, että halpasäätyisiä tyttöjä, tehtaanlikkoja 
ja niiden vertaisia — jos ne nimittäin ovat kauniita — • pidetään määrättyinä 
nyliluokan'* nuorten miesten himojen uhreiksi. — Yhtä vähän kuin meillä on tuota 
yliluokkaa, yhtä vähän on meillä tätä nykyä mitään itsetajuista työväen luok- 
kaa, joka olisi ryhtynyt taisteluun työnteettäjien ylivaltaa vastaan; tuskin sitä 
vielä on Ruotsissakaan, paitsi Tukholmassa ja muutamissa muissa suurei^>uo- 



SUOMALAINEN TEAArfEKI. 3l7 



lisissä kaupungeissa. Kaikki tämä tekee että kuvatut olot tuntuvat meistä ou- 
doilta vieläpä hieman luonnottomiltakin. Siksi tämä kappale tuskin voinee 
suomalaisten katselijain mieleen tehdä niin syvää, pysyväistä vaikutusta, kuin 
Todelliset naiset. 

Selvemmin kuin Todellisissa naisissa ilmaantuu Hyväntekeväi- 
syydessä eräs rouva Edgrenin kirjailijaluonteen omituisuuksia, joka mieles- 
tämme on hänen teoksilleen haitaksi. Hänen innostuksensa tuntuu niin sa- 
noaksemme kylmältä, järkiperäiseltä; hän rakastaa kyllä ihannetta, vaan näyt- 
tää siltä kuin häneltä puuttuisi se rakkaus, joka kaikissa ihmisissä, heikoissa- 
kin ja huonoissa, havaitsee ja tunnustaa niitä ihanteen pirstaleita, joissa (käyt- 
tääksemme Peer Gyntin lausepartta) ^mestarin tarkoitus^^ ilmaantuu. Jos esim. 
vertaamme rouva Edgrenin Hyväntekeväisyyttä rouva Canthin Työmie- 
hen vaimoon, niin saattaa tulla siihen päätökseen että edellinen kirjailija 
osaa kyllä vihata yhtä tulisesti kuin jälkimmäinenkin, vaan ei osaa rakastaa 
yhtä lempeästi kuin tämä. Luullaksemme tämä omituisuus on rouva Edgrenin 
uudessa näytelmässä saanut suuremman vallan juuri sentähden, että ihmisiä 
siinä käsitetään eri luokkien, eikä ihmisyyden edustajina. Siksi on päähen- 
kilö, Blanka, kuvattu niin kovasydämiseksi olennoksi; hän vihaa lapsuutensa 
muistoa, hänessä ei ole rakkautta omaa äitiänsä eikä hellää kasvatus-äitiänsä 
kohtaan; isäänsä hän on ihaellut etupäässä todellisen gentlemanin perikuvana; 
ainoa lempeä tunue, joka löytyy hänen sydämessään, on rakkaus kapteeni 
\Vulfla kohtaan. Samasta syystä paroonitar von Diihring on tehty nauretta- 
vaksi irvikuvaksi — vaikka katselijan on sittenkin vaikea uskoa, etf ei hän 
olisi ansaiimut vähintäkään kiitollisuutta ottolapselta, miehensä äpärälapselta, 
jota hän on kuitenkin kohdellut niin, ett'ei tyttö hetkeksikään tuntisi olevansa 
muun kuin todellisen armaan äidin luona. Siksi on myös neljännessä ja osaksi 
kolmannessakin näytöksessä Blankan suuhun pantu parhaasta päästä tekijän 
omat innokkaat vaan samalla järkiperäiset väitteet, jotka tuntuvat luonnotto- 
milta hetkellä semmoisella, jolloin odottaisi että kova tunteiden ristiriita 
tekisi järkeistelemisen mahdottomaksi. 

Kuitenkin meidän on myöntäminen että päähenkilöä ehkä ei ole aivan 
ilman erityistä tarkoitusta kuvattu noin kovaluontoiseksi. Tekijä on ehkä tah- 
tonut sillä tavoin näyttää, kuinka se luonnoton asema, johon Blanka isänsä 
njalouden^ ja kasvatus-äitinsä ^hyväntekeväisyyden** kautta on joutunut, on 
ollut omiaan hänessä hämmentämään ja kuolettamaankin sydämen luonnolli- 
sia tunteita. Mutta tämä motiivi ei esiinny kuvauksessa niin selvästi, että se 
vaikuttaisi katselijassa täyttä myötätuntoisuutta sankaritarta kohtaan. 

Tarkastellessamme Hyväntekeväisyyttä-nimisen kappaleen suhdetta 
Todellisiin naisiin, ovat muutamat omituisuudet, jotka mielestämme jos- 
sakin määrin heikontavat uuden kappaleen vaikutusta, etupäässä vetäneet huo- 
miomme puoleensa. Että se kuitenkin on etevä teos, olemme jo alussa tun- 



3l8 SUOMALAINEN TEAATrERI. 



nustaneet. Todella nerokkaasti keksitty ja suuresti vaikuttavainen on erittäin 
se ketno, jota tekijä on käyttänyt herättääksensä katselijoissa inhimillisen 
solidariteetin tunnon, veljellisyyden tunnon. Blanka ja Svea, hienon societee- 
tin baalikuningatar ja kurja kadunkuljeksija, naisellisesta arvostaan ja hen- 
kensä vapaasta lennosta ylpeä aatelisneiti ja koditon, toivoton ilolikka on ku- 
vattu sisaruksiksi, saman isän ja saman äidin lapsiksi ! Kun he kohtaavat toi- 
siansa, silloin emme ainoastaan näyttämöllä näe paljastettavan hirveätä, luon- 
notonta vääryyttä, me tunnemme omassakin sydämessämme jotakin sen tunteen 
kaltaista, joka tekee tuon kohtauksen käännekohdaksi Blankan ja hänen kant- 
tansa Sveankin elämässä. 

Suomalaiselle teaatterille tämä kappale tarjosi jotensakin vaikeaa tehtä- 
vää, eikä voitu odottaakaan että sen suorittaminen kaikin puolin onnistuisi. 
Siksi Tukholman ylimysseuran olot ja niiden kehittämät tyypit ovat meidän 
näyttelijöille — samoin kuin yleis öllemmekin — liian outoja. Niin esim. 
meidän maan tavat eivät tarjoa näyttelijöille minkäänlaista esikuvaa sen ba- 
saarikuvaelman esittämistä varten, joka täyttää ensimmäisen näytöksen. Näyt- 
telijöiden on siinä kuvaaminen kuinka hienon hienot ylimysneidet ^hyvänte- 
keväisyyden"^ nimessä käyttäytyvät bufettimamselien tapaan, mutta samalla vaa- 
tivat, ett'ei heidän todellista arvoansa unohdeta. Helposti ymmäf tää että sem- 
moinen tehtävä on kaikkialla hankala ; aivan mahdoton se lienee näyttelijöille, 
jotka eivät tosi-elämässä ole nähneet semmoisia seuraelämän oikkuja. Koko 
tuo lavea basaarikuvaelma on vähän höUäsli sidottu muun kappaleen yhtey- 
teen, ja suomalaisesta katselijasta se tuntuu jotensakin joutavalta, koska ne 
tavat, joita siinä ruoskitaan, ovat meille tuntemattomia. Tosin on keskelle 
basaarin hälinää asetettu varsinainen toiminnan alku (näytelmän expos^e). 
Mutta ainakin suomalaista katselijaa tuon oudon basaari-elämän monet pikka- 
kohtaukset häiritsevät, niin ett'ei voi kylliksi kiinnittää huomiotansa niihin 
seikkoihin, jotka ovat toiminnalle tärkeitä. 

Neiti Avellanin Blanka ei ollut hänen parhaimpia roolejaan. S e Blanka, 
joka kappaleen alussa tukehduttaaksensa lapsuutensa kamalat muistot heittäy- 
tyy hurmaantuneena ja hurmaavana loistavan, iloisen seuraelämän pyörteesen, 
ei astunut ollenkaan näkyviin; sentähden luonteenkuvaus jäi puolinaiseksi, 
vaikka neiti Avellan kyllä sitten kuvasi taisteluun ryhtynyttä Blankaa sillä 
syvällä innostuksella ja pontevuudella, joita tunnemme hänen Bertastaan (To- 
dellisissa naisissa). 

Herra Ahlberg ansaitsee kiitosta siitä hienosta luonteen käsityksestä, 
joka ilmaantui hänen esittelemässänsä kapteeni Wulfin roolissa. Hänen 
Wulfinsa ei ollut mikään itsekkäisyyteen paatunut ulkokullattu sortaja, vaan 
ihminen, jonka sydän todella on hellä kanssa-ihmisten kärsimyksille, vaikka 
lujasti juurtunut vakaumus yliluokan synnynnäisestä johtaja- ja holhojatoi- 
mesta tekevät hänet mielivaltaiseksi ja taipumattomaksi. — Tällä ei ole sa- 



SUOMALAINEN TEAATTKRl. 3l9 



nottu että hra Ahlberg olisi roolista tehnyt kaikkea, minkä tekijä on sillä tar- 
koittanut. Se mahtava miehuullisuus, joka on voittanut Blankan sydämen, ei 
juuri tullut katselijalle näkyväksi. Sitä paitsi hra Ahlbergilta, samoin kuin 
useimmilta muilta näyttelijöiltä puuttui kokonaan ulkonainen roolin mukai- 
suus; Tukholman muhkeasta upseerintyypistä ei hänen kapteeni Wulf!ssa ol- 
lut rahtustakaan. 

Svean harvapuheinen rooli on niitä, joissa tekijä on jättänyt näyttelijälle 
paljon itsenäistä tehtävää. Ett'ei se nuori näyttelijätär, jolle tämä osa oli annettu, 
voinut kaikin puolin täyttää tekijän vetämiä ulkoviivoja, sitä ei voi kummek- 
sia, erittäinkin kun pitää silmällä roolin omituista laatua. Toisessa näytök- 
sessä, jossa sisarukset sattuvat yhteen äitinsä kodissa, neiti Asp osotti kum- 
minkin hienoa käsitystä ja hyvää lupaavaa näyttelijäkykyä. Erittäinkin teki 
hänen mykkä näyttelemisensä mainitun näytöksen lopussa todella mahtavan vai- 
kutuksen. Kun hän, jäätyänsä yksin näyttämölle, sanaakaan virkkaamatta 
taisteli sisäisen taistelunsa kunnes vihdoin hyvät tunteet saivat voiton ja hän 
vaipui alas, tyrskähtäen haikeaan mutta pelastavaan itkuun, silloin ei teaatte- 
rissa moni silmä pysynyt kuivana. 

Yleensä toisessa näytöksessä on enemmän tosidraamallista elämää ja 
samalla enemmän yleis-inhimillistä luonnonperäisyyttä kuin näytelmän muissa 
osissa. Sen näyttäminen onnistuikin suomalaisessa teaatterissa kaikin puolin. 
Herra Lindfors maalari Österberginä oli kerrassaan erinomainen, ja neiti Sten- 
berg näytteli myös varsin hyvin hänen vaimonsa osaa. 

Herra Kilpi näytti uljaan Frithiof Hellqvistin osan hyvin luontevasti ja 
samalla pontevasti; olisi vaan suonut, että hän olisi v^fiän hillinnyt äänensä 
voimaa. Kaikissa tapauksissa tämä rooli antoi nuoresta näyttelijästä hyviä 
lupauksia. 

Emme voi lopettaa arvosteluamme mainitsematta sitä erinomaista taitoa, 
jolla tälläkin kertaa oli näyttämöä järjestetty. Että Arkadiateaatterin ahtaasta 
näyttämöstä on saattanut tehdä jotakin semmoista kuin Wulfin palatsin ko- 
mea ylöskäytävä portaineen, pylväineen, komeroineen, näyttää melkein ih- 
meeltä. 

Samairaikaa kuin suomalaisessa teaatterissa, näytettiin rouva Edgrenin 
Hyväntekeväisyyttä myöskin kaupunkimme ruotsalaisella näyttämöllä. Vali- 
tettavasti tämän arvostelun kirjoittajalla ei sattunut olemaan tilaisuutta katsella 
kappaletta molemmissa teaattereissa ; vertaus olisi kyllä saattanut olla hauska 
ja opettavainen. Että ruotsalaiset näyttelijät saattoivat todenmukaisemmin 
kuvaella sitä mikä tässä kappaleessa on erityisesti tukholmalaista, on luon- 
nollista. 



320 kilpaili; ni^rEELL. palkinnosta. 



Vumeksi ennen lähtöänsä Helsingista Kuopioon otti Suomalainen Teaat- 
teri näytäntösarjaansa Shakespearen ennen näytetyn ^Venetsian kauppiaan,'' 
Moserin ^Ultimon,^ ja ^Don Cesar de Bazanon^ eli niinkuin se teaatterin 
ohjelmassa nimitettiin ^Kuningas ja katulaulajatar."* ^Venetian kauppiaassa"" 
hra Leino Shylockina kokonaan vetää huomion puoleensa; hän näytteli sor- 
rettuna ja vihaavana Juutalaisena sydämmeen koskevalla voimalla. Neiti 
Avellan^ille Portian osa ei ole mikään sopiva, se viaton naivisuus ja lapsel- 
linen reippaus, jotka ovat pääpiirteitä Portian luonteessa, eivät oikein luon- 
nistu häneltä. Aivan sopimaton on rouva Aspegrön Nerissana. Hra Lind- 
fors näyttää Lancelotin osan hyvällä, ehkäpä paikoin liiallisella koomillisuu- 
della. — ^Don Cesar de Bazano^ on myöskin osaksi vanha tutta\*a 
Suomalaisen Teaatterin ensi ajoilta, jolloin joku näytös siitä esitettiin. Kap- 
paleesta ei ole paljon sanottaveia; siihen on kaikilta mailman haaroilta haa- 
littu kauniita laulupätkiä, vaan juuri sentähden katselee sitä mielellään ajan 
vietteeksi. Kahdella nuorella teaatterin jäsenellä neiti Borgilla ja hra 
Valleniuksella oli siinä pääosat, joita tyydyttävästi, jos kohta vasta-alka- 
jan heikkoudella, esittelivät. — Moserin „Ultimo "-niminen kappale on teki- 
jänsä tavallisia sepustuksia, ilman syvempää pohjaa. Hyvän kuvan loi hra 
Lindfors tuosta itsepäisestä, äkäisestä, vaan perin hyvätahtoisesta profes- 
sorista. T, & O—t 



Kilpailu tieteellisestä palkinnosta. 

Meitä on pyydetty ilmoittamaan: 

Että Ruotsin kuningas Oskar II on päättänyt 6o:ntena syntymäpäivä- 
nään, 21 p. tammik. 1889, jakaa palkinnon jostakin tärkeästä keksinnöstä puh- 
taan matemaatisen analysin alalla. 

Palkinto on 1000 francin arvoinen kultamitali sekä 2500 kruunun suu- 
ruinen rahasumma. Kilpailu-lautakunnaksi on kuningas määrännyt hra C. 
Weierstrassin Berlinissä, hra C. Hermiten Pariisissa ja hra G. Mittag-Lefiflerin 
Tukholmassa. 

Lautakunta on etupäässä ehdottanut seuraavat kysymykset vastattayiksi • 

1. Oletetaan systeemi aine-pisteitä, jotka toisiansa attraheeraavat New- 
tonin lain mukaan. Pyydetään, että, edellyttämällä ett'ei kaksi pistettä mil- 
loinkaan törmää yhteen, koordinaatit määrätään joka pisteelle sarjana, joka 
etenee ajan tunnettujen funktionien mukaan ja konvergeeraa yhtäläisesti jo- 
kaiselle ajan määrätylle arvolle. Tämän probleemin suoritus enentäisi varsin 
suuressa määrässä tietoamme mailman-järjestelmän laeista. 

2. Fuchs on useissa kirjoituksissa todistanut, että löytyy yksiarvoisia 
funktioneja kahdelle variabelille. Ehdotetaan että jossakin yleisemmässä ta- 
pauksessa osotettaisiin näiden funktionien pääasialliset ominaisuudet. 



UUSIEN KIRJAIN LUETTELO. 321 



3. Tutkimus mistä funktioneista, jotka rajoitetaan tarpeeksi yleisellä en- 
simmäisen luokan difTerentiali-ekvationilla, jonka vasen jäsen on kokonainen 
ja rationalinen variabelista, fuuktionista ja ensimmäisistä johdannaisista johtuva 
polynomi. Briot ja Bouquet ovat kirjoituksessaan tästä asiasta avanneet 
tien tämmöisille tutkimuksille. Näyttää todenmukaiselta, että uudet katsanto- 
kannat voisivat johdattaa analysille varsin tärkeitten keksintöjen perille. 

4. Se päättymätön sarja uusia funktioneja, jotka Poincar6 on tietee- 
sen saattanut nimellä ^fonctions fuchsiennes'' ja joita hän on suurella menes- 
tyksellä käyttänyt, on epäilemättä sangen suuriarvoinen analysille, mutta ne kai- 
paavat vielä kaikkea esitystä algebran kannalta. Tutkimus tällä alalla olisi 
varsin tarpeellinen. 

Ne tutkimukset, jotka kilpailuun ottavat osaa, ovat, nimi ja osoite sul- 
jetussa eri kotelossa, hra Mittag-Lefflerille Tukholmaan lähetettävät ennen en- 
simmäistä päivää kesäkuuta 1888. Tutkimusta tulee seurata franskankielinen 
käännös, elPei alkuperäinen kirjoitus ole franskaksi. 



Uusien kirjain luettelo. 
Jumaluus-oppia. 

y. 5. /*., Uskonpuhdistus Ranskassa. Lyhyt kertomus sen vaiheista nykyaikoihin 
asti. (Kansanvalistus-seuran toimituksia. XI-VII.) Helsingissä. — : 75. 

y. 5. P,, Reformationen i Frankrike. En kort tramställning om dess öden intill när- 
varande tid. (Kansanvalistus-seuran toimituksia. XLVII.) Helsingissä. — : 75. 

Kristillisyyden oppikirja Tohtori Martti Lutherin vähän katekismon perusteella. Eh- 
doitus, jonka toimitti ensimmäisen Suomen seurakuntakokouksen asettama katekismus-komi- 
tea. Tunissa, G. W. Wilen. — : 50. 

Lärobok i kristendomen, grundad pä Doktor Martin Luthers lilla katekes. FArslag, 
utarbetadt af den utaf första finska kyrkoraötet valda katekes-komit^n. Turussa. G. W.Wilen. 

-: 50. 

Katekismus-ehdoitukset, jotka toimitti ensimmäisen Suomen seurakuntakokouksen aset- 
tama katekismus-komitea. I. Toht. M. Lutherin vähä katekismus varustettu osoituksilla Raa- 
matun historiaan ja Raamatun lauseilla. H. Kristillisyyden oppikirja Toht. M. Lutherin vä- 
hän katekismon perusteella. Turussa, G. W. Wil^n. — : 60. 

Kirkko-käsikirja, jossa säädetään miten Jumalanpalvelus Suomen Suuriruhtinanmaan 
evankelis-lutherilaisissa seurakunnissa on pidettävä. Esitys, jonka teki kirkolliskokouksen v. 
1876 valitsema toimikunta. Turussa, G. W. Wilen. 1: — . 

Sama ruotsiksi. 

Muren^ EnUl, Totuuden tunnustaja. Kristillistä maailmankäsitystä kannattava aika- 
kauskirja. L Helsingissä, G. W. Edlund. — : 75. 

Laitinen^ Aatu, Katekismosaarnoja. Oulussa. 1: 25. 

Nissen^ J, Keskusteluja Raamatun historiasta. Suomennos alkuteoksen kolmannesta- 
toista painoksesta. Uusi Testamentti. Edellinen vihko. Sortavalassa. i: 75. 

MtrU (TAubignii y. H, Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia. Suo- 
mentanut Juuso Hedberg. 15—17 vihko. Jyväskylässä, K. J. Gummerus. ä— :50. 

Pyh. Sergein ja Hermanin veljeyskunnan toimituksia, L Saarna pyhien isiemme Wa- 



322 UUSIEN KIRJAIN 



lamonluostarin perustajain Sergein ja Hermanio muistojuhlana kesäkuun 28 päivänä (uuden 
luvun mukaan heinäkuun lO p:nä). Suomennos. Sortavalassa. — : 15. 

Vartijanääniä Suomen sionista. Vuosikerta suomalaisten pappien evankeliumi-saarnoja. 
Toimittanut Elis Bergroth, i ja 2 vihko. Porvoossa, Werner Söderström. ä — 65. 

VSktare-rop. En ärgäng evangelii-predikningar af finska prester. Samlade afE1isBerg> 
roth. 1 ja 2 vihko. Porvoossa, W. Söderström. ä — 65. 

Evankeliumi- ja Rukous-kirja, ynnä siihen kuuluvat kappaleet, käytettävä Suomen 
Suuriruhtinanmaan Evankelis-Lutherilaisissa seurakunnissa. Elsitys, jonka teki kirkollisko- 
kouksen V. 1876 valitsema toimikunta, Turussa, G. W. Wil^n, i: 50. 

Soisen^ B. O, Aamu- ja Ilta-rukouksia joka päivälle viikossa. Turussa, G. W.Wilen. 

— 40. 

LohsUiny J. F. Sydämmen salaisuudet. Viisitoista tutkistelemusta. Ruotsin kidcstÄ 
suomensi L. H, Porvoossa, Werner Söderström. i: 6a 

Muutamia evankeliumin suloisia kukkasia. Kiehkuroiksi kokoili E. T, imen kiehkura. 
Tampereella, Emil Wesander. • — : 4o. 

Oikeus- ja valtiotiedettS. 

Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-kokous vuodelta 1884- Helsingissä, K. Senaati. 5: — • 
Sama ruotsiksi. 

Asiaregisteri Suomenmaan Asetuskokoukseen. 1870~1879* Helsingissä, K. Senaatti 

3:-. 

Tilasto- ja maatiedettä. 

Suomenmaan virallinen tilasto. VI. Väkiluvun tilasto. 11. Suomenmaan väkilukusi 
p. Joulukuuta I88O. Jälkimäinen vihko. Kahdella kartalla. Helsingissä, K. Senaati. 2: — . 

Bidrag tili Finlands offlciela statistik. VI. Befolknings-statistik. 11. Finlands folkmSnji 
den 31 December 1880. Senare häftet. Med tvä kartor. Helsingissä, G. W. Edlund. 2: — • 

Suomenmaan Virallinen tilasto. VIII. Sokeain, kuuromykkäin ja raielivikaisten ti- 
lasto. 2. Heikkojärkisiä lapsia kouVu-ijässä, asiantilan mukaan maaliskuulla 1883* Helsn- 
gissä, K. Senaati. 

Ignalius, K, E, f. Suomen maantiede kansalaisille. Ensimäinen osa. Toinen vihko. 
.Kuvilla ja kartoilla varustettu. Helsingissä, G. W. Edlund. 6: — . 

Historiaa ja muinaistiedettä. 

Yleinen ihmiskunnan historia, sisältävä myöskin tärkeimmät sivistys-, kirjallisuus- ja 
kirkkohistorialliset tapahtumat. Weberin, Wallisin y. m. mukaan. Suomensi Aatto S. 20 
vihko. Porvoossa, W. Söderström. i: 75 j* 2. 

Finska ForminnesfÖreningens Tidskrift. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakaus- 
kirja. VII. Helsingissä, S. Muinaismuisto-yhdistys. Sisältää: Muinaisjäännöksiä Ilomantsin 
kihlakunnassa. Kertonut Reijo Tirronen. Messukylän ja Hauhon kirkot. Muinaismuistoyh- 
distyksen toimesta tutkinut Eliel Aspelin. Suomalaisia kalkkeja. I. Porvoon tuomiokirkon 
suuri kalkki. Kirjoittanut Eliel Aspelin. Muutamista luultavasti gotilaisista ruumiinpolttopai- 
koista Liivinmaalla, joita Virolaisetkin myöhemmin ovat käyttäneet. Kirjoittanut J. Jung. — 
Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnassa. Kert. Kust. Killinen. — Sommaire. — Explication 
des gravures. — 2 valopainokuvaa, 6 kivipiirrostaulua ja 2 muinaistieteellistS karttaa. 3: "* 

KieUtiedettS. 

Hämäläinen^ K, Finsk formlära i^x elementar-undervisningen. HelMngissä, L^og & 
Stählberg. 2: 26. 

Krohn^ J. Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa. Helsingissä, Weiliä & Göös. 

1:75. 



LUETTELO. 323 

Kaunokirjallisuutta Ja runoutta. 

Jahnsson^ Eva^d J*erd. Halanpänn Heikki ja hänen morsiamensa. Kertomus Tuomas 
piispan ajoilta. Palkinnon saanut teos. Porvoossa, Werner Söderström. 2: — . 

Kurikka^ Matti, Ihmekös tuo ! Huvinäytelmä l:ssä näytöksessä. Jyväskylässä, K. J, 
Gummerus. — 60. 

Päivärinta, P, Kylään tullessa. Oulussa, K. F. Kivekäs. — 50. 

Cygmeusy Fredr. Samlade arbeten. Poetiska arbeten. Andra bandet. I — IH. Tredje 
bandet I & II. Helsingissä, G. W. Edlund. 6: 50. 

Kalevala, das Volksepos der Finnen. Ubersetzt von Hermann Paul. I. Helsingissä^ 
G. W. Edlund. 5: — . 

Runeberg, Johan Ludvig. Fänrik Stäls sägner. En samling sänger. Nyupplaga. Hel- 
singissä, G. W. Edlund. — 75. 

Lindqvist, Liina, Kultakotelo. Turussa, Tekijä. — 75. 

Tegner, Esaias, Frithiofin satu. Runoelma, Suomentanut £m. Tamminen. Ynnä ru- 
noilijan muotokuva ja tohtori V. Vasenius'en kirjoittama elämäkerta. Porvoossa, Wemer Sö- 
derström. 2: 75. 

Kieltand, Aleksander Z. Työmiehiä. Suomentanut T. P. Oulussa, K. F. Kivekäs, i: — . 

Dilling, L, Jutelmia. Tekijän luvalla suomentanut Uno von Schrove. Helsingissa, 
Wickströni*in ja kumpinin jaettavana, i: — .. 

Sckwartz, M. S, Novelleja. Tampereella, Emil Wesander, — : 50. 

Eckstein, Ernst, Insnöad. Novell, öfversättning. Turussa, Adolf Allardt. l: 25. 

KirJaUishistoriaa, kuvaamistaidetta Ja musiikkia. 

Rindell^ Edvard, Framställning af teorierna om det komiska före Solgcr och Hegel. 

Akademisk afhandling. Helsingissä, Tekijä. 2: — . 

Kuvia Vänrikki Stoolin tarinoihin. Helsingissä, G. W. Edlund. — : 50, 

Illustrationer tili Fänrik Stäls sägner. En samling sänger af Johan Ludvig Runeberg. 

Helsingissä, G. W. Edlund. — : ^o» 

Matematiikkaa. 

Forsman, IV, V, Projektioniopin alkeet käsityöläis- ja alhaisempia teollisuuskouluja 
varten. 76 kuvan kans««a. Helsingissä, K. E. Holm. 3: 50. 

Luonnontiedettä. 

Bidrag tili kännedom af Finlands natur och folk. Utgifna af Finska Vetenskaps-So- 
cieteten. 41 vihko. Helsingissä, Suomen Tiedeseura. Sisältää: Klimatologiska iakttagelser i 
Finland föranstaltade och utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten. Andra delen. Ar 1856 
~-l875« !• Fenologiska anteckningar ordnade och sammanstälda af Adolf Moberg. 4: — * 

Suomalaisesta tutkimusretkestä Sodankylään ja Kultalaan vuosina 1882—83 Ja 1883 — 
84 ynnä kuvaelmia Lapista. Matkueen jäsenten kirjoittamat. Yhdellä värikuvalla ja yhdek- 
sällä alkuperäisten valokuvain mukaan tehdyllä valopainokuvalla. Helsingissä, G. W. Edlund. 

Sama ruotsiksi. 3: 50. 

Palmen^ J, A, Internationelt ornitologiskt samarbete och Finlands andel deri. Ett 
upprop tili kännare af Finlands foglar. Helsingissä, Tekijä. — : 75- 

Finlands geologiska undersökning. N:o 8 (kartta) ynnä Beskrifning tili kartbladet N:o 
8 af K. Ad. Moberg. Helsingissä, Teollisuushan itus. Yht. 2: 50. 

Meddelanden af Societas pro fauna et flora Fennica. Elfte häftet. Med en karta. 
Helsingissä, Fauna et Flora Fennica seura. 2: 50- 

LääketiedettlL. 

Esntarch, Friedrich, Ensimmäinen apu äkillisissä tapaturmissa. Viisi luentoa johda- 



324 UUSIEN KIRJAIN LUETTELO. 



tukseksi Samarialais-kouluille. Nelj&nnestä muuttamattomtsU painoksesta suomentanut E. W. 
Helsingiss!L 

Nordman^ G, A, O m konstgjord starmiognad. Akademisk afbandling. Helsingissä, 
Tekijä. 2: — . 

Linden^ K, E,. Kliniska Studier Afver rosen. Akademisk afhandling. Hebingissä, 
Tekijä. 3: — . 

Pippinskiöld, J. A» J, Om urogenitala firstlau, observerade i Finland. L HelsingissSw 
Tekijä. 

UJcU^ Otto E, A, Det Finska Universitetets Patologisk-Anatomiska institution under 
Ären 1871—1883- Helsingissä, Tekijä. 3: — . 

Pharmacopoea Fennica. Editio qvarta. Helsingissä, G. W. Edlund. 5: 73. 

Taloutta. 

Forssell^ 71, 1885. Maamiehen kalenteri ja käsikirja. Helsingissä, Wickstr6m ja kumpp. 
jaettavana. 2: — . 

Raittiuskirjallisuutta. 

{Granfelt^ A.) Raittiuden riennot. Sananen niiden kehityksestä ja nykyisestä kaa> 
nasta ulkomailla. Esitelmä, jonka Raittiuden Ystävien vuosikokouksessa 16 p. Helmikuuta 
1885 pi^i seuran esimies. Helsingissä, Raittiuden Ystävät. — : 2a 

Muuta klijaUisuutta. 

Acta Societatis Scientiarum Fennise. Tomus XIV. Helsingissä, Suomen tiedeseura. 

12: — . 

A**. — ami — . Lyhykäisiä ohjeita Suomen reservi miehille kivääritemppuja ja ruamii»- 
liikkeiden tekemistä varten. Tampereella, J. F. Olan. — : 60. 

Cunningf jRobert, Ihmistuntia. Aikamme välttämäUSn käsikirja kaikille, jotka ulkonai- 
sesta ihmise.«tä tahtovat tulla tuntemaan sisällisen. Suomentanut J. Tsk. Toinen painos. T^ 
russa. G, W. Wil^n. — : 901 

Finska Värnepligtiges läroböcker. N:o 6 Reglemente för fälttjensten. Öfversätlniof. 
Helsingissä, G. W. Edlund. 1: — . 

Suomen asevelvollisten oppikirjoja. Helsingissä, G. W. Edlund: 

N:o 7. Ohjesääntö rintamapalveluksesta jalkaväessä ja ohjesääntö komppanian ja pa* 
taljonan tehtävistä taistelussa. Ilmaantunut 1881* Suomennos. 3: — ^. 

Kristendom och Press. Öfversättning af H. O. Indebeton. Tammisaaressa, F. v. 
Haartman. — : Q0. 

Tasku-aikataulu junille valtionrautateillä Suomessa 13 (1) p:stä Toukokuuta 1885 tob- 
täiseksi. Ynnä kartta. Helsingissä, A. Källgren. — : Sj^ 

Bonsdorff, K. R. Pyöreiden puiden kuutio-sisältö ja niiden hintaluettelo kuutiolle, S«o- 
men mitan mukaan, ynnä neuvoja ja liittokirjan kaavoja metsäomistajien, metsämyyjien ja 
metsäostajien hyödyksi. Jyväskylässä, Weilin ja Göös'in kirjakauppa. i: — . 

Channmg^ PV. E, Itsensä-kasvatus. Esitelmiä sivistyksen laadusta ja välikappaleista. 
Englannin kielestä suomennos. Oulussa, K. F. Kivekäs. — : 80* 

Taxeringen i Helsingfors 1885. Takseeraus Helsingissä 1885* Helsingissä, Rahatoimi- 
kammari. ~: 4 ' 

Pä tok! NiVgra ord i en undervisningsfräga af — r — . Helsingissä, Wickström ja Kum . 
jaettavana. — : ? . 

Eairi/iusy Z. Kalender för finsk trafsport 1884^1885. Hämeenlinnassa, Tekijä. 2: 

Keskustelut Suomen kuudennessa yleisessä kansakoulukokouksessa, pöytäkirjaan laatir t 
O. A. Forströra ja K. Raitio, kokouksen sihteerit. Sortavalassa. 

Sama teos myös ruotsiksi. 

HelilngiBBft, SaomftlaiBea Kirjallituaden Eeuran kirjapainona, 1886. 



! F. PÄIVÄRINNAN uusin ja suurin teos! 



\V e r n e r S ö d e r s t r u m i n kustannuksella ilmestyy : 

MINÄ ja MUUT. 

Kirjoittanut P. Päivärinta. 
Teoksesta tulee 6 vihkoa^ vihkon hinta 1 m. 

4 vihkoa on jo ilmestynyt. 



Maamme kaikissa kirjakaupoissa on saatavana: 

Sydämmen salaisuudet 

Viisitoista tutkistelemasta. 

Kirjoitti J. F. Lobstein. Suomensi L. H. 

Hinta 1 m. 60 p,, ml. 1 m. 80 p,, kornkansLssa 3 m. 50 p. 

Ken likemmiu on tutustunut Lobsteinin teoksiin, on huomannut että, vaikka jokainen kris- 
itty, joka ainoastaan kokee tyydyttää lämpymää hartaudentunnettansa, voi lukea niitä suurim- 
nalla ni ielihy väll.T., niiden .sisältö kuitenkin tunkee paljoa syvemmäs tavallista, ja että ne pal- 
oa trneniniiin vaativat ajatusta kuin tunnetta. Semmoinen on vielä tuntuvammin tämä teos, joka 
Deillä tiissa on edessämme. Siinä on kirjantekijä, syvän kristillisen uskon ohjaamana, tahtonut kal- 
ahtaa sie hl tieteellisesti ihmisen koko sisimmän läpi, asettaa sen kirkkaasen valoon hänen etpensä, 
otia hän. tutustuneena sillä tavalla todelliseen tilaansa, oppisi käsittämään, kuinka' välttämätr»ntä to- 
inen kääntyminen on, jos tahdotaan tulla osallisiksi siitä pelastuksenarmosta. jonka Jumala on meille 
caikille valmistanut. 



\VcTner Söderstr«jm'm kustannuksella on ilmestynyt: 

Runotar III. 

rritUlOIlIl v^ätU. Kirjoittanut Esaias Tegner. Suoiuenianut Ein. Tammi- 
nen. Ynnä tekijän elämäkerran ja muotokuvan kanssa. Hinta: 2: 75 p. 

* >Ennen on ilmestynyt : 

RimOtar I. Kmimkaan-alut. Kirjoittanut IIenriklh.en. 

Il» räUSt, J. \V. Göthon tekemä murhenäytelmi. i 

j 

Syksyllä v. 1885 ilmestyy: ! 

1 

RUnOtSir IV. AntigOne. Sofokleen lektmii murhenavtelmd 

Kaarlo Forsmanin suomentama. Runoilijan eli. mäkerran ja muotokuvpJi 

sekä selitysten kanssa. 



ja hänen morsiamensa. 

Sxcvtot^xxtiSi ^vtotnae piiisipatx ajt<>itia. | 

, . • ' I 

Kirjoittanut E. F. JallBSSOn. ' 

PalJiimioii t^aanut hos. KuvaUinen '»"^''''''--\>/?f/. Hinta: 2 )w. ; 

J 

Tekijä, joka omistaa tämän teolv«;f*ns;* Snel" 

manin muistolle, kertoo esipuheei 

eräästä illasta J. V. Sneum 



1 



YAITOJA. 



4-^-i- ' 



Tolxxxityxm: 



Th. Rein. J. R. Danielson. Kust. Grotenfelt. 

EdY. Hjelt. E. G. Palman. W. Söderhjelm. 

O. E. Tudeer. 



Viides vuosikerta. 
Seitsemäs vihko. 

^ Heinäkuulla 1885. ^ 




'"'^ 



;sp=^ 



HARVARD^ 
|UNIVER3!TY 
LIPPAKY 



Kustantaja: Werner Söderström. 

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 
1885. 



SISÄLLYS: 

f Victor Hugo. Kirjoitti VV.. Söderhjelm. 

Palanen kansantajuista kielitiedettä. Kirj. ¥Av. Stenij. 

Muistelmia Edenistä. 

Onko nainen luonnostaan viekas? Kirj. — io. 

Kaksi Petofi'n runoelmaa. 

Kirjallisia tietoja. 

Kotimaan kirjallisuutta : 

E. F. Jahnsson, Muuan suomalainen soturi. Arvosteli J. A — o. 

G, Z. Sandman, Oppikirja alkeisj^eometriassa ja kolmiomitannossa. Arv. E N. 

F. de Chateaubriand, Atala, kertomus. Arv. O. H — nen. 
, Viimeisen Aabenserraagin vaiheet, Arv. O. H— Jien. 

L. Holberg, Niilo Klimin maanalainen raatka. Arv. O. H — nen. 

J. H. Ingraham. Taavetin huoneen Herra. Arv. — i — t. 

Suomalaisesta tutkimusretkestä SodankyläSn ja Kultalaan. Arv. Hj. Gylling. 



t Vletop Hugo. 

Vaan yksi ainoa franskalainen on samoin kuin Victor Hugo häntä ennen 
levittänyt kirjallisen maineensa yli koko sivistyneen maailman — Voltaire; 
vaan kerran ennen on sellaisia hautajaisia kuin Victor Hugo'n Pariisissa nähty 
— Lafayette'n; mutta koskaan ei ole löytynyt miestä, joka elinaikanaan sillä ä 
tavoin kuin Victor Hugo on noussut kansansa jumaloiduksi ihanteeksi , joka ^LmJ^9t 
on saavuttanut neljännenyhdeksättä ikävuotensa ilman että nimensä loisto / 
olisi hetkeksikään himmentynyt taikka työnsä arvo halventunut kansalaistensa 
silmissä. Sukupolvet ovat muuttuneet ja riennot ovat muuttuneet, kirjallisissa 
asioissa etenkin, mutta yhä vaan on Victor Hugo pysynyt istuimellansa tai- 
vaan ja maan välillä, huolimatta siitä mitä maailman pikku olennot tuuftiivat 
ja toimivat. Häntä jumaloitseminen oli jo niin luonnollista, että siihen yh- 
tyivät kaikki ilman kritiikkiä; — olisipa ollut pyhyyden loukkausta, jos^ken 
uskalsi saattaa hänen toimensa kylmämielisen arvostelun alaiseksi. 



Victor Hugo syntyi 1802. f LapsuutensaJa ensi nuoruutensa ajat olivat 
siis täynnä mahtavia historia llisia tapauksia^SJLsänsä, kreivi Hugo, oli yksi 
Napoleonin kenraaleja, joka seurasi keisaria tahi lähetettiin hänen käskyjänsä 
täyttämään ympäri valloitettujen maisten. Victor Hugo'n kehto oli kuormaston 
rattaat, sotamiehet hänen leikkitoverinsa ja heidän laulunsa — milloin ei tyk- 
kien jynnä — soivat hänen unelleen. Hän vietiin syntymäkaupungistaan — 
Besan^on Franche Comt6'ssa — Marseille'en, sieltä Elban saarelle, sieltä 
taas Pariisiin, Italiaan ja vihdoin v. 181 1 Hispaniaan, mihin isä Hugo seurasi 
keisarin veljeä. 

KummaUinen oli aika ja kummallista sai poika nähdäksensä paljon. 
Milloin vaikutukset eivät itsestään painuneet hänen nuoreen mieleensä, niin 
saattoivat myöhemmin äidin ja sisaruksien kertomukset niitä selvenemään. 



326 VICTOR HUGO. 



Vaan jo Hispanian olosta lienee hänen varhain kehittyneesen mielikavitukseensa 
jäänyt poistamattomia jälkiä. Matka Madrid^iin oli täynnä pelc/ttavia ja eris- 
kummallisia kohtauksia: vaunujen vieressä ratsasti sotu nsa atto täysissä aseissa 
ja kun vaan tultiin johonkuhun ahtaasen vuorisolaan, niin alkoi kuulia vinkua 
ylt'ympäri, sillä joka kohdalla oli rosvoja eli franskalaisia vihaavia maan asuk- 
kaita piilossa. Madrideissa vietti Victor Hugo kaksi vuotta. Hän suU^ettiin 
veljensä kanssa erääsen luostariin, jossa munkit heitä kasvatti ja eräs käägiö 
heitä hoiti. Siihen aikaan tapahtui myös, että Victor Hugo'n isä sai tehtä- 
väksensä tunnetun rosvonj>aällikön Fra Diavolon vainomisen, ja useasti lienee 
poika kuullut mielikuvitusta kuumentavia kertomuksia tästä hurjasta jahdista. 

Kuinka silminnähtävästi ovat nuoruuden muistit jättäneet jälkiä Victor 
Hugo'n teoksiin! Kummallista ja kauheata yhdessä, vaihtelevia kohtauksia, 
monenkaltaisia ilmiöitä, väririkasta luontoa — kaikkea sitä löytyy niissä kjUä, 
vieläpä runoutensa ensimmäisenä tunnusmerkkinä. Ja eräille henkilöilleen on 
hän varmaan ammentanut piirteitä muistoonsa kätketyistä kuvista: eiköhän 
Fra Diavolo ole ollut Hemani'lle esikuvana niinkuin luostarin kääpiö Quasi- 
modo'lle ja Triboulet'ille? 

Aikaiseen runoili Victor Hugo. Viistoista-vuotisena sai hän erään aka- 
temian ensi palkinnon runoistaan ja olisi sen myös saanut filosoofisesta kir- 
joituksestaan ^Tutkimusten onnesta^ jos ei olisi luultu hänen väärin ilmoitta- 
neen ikänsä. Nuoruutensa runoelmain seassa löytyy yksi romaani, kaksi murhe- 
näytelmää ja koko joukko lyyrillisiä kappaleita. Aineet ovat otetut sieltä .jar- 
täältä, muoto on erinomaisen taitavasti . käsitelty ja poliitillisessä suhteessa 
osoittavat nämät runot nimenomaista kuninkaanvallan kunnioitusta. 

Nämät kokeet on vasta viimeisinä aikoina julkaistu. Ensimmäiset 
isommat teokset, jotka yleisö sai Victor Hugoin kädestä nähdä, olivat romaa- 
nit Bng Jargal sekä Hau (Tlslande, Toisessa tapahtuu toiminta perimmän 
pohjan maissa, toisessa taas etelässä; molemmat ovat täynnä eriskummallisia 
ja kamalia tapauksia. Yleisön suosiota ne -eivät täydelleen voj[ttaneet. Vaan 
muutamissa nuorissa piireissä herättivät ne tulista ihastusta ja kaikkialla näh- 
tiin että jotain uutta oli 8aai)upiassa. Isointa huomiota herätti muoto: Victor 
Hugo kehui myöhemmin itse, että näissä romaaneissa olisi kirjaimia K Y H \V 
käytetty useammin kuin missään franskalaisessa kirjassa ennen; henkilöitten 
ja paikkojen nimiä voi tuskin kansan kieli lausua — Guth Stersen, Orugit, 
Cascadthymore j. n. e. 



VICTOR HUGO. 827 



Vaan kttahysaininaksi tekivät Victor Hugo'n lyyrilliset ranoeloianfla Odes 
et BaUades^ joita vähä8sä ajassa ilmaantui kolme painosta. Niin kauniisti ei 
ollut franskan kieli vielä kaikunut kenenkään kanteleesta, niin soreasti ei vielä 
ollut kukaan ylistänyt isomaan suuruutta ja rakkautta. Kuin kastettu etelän 
auringon sät^hin oliVkielensäy mielikuvituksensa lavea kuin näköala Alppien 
kukkuloilta ja ajatuksensa tuoksuivat runollisuudessa niinkuin etelän komeat 
kasvit. 

Kauas ulkopuolelle Franskan rajoja leveni sanoma että pyrstötähti oli 
noussut sen runouden taivaalle. Itse vanha Goethe Weimar'issa ihastui uuden- 
kaltaisiin säveleihin. 

Ja siiraikaa kun hänen maineensa tällä tavoin kasvoi kasvajistaan, mie- 
tiskeli Victor Hugo ei ainoastaan uusia teoksia vaan myös 4eoMettllistä pe- 
rostusta niille taipumuksille, joihin runollinen mielensä kääntyi. Vuonna 1827 
tulivat ne kypsyneenä esille tunnetussa esipuheessa Oliver Cramivell nimi- 
seen draamaan — Franskan romantiikin kuuluisassa herätyshuudossa. 

Siinä ei vaadittu uudennuksia toisia toisten jälestä eikä vähitellen tapah- 
tavaa käännöstä pois vanhan-aikaisista muodoista ja pariaatteista. Siinä vaa- 
dittiin muutos yht'äkkiä, kaiken vanhan kumoominen kerrassaan. £nsiksi 
muoto-klassilliset säännöt ajan, paikan ja toiminnan yhteydestä, nuot ^ vapait- 
ten ajatuksen tullivard^f^ ovat poistettavat, niinkuin kaikki, minkä klassillisen 
aikakauden runolliset lakikirjat olivat säätäneet, sanalla sanoen kaikki, mihin 
aika oli runoll isuute e n näh den tottunut. Pois nuot menneiltä vuosisadoilta pe- 
rityt, teeskennellyt lausetavat ja ihmiskuvat, jotka ainoastaan ovat ajateltuja 
eikä koskaan nähtyjä, pois tuo jäykkä aleksandriini-värssy, pois kaikki ega- 
luonto ja koko vanhan-aikuinen laatu I Runoilen täytyy pysyä luonnon ja to- 
tuuden rajoissa, etenkin sen runoil^^, joka kirjoittaa draamoja. Hänen pitää 
kuvailla ihmiset heidän aikansa ja asemansa mukaan, antaa kuninkaan puhua 
kuninkaan tavalla sekä työmiehen työmiehen tavalla. Eikä runoilla saa vält- ' 
tää rumuuden ja kauheuden kuvaamista; ne kuuluvat runollisuuteen yhtä hy- 
vin kuin kauneus, sillä nekin ovat tosielämässä olemassa. Tämä viimeinen 
periaate on Victor Hugolle erittäin merkillinen ja harvat ne teokset, joissa 
hän ei olisi juuri sen nojassa asettanut kamaluuden ja ilctt^^syyden kauneu- 
den sekä hellätuntoisuuden rinnalle. 

Kirjallinen nuoriso innostui ; vanhuus teki kovan vastarinnan. £i kumma 
— Victor Hugo oli nojaantunut Shakespeare^en, samaan Shakespeare'en, 



328 VICTOR HUGO. 



jota klassilliset runoilijat niin kauhistuivat että he, kun englantilainen teaatteri- 
joukko näytti hänen kappaleensa Pariisissa, nostivat huudon: ^ kirottu olkoon 
Shakespeare, sillä hän on Wellington'in adjutantti!** 

Vaan he eivät voineet vastustaa kauan. Kun Victor Hugo lähetti 
maailmaan joukon draamoja käyt ^noH iseksi nojaksi periaatteilleen — Marion 
Delanne^ Hemani^ Ruy Bias j. n. e. — nousi innostus nousemistaan; siitä 
saakka, kuin Hernani ensikerran näytettiin (v. 1830), pidettiin Victor Hugo'ta 
^nuoren Franskan^ ensimmäisenä miehenä, ja tähän nuoreen Franskaan liittyi 
vähitellen kaikki, mitä maassa löytyi todellista äl^ sekä pyrintöä ^^ffpSJT- ^''NjM 

Samaan aikaan kun hänen teaatteri-kappaleitaan näytettiin ja niiden 
ympärillä varsinainen riita riehui, loi Victor Hugo yhä uutta. Kolme lyyrillistä 
runokokoelmaa — Les orieniaieSy Les feuilles dauiomne (syys-lehtiä) ja Z>j 
chants de eripuscule (hämärä^lauluja) — missä löytyi suurimmassa määrässä 
kaikki ne ominaisuudet, jotka aikaisemmin olivat hänen runonsa levittäneet 
etäälle, vahvisti maineensa. Ja v. 1831 ilmestyi romaani Notre Dame de 
Parts, jonka tuskin kukaan franskalainen lienee jättänyt lukematta. 

Yllämainituissa draamoissa olivat jo Victor Hugo'n muuttuneet poliitil- 
liset mielipiteet tulleet ilmi. Luonnollinen seuraus uudennusjjfintojensa pe- 
rusteista oli kai, ett'ei hän voinut pysyä entisessä katsantokannassaan yk^^Uan 
oivallisuudesta. 1830 vuoden tapaukset jouduttivat hänen muutostaan ja, 
kuten sanottu, taistelee hän jo esim. Marion Delorme^ssa innokkaasti vapau- 
den edestä kuninkaanvaltaa vastaan, ylistäen kansan-älyä ja sen oikeutta va- 
paasen kehitykseen. Mainittu kappale olikin aikanaan kielletty näytettaaasS» 
Mitä enemmän vapaavaltaiset ajatukset Franskassa kehittyivät sitä yltiol- 
lisemmäksi muuttui Victor Hugo ja sitä suuremman tilan saivat runoudessaan 
poliitilliset sekä yhteiskunnalliset mietteensä. 1848 vuoden kumouksen jälestä 
oli hän puhunut niin paljon Louis Bonaparte'a vastaan ett'ei hän, kun tämä 
1851 saavutti kuninkaallisen arvon, voinut pysyä Pariisissa en ään. Hän muotti 

5tilt 

Jersey-nimiselle saarelle, missä hän eli siihen saakka kunnes Napoleon Ilirn 
valta loppui. Sieltä kirjoitti hän ensiksi keisaria vastaan merkillisen iva-kir- 
jasen Napolion petit sekä yhtä merkillisen poliitillisen runojakson Les chaU" 
ments (rangaistukset). Sieltä lähetti hän myöhemmin ulos joukon teoksia, 
osaksi jälleen poUitillisiä ja historiallisia, niinkuin lyyrillinen epos La ligende 
des si^cles, osaksi käsitellen yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin romaanit Les 
misirablesj Les travailleurs de la tner ja Lhamme qui rit. Myös palattuaan 



VICTOR HUGO. 329 



takaisin Pariisiin kirjoitti hän poliitiilistä: runoelmat Le pape sekä Lamiie 
terrible ja romaanin Quatre-vingt-treize, 

Viimeisen aikansa eli hän rauhassa, kjmnioitettuna ja rakastettuna. Jo- 
kainen tuntee, kuinka hänen huolensa liikkuivat lastenlastensa ympäri ja 
kuinka sydämmellisesti hän niille on laulanut. Itse oli hän siihen tyytyväi- 
nen: maailman kunnioitus häntä ei paljon liikuttanut. Vaan välistä, kun joku 
oikeuden loukkaus saattoi hänen sydämmensä aaltoja liikkeelle, kohoitti hän 
äänensä ja laski sanansa kaikumaan vääryyttä vastaan. Usein oli muoto, 
jossa hän sen teki, milt^ei naurettava; vaan mielessä oli sama ylevyys kuin aina 
ennenkin, ja sentähden hänen sanansa eivät koskaan jääneet vaikuttamatta. 



Kirjallisuuden historiassa on Victor Hugo tietysti aina mainittavana ensim- 
mäisten taistelijain ja uudistajain seassa. Romantiikki on ollut suuri ja kaunis 
ilmiö, olkoon se esiintynyt missä tahansa; sen ninieen liittyy aina tais- 
telu vanhentunutta vastaan niinkuin myös innokas ^^hagteiden ihailu ja rak- 
kaus. Että se Franskassa on ollut ihanampi ja mahtavampi kuin missään 
muualla, että se niin loistavasti voitti akatemiallisen vallan, että sen tuotteista 
monet ovat herättävät ihastusta kauan sen jälkeen, kuin koko suunta hal- 
veksittuna ja unhotettuna luetaan menneitten sukupolvien erhetyksiin — tämä 
kaikki on Victor Hugoin ansio. 

Kun hänen omia teoksiaan yksityisesti arvostelee, niin kiitos ei ole yhtä 

ehdoton. K^Auu^ 

Jotain suurta löytyy hänessä aina. Sen vaikuttaa7erinomainen mielikuvi- 
tuksensa. Vaan se vie hänet myös kummallisille teille, joille häntä on vaikea 
seurata. Lyriikissään kuitenkaaa ei niin usein kuin muulloin. Sentähden on 
hän mielestämme suurin tässä runouden haarass2i5^Hehkuva kielensä, voimakas 
värssynsä, erinomaisen elävät kuvansa, syvämielinen rakkautensa kaikkiin 
olentoihin sekä isänmaahan on jotain, mitä kaikkialla ymmärretään ja mikä 
kaikkialla tekee Victor Hugo'n suureksi. 

Draamatikko ei hän ole. Näytelmissään on kyllä draamallista vaikutusta 
usein sekä kaikuvaa kieltä, vaan omia periaatteitaan, niinkuin ne olivat Crom- 
Mreirin esipuh eessa lausutut, hän ei ole voinut seurata. Historiallinen puku 
on väärä jayhmisensä ovat aatteita ilman luontoa. Liiallisuuksiin vei hänet 
sitä paitsi lyyrilliset taipumuksensa. Cromweirissa esiintyy enemmän kuin 



330 VICTOR HUGO. 



sata henkilöä; Les Burggraves nimisessa draamassa saamme nähdä satavooti* 
sen vanhuksen poikansa, pojanpoikansa sekä pojanpojan poikansa kanssa 
näyttämöllä. Vfftrrii 

Romaaneissa oli samoja vikojar^Kielensä muuttui aikaa my pten yhä 
enemmän teeskennellyksi ja deklamoits^vaksiS henkilönsä yhä luonno^nmksi, 

44,«LM mielikuvituksensa yhä rohkeammaksi. Sellaisia kohtauksia löytyy paljon, kuin 
se Quatrevingt-treize nimisessa romaanissa, jossa eräs kanuuna laivan kannella 
pääsee irti sekä juoksee sinne -^ tänne, viskoen nurinniskoin kaikki mikä 
on tiessä. 

Vaan tämä ääretön mielikuvitus oli, kuten sanottu, Victor Hugo'n var- 
sinainen suuri lahja. Se eksytti hänet kyllä, vaan se antoi hänelle syvimmät 
ajatuksensa sekä kauniimmat runonsa. Se teki hänet romantikkojen päälli- 
köksi ja sen kautta seisoi han elämänsä loppuun saakka suurena ja loistavana 
nuoren sukupolven keskessä. Se olisi voinut luoda mahtavimpia teoksia, jos 
ei se juuri itse niin usein olisi valloittanut hänen ja murtanut terveen ymmär- 
ryksensä rajat. Sille näyttäytyi kaikki suurissa muodottomissa kuvissa, joita 
Victor Hugo ei voinut eikä tahtonut muodostaa, sillä juuri tämä ääretön va- 
paus vaikutti häneen niin erinjigmaisesti. 

Se se myös oli jonka kautta kansalaisensa hänet niin hyvästi ymmär- 
sivät. Heidän mielessään löytyy tuollainen kumman naiivinen innostus kaik- 
keen, mikä on korkea- aatteista ja pauhaavaa. Victor Hugo oli kansallis-ihan- 
teen laulaja, niinkuin ei kukaan muu. Ja kun siihen tuli että hän aina pysyi 

-* omassa runoudessaan, että hän oli ylt iöro mantikko myös realismin ajoissa, niin 
sai hän jonkun ylimaallisen loisteen kansalaistensa silmissä. Kuinka ajat, hal- 
lituksen muodot ja muut olot muuttuivatkin, Victor Hugo o li aina Victor 
Hugo. Kansa oli tottunut siihen ajatukseen että hän kerran oli niin todesti 
ja niin komeasti antanut sen taipumuksille ja unelmille muodon. 

^ Franskalainen tarvitsee tuollaista ulkonaista ilmiötä, joka itsessään kä- 

^fMJr sittää kaikki sen ibanteet^^ jota se siis voi jumaloida ylimaallisena olentona. 
J Luultavasti tulee Victor Hugo pysymään kansalaistensa silmissä sellaisena hy- 

vin kauan — ainakin niin kauan, kunnes tdnen esiintyy, joka voi ajan ku- 
luessa ehkä muuttuneita haav^ta luoda ajanmukaisiin muotoihin. 

W,^SidirhJ€lm. 



FALkSES KANSANTAJUISTA KIBLITIBDETTÄ. 33l 



Palanen kansantajuista kielitiedettä. 

Aika, jolloin kiisteltiin siitä, mikä tahi mitkä tieteet ansaitsevat korkeim- 
float kunniapaikat ihmiskunnan kehityshistorian Pantheonissa, on oUat ja men- 
nyt. Kaikelle työskentelemiselle tieteitten alalla olemme oppineet antamaan 
yhtä suurta arvoa, olkoonpa sen aineena aurinkokuntamme rakennus tahi maa- 
qoo n laatu» ajatuksemme lait tahi veren kierto eläimellisessä ruumiissa, kun 
se vaan täyttää sen ehdon, minkä järkemme ja kokemuksemme panevat täl- 
laiselle työlle: sen tulee nykyistä edistystä vastaavalla, luotettavalla tavalla ja 
tarkoituksen mukaisilla keinoilla pyytää rikastuttaa tietojamme ja saattaa meitä 
totuutta lähemmäksi. Vaan vaikka annammekin samaa itsenäistä arvoa kulle- 
kin tieteelle, joka on saanut paikan meidän vuosisatamme henkinen ritarikun- 
nan ^pyöreän pöydän^ ääressä, on kuitenkin luonnollista, ett'eivät kaikki voi 
olla meitä yhtä likellä, eikä samassa määrässä kutakin meistä miellyttää. On- 
han päivän selvää, ett*ei suuri yleisö samalla tarkkaavaisuudella voi seurata 
oppineitten tutkimuksia maapallon maneetti- ja sähkövoimaa koskevista suh- 
teista, kuin esim. — säätyjemme aprikoitsemisia ja päätelmiä, joiden mukaan 
kansallistaloudelliset olomme muodostuvat* 

Jatkamalla tätä vertailua voimme kenenkään kieltämättä väittää, että se 
tiede, jonka tutkimus-aineena on ihmisen kieli, epäilemättä on meitä kaikkia 
mitä lähinnä. Sillä kieli — tämä kyky, joka pääasiallisesti eroittaa meidät 
ihmiset muusta luonnosta, jonka avulla voimme ilmoittaa ihmisellisiä ajatuksia 
ja joka on meidän ja lähimmäisemme henkisen elämän täydellisin välittäjä, 
jonka kautta meidän ulkonaiset ja sisälliset havaintomme selvenevät meiUe it- 
selle ja muille — onhan se samalla kunkin ihmis-yksilön likeisin lahja, koska ^ ^ 
se perustuu juuri hänen omaan itseensä, hänen pj raoonallise en omituisuu- mmMJ^»^^^ 
teensä. Tästä syystä voipi kielitiede vaatia suurta osan-ottoa yleisönkin puo- 
lelta; senpätähden sopinee tällä kertaa tarjota Valvojan lukijakunnalle niitä 
näitä kielien alalta. Enune kuitenkaan yritäkään tässä esiintuoda jotakin uutta, 
tähän saakka kuulumatonta; tahdomme vaan koettaa antaa jonkinmoista joh- 
dantoa, ikäänkuin alkulausetta, siihen kielelliseen tietovarastoon, jonka kukin 
vähitellen on itselleen hankkinut. 



332 PALANEN KANSANTAJUISTA KIELITIEDETTÄ. 



Ylimalkaan voipi eroittaa kolme erilaatuista kielitutkimista: i) kä][0l' ^^ptt 
iistä oppimista varten; 2) niin sanottua filoloogista ja 3) n. s. lingvisHsta 
tutkimusta varten. Tarkastakaamme kutakin näistä erikseen. 

Käytöllinen kielitaito on kieltämättä erinomaisen tärkeä asia ja suuressa 
arvossa pidettävä. Opimme yhtä, kahta tahi monta vierasta kieltä, tullaksem- 
me toimeen näitä kieliä puhuvien ihmisten kanssa, tahi voidaksemme omistaa 
ja nauttia niillä kielillä löytyviä aarteita kaunokirjallisuuden, runouden ja tie* 
teen alalta, taikka voidaksemme, kääntämällä niitä omalle kielellemme, tehdä 
nämä vieraan sivistyksen hedelmät meikäläisille hyötyä tuottaviksi. Muuttaa 
ajatuksensa oman kielen alalta vieraasen kieleen, on samalla tapaa kasvatta- 
vaa ja kehittävää, kuin matkustaa vieraissa maissa ja tutustua niitten oloi- 
hin. Joka täydellisesti on perehtynyt johonkin vieraasen kieleen, se on 
samalla johonkin määrin hyväksensä käyttänyt sen kansan katsantotapaa ja 
elämänkokemusta. Ja vaikka kuka hyvänsä meistä tunnetuilla esimerkeillä 
voisi näyttää, ett^ei vieraitten kielten taito ja tosi sivistys aina käy ka sikas ia, 
ei sen kautta muuta ole todistettu, kuin ett'ei tällainen taito ole ainoa, eikä 
yksinään riittävästi tehokas sivistyksen välikappale. Samoin kuin vanhat Kreik- 
kalaiset olivat maaiknan etevin kansa, vaikk'eivät huolineet oppia vieraita kie- 

t 
liä, niin saattaa, päinvastoin, montakin kieltä puhuva henkilö olla hyvinkin 

raaka. Asia rippuu nähtävästi siitä, miten opittu taito käytetään. — 

Jo vanhoista ajoista alkaen on tällaiselle käyt^selle kielitaidolle tie- 
detty antaa arvonsa. Roomalaisten tietoa haluavat nuorukaiset opettelivat 
Kreikan kieltä ja lukivat sen kirjallisuutta, vieläpä tekivät matkoja Kreikan- 
maahankin; heidän etevimmät kirjailU&nsa pitivät aina Hellaan kansan voimaa 
ja elämää uhkuvat henkiset aarteet mallinaan. Historia tietää kertoa, että 
Mithridates Suuri taisi kaksikolmatta eri kieltä, jotka oli oppinut niiltä kan- 
soilta, jotka olivat aikojen kuluessa tulleet hänen alamaisiksensa, ja Kaarlo 
V:neltä on säilynyt tämä lauselma: quot lingvas calles, tot homines vales — 
niin monen miehen veroinen olet, kuin kieliä taidat. 

Mutta vaikka joku aivan puhtaasti osaisikin puhua kuinka monta kieltä 
hyvänsä, niin ei se siltä ole mikään kielentutkija. Toista on ymmärtää tahi 
puhua jotakin kieltä» toista tehdä se tieteellisen tutkimisen esiieeksi. Tuol- 
laisen, enemmän mekaanisen taidon saa moni melkein lahjaksi, ilman mitään 
suurempaa vaivannäköä ja ponnistusta. Kielelliset suhteet kodissa tahi koti- 
seudussa tuovat sen usein mukanaan; tunnettuhan on, että esim. meillä mo- 



PALANEN KANSANTAJUISTA KIBLTrifiDETTÄ. 333 

nessa kodissa Viipurissa puhutaan kokonaista neljää kieltä. Käytöllistä kieli- 
taitoa pidämme siis vaan kykynä, joka saavutetaan suuremman tahi vähem- 
män harjoituksen kautta. — Tieteellisesti voi kieltä tutkia kahdessa eri tar- 
koituksessa. Voipiy näet, tutkia kieltä niin, että pitää sitä pääasiallisesti kei- 
nona, välikappaleena, jonka avulla koettaa selittää asianomaisen kansan kult- 
tuuri-elämää, oppia perin pohjin tuntemaan sen henkiset tuotteet, sen kirjal- 
lisuuden, sen tavat ja laitokset erityisimmissäkin kohdissa. Tämän tapaista 
tieteellistä tutkimusta sanotaan Kreikan kielestä lainatulla nimellä filologiaksi^ 
tieteeksi, joka harrastaa, tutkii kieltä, s. o. kielitieteeksi. 

Nimitys filologia on meille ainakin tässä yhdistyksessä tuttu: klassillinen 
filologia. Että tällä tarkoitetaan tiedettä, jolla on tekemistä Kreikkalaisten ja 
Roomalaisten kirjailijain ja heidän kielensä kanssa, tiedämme vanhastaan. 
Vaan mitä tietää sana klassillinen? Asian laita on tämä. Siitä ajasta alkaen, 
jolloin kirjoitustaito keksittiin ja kirjoja ruvettiin sepittämään, noin vuoteen 
200 saakka, oli kirjailijain ja kirjojen luku karttunut niin suureksi, että jo oli 
epämukavaa ja vaikeaa pitää ne kaikki silmällä ja saada niistä selvä katsaus. 
Jotta tämä hankaluus saataisiin poistetuksi, ryhdyttiin tuohon käytölliseen kei- 
noon valita tästä sekalaisesta seurakunnasta paremmat ja paraimmat pois, sekä 
järjestää ne eri luokkiin, lat. classes. Loput, joita ei koroitettu tähän arvoon, 
saivat vähitellen joutua unhotaksiin. Nimitys klassillinen, joka johtuu äsken 
mainitsemastani sanasta, on siis muisto tuosta kirjallisuus-historiallisesta luoki- 
tuksesta, ja pysyy nyt omituisena kunnianimenä Latinan ja Kreikan kielelle ja 
kirjallisuudelle. Vaan palatkaamme tämän poikkeuksen jälkeen takaisin ai- 
neesemme. 

Filologiasta puhuttuamme, on toinen laji kielitiedettä tarkasteltavana^ ja 
se on ItngvistHkki. Nimi tulee latinalaisesta sanasta lingva, kieli, ja sen mu- 
kaan tämäkin nimitys, samoin kuin filologia, merkitsee kielitiedettä, vaan ai- 
van toisellaista. Lingvistiikin esineenä on kieli sellaisenaan, se tutkii kieltä 
juuri sentähden, että kieli on välikappale, millä ihmiselliset olennot ilmaise- 
vat ajatuksiaan; se kysyy yhtä vähän sitä, onko tällä kielellä sisällön puo- 
lesta arvokasta kirjallisuutta olemassa vai eikö ole, kuin sitä, onko kansa, joka 
tätä kieltä puhuu maailman historiassa mainio vai eikö. Edellisestä seuraa, 
että filologia saattaa työskennellä ainoastaan sellaisten kansojen ja kielien 
alalla, missä jo löytyy melkoista sivistystä, kirjallisuutta ja henkistä edistystä; 
vaan näistä lingvistiikki taas ei välitä yhtään, se kun kielessä tarkastaa sen 



334 PALANBN KANSAirrAJUISTA KlfiUTIEDETTÄ. 



omitoista luontoa ja kehitystä. Tavallisesti ovatkin juuri ne kielet, joiita 
kaikki kirjallisuus puuttuu, lingvistiikin kannalta katsoen merkilUsimmaty koska 
ne muita tarkemmin ovat säilyttäneet alkuperäistä luonnottansa. Filologia 
tyytyy yhden ainoan kielen tutkimiseen kerrallaan» vaan lingvistiikki pyrkii 
mitä suurimpaan yleisyyteen ; tulokset tulevat sitä runsaammiksi, tutkimus sitä 
luotettavammaksi, jota useampia kieliä saapi tutkimuksen piiriin vedetyiksi ja 
toisiinsa verratuiksi. Tästä menettelemisestään on tämän tapainen kielitiede 
saanut seuraavat eri nimitykset: komparatiivinen lingvistiikki eli kielitiede, 
vertaileva kielitutkimus, vertaileva kielioppi, historiallinen kielivertaus, ja ehkä 
vielä muitakin. 

Vaikka tässä olemme perusteellisesti eroittaneet toisistaan filologian ja 
lingvistiikin, on kuitenkin selvää, että molemmat käyvät rinnan tieteen pal- 
veluksessa. Filologi, s. o. filologian tutkija, ei voi olla lingvistiikistä huoli- 
matta, jos hän mielii saada kypsiä hedelmiä tutkimuksistaan; hän käyttää ja 
valmistaa lingvistiikin antamia kielellisiä raaka-aineita, ja samoin lingvistiikki 
taas käyttää hyväkseen filologian saavuttamia tuloksia. £i kumpikaan saa 
kokonaan irtautua toisestaan, yhdessä tulee heidän pyrkiä kaikkien tieteitten 
yhteistä maalia kohti, päästä syntyjen syvien perille. Esimerkkinä siitä, mil- 
laista vuorovaikutusta tässä tarkoitamme, voimme Suomen sukuisten kielten 
alalta mainita Aug. Ahlqvistin Saksan ja Ruotsin kielellä ulos-annettua arvo- 
kasta teosta läntisten Suomalaisten kielten kulttuurisanoista; se on tutkimus 
etenkin filologiseen suuntaan, vaan perustakse lingvistisiin vertailuihin. Siinä 
tarkastaa tekijä erikseen kaikki suhteet, joissa vieraan kansan vaikutus saat- 
taa tulla näkyviin, nimittäin karjanhoidon, maanviljelyksen, käsityöt, elinkei- 
not ja elämäntavat, kaupan ja yhteiskunnalliset olot, sekä näyttää, mitkä sa- 
nat kullakin alalla ovat lainoja germanilaisilta, slaavilaisilta ja litvalaisilU kan- 
soilta, joitten kanssa Suomalaiset muinaisina aikoina olivat joutuneet yhtey- 
teen. Tämä laaja ja runsas-aineinen tutkimus antaa selvän ja luotettavan ku- 
van Suomalaisten oloista vanhempina aikoina, ja näyttää, kuinka onnellisesti 
he ovat voineet omistaa ja omien suhteittensa mukaan muodostaa enemmän 
edistyneitten kansojen kokemuksia. — Emme tarvitse mainita, että muissa 
kansoissa löytyy kielitieteellisiä teoksia samaan suuntaan. 

Filologia on pääasiallisesti historian tapainen tiede. Lingvistiikki sitä 
vastoin menettelee, jos katsoo sen tutkintotapaa, nähtävästi luonnontieteitten 
lailla. Niinkuin luonnontutkija perustaa jakonsa selviin, siimaan pistäviin tnn- 



PALANXIT KANSANTAJUISTA KISLmSDBrrl. 335 

tomerkkeihin, niin kielentutkijakin koettaa, vertaamalla kielet toisiinsa, löytää 
niissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Kun tuntematon kieli on tutkittavana, 
etsii kielentutkija siinä omituisia, määrääviä tuntomerkkejä, ja sen mukaan mi- 
ten nämä ovat yhdenlaiset jonkun jo ennfwtään tunnetun kieliryhmän tunto- 
merkkien kanssa, viedään tutkittava kieli tähän. Näitten erilaisten tuntomerk* 
kien mukaan on lingvistiikissä kaksi eri suuntaa eroitettavana. Kun kussakin 
kielessä Idytyvät yksityiset ja erikohtaiset omituisuudet tutkitaan, syntyy tu- 
lokseksi kielioppiy joka ääniopissaan selittää kielen äänilait, muot^opissaan 
sanojen muodot ja taivutukset, sekä lauseojgissaan kielen lauseellisen raken- 
nuksen. Kun taas yleinen kieli-organismo, kielirakennus, jonka jäseninä kaikki 
kieliyksilöt ovat, tarkastetaan yhtenä kokonaisuutena, saadaan siitä kieli- 
etnografia^ jossa kansojen täten keksitty sukulaisuus määrää kunkin kielen 
paikan tässä kieliruumiissa. 

Tuo kolmijako, jonka teimme katsellessamme millä lailla ja missä tar- 
koituksessa yleisesti saattaa kielien alalla työskennellä, vastaa kielitutkimuksen ^^ 
historiallista kehkeytymistä. Kä ytoU istä kielten oppimista on tavallaan har- ♦i«-^'Hw 
joitettu aina ^Babelin kielisekoituksen** ajoista alkaen. Korkeampaa merki- 
tystä sai se vasta silloin, kuin sitä ruvettiin käyttämään kielitieteen, ensin filo- 
logian, sitten lingvistiikin pohjana. Molemmista viimmeiseksi mainituista on 
jälkimäinen pidettävä kielitieteen korkeimpana asteena, jo senkin puolesta, 
että vuosituhansia oli kulunut, ennenkuin kieliä jonmärrettiin tältä kannalta 
tutkia, mutta etenkin sentähden, että tutkimus tällä asteella kohoaa aivan 
ylei stiete elliseksi ja heittäen pois kaiken itseJJLään rakkauden johonkin erityi- 
seen kieleen, tarkastaa koko ihmisyyden kieli-organismoa ja miten se ihmis- 
kunnan kanssa kehittyy alhaisemmista muodoista täydellisempiin. Ja tämä ^^ v 
lingvistiini on vasta meidän vuosisatamme lapsi. Vaikka muinaisuus taiteit- wC^mA^^^^ 
ten ja muitten tieteitten alalle on saanut niin monta mallikelpoista luonnosta 
aikaan, ei se tällaisesta kielitieteestä tiennyt mitään eikä juuri paljoa iilolo- 
giastakaan; syy tähän on nähtävästi se, ett'ei vanhaan aikaan ymmärretty tar- 
peeksi antaa arvoa muille kansoille ja kielille kuin omalle. Vanhat kreikka- 
laiset runoilijat nimittivät kaikki heille vieraat kansat yhteisellä nimellä ^muu- 
kalaisiksi^, ^vieraskielisiksi^, j. n. e. ja puhuvat loiinkuin Aiskylos halvek- 
shnisellakin esim. Persialaisten kielestä, joka ku mmin kin on läheistä sukua 
Kreikan kielen kanssa; se kuului heidän korvissaan melkein linnun viserryk- 
seltä. Vanha Testamentti eroittaa vaan Jahven palvelijat pakanoista. £tt'ei 



V 



.*..* 



-^ 



336 PALANEN KANSANTAJUISTA KIELrrt&DBTTÄ. 

asiain näin ollessa pidetty lukua eri kansojen kielistä, on selvää, emmekä 
tiedä mainita yhtä ainoata vanhaa kirjailijaa, joka olisi tutkinut jotakin vie- 
rasta kieltä voidaksensa siinä tehdä kielitieteesen kuuluvia havainnoita. Nekin 
vanhoista kirjailijoista, jotka laajimmasti ja tarkimmasti kertovat vanhan ajan 
kansoista, niinkuin Herodotos, puhuvat melkein yksinomaisesti kaikellaisista 
ulkonaisista suhteista. 

Kristinusko, joka teroittaa kaikkien ihmisten ja kansain yhde n-^y oisnn- 
den, teki tässäkin kohdin muutoksen. Kun ei se kotimaassaan Juutalaisten 
kesken löytänyt sopivaa maan^laa, läksi se pakanoiden luo, koettaen saada 
heissä jalan sijaa. Tämän kautta sai kieli, opetuksen välikappaleena, niin 
erinomaisen arvon, että, kuten tiedämme, vierailla kielillä puhuminen luetaan 
Uudessa Testamentissa Pyhän Hengen lahjaksikin. Kristillisessä kirkossa oli- 
vat pyhien kirjojen kielet. Heprea, Kreikka ja Latina, suuressa kunniassa; 
tiedämme että moni suurimpien kirkkoisien joukossa — niinkuin Hieronymus, 
Augustinus ja Origenes — sujuvasti taisi kaikki kolmet kielet. Ja tässä ar- 
vossa pysyvät ne sitten lä£i koko keski- ja uuden ajan;. ja uudenajan alusta 
alkaen pääsivät etenkin niin sanotut klassilliset kielet, ja niiden harrastus, fi- 
lologian muodossa, kukq^tamaan. Kaikkien sivistyneitten oli niitä, yksin Hep- 
reankin kieltä oppiminen; kuuluisa on tässä suhteessa Lutheruksen vaatimus 
ylioppilailta, että heidän piti Hepreaakin lukea, jolleivät tahdo että heitä pi- 
detään eläiminä ja oppimattomina raukkoina („et vos ergo dabitis operam, 
ut hanc quoque lingvam discatis, si non pecora campi et indoctum vulgus 
haberi vultis''). Ruhtinaatkin pitivät kunniana lukea näitä kieliä; ainakin de- 
dämme että Hutterus opetti Sachsenin kuuriruhtinaalle Augustille Hepreaa, ja 
että Ruotsin oppinut kuningatar Krisdina luki vanhoja kieliä tavattomalla in- 
nolla ja menestyksellä. 

Näitten harrastusten rinnalla oli näköpiiri uudessa ajassa muutenkin laa- 
jentunut. Bartholomeo Dia2'in, Vasko di Gaman ja Kolumbon keksinnöt 
edistivät kansojen keskenäistä kanssakäymistä arvaamattomassa määrässä. Us- 
konpuhdistuksen jälkeen koettaa katoolisuus, lähety^toimensa kautta, maapal- 
lon etäisimmissä osissa voittaa takaisin mitä se Euroopassa oli kadottanut. 
Amerikkaan ja Indaan laitetaan saarnaajia; näitten alkuasukkaista antavat en- 
simmäiset lähetyssaarnaajat arvokkaita tietoja, jotka usein ovatkin ainoat, kuin 
meillä näistä alkuasujamista on. Kiinasta ja Jaapanista saamme oppineitten 
Jesuiittain kautta luotettavia kertomuksia. Italiassa, Hispaniassa ja Portugaa- 



PALANEN KANSANTAJUISTA KIELITIKDEITÄ. 337 

Iissä, sekä sittemmin vähitellen maussakin Eoroopassa, rupesi joukottain il- 
mestymään uusia teoksia, uutteran työn hedelmiä, kansojen ja kielien alalta. 
Emme kuitenkaan näistä teoksista ja mitä kielten tunteminen niiden kautta 
voitti tahdo tässä laveammalta puhua; sen vaan mainitsemme, että tähän 
kuuluvan kirjallisuuden meidän vuosisataan saakka luettelevat J. Chr. Ade- 
long ja J. S. Vater laveassa, neljä osaa pitävässä teoksessa, joka Saksan kie- 
lellä tuli ulos Berlinlssä vv. 1806 — 1817. Tämän teoksen nimi on ^Mithri- 
dates, tahi yleinen kieliopastus,^ ja siinä on muun muassa Isä-meidän ru- 
kous kielinäytteeksi painettu noin viidelläsadalla eri kielellä. — Varsinaista 
kielitieteellistä arvoa näillä teoksilla kuitenkaan, aina tähän vuosisataan saakka, 
ei ollut; ne olivat tieteellisen tutkimustavan, metoodin, puutteessa, ja sentäh- 
den tämän työn tulokset useimmiten olivat, kielitieteen kannalta katsoen, ar- 
vottomat. 

Olemme nähneet, kuinka pyhien kirjojen kielet. Heprea ja Kreikka, 
kauan nauttivat erinomaista arvoa, edellinen senkin tähden vielä suurempaa, 
että se milt'ei yleisesti pidettiin kaikkien muitten kielten äitinä. Siitäpä syn- 
tyi erääsen aikaan Euroopan oppineissa toivo ja halu, saada oma kotikielensä 
mitä likeisimpään sukulaisuuden yhteyteen näitten vanhimpain ja jaloimpain 
kielten kanssa; tätä toivettaan toteuttaaksensa, työskentelivät asianomaiset tut- 
kijat niin hartaasti, kuin jos se olisi ollut kielitutkimuksen ainoa enää jälellä 
oleva tehtävä. Huolimatta näistä isänmaan kunniaa tarkoittavista, mutta epä- 
tieteellisistä ja sentähden turhista tutkimuksista muissa maissa, katselemme 
niitä lyhyesti vaan mikäli meitä koskevat; sillä meidän, pyhien kielien koti- 
maista niin kaukaisilla rajoilla, ei suinkaan näitten hommien suhteen oltu ta- 
kapajulla. — V. 1662 koettaa Turun yliopiston oppinut professori Enevald 
Svenonius eräässä jumaluusopillisessa teoksessa näyttää toteen, että Suomen 
kieli on saanut suurimman osan sanavarastoansa Heprean ja Kreikan kielistä, 
sillä perustuksella, että niissä kielissä löytyy sanoja jotka äänen ja merkityk- 
sen puolesta ovat suomalaisten sanojen kaltaisia. Otamme pari sellaista sa- 
naa tässä näytteeksi. Heprealainen sana em vastaa meidän kielessä sanaa 
äiti; jalak (kävi) muistuttaa suomalaista joUka sanaa; Anii?/ vastaa sanaa huUu, 
Suurempi oli saalis hänen vertailemisistaan suomalaisia ja kreikkalaisia sanoja 
toisiinsa; mainitsemme muutaman niitäkin: kreikkalainen aikaa merkitsevä sana 
moon = aina; paimeen = paimen; kheilos = kielu — Samalla tavoin teh- 
tyjen vertailujen kautta keksi; pari vuosik3nmmentä myöhemmin, Ericus Caja- 



336 PALANKN KANSANTAJUISTA KIELmEDSTTA. 

nus paljon kieliopillisia yhtäläisyyksiä Hepreaa |a Suomen kielten välillä ja 
päätti niistä, että nämä kielet oUvat toinen toisensa sakna. Upsalassa aikoi 
kaolnisa professori Olavi Rudbeck kirjoittaa laajan teoksen Suomen ja Lapin 
asukkaista, ja sen viimmeinen, I2:tas osa nThen Hebrseiska Lapen uthi Nor- 
den** piti näyttämän, kuinka Lapin kielen sanat johtuvat Hepreasta; vaan 
kävi niin onnettomasti, että käsikirjoitus tähän jättiläisteokseen joutui tulen 
omaksi, ennenkuin muuta kuin alku, v. 1701, oli ennätetty saada painetuksi 
PaiUe muita vähemmin tunnettuja miehiä, oli mainio sanakirjan tekijä Daniel 
Jusieniuskin samaa mieltä kuin edelliset; hänkin pani h^dän tekemiinsä vertai- 
luihin uusia lisään, esim. thygateer = tytär; näkee = nahka; laleoo = lau- 
laa; meekaomai = määkyä; korsee = korsi; hylaoo = ulvoa; noeoo = 
neuvoa; labee =r lapio; ereemee = erämaa, j. m. s. Enimmästi tunnetuksi 
tämän koulun miehistä tuli rovasti Niilo Idman, joka on tehnyt laajimman ja 
ainakin näennäisesti hyvin järjestetyn tutkimuksen Kreikan ja Suomen kielten 
sukulaisuudesta, joka tuli painosta Turussa v. 1774; hänen kirjansa herätti 
niin suurta huomiota, että se pari vuotta myöhemmin ilmestyi Strassburgissa 
franskalaisessakin puvussa. Kun kielitutkimus kerran oli luullut saaneensa tä- 
män totuuden ilmi, riensivät historian miehet asiain kulkua tarkemmin selittä- 
mään: Jafetin poika Kittim tuli Skytalaisten esi-isäksl ja heistä olivat sitten 
Suomalaiset saaneet alkunsa; joka oli todistettava. 

Näitä erehtirvlä tuumia muistellessamme, emme saa unhottaa että ne an* 
saitsevat kunnioitustamme samoin kuin kaikki rehellinen työ mihin suuntaan 
tahansa. Meidän tulee muistaa, että tuleva aika meidänkin kielitutkimuksessa 
kentiesi on löytävä suuria puutteita ja onhan ylimalkaan mahdollista, ett'ei 
itse totuuden täydellinen löytäminen tässäkään kysymyksessä ole meidän kal- 
taisille olennoille sallittu ; me emme kuitenkaan saa heittää totuuden etsimisen 
sikseen, vaikka se kärsivällisyyttä kysyykin. 

Vanhat Egyptiläiset elivät ennen muinoin siinä luulossa, että he olivat 
vanhin kansa maan päällä. Mutta heidän kuninkaansa Psammitikos tuli tut- 
kimustensa kautta toiseen päätökseen, että muka Fryygialaiset oli heitä vie- 
läki vanhempi kansa. Herodotos, historian isä, kertoo meille tavallisella 
tarkkuudellaan miten Psammitikos oli tullut tähän päätökseen* Kun ei kukaan 
hänen aikansa oppineista tyydyttävästi voinut näyttää, mihin tämä Egyptiläis- 
ten aatelisuus] perustui, otti hän kaksi vastasyntynyttä lasta, jätti ne paime- 
nensa huostaan ja käski häntä ankarasti kasvattaa nämä lapset niin, ett^ei 



PALANEN KANSANTAJUISTA KIELITIEDEnÄ. 339 

kukaan saisi heidän kaulien mitään ääntä hiiskaa; heidän piti oleskeleman 
kahden kesken yksinäisessä majassa, paimenen tali vaan määrättynä aikana 
viedä pari vaohta heidän imeä, ja siten ravittuansa heidät maidolla, palata 
antihin askareihinsa. Näin teki Psammitikos, saadaksensa kaalia minkä sanan 
be ensin laosoisivat, sen jälkeen koin maitolapsen epäselvä soperras oli kie- 
leksi varmistanut. Paimen teki niinkuin häntä oli käsketty, ja kävi niin, että 
kon hän kerran, kahden vuoden kuluttua, avasi oven ja astui sisään, juoksi- 
vat molemmat lapset hänen luokse, ojensivat pienet kätensä häntä vastaan ja 
huusivat bekos! Alussa ei paimen puhunut tästä kuninkaalle mitään; mutta 
kun lapset melkein joka kerta kun hän tuli heitä ruokkimaan, lausuivat sa- 
man sanan, ilmoitti hän asian herrallensa, sekä toi heidät kuninkaan eteen. 
Kun Psammitikos omin korvin oli kuullut tämän sanan lasten suusta, kuu- 
lusteli hän oppineiltaan, käyttikö mikään kansa bekos-sanaa ja mitä se mer- 
kitsi. Ja katso! vastaus kuului, että se on leivän nimitys Fryygialaisten kie- 
lessä. Tämän johdosta täytyi Egyptiläisten myöntää, tämän kansan olevan 
heitä vanhemman ja heidän kielensä Egyptiläisten kieltä alkuperäisemmän. 

Mutta ompa tämä sama kysymys, mikä kansa ja kieli on vanhin, keski- 
ajan alkupuolella, siis satoja vuosia Psammitikon jälkeen, ratkaistu toisiakin. 
Juutalaisten mystHlisten Raamatun selittäjäin mukaan voipi seuraavan keinon 
avulla tunkeutua pyhän kirjan syvyyteen ja ikäänkuin sen rivien välissä lukea 
salaisuuksia, joita tavalliset oppimattomat kirjaniekat eivät voi aavistaakaan. 
Heprean, samoin kuin Kreikankin, kielessä ovat kirjaimet samalla kertaa nu- 
meroita ja sentähden olivat nämä Juutalaisten oppineet vakuutetut siitä, että 
sanat, joissa konsonanttien yhteenlaskettu numero-arvo tekee saman summan, 
ovat likeisessä suhteessa toisunsa. Kysymykseen, mikä se kieli oli, jota pu- 
huttiin ennen Babelin kielisekoitusta, saamme tämän keinon mukaan vastauk- 
sen juuri siitä paikasta Raamattua — i Mos. ii, i — missä tästä kieli- 
sekoituksesta puhutaan. Sanat kuuluvat: ,,Ja oli koko maailmassa yksi kieli 
ja yksi puhe*"; „yksi kieli^^ kuuluu Heprean kielellä safäh ekhät, joissa ke- 
rakkeitten numero-arvot yhteensä tekevät juuri saman summan joka syntyy 
kerakkeista sanoissa haläschön haqqädösch, nimittäin luvun- 794. Haläschön 
haqqädösch sisältää vastauksen kysymykseemme; se on suomeksi = pyhä 
kieli — jolla tietysti Heprean kieltä tarkoitetaan. 

Niin on kullakin aikakaudella ollut omat tapansa tieteilemisessäänkin. 
Vanhat rabbiinit eivät tyytyneet Psammitikon antamaan vastaukseen heidän 



340 PALANEN KANSANTAJUISFA KIBLITIEDETTÄ. 

kysymykseensä^ ja samoin ei meidänkään aikamme luota menneen vuosisadan 
kielitutkimukseen. Meidän aikamme tutkijain tulee kuitenkin olla kiitolliset 
edelläkävijöitänsä kohtaan siitä, että heidän eksymisensä oikeasta suunnagta 
pois on näyttänyt, mitkä tiet vievät taaksepäin eikä eteenpäin. Tarkastaes* 
samme, miten kielitiede taas löysi oikean polun, on meidän hauskaa mainita, 
että ensimmäinen tositieteellinen teos lingvistiikin alalla tutkii juuri sitä kieli- 
ryhmää, jota Suomenkin kieli on. Tämä teos painettiin v. 1799 Latinan kie- 
lellä Göttingenissä, ja siinä tekijä. Unkarilainen Samuli Gyarmathi, todistaa 
Unkarin kielen sukulaisuuden Suomen, Syrjän, Vatjan, Vepsän ja Vogulin 
kielten kanssa, vertaamalla toisiinsa näissä kielissä havaittavat yhtäläiset kieli- 
opilliset muodot. Syystä voimme sentähden pitää Gyarmathia uuden kieli- 
tieteen isänä. Samanlaatuisen, tieteellisesti vertailevan tutkimustavan kautta 
muitten kielten piirissä tuli Franz Bopp, professori Berlinissä, maailman mai- 
nioksi; vuosikymmeniä kestäneen väsymättömän työn jälkeen valmistui hä- 
neltä V. 1852 kuudes ja viimeinen osa kielitieteen historiassa ylen merkillistä 
teosta, jossa hän vertaa keskenänsä Sanskriitin, Zendin, Kreikan, Latinan, 

Litvan, Slaavein, Gootein ja Saksan kielet. 

(Jatket.) 

Edv. Stefdj. 



Muistelmia Edenistä. 

Maaliskuun loppupuolella jätimme, mieli synkkänä, Birminghamin. £i 
ole hauskaa Edenille jättää hyvästi, ei edes sellaiselle pienelle vaatimatto- 
malle blackcountry Edenille kuin meidän on. 

Ja kuitenkin — hyvien enteiden vallitessa jatkoimme matkaa. Birming- 
hamHlaisilla ystävillämme oli hyviä tuttavia Bristolissa. Nämät tahtoivat mie- 
lellään nähdä muukalaiset luonansa. „Bristol sijaitsee kauniissa seudussa, 
sieltä voidaan tehdä mitä hauskimpia huvimatkoja sisämaahan kuten myös me- 
ren rannalle päin. Ystävät asuvat kauniissa kartanossa Avonin varrella, he 
ovat erittäin miellyttäviä sekä uppo rikkaita — siellä mitä mieluisimmalla 
tavalla tutustutte englantilaiseen maaelämään**. Näin arvelivat ystävämme ja 
pyysivät meitä lähtemään. Tottelimme. 



MUISTELMIA XDBNISTA. 341 

Eihän sopinut jättää sellaista tiiaistiutta käyttämättä, ei sopinut lähteä 
Englannista näkemättä mitään mailta, kuin nuo kaikkea luonnon kauneutta 
kaipaavat tehdas-alueet. Mutta, kuten sanottu, iloisilla tunteilla emme myrs- 
kjisenä maaliskuun päivänä kahden ja puolen tunnin matkan jälestä pika- 
junassa saapuneet Bristorin asemalle. 

Tietysti olemme vaihtaneet tunnetun hyvän huonompaan tuntemattomaan, 
kuka tiesi minkälaiset ne ihmiset ovat joitten luo nyt lähdemme vieraisin, 
kuka tiesi miten nyt ikävään joudumme, Birminghamin jälkeen täytyy pettyä 
Bristorin suhteen, muu ei ollut mahdollista. Nämä mietteet mielessä, ja kuten 
pelkään karvas hymy huulilla, kohtasimme uuden isäntämme ennenkuin vielä 
olimme ehtineet vaunuista. 

Eipä hänkään iloiselta näyttänyt. Hänellä oli paksu kääre kaulassa, ja 
nenäliina suun edessä, kuiskaten sanoi hän kylmettyneensä, sekä vei meidät 
sitte vaiti ollen ylös ja alaspäin pitkiä portaita myöten ja vetoisia siltoja pitkin 
ovelle, jossa hänen vaununsa olivat. Palvelija kantoi silmänräpäyksessä tava- 
ramme sisään, auttoi meidät vaunuihin, kääri ympärillemme suuret ketunnah- 
kaiset peitteet — ja niin matkaan. 

Uuden silkkisen sateenvarjoni unhottaminen vaunuihin oli mitättömyys, 
josta en rohjennut hiiskahtaakaan. Miten uskaltaisi pyytää tuota hermoheik- 
koa, kiirehtivää herraa, jolta päällepäälteeksi ääni oli sortunut, kärsivällisesti 
odottamaan vielä viisi minuuttia, tahi hänen muhkeata palvelgatansa vielä 
kerta vaivaamaan arvokasta persoonaansa tfuonne etäisimmälle sillalle, missä 
^Midland"* juna seisoo. Altistuneella huokauksella heitin sateenvarjon oman 
onnensa nojaan, sekä loin salaisen silmäyksen vastassa istujaan, vanhaan her- 
raan, isäntäämme. 

Ajoimme ensin Bristolin vanhemman kaupungin-osan kautta, jossa on 
kapeat kadut — löytyypä siellä eräs niinkin ahdas, että asukkaat eri huo- 
neuksista yläkerroksista saattavat käden lyönnillä tervehtiä toisiaan — kir- 
avine korkeapäätyisine huoneuksineen ja pienine pyöreine tahi kolmikul- 
maisine avonaisine kenttineen. 

Isäntämme koetti ylläpitää keskustelun kertomalla ja selittelemällä niitä 
paikkoja, joiden ohi kuljimme, ja osoitti melkeän tiedon sjmtymäkaupunkinsa 
historiassa sen aikaisemmista ajoista. Koetin nä3^äitä miellytetyltä ja siten 
Bäflyi ulkomuoto. 



342 MUISTELMIA SDB5ISTÄ. 



Mutta ukko näytti tylyitä, minä puolestani olin ennakkoluulojeni valtaa- 
mana, ja ystävättäreni peloissaan. Hän kuskasi hiljaa minuUe: ^Dear me, — 
täällä emme koskaan viihdy, minä pelkään häntä — kolmen päivän päästi 
lähdemme täältä^ ja silloin hänen iloiset kasvonsa muuttuivat niin synkiksi ja 
surullisiksi, että minäkin jouduin huonolle tuulelle. Niin, alku ainakaan el 
ollut hauska. 

Nuo viisi englantilaista penikulmaa, jotka meidän oli matkustaminen, 
tuntuivat tavattoman pitkiltä, huolimatta pikaisesta vauhdista ja mukavista 
vaunuista, komeimmat mitkä milloinkaan olivat alhaista persoonaani suojelleet» 
Olimme jättäneet Bristorin taaksemme, sekä olimme nyt esikaupungissa, yli- 
mysten city'ssä. 

Komeat huoneukset balkongeineen ja kukkineen, ihanat puutarhat ja 
lehvakat käytävät osoittavat tuota Avon'in varrella olevilla kukkuloilla raken- 
nettua kaupunkia, jonka etevin katu rajoittuu ^the downs'iin'*, laajaan ruohoa 
ja osaksi pensaita kasvavaan tasankoon, joka päättyy äkkijyrkkään mereen 
viettävään vuoriselänteesen. Tämän tasangon poikki ajamme nyt. Vanha 
herra käärii huolellisemmin sekä itsensä että meidän ympärillemme peitteet, 
vaan ei siinäkään kylläksi, kuomi pystytetään, sillä täällä käy merituulia, 
emme ole etäällä BristoPin kanavasta. 

Toisella puolen ^the downs^ia^ lähempänä virran suuta, löytyy toinen 
tienoo, esikaupungin esikaupunki, avonainen paikka, johon Bristorin kauppa* 
maailman rikkaimmat ovat asettuneet nauttiaksensa nTOBzelsLmaitSL**. 

Me ajamme lehtokujan kautta, jota molemmin puolin huvilat ja kauniit 
puutarhat ympäröivät, sitte pitkin muuria, joka näkyy piirittävän laajaa puistoa. 
Näemme muhkean lodge^n tornien kohoavan muurin yli, rautaportit avataan 
— ,„ olemme perillä^ sanoo seurakumppalimme, ja tehtyään jyrkän käännöksen: 
kukkais^astioilla koristetun nurmen ympäri pysähtyvät vaunut korkeaan portti- 
käytävään. Ilosta huoahdellen astuin vaunuista, ystävättäreni myös näytti vä- 
hemmän jäykältä, vanhus rukka vähemmän väsyneeltä. — ,„Tervetulleet, my 
dear young ladies, käykäät sisään^. 

Etehisessä tuli meitä vastaan nuori emäntä, eräs Mr Jeremy'n veljen* 
tyttäriä. Breakfast-huoneessa, johon hän meidät vei, tutustuimme vanhaan 
naiseen puettuna syvään leskipukuun pitkine suruharsoineen. Hän toimittaa 
dame d'honneur'in virkaa, koska Jeremy'n vaimo oli kuollut ja veljentytär jo* 
tenkin nuori. Levähdettyämme hetkisen palvelijatar opastaa meitä huonei* 



MUISl-ELMIA EDENISTA. 343 



simme, missä matkalippaat jo ovat. Tarkoitus on että pukeudumme päiväl- 
lisille. Kohta soi gongX kiiruhdamme alas, jakilta kuluu hupaisesti. Isäntä 
on elpynyt, äänensä ei enää ole niin sorroksissa, eikä hän enää näytä niin 
tuimalta. Hänen veljent3^tärensä, hempeä suloinen tyttö, malajilaisine kasvon- 
piirteineen ja sametinruskeine silmineen, laulaa meille espanjalaisia lauluja, sekä 
kertoo lapsuudestaan, jonka vietti Manila-saarella, jossa isänsä oli konsulina. 
Äitinsä oli ylhäistä sukua, niin ylhäistä että etiketti muun muassa kielsi häntä 
käyttämästä omia sääriään, jopa huoneissakin häntä orjat kantoivat. Kun 
pieni Mercedes kymmenen vuoden ikäisenä tuli Englantiin, ei hän saattanut 
kävellä portaita myöten enonsa talossa, hän ei saattanut istua tuolilla, vaan 
ryömi mieluimmin matolla uunin edessä, johon jäi istumaan tunnin toisen pe- 
rästä tuijottaen tuleen, espanjan kieltä itsekseen laverrellen. Pikku vieras 
rokka. — Sanottiin hänen silloin sangen omituiselta näyttäneen, jotenkin puh. 
taalta malajilaiselta. Nykyään ei ole paljoa jälellä mikä muistuttaisi Manila- 
laista syntyperää. Kasvojen muodostus ehkä on vähän omituinen, ääni hen- 
nompi ja koko olento notkeampi, kuin mitä AlbionMn tyttärissä on tavallista. 
— Hän on suloinen tuo pienokainen, vanha nainen sangen kohtelias, nuori 
tyttärentytär iloinen ja leikillinen, ja talon herra on muuttunut aivan ystäväl- 
liseksi. ,,Olot selviävät^ kuiskaa minulle ystävättäreni monta kertaa illan ku- 
luessa ^olot selviävät, luulenpa voivamme viipyä viikon loppuun^. 

Jättäessämme hyvää yötä kysyy emäntä mihin aikaan suvaitsemme aami- 
aisen, tahdommeko tehdä perheelle seuraa tahi huoneisimme jäädä. Pää- 
tämme tehdä seuraa, vaan vasta kello yhdeksän s. o. tuntia myöhemmin kuin 
talon herra syöpi. 



Emme olleet monta päivää S — Park'issa viettäneet ennenkuin huoma- 
simme täydellisesti erehtyneemme ennakkoluuloissamme. Vieläpä Birming- 
hamin jälkeen saattoi Bristol „ käydä laatuun^ — isäntäväkemme ei antanut 
meidän paljon kaivata ystäviämme Eden Lodge'ssa, ja elämämme S — ssä oli 
— niin, saattaahan sitä sanoa lumoavaksi. Ei ollut ihmeteltävää jos se iha- 
nuus, loisto ja rikkaus, mikä täällä meitä Pohjolan lapsia ympäröi, hurmasi 
meitä, jos luulimme elävämme haltioiden maailmassa, ihmetten maassa, tahi 
Untamon kartanoissa. Yhtä vähän kuin Suomen luonto saattaa tuottaa jotain 
niin vienoa ja rikasta, niin ylen ihanata kuin seutu, jossa S^ Park sijaitsee, 



344 MUISTELMIA EDENISTÄ. 



yhtä vähän saattaa Suomen ilman-alalla hyöstyä sellainen kotielämä kuin siellä, 
tahi olla olemassa sellainen koti kuin Eden Hali. 

Eden Hall? 

Birminghamissa oli unhotettu meille lausua millä- nimellä Mr Jeremy'n 
hovia nimitettiin. Jospa olisimme sen tietäneet, ehkä silloin iloisemmalla mie- 
lellä olisimme Eden Lodge'lle jättäneet jäähyväiset. Jos Lodge oli mieluinen, 
ja elämä siellä niin onnellinen — mitähän ei sitte olisi odotettavana HallHssa. 
Koska sallimus oli alkanut viemällä meidät Eden Lodge'en, niin oli kohtuul- 
lista että sieltä jouduimme Eden HalPiin. 

Ihastuksemme ei kuitenkaan heti noussut siihen määrään, että olisimme 
tahtoneet tunnustaa tälle paikalle niin uhkeata nimeä. Jäykkä suomalainen 
luonne taipui vaan vähitellen, mutta se taipui kokonaan. Ensin hämmäs- 
tyimme loistoa, melkeinpä pelkäsimme, myöhemmin mukaunnuimme siihen 
hyvinkin, alussa vaivasivat meitä vanhan isäntämme synkät aamukatseet, myö- 
hemmin poistimme niitä naurulla. 

Vanhus raukka, joka ei enää saata iloita ja nauttia, joka ei näe sitä 
suloutta, mikä häntä ympäröi. Hän on paljon kärsinyt tuo vanhus. Neljä- 
kymmentä ajastaikaa hänen puolisonsa sairasti parantumatonta tautia. Kun 
neljänkymmenen vuoden kuluessa näkee rakastettunsa sairasvuoteen omana, 
onpi tuo koettelemus, jonka vaikutukset ovat elämän ajan kestäviä. Nyt on 
hän kuollut hänen aina rakastettu Maryynsä, vanhus on ypö yksinänsä ja 
viettää nyt aikansa synkässä kärsivällisyydessä, yksivakaisena Eden HalPin 
hallitsijana. 

Vaan hän ei saata tehdä tätä paikkaa vähemmän miellyttäväksi, yhdessä 
oloa hänen veljen- ja tyttärentytärtensä kanssa ilottomaksi. — Päin vastoin 
meillä on niin hauskaa ja olemme niin iloiset, että houkuttelemme Jeremynkin 
kanssamme iloitsemaan. Silmänsä eivät enää niin synkästi tuijota, kasvonsa 
piirteet eivät näytä niin alakuloisilta. Jeremy ottaa osaa keskusteluihin ja 
iloon, Jeremy mieltyy kävely- ja huvimatkoihin — sanalla sanoen — Jeremy 
on muuttunut. — Mutta olihan minun kertominen elämästä jota Eden Hairissa 
elettiin, eikä sen asujamista. Jättäkäämme siis heidät sikseen, ja kertokaamme 
ensiksikin Halleista. 

Se ei ole suurempia. Jeremy oli oikeastaan sangan vaatimaton kun 
hän sen rakennutti. Hän olisi mielellään saattanut kustantaa kaksi ndrawing* 
room'ia^ yhden tosin suuren ja komean vaan ei ylen kalliisti sisustetun ase- 



MDISTBUflA EDJSNISTÄ. 345 



mesta. Se on momosainen, hauska rakeonas. Ruokahuone on avara, kau- 
niilla uutimilla varustettu, josta pienen oven kantta tullaan marmorihuonees^a, 
jossa ainoat huonekalut ovat nojatuoli sekä muutamat persialaiset posliini- 
istuimet — vihreät ikkunaverhot estävät päivää sisään tunkemasta — tar- 
koitus on täällä hakea viivoitusta tahi lepoa Morfeuksen helmassa. Toisella 
puolen Hairia on arkihuone — the breakfast-room. Isoista lasiovista pääs- 
tään kasvihuoneesen. Kahta seinää peittävät kirjahyUyt. Kolmannella sei- 
nällä on piano. Toinen piano löytyy isossa salissa. Ikkuna, joka on por- 
tille päin, ulottuu aina laattiaan saakka; joka päivä kun palvelija a^ esille, 
luulen hevosten aikovan sisään, suoraan suuren pöydän luo lampun alle, jossa 
istun. Siinä ne huoneet, jotka ovat tässä kerroksessa, paitse kyökkihuoneita, 
joita löytyy useita. Tahdotko tehdä tutkimusmatkan Mrs Cookein omalla 
alalla? Etehisestä tulet huomaamattoman oven kautta pitkään käytävään. Käy 
ensin vasemmalle — siellä näet melkoisen laattiasta kattoon asti posliini- 
astioilla täytetyillä hyllyillä varustetun huoneen, näet aamiaista, teetä ja päi- 
vällistä varten tarvittavia pöytäkaluja, seka arki- että pyhäpäivien varaksi. 
Sen jälkeen tulemme hopeahuoneeseen. Täällä kimaltelee kuten hopeasepän 
luona ainakin. Suurimman tilan ottavat isot kannet, joitten tulee peittää jo- 
kaista astiaa, kun se Iranni^fainn pöytään. 

Vuorossa seuraa nyt ^the servants* Hall^. Täällä ison pöydän ääressä 
palvelijat nauttivat puolipäivällistä. Pehmeillä lavitsoilla he levähtävät toimi- 
tettuaan askareensa. Suuri kukkaisvihko tuoksuaa pöydällä, ikkunassa kukkii 
eräs atsalea, nuoret palveiyattaret lienevät puutarhurin suosiossa. 

Kyökki näyttää kansakoulu-juhlasalilta, valo tulee somasti ylhäältä päin. 
Mrs Cook'illa on kaksi liettä kajrtettävänä, toinen aivan tavallinen, toista läm- 
mitetään kaasulla. Helposti .tasoitetaan nuo viisikymmentä pientä kaasuliekldä, 
jotka lämmittävät paistinpannua. 

Kyökin toiaella puolella on ^the back kitchen" jossa pesut ja karkeam- 
mat askareet suoritetaan. Sieltä tullaan erilaatuisiin askarhuoneisin ja vih- 
doin tallipihalle. Mutta minnekä vievät nuo synkät portaat tuolla käytävässä? 
Käy varovasti niin saat nähdä. Täällä pengerryksellä on jalkimenpuhdistajaii 
virkahuone — vastassa olevassa huoneessa ^the kitcheu maid"* kynii lintuja. 
Pientä kylmää kammiota uunin päässä käyttää Cook vispilöimispaikaksi. Täällä 
on maitohuone päivämerkillään varustettuine munineen järjestettyinä tarjotti- 
milla« Tuolla säilytetään muita ruokatavaroita — tästä päästään viinikellariin. 



346 MUISTELMIA EDENISTA. 



Kulje nyt pitkin tätä pientä käytävää, niin tulet toiseen osaan pohja- 
kerrosta. Ensin suuri etehinen, sitte biljardi- ja tupakoimishuone, vihdoin 
avara tyhjä sali, jossa lasten talvella on ollut tapana leikkiä croquet'ia ja 
Iawn tennis'tä. 

Vaan olemme liiaksi viivytelleet täällä alhaalla, sinä kai jo haluat päästä 
ylemmälle. Seuraa siis minua pitkin leveitä matoilla peitetyitä portaita, jotka 
vievät yläkertaan. Täälläkin on suuri etehinen, josta ovet vievät monelle 
taholle. Suoraan edessämme on ^the norkroom^, jossa kamarindtsyt las- 
kostaa nuoren neitinsä kaulustimia, sekä pitää huolta talon liinavaatteista. 
VasemmuUa ovat vierashuoneet. Käy ensimmäiseen, se on meidän huo- 
neemme. Iso makuusija on varustettu esiripuilla, jotka ovat vihreästä silkki- 
kankaasta valmistetut, ikkunat samoin, laattian peittää samanvärinen smjrma- 
lainen matto. Onpa siellä vielä kaksi kaunista vaatetuspöytää peilineen, laa- 
tikkoineen, kukkineen. Sitä paitse löytyy suuria mukavia kaappia vieraita 
varten. Yläkerrassa asuu talon emäntä. — Vihdoin olemme tornissa. Mikä 
korkeus! Hyvä, että aituus on tukeva, minua huimauttaa. Mutta näköala 
on mainio. Vasemmalla näemme Avon^in luikertelevan korkeitten kallioitten 
ja metsäisten kukkuloiden välitse, oikealta juoksee leveä Sevem vitkalleen 
viheriöitsevien kenttien kautta. Ja näitten välillä näkyy puistoja, huviloita, 
sievästi kallistuvia tornia, ja laitumella käypiä sarvaita. Suoraan edessämme 
levittää Bristol-kanava tummansinisen pintansa, näköpiiriä himmentävät \Va- 
les'in vuoret hämärissä siintävissä piirteissä. — 

Makeasti nukutaan leveässä makuusijassa vivustimilla varustetulla alusti- 
mella ja höyhenpatjoilla, ikkunanutimien takana yölieden himmeässä valossa 
— niin makeasti, että tuntuu raskaalta herätä ja vielä raskaanunalta jättää 
mukava sijansa jo neljännes yli seitsemän, kun palvelijatar koputtaa ovea 
lausuen, ^ kuumaa vettä miss"*, sekä jättää kannusensa oven eteen. Olemme 
jo kuin kotonamme Eden HalFissa, sekä otamme osaa perheen aamiaisiin 
kello kahdeksan. Muutama minuutti varhemmin kuuluu gong'in mahtava basso 
kaikuvan kautta talon. Silloin on alas rientäminen. Muuten jääpi osatto- 
maksi aamusiunauksesta. Isännän pieni kello kutsuu sisään palvelijakunnan. 
Juhlallisessa kulussa käyvät he esiin, Mrs Cbok, arvokas nainen valkoisessa 
päähineessä, etunenässä. Sen jälkeen tulee kamarineitsyt sileässä mustassa 
silkissä, sitte talon muut neitsyet pienissä, sievillä roseteilla varustetuissa p